Suhdeklinikka

KYSYMYS: Olenko pikkumainen vai onko suhteessamme arvostus ja kunnioitus hukassa?

VASTAUS: Hei ja kiitos kävelevien huonekalujen mysteerin jakamisesta!

Elätte viisilapsisessa uusperheessä, jossa sinun ja miehesi välit näyttävät kiristyneet. Kahteen otteeseen on käynyt niin, että sinun ollessasi poissa kotoa huonekalut ovat lähteneet jaloittelemaan asettuen uuteen järjestykseen tai karaten kokonaan kotoa.

Ette ole ainoita, joille on käynyt niin, että ihmisten vaietessa tavarat alkavat puhua. Kahvinkeitin ei suostu keittämään kahvia kuin yhdelle kerrallaan, aamun lehti ei jakaudu kahteen osioon molempien luettavaksi eikä sohva avaa syliään kahdelle yhtä aikaa. Jään miettimään kaikkia niitä pantattuja tunteita, pettymyksiä ja loukkaantumisia, jotka ilmentyvät näiden arjen tapahtumien kautta. Jos työelämässä kävisi niin, että jonkun työpöytä loman aikana vaihtaisi paikkaa sekä tuoli ja tietokone katoaisivat, puhuttaisiin epäasiallisesta käytöksestä tai työpaikkakiusaamisesta. Koska tällaisilla menetelmillä ei muussakaan elämässä saa toisia "kouluttaa" eikä heidän rajojaan ravistella, miksi antaisimme itsellemme luvan käyttäytyä näin lähimpiämme kohtaan?

Miehelläsi on oikeus tunteisiinsa. Samoin hänellä on yhdessä sinun kanssasi tasavertainen oikeus päättää kodin sisustuksesta ja kaikesta muusta yhteiseen elämäänne liittyvästä, mutta päätökset pitää tehdä yhdessä keskustellen. En väitä, että se olisi helppoa. Miehesi on arvatenkin kokenut, että hänen mielipiteitään ei kuulla tarpeeksi eikä hänellä ole mahdollisuutta vaikuttaa perheenne elämään sillä tavalla kuin hän haluaisi. Hän on ratkaissut asiaa toimimalla itsevaltaisesti omin päin ja kieltäytymällä keskustelemasta. Kuitenkin keskustelu, jossa kumpikin voi rehellisesti kertoa tunteistaan, myös pettymyksistään ja loukkaantumisistaan puolisoaan kohtaan, on ainoa tie kohtaamiseen ja ymmärtämiseen. Silloin kumpikin voi tulla kuulluksi, voidaan pyytää ja antaa anteeksi ja muuttaa toimintatapoja.

Keskustelu ei ole syyttelemistä. Pitkässä parisuhteessa on puolin ja toisin tuullut sanottua ja tehtyä sellaista, mikä olisi saanut jäädä tekemättä. Tärkeintä olisi ymmärtää, miltä elämä on toisesta tuntunut. Väärinymmärryksiäkin on varmaan mahtunut matkaan, jos keskusteleminen on ollut niukkaa. Mikä voisi olla se ensimmäinen pieni muutos sinun toiminnassasi, jota miehesi sinulta toivoisi? Entä mikä olisi ensimmäinen sinun toivomasi pieni muutos miehesi toiminnassa? Jos edes ihan pienistä, konkreettisista muutoksista voitaisiin sopia, siinä saattaisi olla alku uudelle suunnalle.

Jos keskustelu ei lähde liikkeelle kahden kesken, kannattaa satsata ammattiapuun. Koska olette aikoinaan toisiinne kiintyneet ja luotsaatte suurta perhettä, on vaivan arvoista tehdä se, mitä voitavissa on tilanteen selvittämiseksi.

Valoisaa ja voimistavaa kesää teille!

Päivi, perheneuvoja

KYSYMYS: Olen 4 vuotta seurustellut avomieheni kanssa josta 3,5 vuotta asuneet yhdessä. Alkuaikoinaan ennenkun muutettiin yhteen mieheni kulki luonani ja teimme yhdessä paljon juttuja ja juttelimme (nuo 6kk). Minun näkökulmastani ongelmia on paljon. Rakastan miestäni todella paljon ja niin hänkin väittää minuakin, sillon kuin siitä mainitsee, todella harvoin ja kun niin tekee, hän tekee sen todella nopeasti "love u" -menetelmällä. Olen ottanut asian esille heti silloin kun huomasin että asiat kääntyvät huonoon suuntaan. Eli kun olimme seurustelleet 6kk. Olen yrittänyt puhua asiasta miljoona kertaa mutta puhun seinille ja saan vain juujaa olkapäitten kohautuksia jos niitäkään. Suudelmia en saa, nopeita pusuja ohimennen omasta aloitteesta (harvoin miehen aloitteesta) haleja en saa. Niitäkin vain ohimennen että on pakko hänen liikkua samalla, esimerkiksi jääkaappia kaivaa tms. Olen pyytänyt läheisyyttä ja huomiota mutta mitään en ole saanut.

Olen yrittänyt kaikkeni, ero on ollut lähellä monta kertaa. Uskon vain siihen että hän muuttuu ja lopettaa ilkeilyn/pelaamisen ja torjumisen. Hän on paras ystäväni ja elämäni tärkein ihminen. Olen yrittänyt keskustella siitä että pitääkö minun muokata itsessäni jotain luonteessa tai ulkonäössä, vastaus on aina ei. Ja kyllä, olisin valmis tekemään mitä vaan että saisimme asiat kuntoon. Häntä varmasti stressaa raha ja työasiat niinkuin minuakin, mutta olen hänen tukenaan ja yritän auttaa häntä parhaani mukaan. Häntä ei kiinnosta mitkään minun jutut, mutta itse olen kiinnostunut hänen tekemisistään ja harrastuksistaan. Olen yrittänyt keksiä yhteistä tekemistä, mutta aina saan vastaukseksi että ei ole rahaa, joka on osittain totta mutta silloinkin kun sitä on niin emme tee mitään vaikka ehotan. Lenkillä käymme mutta sekin menee niin että tosi harvoin ja kun käymme, hän juoksee kuin aroporo edellä kotiin että pääsee koneelle. Keinot alkaa olla loppu mutta ME emme halua että se keino on ero. Hänen sanojaan lainaten "en tiedä mitä tekisin ilman sua" - nyt se menee niin, että hän tekee kaiken ilman minua.

Onneton, 20

VASTAUS: Kiitos koskettavasta viestistäsi. Se herätti minussa surua. Mietin, miten yksinäiseksi mahdat tuntea itsesi parisuhteessanne. Lukuisat kerrat olet ottanut pulmanne puheeksi. Ne eivät ole saaneet vastakaikua. Yrityksesi vakavaan keskusteluun ovat tyssänneet avopuolisosi taholta ohittamiseesi ja asioiden mitätöimiseen. Hellyydenosoitukset ovat jääneet paljon sinun aloitteellisuutesi varaan. Millaisia viestejä ne ovat olleet sinulle? Mitkä asiat pitävät rakkauttasi yllä? Miehesi saa sinulta kaikkea sitä, mitä itse suhteessasi tunnet jääväsi vaille. Ei ihme, että tunnet itsesi loukatuksi ja torjutuksi! Parisuhdetta ei vain voi rakentaa yksin.

Se tuntuu hyvältä, että tiedät mitä naisena haluat mieheltäsi. Tarvitset häneltä läheisyyttä, rakkautta ja huomiota. Eikö se ole jokaisen ihmisen syvimpiä toiveita, että tulisi nähdyksi ja rakastetuksi sellaisena kuin on? Toimivassa ja toista kunnioittavassa parisuhteessa se on yhteyttä, joka on vastavuoroista. Se ei ole kaupankäyntiä vaan omasta tahdosta ja halusta syntyvää keskinäistä antamista ja saamista.

Ennen kuin muutitte saman katon alle, teillä oli paljon yhteistä tekemistä ja juttelemista. Aikaisemmin pelaaminenkin oli yhteinen juttunne. Jäin pohtimaan, olisiko mahdollista, että avopuolisosi kokee sinut nykyisin liian itsestäänselvyytenä? Kuinka tietoinen hän on siitä, että olet oikeasti miettinyt eroa? Mitä miehesi haluaa ja toivoo parisuhteeltanne? Oletko sinä miehesi paras ystävä? Toivon, että et yrittäisi liikaa. Sekin voi olla asia, joka kenties ahdistaa miestäsi. Olet kertonut mitä toivot, haluat ja olet valmis tekemään suhteenne eteen. Se on riittävää. Anna asioiden olla, älä yritä kaikkeasi, kunnioita itseäsi, panosta huomiosi omaan elämääsi ja muihin tärkeisiin ihmissuhteisiisi. Sitten katso rauhassa mitä sinussa ja parisuhteessasi alkaa tapahtua. Jos ei tapahdu mitään, on sekin viesti jostakin, jota on syytä kuunnella. Kaltoinkohtelu ja ilkeily voivat olla syvästi satuttavia asioita. Niitä ei tarvitse hyväksyä ja sietää.

Voimia ja kaikkea mahdollista hyvää elämääsi,

Perheneuvoja Elisabeth

KYSYMYS: Olen 27-vuotias nainen, ja ollut parisuhteessa nuoruudenrakkauteni kanssa kohta kymmenen vuotta, yhdessä olemme asuneet niistä kahdeksan. Nykyään meillä on yhteinen koira ja asuntolaina, sekä asunto rivitalossa. Mieheni on minua vuoden vanhempi. Emme ole kumpikaan koskaan asuneet yksin.

Suhteemme on ollut melko tasaista ja olen ollut ihan onnellinen, mutta vähän yli vuosi sitten ”heräsin” ja huomasin, ettemme tee juurikaan mitään yhdessä. Teimme monia juttuja suhteemme alussa, mutta vuosi vuodelta tekemiset ovat pikkuhiljaa vähentyneet. Emme käy edes ruokakaupassa yhdessä....

Lisäksi haluaisin hellyyttä, koskettelua ja suudelmia paljon nykyistä enemmän. Silloin, kun esimerkiksi saan halauksen, tuntuu miehellä olevan siitä kiire pois, lähinnä tietokoneelle tai televisiolle. Inhoan, kun meillä on jatkuvasti kaikki laitteet päällä, pahimmillaan mies istuu television ääressä sohvalla, pelailee iPadillaan tai puhelimellaan ja tietokonekin on vieressä auki ja näppäilee sillä niissä väleissä kun ehtii. Tämä on siis lähes jokailtaista. Tästäkin on keskusteltu, ja ihan ystävällisesti olen asiasta maininnut.

Seksi on ihan hyvää edelleen, minua vaan huvittaa koko touhu. Sitä tapahtuu melko harvoin ja onhan sekin mennyt jollain lailla ”suorittamiseksi”, itseni osaltani ainakin. Olen puhunut, että tarvitsen sitä hellyyttä ja yhteistä tekemistä, jotta seksikin kiinnostaisi enemmän. Miehelläni asia menee kuulemma toistepäin; kun saa seksiä, voi muutkin asiat innostaa enemmän.

Otin silloin vuosi sitten asian puheeksi, ja mieheni oli tyytymättömyydestäni ihmeissään, hänen mielestään suhteessamme ei ollut mitään vikaa, myönsi kuitenkin, että ”kai sitä vähän enemmän olisi yhdessäkin voinut tehdä.”

Viimeisen vuoden aikana on käyty monet keskustelut ja monet itkut itketty. En alkanut tuosta vaan olemaan tyytymätön, vaan näin jälkeenpäin yhteisiä vuosiamme muistellen, olin jo monta vuotta sitten tyytymätön samoihin asioihin kuin nytkin. Silloin ne vaan jotenkin sieti, eikä kokenut edes tarvetta puhua niistä, mutta nyt samat asiat ovat alkaneet harmittamaan enemmän ja enemmän ja nyt näköjään alkaa raja tulla vastaan.

Toivoisin muutakin tekemistä mieheni kanssa kuin kotona olemista, mies taas haluaisi tehdä juuri ”kotijuttuja” enemmän kanssani. Myönnän, etten ole niissä parhaimmillani.

Mieheni on aina ollut sellainen luonteeltaan, ettei oikein osaa suunnitella tekemisiään kenenkään kanssa (paitsi jokakesäiset ulkomaanreissut kavereidensa kanssa). Itse taas tykkään suunnitella ja ”touhuta”. Olen ihmetellyt, että miksi kanssani on niin vaikea suunnitella ja tehdä asioita, ja että miksi emme esimerkiksi ole käyneet yhdelläkään ulkomaanreissulla tämän kymmenen vuoden aikana, vaikka monesti olen toivonut. Vastaus oli, että ”ei vaan ole saatu aikaiseksi, ei siihen sen kummempaa syytä ole.”

Perimmäinen ongelma minulle on se, että en koe itseäni tärkeäksi ja rakkaaksi, kun tuntuu, ettei tuo toinen oikeasti halua tehdä asioita kanssani. Itse kun olen halunnut vaikka mitä, ja jo vuosia. Enkä väitä ettemme KOSKAAN tekisi mitään, kyllä on oikein kivat muutaman päivän kesälomareissut esimerksiksi tehty, joskus käydään ravintolassa tai elokuvissa. Mutta kaikki tuollainen tekeminen on ison vaivan takana, lähes aina jonkunlainen kärhämä saadaan aikaiseksi ennen kuin mitään päästään tekemään. Nuo kärhämät liittyvät usein siihen, ettei meinata saada sellaista päivää sovittua mikä kävisi kummallekin (miten helppoa se olisikaan, kun mieheni asenne on, että ”katellaan siinä lähempänä, jos ei tule mitään muuta..”). Eikö tällaisten asioiden sopiminen pitäisi olla helppoa ja luontevaa?? Meiltä puuttuu sellainen me-henki täysin..! Kyllä kavereideni kanssa kaikki tällainen suunnittelu ja asioiden tekeminen on helppoa.

Mieheni sanoo kyllä rakastavansa minua ja haluaa olla kanssani. Uskon häntä kyllä, mutta tavallaan en kuitenkaan.. Järkeni ei millään ymmärrä sitä, ettei toisen kanssa saa aikaiseksi tehtyä asioita, jos oikeasti on halua. Jos halua on, niin kyllä sitä aikaa repii jostakin. Ainakin minä. Ja en kaipaa ainoastaan ulkomaanmatkaa, vaan ihan normaaleja asioita. Haluaisin yhdessä mm. lenkkeillä (tätä tapahtuu ehkä pari kertaa kuukaudessa), sopia kesälomista, tehdä ruokaostoksia, käydä silloin tällöin entisessä kotikaupungissamme (molempien vanhemmat asuvat siellä), käydä silloin tällöin kaupingilla kahvilla tai ihan muuten vaan kattelemassa jne...

Meillä molemmilla on omat harrastukset ja kiinnostuksen kohteemme, ja oikeastaan melkeen ainoastaan omat kaverimmekin.
Emme vaan yksinkertaisesti ole löytäneet mitään yhteistä harrastusta.

Esim. viime kesänä molemmat tsemppasimme, teimme hiukan tavallista enemmän juttuja kodin ulkopuolella ja minä osallistuin enemmän kotijuttuihin, laitoimme puutarhaa ja öljysimme yhdessä saunan lauteet. Syksyn tullen nuo sitten molempien osalta jotenkin hiipuivat, taas.. Aikaisemminkin olimme siis jo yrittäneet tsempata ja tehdä niitä juttuja, mitkä ei oikein itseä kiinnostaneet, mutta tehtiin kun toista kiinnosti.

Mieheni ei halua sitoutua mihinkään harrastukseen mitä pitäisi harrastaa tiettynä päivänä. Hänellä liikkuminen on muutenkin kausittaista, liikkuu silloin kun huvittaa. Itselleni se on oikeastaan elämäntapa, ja ravintoasiat ovat minulle myös tärkeitä.

Menen piakkoin psykologin vastaanotolle selvittelemään ajatuksiani.Parin kaverin ja äitini kanssa pystyn myös asioista puhumaan. Avokkiani olen monet kerrat pyytänyt parisuhdekeskusteluun ammattilaisen kanssa, mutta ei lähde. Syyt ovat, että ei tykkää puhua vieraille asioistaan, ei usko että niistä on mitään apua, ja meidän ongelmat ei kuulemma ole niin isoja, ettei niitä voida ratkoa keskenämme. Kuulemma lapsellista, jos ei saada tällasia asioita selvitettyä itse..

Tällä hetkellä järki sanoo vielä hetken yrittämään, mutta pieni ääni takaraivossani sanoo, että varmastikin eroamme ennemmin tai myöhemmin. Ja näin jälkeenpäin ajatellen, näin olen ajatellut jo useita kuukausia, en vain ole itsellenikään uskaltanut tunnustaa näin ajatelleeni. Välitän miehestäni hyvin paljon edelleen, mutta koen että olemme liian erilaisia ja tyylimme elää poikkeavat toisistaan hyvin paljon, ja olisimme onnellisempia aivan eri ihmisten kanssa. VAIKEA olisi silti päästää irti... En tiedä mitä kaikkea haluan tulevaisuudelta, mutta sen verran kuitenkin, että en välttämättä halua asua ”työleirillä” eli omakotitalossa, enkä halua lapsia. Mieheni taas.. no haluaa tietenkin, jossain vaiheessa. Hän uskoo että mieleni kuitenkin muuttuu, enkä kiellä etteikö voisi muuttua, mutta tällä hetkellä, ja jo vuosia olen näin kokenut ja siihen uskon.

Ahdistaa.

Nainen, 27

VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Kuullostaa siltä, että olet elämässäsi jonkinlaisessa tienristeyksessä ja mietit, mihin suuntaan jatkaisit. Vaihtoehtoina ovat ainakin melko tuttu, turvallinen ja ennustettava polku tai sitten uusi ja tuntemattomampi polku. Ehkäpä on myös muita vaihtoehtoja. Näinhän elämässä on, että vain yhtä polkua voi kulkea kerrallaan ja valitsemalla jotakin luopuu samalla jostakin toisesta. Mistä Sinä olisit nykyisessä elämäntilanteessasi valmis luopumaan? Entä mikä on Sinulle luovuttamatonta?

Aiemmasta elämänkulustasi kerrot, että olet ollut koko aikuisikäsi nykyisessä parisuhteessa etkä ole koskaan asunut yksin. Minkälaisia mielikuvia yksin olemiseen Sinulla liittyy? Kirjoitat parisuhteenne olleen aika tasaista ja olet kokenut olevasi siinä aiemmin ihan onnellinen. Minkälaiset asiat tekivät sinut aiemmin onnelliseksi? Entä mitä tarvitset nyt - 27-vuotiaana - ollaksesi onnellinen? Kirjoitat kokeneesi noin vuoden päivät enenevää tyytymättömyyttä parisuhteessa. Kaipaisit enemmän huomiota, arkihellyyttä, yhdessä tekemistä ja ilmeisesti myös asioista keskustelemista. Olet yrittänyt ottaa asiaa puheeksi miehesi kanssa, mutta miehesi on ollut tyytymättömyydestäsi ihmeissään. Onkohan käynyt niin, että Sinun tarpeesi ja odotuksesi ovat ainakin jossakin määrin muuttuneet vuosien saatossa, mutta mies on suhteellisen tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen? Parisuhde ei kuitenkaan voi hyvin, jos toinen osapuoli kokee jäävänsä siinä jatkuvasti jotakin vaille. Olet ehdottanut pariterapiaan hakeutumista, mutta miehesi ei koe siihen halua tai tarvetta. Enempää et oikein yksin voi tehdä parisuhteenne eteen.

Sen sijaan omaan hyvinvointiisi voit itse vaikuttaa. Olet puhunut mieltäsi painavista asioista äitisi ja kaveriesi kanssa ja lisäksi olet hakeutumassa psykologin vastaanotolle. Tämä kuulostaa minusta hyvältä! Puhuminen auttaa jäsentämään omia ajatuksia ja muilta voit saada niille peiliä. Valintoja oman elämän risteysasemilla joutuu kuitenkin tekemään pitkälti yksin. Olet pohtinut suhteessa jatkamista ja eroamista. Kirjoitat järkesi sanovan, että vielä kannattaa yrittää. Toisaalta pieni ääni takaraivossasi epäilee, että eroaminen on ajan kysymys. Tämä ajatuksien ristiriita kuvastaa mielestäni hyvin vaikeutta tehdä isoa ratkaisua; valintaa eroamisen ja suhteessa jatkamisen välillä. Tämän päätöksen voit kuitenkin tehdä vain Sinä itse. Kyse on Sinun Ainutkertaisesta Elämästäsi! Jos tekisimme aikamatkan tulevaisuuteen - vaikkapa viiden vuoden päähän - kumpaa valinta arvelisit katuvasti silloin vähemmän? Koskettavin kohta kirjeessäsi oli oivallus siitä, ettet koe itseäsi tärkeäksi ja rakkaaksi nykyisessä tilanteessa. Tätä tunnetta on hyvä tutkia ja pohtia, mikä saisi aikaan muutoksen. Myös itsensä rakastaminen on tärkeää.

Voimia ja rohkeutta Uuteen Vuoteen!
Perheneuvoja Kaisa