KYSYMYS: Minulla on takana parisuhdetta 25 vuotta ja 5 lasta. Aika ajoin mietin asioita ja nyt on vielä enemmän aikaa, kun nuorin on jo ekaluokkalainen. Minusta tuntuu, että minä aina joustan. Mieheni on tällä hetkellä kotona työtön tai aina hän on ollut kotona ja harvoin töissä. Yhdessä oloaikana hän on ollut kerran töissä n. 1 vuoden. Minä olen opiskellut, kun oli 3 lasta. Minä olen käytönnössä hoitanut aina ruuan, siivoamisen ja kaikki kotityöt. Minulle tämä on ok. Minä vien lapset aamulla ja mies hakee. Minä käyn töissä ja maksan kaiken palkasta ja lapsilisästä. Teen kahta työtä. Herra maksaa työttömyyskorvauksestaan yhdet ruokaostokset.
Hellyyttä ei meillä ole, mutta normi sänkypuuhat kyllä. Herra kuitenkin valittaa kokoajan.. on paskasta (vaikka oikeasti meillä on ihan siistiä. Minä siivoan sitä mukaan kun sotkua näen.. Ruoka ei kelpaa.. Lapsia hän haukkuu minulle kokoajan ja moittii heitä.. Poika on sitä ja poika on tätä... Aikuinen poika on kuitenkin juuri valmistunut ammattiin ja töissä. Hän on vähän haaveilija, mutta hyvä ja kiltti poika, mutta huomaa, että on vaikea olla isän lähellä. Mikään ei ole hyvä... minäkin olen vaan töissä enkä hoida lapsia ja mulla on jotain salattavaa.. No ehkä mulla onkin...
Hän kokoajan haukkuu kaikkia ihmisiä... se on sellainen ja tällainen... Ja jos minä mainitsen asioita jotain,, niin hän on tappamassa itseään ja viittä vaille vetämässä mua turpaan ja haukkumassa huoraksi ja mä teen lapsistakin huoria.. Jos hyvä puoli pitää etsiä niin eipä hän sekaannu talousasioihin ja pienempien lasten kanssa hän osaa olla mutta ei vanhempien kanssa.
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi. Arkesi kuulostaa kovin täyteen pakatulta, työteliäältä ja vastuulliselta. Olet melkoinen arjen pyörittämisen supernainen! Olet ilmeisen tottunut siihen, että sinulla on päävastuu kaikesta ja asiat sujuvat. Mutta kuormittavaa ja henkisesti yksinäistä puuhaa se varmasti on.
Kertomasi perusteella miehesi elämä on melko leppoisaa seitsemänhenkisessä perheessänne. Väkisinkin tulee mietittyä mitenhän olet tällaiseen epätasa-arvoiseen asetelmaan ajautunut. Onko se jotenkin ollut alusta lähtien itsestään selvää, että näin se menee parisuhteessa ja perheessä? Mallit hoitaa perheen talous, lapset ja parisuhde tulevat meille usein vahvasti lapsuudesta. Miehen kotona oleminen ei ole mikään perinteinen malli. Mietin kokeeko miehesi työttömyytensä ongelmaksi vai pitääkö tilannetta jotenkin hyvänäkin. Se, että miehesi hoitaa vain yhdet ruokaostokset perheen menoista, jättää hänelle ihan kivasti rahaa omaan käyttöön. Todennäköisesti sinulle ei omaa hemmottelurahaa jää. Tai edes omaa aikaa, jos teet kahta työtäkin.
Kerrot hänen olevan kovin negatiivinen ja vaativa. Ne voivat olla merkkejä masennuksesta. Miehesi itsetuhoiset puheet, vaikka ne olisivatkin vain uhkailua, ovat huolestuttavia. Väkivallan uhka, huorittelu ja latistaminen lasten kasvatuksessa ovat toki asioita, joita on hyvin vaikea sietää. On hyvä asettaa selkeät rajat: sinua ja lapsia ei saa kohdella näin! Ette ole ansainneet tällaista kohtelua.
Mainitsit hyvinä puolina se, että hän ei puutu talousasioihin ja on hyvä pienten lasten kanssa. Olet varmaan miettinyt onko se sinulle riittävää ja kuinka kauan aiot jaksaa. Miehesi epäilee, että salaat jotakin ja sinä kirjoitat, että ehkä sinulla onkin jotain salattavaa. Lauseestasi nousee mielikuva ihastumisesta toiseen mieheen. On hyvin ymmärrettävää, että näin voi tämänkaltaisissa tilanteissa käydä. Salasuhteen tuoma positiivinen huomio ja tunne voimaantumisesta voi auttaa jaksamaan arkea tai tuoda kanavan tilanteesta ulospääsyyn. Se ei kuitenkaan ole rakentava tie parisuhteenne jatkon tai mahdollisen eron jälkeisen yhteistyönne kannalta.
Suosittelen teille parisuhteenne tilan selvittelyä kotipaikkakuntanne perheasiain neuvottelukeskuksesta tai perheneuvolasta. Sinulle toivon helpompaa arkea ja kunnioitusta siitä mitä teet perheesi hyväksi. Ja rakkautta ja huolenpitoa itseäsi kohtaan!
Valoisampaa kevään jatkoa toivoen Perheneuvoja Nina
KYSYMYS: Olen 27-vuotias nainen, ja ollut parisuhteessa nuoruudenrakkauteni kanssa kohta kymmenen vuotta, yhdessä olemme asuneet niistä kahdeksan. Nykyään meillä on yhteinen koira ja asuntolaina, sekä asunto rivitalossa. Mieheni on minua vuoden vanhempi. Emme ole kumpikaan koskaan asuneet yksin.
Suhteemme on ollut melko tasaista ja olen ollut ihan onnellinen, mutta vähän yli vuosi sitten ”heräsin” ja huomasin, ettemme tee juurikaan mitään yhdessä. Teimme monia juttuja suhteemme alussa, mutta vuosi vuodelta tekemiset ovat pikkuhiljaa vähentyneet. Emme käy edes ruokakaupassa yhdessä....
Lisäksi haluaisin hellyyttä, koskettelua ja suudelmia paljon nykyistä enemmän. Silloin, kun esimerkiksi saan halauksen, tuntuu miehellä olevan siitä kiire pois, lähinnä tietokoneelle tai televisiolle. Inhoan, kun meillä on jatkuvasti kaikki laitteet päällä, pahimmillaan mies istuu television ääressä sohvalla, pelailee iPadillaan tai puhelimellaan ja tietokonekin on vieressä auki ja näppäilee sillä niissä väleissä kun ehtii. Tämä on siis lähes jokailtaista. Tästäkin on keskusteltu, ja ihan ystävällisesti olen asiasta maininnut.
Seksi on ihan hyvää edelleen, minua vaan huvittaa koko touhu. Sitä tapahtuu melko harvoin ja onhan sekin mennyt jollain lailla ”suorittamiseksi”, itseni osaltani ainakin. Olen puhunut, että tarvitsen sitä hellyyttä ja yhteistä tekemistä, jotta seksikin kiinnostaisi enemmän. Miehelläni asia menee kuulemma toistepäin; kun saa seksiä, voi muutkin asiat innostaa enemmän.
Otin silloin vuosi sitten asian puheeksi, ja mieheni oli tyytymättömyydestäni ihmeissään, hänen mielestään suhteessamme ei ollut mitään vikaa, myönsi kuitenkin, että ”kai sitä vähän enemmän olisi yhdessäkin voinut tehdä.”
Viimeisen vuoden aikana on käyty monet keskustelut ja monet itkut itketty. En alkanut tuosta vaan olemaan tyytymätön, vaan näin jälkeenpäin yhteisiä vuosiamme muistellen, olin jo monta vuotta sitten tyytymätön samoihin asioihin kuin nytkin. Silloin ne vaan jotenkin sieti, eikä kokenut edes tarvetta puhua niistä, mutta nyt samat asiat ovat alkaneet harmittamaan enemmän ja enemmän ja nyt näköjään alkaa raja tulla vastaan.
Toivoisin muutakin tekemistä mieheni kanssa kuin kotona olemista, mies taas haluaisi tehdä juuri ”kotijuttuja” enemmän kanssani. Myönnän, etten ole niissä parhaimmillani.
Mieheni on aina ollut sellainen luonteeltaan, ettei oikein osaa suunnitella tekemisiään kenenkään kanssa (paitsi jokakesäiset ulkomaanreissut kavereidensa kanssa). Itse taas tykkään suunnitella ja ”touhuta”. Olen ihmetellyt, että miksi kanssani on niin vaikea suunnitella ja tehdä asioita, ja että miksi emme esimerkiksi ole käyneet yhdelläkään ulkomaanreissulla tämän kymmenen vuoden aikana, vaikka monesti olen toivonut. Vastaus oli, että ”ei vaan ole saatu aikaiseksi, ei siihen sen kummempaa syytä ole.”
Perimmäinen ongelma minulle on se, että en koe itseäni tärkeäksi ja rakkaaksi, kun tuntuu, ettei tuo toinen oikeasti halua tehdä asioita kanssani. Itse kun olen halunnut vaikka mitä, ja jo vuosia. Enkä väitä ettemme KOSKAAN tekisi mitään, kyllä on oikein kivat muutaman päivän kesälomareissut esimerksiksi tehty, joskus käydään ravintolassa tai elokuvissa. Mutta kaikki tuollainen tekeminen on ison vaivan takana, lähes aina jonkunlainen kärhämä saadaan aikaiseksi ennen kuin mitään päästään tekemään. Nuo kärhämät liittyvät usein siihen, ettei meinata saada sellaista päivää sovittua mikä kävisi kummallekin (miten helppoa se olisikaan, kun mieheni asenne on, että ”katellaan siinä lähempänä, jos ei tule mitään muuta..”). Eikö tällaisten asioiden sopiminen pitäisi olla helppoa ja luontevaa?? Meiltä puuttuu sellainen me-henki täysin..! Kyllä kavereideni kanssa kaikki tällainen suunnittelu ja asioiden tekeminen on helppoa.
Mieheni sanoo kyllä rakastavansa minua ja haluaa olla kanssani. Uskon häntä kyllä, mutta tavallaan en kuitenkaan.. Järkeni ei millään ymmärrä sitä, ettei toisen kanssa saa aikaiseksi tehtyä asioita, jos oikeasti on halua. Jos halua on, niin kyllä sitä aikaa repii jostakin. Ainakin minä. Ja en kaipaa ainoastaan ulkomaanmatkaa, vaan ihan normaaleja asioita. Haluaisin yhdessä mm. lenkkeillä (tätä tapahtuu ehkä pari kertaa kuukaudessa), sopia kesälomista, tehdä ruokaostoksia, käydä silloin tällöin entisessä kotikaupungissamme (molempien vanhemmat asuvat siellä), käydä silloin tällöin kaupingilla kahvilla tai ihan muuten vaan kattelemassa jne...
Meillä molemmilla on omat harrastukset ja kiinnostuksen kohteemme, ja oikeastaan melkeen ainoastaan omat kaverimmekin.
Emme vaan yksinkertaisesti ole löytäneet mitään yhteistä harrastusta.
Esim. viime kesänä molemmat tsemppasimme, teimme hiukan tavallista enemmän juttuja kodin ulkopuolella ja minä osallistuin enemmän kotijuttuihin, laitoimme puutarhaa ja öljysimme yhdessä saunan lauteet. Syksyn tullen nuo sitten molempien osalta jotenkin hiipuivat, taas.. Aikaisemminkin olimme siis jo yrittäneet tsempata ja tehdä niitä juttuja, mitkä ei oikein itseä kiinnostaneet, mutta tehtiin kun toista kiinnosti.
Mieheni ei halua sitoutua mihinkään harrastukseen mitä pitäisi harrastaa tiettynä päivänä. Hänellä liikkuminen on muutenkin kausittaista, liikkuu silloin kun huvittaa. Itselleni se on oikeastaan elämäntapa, ja ravintoasiat ovat minulle myös tärkeitä.
Menen piakkoin psykologin vastaanotolle selvittelemään ajatuksiani.Parin kaverin ja äitini kanssa pystyn myös asioista puhumaan. Avokkiani olen monet kerrat pyytänyt parisuhdekeskusteluun ammattilaisen kanssa, mutta ei lähde. Syyt ovat, että ei tykkää puhua vieraille asioistaan, ei usko että niistä on mitään apua, ja meidän ongelmat ei kuulemma ole niin isoja, ettei niitä voida ratkoa keskenämme. Kuulemma lapsellista, jos ei saada tällasia asioita selvitettyä itse..
Tällä hetkellä järki sanoo vielä hetken yrittämään, mutta pieni ääni takaraivossani sanoo, että varmastikin eroamme ennemmin tai myöhemmin. Ja näin jälkeenpäin ajatellen, näin olen ajatellut jo useita kuukausia, en vain ole itsellenikään uskaltanut tunnustaa näin ajatelleeni. Välitän miehestäni hyvin paljon edelleen, mutta koen että olemme liian erilaisia ja tyylimme elää poikkeavat toisistaan hyvin paljon, ja olisimme onnellisempia aivan eri ihmisten kanssa. VAIKEA olisi silti päästää irti... En tiedä mitä kaikkea haluan tulevaisuudelta, mutta sen verran kuitenkin, että en välttämättä halua asua ”työleirillä” eli omakotitalossa, enkä halua lapsia. Mieheni taas.. no haluaa tietenkin, jossain vaiheessa. Hän uskoo että mieleni kuitenkin muuttuu, enkä kiellä etteikö voisi muuttua, mutta tällä hetkellä, ja jo vuosia olen näin kokenut ja siihen uskon.
Ahdistaa.
Nainen, 27
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Kuullostaa siltä, että olet elämässäsi jonkinlaisessa tienristeyksessä ja mietit, mihin suuntaan jatkaisit. Vaihtoehtoina ovat ainakin melko tuttu, turvallinen ja ennustettava polku tai sitten uusi ja tuntemattomampi polku. Ehkäpä on myös muita vaihtoehtoja. Näinhän elämässä on, että vain yhtä polkua voi kulkea kerrallaan ja valitsemalla jotakin luopuu samalla jostakin toisesta. Mistä Sinä olisit nykyisessä elämäntilanteessasi valmis luopumaan? Entä mikä on Sinulle luovuttamatonta?
Aiemmasta elämänkulustasi kerrot, että olet ollut koko aikuisikäsi nykyisessä parisuhteessa etkä ole koskaan asunut yksin. Minkälaisia mielikuvia yksin olemiseen Sinulla liittyy? Kirjoitat parisuhteenne olleen aika tasaista ja olet kokenut olevasi siinä aiemmin ihan onnellinen. Minkälaiset asiat tekivät sinut aiemmin onnelliseksi? Entä mitä tarvitset nyt - 27-vuotiaana - ollaksesi onnellinen? Kirjoitat kokeneesi noin vuoden päivät enenevää tyytymättömyyttä parisuhteessa. Kaipaisit enemmän huomiota, arkihellyyttä, yhdessä tekemistä ja ilmeisesti myös asioista keskustelemista. Olet yrittänyt ottaa asiaa puheeksi miehesi kanssa, mutta miehesi on ollut tyytymättömyydestäsi ihmeissään. Onkohan käynyt niin, että Sinun tarpeesi ja odotuksesi ovat ainakin jossakin määrin muuttuneet vuosien saatossa, mutta mies on suhteellisen tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen? Parisuhde ei kuitenkaan voi hyvin, jos toinen osapuoli kokee jäävänsä siinä jatkuvasti jotakin vaille. Olet ehdottanut pariterapiaan hakeutumista, mutta miehesi ei koe siihen halua tai tarvetta. Enempää et oikein yksin voi tehdä parisuhteenne eteen.
Sen sijaan omaan hyvinvointiisi voit itse vaikuttaa. Olet puhunut mieltäsi painavista asioista äitisi ja kaveriesi kanssa ja lisäksi olet hakeutumassa psykologin vastaanotolle. Tämä kuulostaa minusta hyvältä! Puhuminen auttaa jäsentämään omia ajatuksia ja muilta voit saada niille peiliä. Valintoja oman elämän risteysasemilla joutuu kuitenkin tekemään pitkälti yksin. Olet pohtinut suhteessa jatkamista ja eroamista. Kirjoitat järkesi sanovan, että vielä kannattaa yrittää. Toisaalta pieni ääni takaraivossasi epäilee, että eroaminen on ajan kysymys. Tämä ajatuksien ristiriita kuvastaa mielestäni hyvin vaikeutta tehdä isoa ratkaisua; valintaa eroamisen ja suhteessa jatkamisen välillä. Tämän päätöksen voit kuitenkin tehdä vain Sinä itse. Kyse on Sinun Ainutkertaisesta Elämästäsi! Jos tekisimme aikamatkan tulevaisuuteen - vaikkapa viiden vuoden päähän - kumpaa valinta arvelisit katuvasti silloin vähemmän? Koskettavin kohta kirjeessäsi oli oivallus siitä, ettet koe itseäsi tärkeäksi ja rakkaaksi nykyisessä tilanteessa. Tätä tunnetta on hyvä tutkia ja pohtia, mikä saisi aikaan muutoksen. Myös itsensä rakastaminen on tärkeää.
Voimia ja rohkeutta Uuteen Vuoteen! Perheneuvoja Kaisa
Olen ollut yhdessä poikaystäväni kanssa noin kaksi ja puoli vuotta, josta yhdessä olemme asuneet reilun kahdeksan kuukautta. Kaikki meni melko hyvin siihen asti, että muutimme yhteen. Ensinnäkin muutimme molemmat suoraa kotoamme ensimmäistä kertaa omilleen, minkä luulen olevan yksi syy ongelmiin. Mieheni on nimittäin erittäin laiska tekemään mitään kotitöitä, hänen ei kotonaan tarvinnut tehdä mitään, kun taas minä pesin pyykkiä, siivosin ja laitoin ruokaa jo kotona asuessani. Työt jakautuvat prosenteissa noin 90-10. Oikeastaan poikaystäväni ainoa työ on tiskaaminen ja siitäkin hän valittaa jatkuvasti. Itseäni ärsyttää se, että päivästäni niin suuri osa menee koulun jälkeen kotitöihin, että en ehdi/jaksa tehdä läksyjä, enkä juurikaan nähdä kavereitani. Poikaystävääni taas koulu ei yhtään kiinnosta, kuten ei myöskään läksyjen teko, sen sijaan hänellä on aikaa olla päivät pitkät kavereidensa kanssa. Mielestäni tämä on erittäin epäreilua, mutta miten saisin hänet tajuamaan sen ja joskus oma-aloitteisesti tekemään muutakin kuin tiskaamaan?
Toinen ongelma, minkä en uskonut näin nuorena voivan aiheuttaa päänvaivaa, on seksi. Itselläni halut ovat kadonneet pillereiden takia lähes kokonaan, mies taas syystä tai toisesta halua ehkä kerran viikossa, joskus saattaa mennä parikin viikkoa. Ongelman tästä tekee se, että itsetuntoni on muutenkin erittäin heikko ja kun mies ei osoita haluavansa minua (halailee ja suukottelee kyllä, mutta jos yritän "pidemmälle" tai muuten vain intohimoisemmin, hän perääntyy heti), otan sen todella henkilökohtaisesti ja alan etsiä vikoja itsestäni.
Tästä on puhuttu monta kertaa ja usein mies vain hermostuu, kun otan asian taas esille. Hän itse selittää vain, että "ei aina voi haluttaa", mikä on tietenkin totta, mutta hän on kuitenkin 18, eikö tuon ikäiset halua koko ajan? Ennen kuin muutimme yhteen harrastimme seksiä monta kertaa päivässä, sitten yhtäkkiä vain lopahti. Tiedän, että otan tämän "hyvässä suhteessa harrastetaan seksiä kolme kertaa viikossa" -jutun liian vakavasti, mutta tuntuu että tässä on jotain vikaa.
Asiat vaivaavat minua paljon, sillä minulla ei ole ketään jonka kanssa jakaa näitä tuntemuksia. Ikätovereistani kun suurin osa asuu vielä kotona ja elää siinä luulossa että poikakaverin kanssa yhdessä asuminen on jotenkin hienoa. Nainen, 17
Hyvä nuori perheenemäntä!
Olet nuorella iällä saanut kaiken sen, mistä monet ikäisesi vasta haaveilevat: miehen ja oman kodin. Mitenkähän kaikki tapahtui? Nyt on hyvä aika pysähtyä miettimään – juuri niin kuin olet tehnytkin kirjoittaessasi tänne.
On hyvä siirtyä katsomaan vähän kauempaa nykyistä elämääsi. Mikä siis on tilanne?
Ensinnäkin olet siirtynyt lapsuuden kodistasi ensimmäiseen omaan kotiisi. Millaisia muutoksia se on tuonut mukanaan? ”Minä pesin pyykkiä, siivosin ja laitoin ruokaa” – ja sama jatkuu edelleen. Muutosta on tapahtunut siinä, että ”en ehdi/jaksa tehdä läksyjä, enkä juurikaan nähdä kavereitani”. Myös seksielämä on lopahtanut: seurusteluaikana ”harrastimme seksiä monta kertaa päivässä”.
Entäpä poikaystäväsi! Hänellä tilanne on pysynyt aikalailla ennallaan: ruoka ilmestyy pöytään, pyykit on pesty, koti siivottu niin kuin aina tähänkin asti. Kaverit ovat edelleen tärkeitä, koulua käydään sen mukaan miten huvittaa. Eli vietetään 18-vuotiaan pojan elämää siihen tapaan kuin monet muutkin sitä viettävät. Kukapa sen ikäinen ei hengailisi kavereiden kanssa ja harrastaisi mitä huvittaa. Taitaa olla myös niin, että kumppani, joka huomauttelee tiskivuoroista, ei vaikutakaan joka hetki niin seksikkäältä kuin ennen.
Kävikö tässä siis niin, että poikaystäväsi sai uuden, nuoremman perheenemännän – muuten kaikki jatkui ennallaan?
Entäpä 10 vuoden päästä? Miltähän elämäsi näyttää silloin? Oletko jaksanut opiskella itsellesi toiveammatin? Mihin poikaystäväsi lähtee silloin töihin? Miten vietätte iltanne ja lomanne? Onko teillä lapsia?
Jospa istuisitte rauhassa yhteen miettimään sitä, miten elämänne suunnittelisitte ja järjestäisitte? Millaiset tavoitteet teillä on yhdessä ja erikseen, mitä toivotte tulevaisuudelta ja toisitanne? Jos se tuntuu kaksin hankalalta, jutelkaa siitä jonkun luotettavan aikuisen kanssa.
Ehkä silloin löytyisi ratkaisuja tähänkin päivään: voi olla parempi tehdä läksyt ja antaa villakoirien lepäillä omissa oloissaan sängyn alla.
Niin ja se seksi. Olet sitä mieltä, että pillerit veivät halut. Siitä kannattaa jutella lääkärin kanssa enemmän. Mistä olet mahtanut napata tuon ”kolme kertaa viikossa”. Hyvässä parisuhteessa harrastetaan seksiä niin usein kuin se kummastakin hyvältä tuntuu! Vakiintuneessa suhteessa yleensä harvemmin kuin ensi huumassa.
Mahdollisimman mukavaa tulevaisuutta toivotellen, perheneuvoja Pirjo
Onko keinoja kehittää parisuhdetta, kun toisen osapuolen mielestä kaikki ongelmat ovat minussa? Jos yritän kertoa, että tunteeni eivät ole suhteessa sillä tasolla kuin niiden haluaisin olevan ja haluaisin meidän yhdessä hakevan apua, niin minulle loukkaannutaan. Sanotaan, että parempaan ei pysty. Jos se ei riitä, niin siitä sitten vain parempaa etsimään.
Kymmenen vuotta kestänyt avoliittomme on poikinut kaksi ihanaa lasta (7- ja 6-vuotiaat). Koko liiton ajan mies on käyttänyt alkoholia runsaasti. Tilanteen ajauduttua todella huonoksi mies onneksi ymmärsi hakea apua ja on nyt hyvän hoidon ansiosta ollut raittiina yhdeksän kuukautta. Tämän koen erittäin hyvänä asiana, mieheni lisäksi myös koko perheelle. Viime aikoina hän on kuitenkin ruvennut puhumaan, ettei hän raittiina koko elämäänsä aio olla, ja eihän meillä asiat niin huonosti olleet, kun kuuntelee muita. Koen tämän todella loukkaavaksi ja olen sen hänelle sanonutkin.
Minua on myös jo useamman vuoden ajan häirinnyt hänen jatkuva seksistä puhuminen ja sen vaatiminen. Asiasta puhuminen alkaa jo heti aamusta. Käsi saatetaan runttasta heti haaroihin, rintoja kouria kipeästi ja kieltä livotaan inhottavasti. Päivän mittaan ehdotellaan useasti asiasta: "onx illalla / mites ois pimpit / kokeilepas, kun häntä on kovana" jne. Ja jos en vaikuta halukkaalta, niin loukkaannutaan. Onneksi hän välttää kaikkein rivoimpia otteita lasten aikana. Olen todella monesti sanonut, etten pidä kourimisesta. Kaipaan halauksia, helliä suukkoja ja sanoja. Harrastamme seksiä noin kolmesti viikossa. Saan välillä tyydytyksen, mutta jollakin tavalla minulle jää aina tyhjä olo. Kun olen kysynyt, miksi hän jatkuvasti haluaa yhdyntää ja puhuu siitä, hän kertoo vain pitävänsä siitä niin paljon kanssani. Hän on myös pettynyt, koska teen aloitteita niin harvoin. Mutta miten voisinkaan, kun toinen puhuu siitä jatkuvasti?
Minulla on tunne, että oma seksuaalisuuteni on kadonnut jonnekin ja aina yhdynnässä ollessamme suoritan jotain roolia. Mieheni on hyvin ahkera ja jakaa kanssani kotityöt. Lasten hoitamiseen hän on mukavasti alkanut ottaa osaa nyt, kun alkoholi on jäänyt pois. Olen hänelle sanonutkin monesti, miten hieno asia on, että hän on nyt raittiina päässyt lähemmäksi lapsia. Siihen on vain usein vastaus, että "niin, ei pitäisi olla mitään valittamista". Tai jos kiitän häntä kotitöistä / auton renkaidenvaihdosta / lastenhoitamisesta, on vastaus usein "jonkunhan tällä on kotityöt tehtävä / kato ny, miten hyvä mies sinulla on" tms. Usein en kerkiä edes kiittämään, kun jo polleillaan hyvillä teoilla.
Ja jos satun sanomaan, että oli raskas työpäivä ja olen väsynyt tai vaikka vain haukottelen, alkaa mesoaminen "aijaha, vai sulla oli raskasta, arvaa vaan miten meillä. Ei taida illalla olla mitään kivaa tiedossa". Eli en saa olla väsynyt ilman syyllisyyttä. Välillä tuntuu, että minua syyllistetään joka asiasta. Koko ajan selän takana katsotaan tekemiset ja tekemättä jättämiset. Jos unohdan jotain (olen kyllä myöntänyt olevani hajamielinen), siitä nostetaan kauhea meteli ja joskus mökötetään monta päivää. Ostin oman auton, ettei tarvitsisi hänen autoaan lainata lasten kuskaamiseen. Mutta sekin oli huono merkki ja sekin häntä nyt v****taa.
Huomaan, että tätäkin kirjoittaessa ärtymys alkaa nousta ja pulssi kiihtymään. Haluaisin vain tietää, miten voisin toimia, jotta itse jaksaisin paremmin. Sillä olen alkanut tuntea luisuvani kohti jaksamiseni rajoja. Olen myös alkanut tuntea fyysisiäkin oireita; unettomuus, makean himo, ahdistus rinnassa, haluttomuus ja väsymys. Perheneuvolassa olen käynyt ja saanut miehenikin sinne muutaman kerran. Siellä hän vain kehui, miten paljon hän asioita tekee ja se siitä. Apua en oikein tuntenut saavani. Tuntui kyllä hyvältä puhua jollekin, joka kuunteli.
terveisin, kohtako tunteeton?
Nainen, 42
Hei nimimerkki "Kohtako tunteeton?"
Kiitos kirjeestäsi.
Kertomastasi tuli mieleen perheneuvonnan asiakaspariskunta, jossa molempien osapuolten tarinat ovat kaukana toisistaan. Voin kuvitella hyvin miehesi sinne perheneuvolan tuoliin. Siellä hän kertoo, miten hienosti hän tekee kotitöitä ja osallistuu perheen arkeen, on vähentänyt alkoholin käyttöäänkin perheen hyväksi ja tykkää vaimostaan niin kovasti ja haluaa häntä paljon. Ja puhuu ihan totta. Toisaalla on sinun kokemuksesi. Tässä roolissani Suhdeklinikan vastaajana minun on vaikea olla puolueeton, koska kuuluvilla on vain sinun äänesi. Oikeassa pariterapiatilanteessa olisi tärkeää saada molempien puolisoiden näkökulmat esille yhtä aikaa. Mutta nyt kommentoin tilannetta sen informaation valossa, jota olen sinulta saanut.
Kuulostaa siltä, että miehesi vyöryy rajojesi yli monessa kohdin. Hän vaatii sinulta seksuaalista aktiivisuutta oman tarpeensa mukaisesti, vahtii tekemisiäsi ja tekemättä jättämisiäsi. Kuulostaa siltä, että hän käyttää aika suurta valtaa parisuhteessanne. Onkohan niin, että kun mies vie monella tavoin paljon tilaa, sinä tunnen jääväsi ahtaalle. Tarpeesi hankkia oma auto lasten kuljetuksia varten näyttäytyy minulle esimerkkinä siitä, että jakaminen on hankalaa. Tuleekohan miehesi ketutus sinun auton hankkimisestasi kenties siitä, että hän kokee siinä hallinnan menetystä suhteessa sinuun? Oma auto symboloi joskus naiselle itsenäisyyttä, vapautta liikkua oman aikataulun ja mielen mukaan.
Erityisen kurjalta kuulosti miehesi tapa lähestyä sinua seksuaalisesti. Hän ei tunnu ymmärtävän sitä, että nainen, tai kukaan ihminen ylipäätänsä, ei syty sellaisesta, jonka kokee itselleen epämiellyttäväksi. Se, että olet kertonut hänelle, ettet pidä hänen tavastaan käydä kiinni sinuun ja puhua rivosti ja hän siitä huolimatta sitä jatkaa, kertoo kunnioituksen puutteesta. Hän sallii itsensä toimia niin kuin haluaa, välittämättä siitä, miltä se sinusta tuntuu. Eikö sinun tunteillasi ole väliä? Kokeekohan miehesi jonkinlaista omistajan oikeutta sinuun ja kehoosi? Avioliitto eikä myöskään se, että rakastaa toista, anna hallintaoikeutta toiseen ihmiseen eikä hänen kehoonsa. Muista, että sinulla on oikeus olla väsynyt ja haluton ilman syyllisyyttä.
Ei mikään ihme, että olet alkanut tuntea haluttomuutta, eihän sinun halullesi ole tuossa sijaa. Tämä on myös miehesi kannalta surullista. Hän toivoisi sinun tekevän useammin aloitteita, mutta missä välissä voisit ehtiä? Eli tahtomattaan miehesi sabotoi omalla toiminnallaan toiveensa täyttymisen. Tuskin halukkuutesi tällä tavoin tulee lisääntymäänkään, pelkään pahoin että käy aivan päinvastoin.
Kuvasit monenlaisia fyysisiä oireita. Ne kertovat nimenomaan jaksamisesi rajoista ja pitkäkertoisesta pahasta olosta, johon nyt on jo kehosikin alkanut reagoida. Sinun on syytä ottaa oireet vakavasti ja lähteä etsimään muutosta tilanteeseen.
Esität meille kaksi kysymystä. Ensimmäinen on: "onko keinoja kehittää parisuhdetta, kun toisen osapuolen mielestä kaikki ongelmat ovat minussa?" Tässä kohdin voisimme palata vastaukseni alussa kuvaamaani tilanteeseen perheneuvoja huoneessa. Jotta voisitte saada yhdessä jotain muutosta aikaan, on molempien tietysti oltava valmiita näkemään oman osuutensa kokonaisuudesta ja muuttamaan tarvittaessa käytöstään. Kaikki voi olla mahdollista, jos molemmat sitä haluavat ja tavoite on samansuuntainen.
Toiseksi kysyit, miten voisit toimia, jotta itse jaksaisit paremmin. Arvelen, että olet nyt omassa elämässäsi itsenäistymisen kohdassa. Et ole miehesi omaisuutta. Sinulla on täysi oikeus vaatia, että sinua kohdellaan kunnioittavasti sanoin ja teoin. Älä alistu huonoon ja esineellistävään kohteluun. Mieti, millaisen mallin miehen ja naisen välisestä suhteesta haluat lapsillesi antaa. Ole tarkkana kehosi viestien kanssa. Seuraa, milloin vointisi huononee ja milloin taas helpottuu. Sisäinen viisautesi ohjaa sinua kyllä oikeaan suuntaan.
Tunteettomuudesta kohti avointa tunteiden tunnistamista ja ilmaisua haluaa olla sinua rohkaisemassa Paula, perheneuvoja
Hei! Olen seurustellut mieheni kanssa puolitoista vuotta, yhdessä olemme asuneet vuoden. Kaikki oli hyvin, kun asuin vielä vanhempieni luona. Olimme vapaa-ajan aina yhdessä, ja minulla ainakin oli kivaa. Kun muutimme yhteen, suhde on jotenkin lässähtänyt. Emme enää katso elokuvia tai vietä yhdessä aikaa muutoin kuin viikonloppuisin ajelemassa.
Hän käy koulua ja on illat töissä, minä olen päivät töissä. Olen turhautunut, koska teen kaiken kotona, ruuat, siivoan jne. Tuntuu, että asun tavallaan yksin, koska hän on poissa kaiken aikaa. Hän on minua kahdeksan vuotta vanhempi. Seksiä saa silloin, kun hän haluaa ja jaksaa. Olen yrittänyt puhua asioista, mutta saan vastaukseksi vain jaa, joo, vai niin...
Olen myös huomannut, että hän katselee joskus öisin kaikenlaisia naisten kuvia ja pornoa.
Olen miettinyt pitäisikö tässä muuttaa omaan asuntoon, koska olen kyllästynyt olemaan koko ajan yksin. Aikaisemmissa suhteissa olen tullut petetyksi ja tiedän, että olen mustasukkainen. Mietin aina, missä hän on viikonloppuisin aamuun asti, kun en ole mukana. Nainen, 20
Hyvä ystävä.
Kiitos kirjeestäsi. Ihmettelet, mitä teidän parisuhteellenne on tapahtunut. Kun asuitte erillänne, kaipasitte yhteistä aikaa ja teitte paljon yhdessä ja teillä oli mukavaa. Kun muutitte yhteen, lähditte kulkemaan eri suuntiin. Sinä kaipaisit yhteistä aikaa ja yhteistä tekemistä, mies on omistautunut omille tekemisilleen; koululle ja työlle. Sinä hoidat kodin ja odotat...
Tilanteessasi oli muutama huolestuttava piirre. Olet yrittänyt saada keskustelua aikaan. Haluaisit kertoa, mitä parisuhteelta odotat. Keskustelu ei ole päässyt alkua pitemmälle. Murheellista. Entä jos kirjoittaisit. Lukisiko hän kirjeesi?
Pornon katseleminen ymmärrettävästi loukkaa sinua, kun et ole hänen katselemisensa ja haluamisensa kohde. Jäin miettimään myös viimeistä kommenttiasi siitä, että et tiedä, missä mies on viikonloppuisin aamuun asti.
Mitähän mies odottaa teidän parisuhteeltanne ja yhteiseltä elämältä? Vai onko hän tyytyväinen nykyiseen tilaan? Hän saa elää paljolti omilla ehdoilla ja sinä joustat. Mieti tarkkaan, mitä sinä odotat parisuhteelta? Mitä sinä odotat elämältä? Elämä on liian arvokas elettäväksi toivossa, että kaikki vielä muuttuu, jos vuodessa ei ole toivon merkkejä näkynyt.
Toivon sinulle asioiden selkiytymistä, päivien valkenemista niin kuin keväällä päivät tapaavat tehdä. Saara, perheneuvoja
Mikähän neuvoksi, olemma olleet piakkoin kolme vuotta yhdessä. Meillä on yksi yhteinen lapsi. Ennen lasta me hankittiin koira ja sillon arki sujui hyvin tai ainakin paremmin: mies osallistui kotitöihin ja kauppareissuihin. Nykyään minä joudun tekemään kaiken: kotityöt, lapsenhoidon, koiran ulkoiluttamisen. Silloin tällöin mies käyttää sitä ulkona, jos sanon sille, mutta ei se ilman sanomista koiran kanssa lähde.
Toisekseen hän istuu kaiken ajan koneella vain pelaamassa, jos ei ole töissä... Ei hän touhua meidän kanssa juurikaan. Hän ei lähde lapsen kanssa ulos, jos pyydän eikä hän herää aamuisin koskaan lapsen kanssa..
Välillä tuntuu, että olisin hänen äitinsä, kun pitää huolehtia kuin pikkupojasta... Ja yhteisiin asumisen menoihin ja muihin hänen on vaikea osallistua. Joudun maksamaan vuokran yksin, sähkölaskut yms.. Vaikka hän on se töissä käyvä, minä olen lapsen kanssa kotona vielä.
Meillä on parisuhde kuollut oikeastaan... Ei romantiikkaa, ei hellyydenosoituksia, seksiä todella harvoin... Toisinaan on päiviä, kun hän sanoo, että lähdetään kaupoille kiertelemään tai ehdottaa jotain, mutta näitä päiviä on hyvin vähän... Välillä kyllästyttää ja olen henkisesti uupunut, kun haluaisi toiselta vähän sitä hellyyttä tai tms.. Muttei itsekään viitsi mitään aloitetta tehdä, kun pelkää, että tulee sit torjutuksi tai jotain... Nainen, 22
Hei ja haloo!
Nyt on toiminnan aika, ettei tilanteenne tuosta pahene! Olet pienen lapsen äiti ja varmasti väsynyt pyörittämään arkea, varsinkin kun miehesi ei tunnu osallistuvan sen enempää lapsen hoitoon kuin kotitöihinkään. Myös taloudellinen vastuu on jäänyt sinulle, vaikka miehesi käy töissä ja sinä elät pienemmillä tuloilla.
Kerro miehellesi, että nyt riitti! Puhu hänen kanssaan omista tuntemuksistasi. Silläkin uhalla, että se jännittää. On ymmärrettävää, että pelkäät torjutuksi tulemista ja hylkäämistä. Mutta se riski on otettava, että tilanteeseenne tulisi muutos. Onkohan miehesi edes tullut ajatelleeksi, miten väsynyt ja tiukoilla olet pienen lapsen kanssa kotona? Työssä käyvän on joskus vaikea ymmärtää, että kotona oleva tekee saman pituisen ja rasittavan työpäivän.
Sano miehellesi, mihin et ole tyytyväinen ja mihin haluat parannusta. Lapsen kanssa oleminen käy niin työstä, ettet ehdi etkä jaksa tehdä kaikkia kotitöitä yksin. Lapsi tarvitsee myös isän läsnäoloa, miehesi voi hoitaa häntä kun sinä lepäät, käyt harrastuksessa (onhan sinulla sellainen?) tai teet jotain muuta kotona. Tarvitsette perheaikaa, te kolme yhdessä: se voi olla mitä tahansa tekemistä tai vain olemista, kunhan olette läsnä toisillenne. Parisuhteenne kaipaa myös pikaista huoltoa: aloittakaa kertomalla, mitä toivotte ja kaipaatte toisiltanne. Pienet teot ovat tärkeitä; jo halaus tai suukko voi pelastaa päivän... Ja usein seksikin alkaa sujua, kun alatte huomioida toisianne enemmän.
Laittakaa myös raha-asiat kuntoon. Listatkaa paperille yhteiset menot ja mitä kumpikin tienaa kuussa. Pyrkikää jakamaan menot tasapuolisesti molempien tulot huomioiden. Enemmän tienaava maksaa siis enemmän. Kun menet töihin, voitte arvioida taloustilanteen uudestaan.
Jos keskustelu kahden kesken ei onnistu, ota asia puheeksi neuvolassa. Tarvitset nyt kaiken sen avun ja tuen mitä on saatavissa. Itsesi, lapsesi ja perheesi takia.
Olemme olleet avopuolisoni kanssa kahdeksan vuotta yhdessä. Hän on 30-vuotias ja minä 37, lapsia ei ole.
Suhteessamme ei ole ollut tavallista päivittäistä läheisyyttä 4-5 vuoteen, eikä myöskään seksuaalista kanssakäymistä käytännössä enää kahteen vuoteen. Suhteessamme mies on kaikilta osin todella passiivinen, on itsekin sen myöntänyt, että odottaa vaan mieluummin, että joku muu hoitaa asiat. Hän ei siis tee esimerkiksi kotitöitäkään kuin vasta sitten, kun niitä useamman kerran pyytää. Hän ei myöskään osaa puhua mitään tunteistaan. Puhuta ei nykyään juuri mistään muustakaan enää. Muutenkin olemme ihan erilaisia, minä olen sosiaalinen ja hän ei, minä olen ulkoilmaihminen ja hän ihan täysi sohvaperuna, minä olen aktiivinen ja spontaani, hän taas passiivinen ja harkitsevainen jne. lista voisi olla loputon!
Olen ottanut nämä meidän parisuhteen ongelmat puheeksi ensimmäistä kertaa jo 3-4 vuotta sitten. Olen kertonut, että en ole onnellinen ja kertonut, mitä minä haluan parisuhteelta ja elämältä. Hän myöntelee haluavansa samoja asioita. Keskustelua sitten aina käydään, vaikka se ei todellisuudessa johda ikinä mihinkään. Puolisoni aina myöntää heti, että hän voisi toimia toisin ja on sitten aina luvannut parantaa tapansa. Mikään hänen käytöksessään ei kuitenkaan ole koskaan muuttunutt.
Viikko sitten lopulta sanoin, että en jaksa enää, haluan erota. Mieheni meni aika shokkiin: hoki vain sitä, että se ei voi olla totta. Että joku keino on löydettävä, että eroa ei tule. Että hän ei usko sitä, että en häntä enää yhtään rakasta. Yritin selittää hänelle, että rakastan kyllä, mutta kuin kaveria tai veljeä, en enää sillä lailla kuin naisen pitäisi miestä rakastaa. Hän kirjoitti minulle kauniin kirjeen, jossa sanoo rakastavansa minua ja lupaavansa nyt todella muuttaa tapansa. Tuntuu kuitenkin, että se kirje kertoi vain siitä, kuinka kurjaa HÄNEN elämänsä tulee olemaan jos jätän hänet. Ei kertonut lainkaan siitä, millaista MINUN elämäni tulee olemaan, jos en jätä häntä!
Olen ihan yllättynyt, että hän edes mitenkään tähän eroasiaan reagoi! Yleensä kun hän ei reagoi mihinkään mitenkään. Ei kuitenkaan saa sanotuksi ääneen, että rakastaa minua tms., kirjeeseen nämä asiat pystyi kuitenkin kirjoittamaan. Mies ei siis halua erota, vaan lupaa yrittää ihan mitä vaan ikinä minä tahdon.
Nyt kun hän sitten kovasti yrittää pitää lupaustaan siitä, että parantaa tapansa, niin mitään hän ei kuulemma kuitenkaan osaa tehdä. Koettaa niitä kotitöitä tehdä, mutta ei se tätä tilannetta pelkästään pelasta! Kaipaan suhteelta paljon paljon enemmän kuin kodinkoneen! Mutta hän vain sanoo, että ei tiedä mistä aloittaa ja mitä voi tehdä. Pelkää, että jos tekee vääriä asioita, niin lähden samoin tein. Tässäkin siis tavallaan odottaa, että minä sanon mitä pitäisi tehdä. En halua syöttää hänelle mitään valmiita ratkaisuja, vaan haluan odottaa aloitetta häneltä. Kerrankin häneltä! Haluan, että minä saan välillä olla se, joka saa vaan olla ja josta pidetään huolta. Olen niin väsynyt olemaan koko ajan se aktiivinen osapuoli!
Nyt hän on kuitenkin saanut sillä kirjeellään ja lupauksillaan omat ajatukseni taas ihan sekaisin! Olin niin varma tuosta erosta ja tavallaan olen vieläkin, mutta kun en olekaan... Otan yhteyttä nyt siitä syystä, että en nyt taida tunnistaa omia tunteitani. Tunnistan itsessäni läheisriippuvaisen piirteitä, enkä halua että tuo kieroutuma vaikuttaa päätöksiini. Haluan tehdä sellaisen päätöksen, joka kerrankin on oikein minun ITSENI kannalta.
Osa minusta sanoo, että minun olisi vielä annettava hänelle yksi tilaisuus, koska jokainen ansaitsee aina tilaisuuden. Jospa hän nyt todella voisi muuttaa käytöstään minua kohtaan. Toinen puoli minusta kuitenkin sanoo, että ei kannata, mikään ei ole kuitenkaan muuttunut, kuten ei edellisilläkään kerroilla. Muutaman kuukauden hän jaksaa yrittää ja jos en minä taas itse ole kantavana voimana tässä, niin kaikki taantuu takaisin entiselleen. Toisaalta ajattelen myös niin, että jos annan hänelle vielä tilaisuuden, niin onko se sitten vaan huijausta häntä kohtaan antaa mitään toivoa, kun en tiedä onko sillä enää mitään vaikutusta minuun, voiko minun tunteeni häntä kohtaan enää palata? Tällä hetkellä omat tunteeni ovat aika kuolleet, esim. tulevaisuuttani ajatellessa, näen kumppaninani vain kasvottoman henkilön, jonka kanssa teen ihan erilaisia asioita kuin olen tehnyt puolisoni kanssa tähän saakka.
Tuo "läheisriippuvuuteni", jos se sitä nyt on, saa minussa kuitenkin esiin sellaisen uhrautuvaisuuden, että kestän mieluummin itse pahan mielen, kuin aiheutan sen hänelle. Ja tästä tunteesta en nyt ole varma! Olen todella ahdistunut tilanteesta. En nyt itse pysty ollenkaan erottamaan, johtuuko tämä epäröinti tuosta läheisriippuvuudesta vai siitä, että minulla on kuitenkin jotain tunteita vielä häntä kohtaan?
Pikaista vastausta toivoen! Nainen, 37
Kerrot parisuhteestasi, johon et ole enää pitkään aikaan ollut tyytyväinen. Haluaisit parisuhteelta jotain muuta kuin mitä se on ollut. Olet puhunutkin tuntemuksistasi, mutta muutosta ei miehen puolelta ole tullut, vaikka hän myöntääkin ajattelevansa samalla tavalla. Nyt, kun kerroit haluavasi erota, miehesi meni pois tolaltaan... ja alkoi yllätykseksesi toimia kuten olet vuosia toivonut. Hän jopa tunnusti kirjeitse rakastavansa sinua, kun ei koe osaavansa sitä muuten ilmaista.
Olet hämmentynyt: pitäisikö sinun pysyä päätöksessäsi erota vai antaa miehellesi vielä yksi mahdollisuus? Pelkäät, että unohdat jälleen itsesi ja omat tarpeesi, jos nyt annat periksi. Toisaalta et haluaisi aiheuttaa pahaa mieltä miehellesi. Mietit, onko sinulla sittenkin vielä tunteita häntä kohtaan, kun kärsisit mieluummin itse kuin antaisit hänen kärsiä.
Pohdit, mahdatko olla läheisriippuvainen ja siksi niin kiinni puolisossasi. Oletko miettinyt asiaa myös toisinpäin: miten läheisriippuvainen puolisosi mahtaa olla? Kuvauksesi perusteella hän on epävarma itsestään. Hän yrittää miellyttää sinua mutta pelkää, ettei osaa toimia toivomallasi tavalla. Hän on samaa mieltä kanssasi siitä, millainen parisuhteen pitäisi olla. Hän kokee, ettei voi elää ilman sinua. Mahtaako hän itse tietää, mitä elämältään ja parisuhteeltanne haluaa? Onko hän niin keskittynyt ajattelemaan sinun parastasi ja toimimaan parhaaksesi - siinä tosin onnistumatta - että on unohtanut itsensä ja omat tarpeensa? Aivan samoin kuin sinä pelkäät itsellesi tapahtuvan, jos et nyt toimi niin kuin olet suunnitellut.
Olette nyt kovin erilaisessa tilanteessa: sinä olet pohtinut eroasiaa jo pidemmän aikaa mielessäsi ja alat olla paremmin tietoinen siitä, mitä haluat. Puolisollesi ero tuli tavallaan uutena asiana: hän ei voi uskoa, että rakkaus voi näin loppua. Sinun kannaltasi on ymmärrettävää, että haluat nyt toimia sen sijaan, että vielä odottaisit muutosta tapahtuvaksi. Olisiko kuitenkin mahdollista ottaa aikalisä niin, että puolisosi ehtisi samalle aaltopituudelle kanssasi? Kun pahin shokki on häneltä mennyt ohi, voisitte ehkä rauhassa puhua kumpikin omista toiveistanne ja pohtia, haluatteko jatkaa tässä suhteessa.
Entä jos hakisitte tilanteeseenne apua? Ulkopuolinen kuuntelija voi auttaa teitä löytämään ja ilmaisemaan omia tuntemuksianne ja arvioimaan suhteenne tulevaisuutta. Sekä yksityiseltä puolelta että kirkon perheasiain neuvottelukeskuksista löytyy terapeutteja, jotka työskentelevät parien kanssa.
Toivotan sinulle rohkeutta ja viisautta tuleviin päätöksiin, Perheneuvoja Pirkko
Hei, tarvitsisin pikaista apua ongelmaani: Olemme olleet miehen kanssa (mies 22-vuotias) yhdessä kaksi vuotta. Tunnettu ollaan noin kaksi ja puoli vuotta. Seurusteltiin viikko ja mentiin sitten kihloihin (minun toimesta). Muutettiin puolen vuoden seurustelun jälkeen yhteen ja siitä se helvetti alkoi.
Minut on kasvatettu täysin erilailla kuin hänet. Teen automaattisesti paljon asioita (siivoan, järjestän, tarkkailen rahan käyttöä, lasken asioita, seuraan ruoan tarvetta, yms = kotitöitä) ja hän on taas ollut äitinsä hoivissa eikä ole saanut vastuuta näistä asioista, kuin roskien viennistä eikä sekään oikein kunnolla luonnistu.
Olen pitkään valittanut miehelle näistä asioista, ja aluksi siis sanoin oikein kiltisti ja teinkin hänen puolestaan, mutta koskaan hän ei tullut tarpeeksi vastaan, tai tehnyt hänelle osoitettuja askareita.
Nyt olen eron partaalla, koska omat tunteeni taistelee tilannetta vastaan. Kun nyt pienestäkin asiasta alkaa riita, tunteeni häviävät häntä kohtaan täysin. Ja olen huomannut olevani masentunut enemmän tai vähemmän koko yhdessä asumisen ajan..
Molemmat olemme ymmärtäneet, että yhteen muuttaminen niin nopeasti oli huono idea, mutta molemmat halusivat pois kotoa. En vain enää tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Olenko vain addiktoitunut häneen ja siksi en pääse pois? Koenko hänet niin "turvalliseksi" etten tahdo pois?
Ja yksi lisäongelma vielä tähän mikä ilmaantui eilen: hän kysyi minulta, että mitä jos hän ei tahdokaan lapsia? Sanoin, että sitten en voi olla hänen kanssaan, koska minä tahdon. Mutta asia jäi epäselväksi.
Olen hyvin eksyksissä.
Apu olisi tarpeen.
Kiitos. Nainen 20
Hei!
Kiitos kirjeestäsi.
Toivot apua pikaisesti, mikä varmasti kertoo siitä, että koet tilanteen kovin hankalaksi. Toisaalta kuitenkin ajattelen, että ehkä sinun pitäisikin tässä kohdassa olla kiirehtimättä, rauhoittua ja ottaa aikaa miettiäksesi tilannetta.
Kerrot, että pari vuotta sitten halusitte molemmat pois kotoa, joten yhteenmuutto tuntui silloin varmasti hyvältä ratkaisulta. Ikävältä sen sijaan kuulostaa se, että sinä kerrot olleesi jollain tavoin masentunut koko yhdessä asumisenne ajan. "Siitä se helvetti alkoi" on varsin kuvaava ilmaus.
Jokainen yhteen muuttava pari joutuu käymään läpi tietyt sopeutumiseen liittyvät kuviot. Yhdessä pitää sopia kuka tekee mitäkin kotitöitä, kuka maksaa mitä, miten kotona ollaan, keitä sinne voi tulla ja milloin jne. Harvoin näiden asioiden sopiminen täysin riidatta onnistuu, mutta hyvä olisi jos vaikka ensimmäisen vuoden jälkeen yhteiset toimintamallit olisivat kehkeytyneet. Kotityöt ja raha kun ovat sellaisia asioita, että jos niistä ei olla päästy yhteisymmärrykseen, niistä saa sitten riidellä jatkuvasti. Ja sehän kuluttaa energiaa ihan turhaan ja syö parisuhdetta. Kerroitkin, että nämä pienistä asioista nousevat riidat ovat jo vaikuttaneet tunteisiisi laimentavasti.
Kerroit, että koet avopuolisosi turvalliseksi ja koet olevasi jollain tavalla addiktoitunut häneen. Rakkaudesta et puhu mitään. Onkohan sitä vielä? Riippuvuus liittyy aina jossain määrin vakiintuneeseen parisuhteeseen. Läheisriippuvuus taas voi saada ihmisen pysymään suhteessa, joka ei häntä tyydytä tai joka peräti tekee hänet onnettomaksi, koska ajatus yksin olosta tuntuu niin ahdistavalta. Oletko miettinyt elämääsi eron jälkeen? Se olisi ensimmäinen kerta, kun olisit omillasi. Se voi olla vähän pelottavakin ajatus. Toisaalta itsenäisyys on tärkeä aikuisen ihmisen ominaisuus, joka jokaisen olisi jossain elämänsä vaiheessa hyvä oppia.
Kuulostele sydäntäsi. Jos löydät sieltä vielä rakkautta miesystävääsi kohtaan, kannattaa vielä yrittää. Lähtekää parisuhdekurssille (esim. www.katajary.fi tai seurakunnat) tai keskustelemaan parisuhdeterapeutin kanssa (esim. www.evl.fi/perheneuvonta tai yksityiset pariterapeutit www.pariterapia.fi ). Jutelkaa myös kotona. Kerro, että tilanteenne on saanut sinut miettimään eroa. Kerro tunteesi ja kerro millaista muutosta toivot. Sen jälkeen pallo on miesystävälläsi ja hän voi omalta osaltaan miettiä, onko valmis keskustelemaan asioista ja toteuttamaan toivomiasi muutoksia.
Lapsiasia on tosi tärkeä. Yksi kysymys on se, haluaako avokumppanisi ylipäätään lapsia vai ei ja miten se taas vaikuttaa sinun tulevaisuuden suunnitelmiisi. Se on iso ja tärkeä asia puhuttavaksi. Toinen kysymys on se, että huonoon ja epävarmalla pohjalla olevaan suhteeseen, ei koskaan pitäisi hankkia lapsia. Ilmaisin tämän näin vahvasti, koska työssäni perheneuvojana näen niin paljon onnettomia yksinhuoltajaäitejä. Nämä ovat loppuikänsä sidoksissa entiseen kumppaniinsa yhteisen lapsen takia eivätkä näin ollen kuitenkaan ole päässeet eroon, vaikka sitä nimenomaan ovat halunneet. Ja millaista on lapsen elämä siinä toisilleen katkerien aikuisten välissä?
Oikein hyvä, että mietit vakavasti tässä kohdin, jatkaako suhdetta ja yhdessä asumista vaiko ei. Nyt teillä on vielä mahdollisuus tehdä korjausliike, jos molemmat sitä haluatte. Jos suhteenne taas on päätyäkseen eroon, tässä kohdassa voi olla viisas kohta sille ratkaisulle.
Toivon sinulle viisautta tehdä oikeita päätöksiä ja onnea elämääsi, kävi suhteen kanssa niin tai näin.
