KYSYMYS: Olen ollut viisi vuotta onnellisessa parisuhteessa. Molemmat rakastavat toisiaan. Asumme erillään opiskeluiden takia mutta näkeminen onnistuu viikottain ja tähän olemmekin tottuneet jo. Kolme viikkoa sitten poikaystäväni kertoo ettei tiedä enää haluaako olla yksin vai minun kanssa. Asia ei ole edennyt oikein kumpaakaan suuntaan, mutta vaikuttaa siltä että poikaystäväni on luovuttamassa meidän suhteen. Olen yrittänyt olla "täydellinen tyttöystävä" viestittämällä päivittäin enemmän ja olemalla enemmän kiinnostunut, mutta saan vain lyhyitä vastauksia eikä poikaystävääni kiinnosta minun asiani. Kysyin asiasta eikä hän tiedä mitä minulle sanoisi. Poikaystäväni on sanonut ettei voi ololleen mitään tai tiedä mistä se oikein johtuu mutta hänellä on paha olla vaikka näen että se harmittaa. Mitä keinoja voisimme käyttää että saisimme suhteen pelastettua? Olemme nähneet viikonloppuina ja joku viikonloppu menee iloisissa merkeissä mutta seuraavaksi vain itkemme ja mietimme mikä avuksi mutta tilanne alkaa pikku hiljaa käymään liian raskaaksi molemmille. Suhteessamme on kaikki muu hyvin tätä ongelmaa lukuunottamatta enkä halua menettää ihmistä jota rakastan.
Anna, 21
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Huomaan, että rakastat poikaystävääsi paljon ja haluaisit, että pysytte yhdessä. Olet valmis tekemään töitä suhteenne eteen ja pyrit käyttäytymään paremmin mm. viestittämällä päivittäin enemmän kuin ennen. Poikaystäväsi on kertonut sinulle, ettei tiedä haluaako hän olla yksin vai sinun kanssasi ja se on herättänyt sinussa pelon, että saatat menettää rakastamasi ihmisen.
Kun meissä herää pelko siitä, että saatamme menettää meille rakkaan ja tärkeän ihmisen, turvattomuuden tunteemme aktivoituu. Joudumme hälytystilaan, jossa käytämme jokainen lapsena oppimaamme selviytymisstrategiaa, eli joko taistelemme, pakenemme tai jähmetymme. Osa saattaa lähteä aktiivisemmin ja voimakkaammin hakemaan yhteyttä toiseen. Mitä suurempi yksin jäämisen pelko on, sitä voimakkaammin yhteyttä pyrkii yleensä hakemaan. Toiset meistä reagoivat vetäytyvämmin. Silloin toisen aktiivinen lähestyminen ja hyvää tarkoittava auttaminenkin saattavat tuntua vaatimiselta ja jopa painostavalta. Joudutaan kehälle, jossa mitä aktiivisemmin toinen lähestyy ja yrittää päästä yhteyteen, sitä kauemmaksi vetäytyvämpi menee ja toisaalta, mitä kauemmaksi vetäytyvämpi menee, sitä kovemmin toinen aktivoituu yhteyden hakemisessa. Vetäytyneempi osapuoli saattaa usein kokea sisällään tyhjää oloa, epäonnistumista tai pelkoa, ettei kelpaa sellaisena, kun todellisuudessa on. Hän saattaa tuntea, että ei pysty antamaan toiselle sitä, mitä hän tarvitsee, vaikka haluaisikin. Voisitte ehkä yhdessä keskustella omista mahdollisista reagointitavoistanne, peloistanne ja tarpeistanne teidän suhteessanne.
Tilanteen rauhoittamiseksi saattaisi olla hyvä, jos kysyisit poikaystävältäsi, että mitä hän tarvitsee tällä hetkellä? Voisit pysähtyä myös pohtimaan, että alkoiko tämä tilanne ennen vai vasta opiskeluiden takia erilleen muuton jälkeen? Onko jotain muuttunut poikaystäväsi elämässä? Kun tiedostat oman rakkautesi häntä kohtaan ja toisaalta menettämisenpelkosi, niin olisitko valmis antamaan poikaystävällesi tilaa ja aikaa, jotta hän voisi selvittää omia ajatuksiaan ja tunteitaan? Antaa hänelle tilaa myös miettiä suhdettanne ja tehdä oman ratkaisunsa rauhassa?
KYSYMYS: Olemme olleet aviomieheni kanssa yhdessä liki 9 vuotta. Suhteemme on ollut aina melko myrskyisä ja alkuaikoina varsin intohimoinen. Olemme persoonina hyvin erilaisia, ja erilaisuus alkaa olla itselleni vaikea pala purtavaksi.
Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän vietämme aikaa yhdessä, ja on entistä hankalampaa keksiä yhteistä tekemistä, joka tyydyttäisi molempia. Myötäilen paljon mieheni mielenkiinnon kohteita, jotta voisin olla osa hänen maailmaansa, ja että hän viettäisi aikaa kanssani. Juttelemme yleensä hänen harrastuksistaan ja mielenkiinnon kohteistaan. Minulle omista asioista mies ei osaa puhua, kun ne eivät häntä kiinnosta.
En osaa enää ehdottaa mitään yhteistä tekemistä, koska järestään mies on tyrmännyt ne sillä, ettei häntä kiinnosta, ei jaksa tai ei ehdi. Viikonloput on pahimpia. Kun aikaa olisi, mies juo, jolloin minä jään taas paitsioon. Olen sanonut tästä, mutta ei ole hyödyttänyt. Itse en juo, koska olen raskaana, enkä haluaisi enää viettää viikonloppuja alkoholin parissa kuin korkeintaan satunnaisesti.
Olen sanonut olevani yksinäinen. Olen tottunut olemaan yksin, mutta enää en sitä jaksaisi, että saman katon alla asuva olento ei jaa kanssani mitään, mistä minä pidän. Aina kaikki valitaan miehen maun mukaan, ruoka, elokuva, musiikki, ajanviettotapa, jopa seksikin on nykyään niin, ettei minun kannata tehdä aloitetta. Odotan vain, milloin hän näkisi minut sellaisena kuin olen, tuntuu, ettei hän edes tunne minua, enkä suoraan sanottuna tunne enää itseänikään.
Mitä siis tehdä? Pääni on niin sekaisin tilanteesta, etten näe metsää puilta ja tunteeni vaihtelevat rakkauden kaipuusta vihaan. Mies ei enää ottaudu keskusteluun, mikä sekin on uutta. Ennen naimisiinmenoa voitiin puhua asiat puhki, nyt ne roikkuvat ilmassa kuin löysässä hirressä. Jostain syystä emme enää edes ymmärrä toistemme puhetta. Olen monta kertaa yksinkertaisesti käsittänyt asioita väärin, ja mies sitten huutaa että minulle pitää vääntää asioita rautalangasta. Sitten minä olen ihan ihmeissäni, että mistä on oikein kyse. Meillä ei ole edes yhteistä kieltä, vaikka samaa murretta puhummekin.
VASTAUS: Teillä on vuosien yhteinen historia ja olette päätyneet myös hankkimaan perheeseenne lapsen. Suhteessanne on siis ollut sellaisia asioita, jotka ovat kantaneet ja kestäneet kauan. Olisiko tässä kohtaa muistelemisen aika? Jospa viettäisitte yhteisen illan ja valokuvia katsellen tai ihan muuten vain keskustellen kävisitte läpi yhteistä historiaanne. Kuinkas me oikein kohdattiin? Mitä tapahtuikaan, kun...? Millaista intohimoa välillämme oli? Eniten tykkäsin, kun sinä... Mitä me haluttiinkaan tehdä yhdessä? Mitä minä edelleen haluaisin sinun kanssasi tehdä? Vielä vuosienkin jälkeen pidän siitä, kun sinä.. Mitä entistä mukavaa haluaisin meidän virittelevän uudelleen? Mitä uutta ja erilaista haluaisin kanssasi yhteiseen elämäämme?
Lapsen tulosta olisi hyvä puhua paljon. Ehkä se vaatii ihan oman iltansa. Mitä odotuksia, toiveita ja pelkoja siihen sisältyy. Miten voitte tukea toistenne vanhemmuutta? Miten säilytätte parisuhteenne tullessanne vanhemmiksi? Millaisia lapsuusmuistoja teillä on? Kaivakaa esiin lapsuuden valokuvia ja kertokaa niistä toisillenne.
Muutostoiveita on helpointa lähteä esittämään sitä kautta, että ensin kertoo siitä, mitä toisessa arvostaa ja rakastaa. Tiedättehän sen sanonnan, että yhtä negatiivista palautetta kohti pitäisi antaa viisi positiivista.
Muistelkaa siis menneitä, hyviä aikoja. Mitä sieltä voi ammentaa tähän päivään? Kritiikkiä voi esittää toivomusten muodossa. Silloin on helpompi ymmärtää, että minä ihmisenä olen hyvä ja kelpaan. Toimintaani voin kuitenkin muuttaa, jos saan kiinni siitä, miltä se toisesta tuntuu ja miten paljon muutos häntä ilahduttaisi.
Kaipaisin neuvoja tilanteeseen, jossa olemme mieheni kanssa. Olemme seurustelleet kolme ja puoli vuotta. Ostimme omakotitalon viime syksynä. Kuitenkaan suhteemme ei oikein etene, päinvastoin.
Aina kun tulee riita, kokee mies sen olevan niin vakava, että ero on ainut mahdollisuus selvitä siitä. Minä sitten koitan löytää hyviä puolia suhteestamme ja yritän saada häntä ymmärtämään, että joka suhteessa on riitoja ja asioita, jotka molemmat tekee eri tavalla. Ne vain on hyväksyttävä. Kuitenkaan kaikkea ei tarvitse hyväksyä; tällä tarkoitan sitä, miten toiselle puhuu ja miten toista kohtelee (kunnioitus). Kun puhun kunnioituksesta ja samanarvoisena olemisesta, saan kauheat syytökset niskaani siitä, että pidän häntä muka hirviönä.
Tässä vain muutama asia, missä kaipaisimme apua. Mieheni ei tiedä, että kirjoitan teille, mutta sanon avuntarvitsijoita olevan me molemmat, yhdessähän tämä suhde saadaan jatkumaan tai päättymään. Nainen, 30
Hei!
Kiitos viestistäsi.
Kuulostaa siltä, että teillä on toisaalta asiat hyvin: yhteinen omakotitalo ja jo muutaman vuoden kestänyt suhde. Toisaalta kerrot riidoista, jotka saavat miesystäväsi puhumaan erosta ja omasta tarpeestasi lisätä kunnioitusta ja samanarvoisuutta suhteessanne.
Erovaihtoehdon esiin nostaminen riidan yhteydessä on hankala asia. Jotkut käyttävät eroa uhkauksena tai heittävät sen peliin silloin, kun tuntuu, että muut keinot on jo käytetty. Erosta puhuminen saattaa tarkoittaa, että olen tosissani tässä asiassa, josta riitelemme. Voi olla, että siinä vaiheessa riitaa tuntuukin siltä, ettei halua enää yhtään enempää tällaista, mutta ei kuitenkaan halua oikeasti erota. Suuressa osassa riitatilanteita erolla uhkaaja ei tosissaan mieti eroa. Hän haluaa herättää toisen ottamaan hänet ja hänen asiansa vakavasti. Kun tätä erokorttia tarpeeksi monta kertaa käyttää, se menettää tehonsa eikä sillä enää ole toivottua vaikutusta. Sillä saattaa myös olla päinvastainen vaikutus. Kun toinen riittävän usein vilauttelee erovaihtoehtoa, saattaa toinen kyllästyä suhteen epävarmuuteen niin, että alkaa itse irtautua siitä.
Toinen vaihtoehto eropuheelle on tietenkin se, että tarkoittaa sitä ihan tosissaan. Silloin on tärkeää, että kumppani ymmärtää tilanteen vakavuuden. Perheneuvonnassa tapaamme aina silloin tällöin pareja, joista toinen on ihan shokissa toisen tehdessä muuttoa uuteen asuntoon. Toinen kertoo, että asia tuli hänelle ihan puun takaa ja toinen sanoo puhuneensa asiasta jo monta vuotta. Siinä vaiheessa tilanteeseen heräävä puoliso on valmis ihan mihin tahansa, hakemaan kuun taivaalta tai muuttumaan sellaiseksi kuin toinen toivoo. Lähdössä olijan kannalta hän on hyvine aikeineen aivan liian myöhässä eikä ero ole siinä vaiheessa yleensä enää estettävissä.
Kummasta sitten mahtaa olla sinun miesystäväsi tapauksessa kysymys? On tärkeää, että selvität sen mitä pikimmin. Joka tapauksessa hän kokee riitanne niin vakavina, että ryhtyy silloin puhumaan erosta ainoana vaihtoehtona. Yritä ottaa selvää, mikä teidän riidoissanne uhkaa häntä erityisesti. Tuntuuko hänestä, ettei hän tule kuulluksi ja ymmärretyksi oikein? Millaista muutosta hän toivoo? Mitä hän toivoisi sinun ymmärtävän?
Olet ihan oikeassa siinä, että sillä on väliä, miten kohtelemme toisiamme ja millä tavalla puhumme toisillemme. Nämä asiat eivät ilmeisesti suhteessanne ole toivomallasi mallilla. Sinä puhut tärkeistä asioista: tasa-arvoisuudesta ja kunnioituksesta, mutta kuulostaa siltä, ettei puheesi oikein tavoita miestäsi. Hän kokee puheesi syyttelynä ja hyökkäyksenä itseään kohtaan. Se saa hänet todennäköisesti asettumaan puolustusasemiin, jolloin rakentava keskustelu ei yleensä ole mahdollista. Mahtaakohan hän tuntea myös syyllisyyttä näistä asioista ja siksi tuntea tarvetta puolustautua?
Puhut niin tärkeistä asioista, että niitä ei voi loputtomasti ohittaa. Kiinnitä erityistä huomioita kommunikaatiotaitoihisi, kun seuraavan kerran aloitat keskustelun. Varmista, että tilanne on otollinen eli ette ole kumpikaan liian väsyneitä, nälkäisiä tai kiireisiä. Puhu minä-viestein eli kerro omista kokemuksistasi ja tunteistasi tekemättä tulkintoja hänen käyttäytymisestään tai ajatuksistaan. Esitä asiasi mahdollisimman selkeästi ja turhaa rönsyilyä välttäen. Anna sen jälkeen hänelle aikaa miettiä, mitä hän on asiasta mieltä. Jotkut tarvitsevat aikaa omien ajatustensa järjestelemiseen. Jos tulette siihen lopputulokseen, että olette samoilla linjoista näistä parisuhteen perusasioista, niin voitte siirtyä miettimään, miten siirrätte sen käytäntöön. Millä tavoin toivotte, että toinen teitä kohtelee ja teille puhuu? Mistä tiedätte, että toinen kunnioittaa ja arvostaa?
Olemme olleet avopuolisoni kanssa kahdeksan vuotta yhdessä. Hän on 30-vuotias ja minä 37, lapsia ei ole.
Suhteessamme ei ole ollut tavallista päivittäistä läheisyyttä 4-5 vuoteen, eikä myöskään seksuaalista kanssakäymistä käytännössä enää kahteen vuoteen. Suhteessamme mies on kaikilta osin todella passiivinen, on itsekin sen myöntänyt, että odottaa vaan mieluummin, että joku muu hoitaa asiat. Hän ei siis tee esimerkiksi kotitöitäkään kuin vasta sitten, kun niitä useamman kerran pyytää. Hän ei myöskään osaa puhua mitään tunteistaan. Puhuta ei nykyään juuri mistään muustakaan enää. Muutenkin olemme ihan erilaisia, minä olen sosiaalinen ja hän ei, minä olen ulkoilmaihminen ja hän ihan täysi sohvaperuna, minä olen aktiivinen ja spontaani, hän taas passiivinen ja harkitsevainen jne. lista voisi olla loputon!
Olen ottanut nämä meidän parisuhteen ongelmat puheeksi ensimmäistä kertaa jo 3-4 vuotta sitten. Olen kertonut, että en ole onnellinen ja kertonut, mitä minä haluan parisuhteelta ja elämältä. Hän myöntelee haluavansa samoja asioita. Keskustelua sitten aina käydään, vaikka se ei todellisuudessa johda ikinä mihinkään. Puolisoni aina myöntää heti, että hän voisi toimia toisin ja on sitten aina luvannut parantaa tapansa. Mikään hänen käytöksessään ei kuitenkaan ole koskaan muuttunutt.
Viikko sitten lopulta sanoin, että en jaksa enää, haluan erota. Mieheni meni aika shokkiin: hoki vain sitä, että se ei voi olla totta. Että joku keino on löydettävä, että eroa ei tule. Että hän ei usko sitä, että en häntä enää yhtään rakasta. Yritin selittää hänelle, että rakastan kyllä, mutta kuin kaveria tai veljeä, en enää sillä lailla kuin naisen pitäisi miestä rakastaa. Hän kirjoitti minulle kauniin kirjeen, jossa sanoo rakastavansa minua ja lupaavansa nyt todella muuttaa tapansa. Tuntuu kuitenkin, että se kirje kertoi vain siitä, kuinka kurjaa HÄNEN elämänsä tulee olemaan jos jätän hänet. Ei kertonut lainkaan siitä, millaista MINUN elämäni tulee olemaan, jos en jätä häntä!
Olen ihan yllättynyt, että hän edes mitenkään tähän eroasiaan reagoi! Yleensä kun hän ei reagoi mihinkään mitenkään. Ei kuitenkaan saa sanotuksi ääneen, että rakastaa minua tms., kirjeeseen nämä asiat pystyi kuitenkin kirjoittamaan. Mies ei siis halua erota, vaan lupaa yrittää ihan mitä vaan ikinä minä tahdon.
Nyt kun hän sitten kovasti yrittää pitää lupaustaan siitä, että parantaa tapansa, niin mitään hän ei kuulemma kuitenkaan osaa tehdä. Koettaa niitä kotitöitä tehdä, mutta ei se tätä tilannetta pelkästään pelasta! Kaipaan suhteelta paljon paljon enemmän kuin kodinkoneen! Mutta hän vain sanoo, että ei tiedä mistä aloittaa ja mitä voi tehdä. Pelkää, että jos tekee vääriä asioita, niin lähden samoin tein. Tässäkin siis tavallaan odottaa, että minä sanon mitä pitäisi tehdä. En halua syöttää hänelle mitään valmiita ratkaisuja, vaan haluan odottaa aloitetta häneltä. Kerrankin häneltä! Haluan, että minä saan välillä olla se, joka saa vaan olla ja josta pidetään huolta. Olen niin väsynyt olemaan koko ajan se aktiivinen osapuoli!
Nyt hän on kuitenkin saanut sillä kirjeellään ja lupauksillaan omat ajatukseni taas ihan sekaisin! Olin niin varma tuosta erosta ja tavallaan olen vieläkin, mutta kun en olekaan... Otan yhteyttä nyt siitä syystä, että en nyt taida tunnistaa omia tunteitani. Tunnistan itsessäni läheisriippuvaisen piirteitä, enkä halua että tuo kieroutuma vaikuttaa päätöksiini. Haluan tehdä sellaisen päätöksen, joka kerrankin on oikein minun ITSENI kannalta.
Osa minusta sanoo, että minun olisi vielä annettava hänelle yksi tilaisuus, koska jokainen ansaitsee aina tilaisuuden. Jospa hän nyt todella voisi muuttaa käytöstään minua kohtaan. Toinen puoli minusta kuitenkin sanoo, että ei kannata, mikään ei ole kuitenkaan muuttunut, kuten ei edellisilläkään kerroilla. Muutaman kuukauden hän jaksaa yrittää ja jos en minä taas itse ole kantavana voimana tässä, niin kaikki taantuu takaisin entiselleen. Toisaalta ajattelen myös niin, että jos annan hänelle vielä tilaisuuden, niin onko se sitten vaan huijausta häntä kohtaan antaa mitään toivoa, kun en tiedä onko sillä enää mitään vaikutusta minuun, voiko minun tunteeni häntä kohtaan enää palata? Tällä hetkellä omat tunteeni ovat aika kuolleet, esim. tulevaisuuttani ajatellessa, näen kumppaninani vain kasvottoman henkilön, jonka kanssa teen ihan erilaisia asioita kuin olen tehnyt puolisoni kanssa tähän saakka.
Tuo "läheisriippuvuuteni", jos se sitä nyt on, saa minussa kuitenkin esiin sellaisen uhrautuvaisuuden, että kestän mieluummin itse pahan mielen, kuin aiheutan sen hänelle. Ja tästä tunteesta en nyt ole varma! Olen todella ahdistunut tilanteesta. En nyt itse pysty ollenkaan erottamaan, johtuuko tämä epäröinti tuosta läheisriippuvuudesta vai siitä, että minulla on kuitenkin jotain tunteita vielä häntä kohtaan?
Pikaista vastausta toivoen! Nainen, 37
Kerrot parisuhteestasi, johon et ole enää pitkään aikaan ollut tyytyväinen. Haluaisit parisuhteelta jotain muuta kuin mitä se on ollut. Olet puhunutkin tuntemuksistasi, mutta muutosta ei miehen puolelta ole tullut, vaikka hän myöntääkin ajattelevansa samalla tavalla. Nyt, kun kerroit haluavasi erota, miehesi meni pois tolaltaan... ja alkoi yllätykseksesi toimia kuten olet vuosia toivonut. Hän jopa tunnusti kirjeitse rakastavansa sinua, kun ei koe osaavansa sitä muuten ilmaista.
Olet hämmentynyt: pitäisikö sinun pysyä päätöksessäsi erota vai antaa miehellesi vielä yksi mahdollisuus? Pelkäät, että unohdat jälleen itsesi ja omat tarpeesi, jos nyt annat periksi. Toisaalta et haluaisi aiheuttaa pahaa mieltä miehellesi. Mietit, onko sinulla sittenkin vielä tunteita häntä kohtaan, kun kärsisit mieluummin itse kuin antaisit hänen kärsiä.
Pohdit, mahdatko olla läheisriippuvainen ja siksi niin kiinni puolisossasi. Oletko miettinyt asiaa myös toisinpäin: miten läheisriippuvainen puolisosi mahtaa olla? Kuvauksesi perusteella hän on epävarma itsestään. Hän yrittää miellyttää sinua mutta pelkää, ettei osaa toimia toivomallasi tavalla. Hän on samaa mieltä kanssasi siitä, millainen parisuhteen pitäisi olla. Hän kokee, ettei voi elää ilman sinua. Mahtaako hän itse tietää, mitä elämältään ja parisuhteeltanne haluaa? Onko hän niin keskittynyt ajattelemaan sinun parastasi ja toimimaan parhaaksesi - siinä tosin onnistumatta - että on unohtanut itsensä ja omat tarpeensa? Aivan samoin kuin sinä pelkäät itsellesi tapahtuvan, jos et nyt toimi niin kuin olet suunnitellut.
Olette nyt kovin erilaisessa tilanteessa: sinä olet pohtinut eroasiaa jo pidemmän aikaa mielessäsi ja alat olla paremmin tietoinen siitä, mitä haluat. Puolisollesi ero tuli tavallaan uutena asiana: hän ei voi uskoa, että rakkaus voi näin loppua. Sinun kannaltasi on ymmärrettävää, että haluat nyt toimia sen sijaan, että vielä odottaisit muutosta tapahtuvaksi. Olisiko kuitenkin mahdollista ottaa aikalisä niin, että puolisosi ehtisi samalle aaltopituudelle kanssasi? Kun pahin shokki on häneltä mennyt ohi, voisitte ehkä rauhassa puhua kumpikin omista toiveistanne ja pohtia, haluatteko jatkaa tässä suhteessa.
Entä jos hakisitte tilanteeseenne apua? Ulkopuolinen kuuntelija voi auttaa teitä löytämään ja ilmaisemaan omia tuntemuksianne ja arvioimaan suhteenne tulevaisuutta. Sekä yksityiseltä puolelta että kirkon perheasiain neuvottelukeskuksista löytyy terapeutteja, jotka työskentelevät parien kanssa.
Toivotan sinulle rohkeutta ja viisautta tuleviin päätöksiin, Perheneuvoja Pirkko
Päälle vuosi sitten päädyin monien mutkien kautta erittäin kuumaan seksisuhteeseen itseäni kymmenen vuotta nuoremman miehen kanssa. Tunsimme toisiamme kohtaan vastustamatonta vetoa, ja seksi oli aivan taivaallista. Olin eronnut alle puoli vuotta aikaisemmin vakavasta, pitkästä avoliitosta, jonka loppuvaiheessa suunnittelimme jo yhteisen asunnon ostamista ja lasten hankkimista. Erosimme exäni toiveesta, itse olisin ollut valmis vielä yrittämään huolimatta siitä, että olin todella onneton ja tunsin, etten ole edes elossa.
Tätä taustaa vasten minulla ei siis ollut aikomustakaan päätyä uuteen suhteeseen. Olin äimistynyt siitä, että olin "tuhlannut" melkein kymmenen vuotta suhteessa, jossa olin onneton. Tajusin, etten osaa tunnistaa omia tunteitani ja rajojani ihmissuhteissa, olen liian mukautuvainen, yritän liikaa saada kaiken toimimaan enkä osaa verbalisoida tarpeitani ja toiveitani, koska en itsekään tunnista niitä. Päätin viettää aikaa itsekseni, jotta oppisin kuuntelemaan itseäni ensin.
Mutta suhteeni tähän parikymppiseen mieheen syveni salakavalasti. Meillä olikin hirvittävän paljon yhteistä ja tunsin oloni kummallisen turvalliseksi hänen kanssaan. Hän ikään kuin luki ajatuksiani, tuntui tietävän juuri, mitä ajattelen ja tunnen. Hän osasi suhtautua minuun lempeästi ja rauhallisesti, mutta samalla hänestä löytyi vahvuutta ja jämäkkyyttä, jollaista en ollut aiemmassa suhteessani kokenut. Olen hyvin voimakastahtoinen, mutta tämä nuorukainen osasi vetää omat rajansa eikä antanut minun ottaa yliotetta, ja se teki minuun suuren vaikutuksen.
Nyt olemme viettäneet yhdessä ihanan vuoden. Alkuhuuma ei vieläkään tunnu laantuneen, vaikka meillä on riitamme ja suvantohetkemme. Olemme kasvaneet yhteen, oppineet keskustelemaan/riitelemään rakentavasti ja hänen seurassaan olen opetellut itseni kuuntelemista. Käyn terapiassa, johon mieheni on myös kovasti kannustanut. Puhumme paljon, meillä on hellyyttä ja intohimoa. Tulen rikkinäisestä taustasta, joten turvallisuudentarve on minulla suuri. Mieheni kanssa koen olevani todella turvassa.
Nyt minua on kuitenkin alkanut pelottaa, että elämäntilanteidemme erilaisuus asettaa liikaa esteitä tiellemme. Olen alkanut epäröimään, voiko tällainen suhde kestää? Minä olen korkeasti koulutettu ja nousujohdanteisella uralla, miehellä ei ole lukion jälkeen koulutusta ja hän on tyytyväinen palvelualan työhönsä. Minulla on kattava yleissivistys ja huomaankin monesti, että hiukan hävettää kun mies ei tiedä joitain historian, kulttuurin tai yhteiskunnan perustapahtumia tai -elementtejä. Meillä on paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, mutta lähtökohtamme tarkastella maailmaa ovat kovin erilaiset.
Olen mieheni elämän keskipiste juuri nyt, mutta toisaalta muistelen, miten parikymppisenä ja rakastuneena toinen ihminen on se maailman napa. Mutta ei se tunne kestä ja olen huolissani siitä, ettei miehelläni tunnu olevan kiinnostusta rakentaa omaa uraansa, hakea opiskelupaikkaa ja tutustua uusiin ihmisiin. Hän on hyvin tyytyväinen kanssani ja sitoutunut meihin, mikä on tietenkin minun turvallisuudentunteelleni hyvä, mutta pelkään hänen tunteidensa pysyvyyttä. Huomaan monesti miettiväni, että hän ei vielä tiedä miten paljon erilaisia kokemuksia voi olla edessä, kun hän on niin nuori. Huomaan, etten luota hänen tietävän omia tunteitaan ja tarpeitaan, kuten en itsekään parikymppisenä tiennyt.
Voiko rakkaus, kumppanuus ja ystävyys kantaa kaikkien elämäntilanteiden, taustojen, koulutuksen yms. erojen mukanaan tuomien haasteiden yli? Mistä voin tietää olenko parikymppisen miehen elämänvaihe vai todellinen rakkauden kohde? Hän rakastaa minua, sen tiedän, mutta en jotenkin osaa ajatella parikymppisten olevan valmiita oikeasti sitoutumaan ja perustamaan perhettä. Ikäeromme ja muunlaisetkin eroavuutemme saavat minut epäröimään edelleen, vuodenkin jälkeen, vaikka lupasin hänelle ja itselleni, että annan tälle mahdollisuuden. Luen kauhulla kaikkia "tutkimuksia" ja "selvityksiä", joissa kerrotaan varmimmin menestyvän suhteen olevan sellainen, jossa ikäeroa ei ole merkittävästi ja koulutus- sekä työtaustat istuvat yhteen. Pelkään, että ennuste suhteellemme on huono, vaikka mikään itse suhteessa ei anna niin olettaa.
Ulkopuolinen näkökulma tulisi todella tarpeeseen! Nainen, 32
Hei!
Kiitos kirjeestäsi! Mukava lukea näin onnellista tarinaa.
Kuvasit itseäsi edellisen suhteen jälkeen: "Tajusin, että en osaa tunnistaa omia tunteitani ja rajojani ihmissuhteissa, olen liian mukautuvainen, yritän liikaa saada kaiken toimimaan enkä osaa verbalisoida tarpeitani ja toiveitani, koska en itsekään tunnista niitä." Hienoa itseymmärrystä, että olet tajunnut kaiken tämän! Miten on nyt, tässä uudessa suhteessa? Oletko edelleen samanlainen kuin tuossa kuvasit? Kerrot, että uusi miesystäväsi osaa ikään kuin lukee ajatuksesi. Hän on lempeä, vahva, jämäkkä... Mitä sinä olet? Kerroit turvallisuuden tarpeestasi, jonka tämä mies osaa tyydyttää. Onko olemassa vaara, että jättäydyt hänen varaansa, asettaudut hoidettavaksi ja suojeltavaksi? Se kuulostaa lapsenomaiselta riippuvaisuudelta. Tunnistatko itse sellaista?
Voi hyvinkin olla, että asemasi hänen elämänsä keskipisteenä joskus muuttuu. Luuletko kestäväsi sen? Kerrot paljon hänen tunteistaan sinua kohtaan. Mitä itse tunnet häntä kohtaan? Voitko luottaa omaan rakkauteesi häntä kohtaan niin paljon, että voit uskoa sen kestävän ikäeron, koulutustaustaeron, suhteen arkipäiväistymisen jne?
Kertoo kypsyydestäsi ja elämänkokemuksestasi, että osaat ja haluat ajatella myös suhteenne tulevaisuutta. Kertookohan se ehkä myös turvallisuuden tarpeestasi? Olisi ihanaa, jos voisikin tietää tulevaisuuteen ja näin osata tehdä vain oikeita ratkaisuja. Niin kuin tiedät, se ei valitettavasti ole meille mahdollista.
Vertaile vaihtoehtoja: 1. jatkatte nyt, ja myöhemmin joko eroatte tai suhteenne jatkuu ehkä pitkäänkin, tai 2. eroatte nyt varmuuden vuoksi. Kumpaa vaihtoehtoa katuisit myöhemmin enemmän? Jos haluat palata varman päälle, eroat nyt heti ja säästät itsesi mahdollisilta myöhemmiltä sydänsuruilta, tosin teet teidät molemmat onnettomiksi. Jos päätät jatkaa, valitset epävarmuuden, joka pitää sisällään myös onnen mahdollisuuden. Tiedät tämänkin: elämä on täynnä epävarmuutta eikä kukaan voi tietää tulevasta. On vain toimittava sen mukaan, miten sydän ja järki meitä ohjaavat.
Rakkaus on riskin ottoa, koskaan ei voi tietää miten käy.
Sopivasti viisautta ja rohkeutta sinulle toivoen, Paula, perheneuvoja
