KYSYMYS: Olemme olleet naimisissa kohta 10v ja meillä lapset 2v, 7v ja 9v. Päivittäisessä arjessa ahdistaa puhumattomuus ja mitään sanomattomuus. Arki lasten ja työn kanssa on toki kiireistä, mutta kyllä siihen väliin pitäisi mahtua aitoa välittämistä toisesta. Kaipaan sitä, että mies kyselisi ja olisi kiinnostunut ajatuksistani ja puuhistani. Puhumme kyllä ns. tärkeistä asioista, kuten rahasta, työstä ja isoista päätöksistä. Mutta kaikki kepeä jutustelu tuntuu kadonneen. Kaikki on vain suorittamista. Lapsista iloitsen ja heille tulee annettua huomiota runsain mitoin. Ehkä siinä ohessa on tullut vähän unohdettua puolison huomioiminen ja on jotenkin vaikeaa lähestyä toista. Ei mies lastenkaan tekemisistä niin kovin paljoa kysele, minulle kertovat kaikki huolensa ja ilonsa. Työpäivän jälkeen mies kaatuu sohvalle ja saattaa koko illan roikkua älypuhelimen kanssa netissä. Auttaa kyllä osassa kotitöistä ja tekee ns. omat tehtävänsä, mutta vetovastuu on minulla. Tunnen itseni kovin yksinäiseksi. Minulla on hyvin vähän ystäviä, käytännössä en ole yhdenkään kaverin kanssa viettänyt kunnolla vapaa-aikaa yli 8 vuoteen. Puhelimessa tulee puheltua oman äidin kanssa.
Työ on vastuullista ja kuuntelen muiden ihmisten suruja ja huolia. Lähipiirissäkin on ollut raskaita asioita ja tuntuu että kaikki kaadetaan minun kuultavakseni ja luotetaan että minä sitten huolehdin ja järjestelen parhaani mukaan. Puoliso on kanssani samalla alalla, joten vertaistuki tulee lähinnä häneltä. Joskus tuntuu siltä, että maailmassa ei ole yhtään ihmistä, joka olisi aidosti kiinnostunut elämästäni ja ajatuksistani (lapsia ei voi tähän laskea). En koe olevani masentunut, koska saan iloa monistakin arkipäivän asioista. Mutta kaipaan enemmän sisältöä elämään. En pelkkää puurtamista päivästä toiseen samanlaisena. Eniten huolestuttaa se, että nämä asiat tuntuvat vaivaavan vain minua. Mies vaikuttaa tyytyväiseltä, kunhan saa seksiä riittävästi.
Miten lähtisin lähestymään puolisoa ja lisäisin arkeen asioita, jotka toisivat enemmän läheisyyttä? Miten välttäisin syyllistävän asenteen, etten vain sortuisi osoittelemaan toisen vikoja? Välillä toivon, että mies kertoisi millä tavoin toivoisi minun muuttuvan, jotta kokisin olevani hänelle tärkeä, että hän tavallaan näkisi minut.
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi! Kuvailet siinä hienosti ja moniulotteisesti parisuhteenne tilannetta. Tilanteenne on varmaan tuttu elämän "ruuhkavuosissa" eläville. Kaikki sujuu periaatteessa hienosti, arki pyörii lasten ja työn ympärillä. Omat harrastukset jäävät, ystävyyssuhteisiin ei ehdi, tai kasa panostaa.Elämä on kiireistä, mutta myös kuormittavaa. Vähitellen parisuhde valuu yhä sivummalle, keskiöön kun pyrkii tulemaan helpommin asioita, jotka vaativat huomiota tai puuttumista saman tien. Helposti käy myös niin, että vaikka molemmat osallistuvat kotitöihin ja lastenhoitoon, on vetovastuu useimmiten toisella vahvemmin. Se ei haittaisi, jos puolisoilla olisi keskenään hyvää vuorovaikutusta; keskustelua, yhteisiä kiinnostuksen kohteita, läheisyyttä ja huumoria. Jotenkin tuntuu että ne puuttuvat liitostanne, tai ainakin niitä tarvittaisiin lisää.
Parisuhteen tulisi olla muutakin, kuin tiimi, joka toimii. Muutakin kuin "suorittava porras", jonka tehtävänä on, että asiat sujuvat ja huolto pelaa. Parisuhde on paikka, jossa kaksi aikuista kohtaavat toisensa, jossa on mahdollisuus näyttää omat tunteet ja tarpeet. Parisuhde voisi olla paikka, jossa voimme kasvaa persoonana. Parisuhteessa toivomme, että saamme osaksemme kiintymystä, huomiota ja ymmärrystä. Sanoitat hienosti, kun kirjoitat "...jotta kokisin olevani hänelle tärkeä, että hän tavallaan näkisi minut".
Kirjoitat epäilyksestäsi, että olet ehkä yksin tyytymätön tilanteeseenne, että mies on tyytyväinen "kunhan saa seksiä riittävästi". Oma kokemukseni perheneuvojana on se, että useimmiten myös toinen osapuoli on tyytymätön ja tuntee samoin, että jotain elämästä puuttuu, mutta ei ehkä osaa sanoittaa sitä.
Mietit, miten voisit paikata tai korjata suhdettanne tai lisätä arkeenne asioita, jotka toisivat lisää suhteeseenne läheisyyttä. On hienoa, että mietit sopivaa lähestymistapaa, ettet syyllistäisi miestäsi, ettei hänelle tulisi oloa, että vika on yksin hänen. Kirjoitat avoimesti ja viisaasti. Ajattelen, että jos lähestyt miestäsi samanaisella asenteella, voi se tuottaa hedelmää. Olette olleet 10 vuotta naimisissa, ehkä olette tulleet kohtaan, jossa toista pitää helposti itsestäänselvyytenä. On aika kertoa, ettei niin ole. Että te tarvitsette läheisyyttä ja yhteyttä voidaksenne tuntea olevanne ainutkertaisia ja arvokkaita.
Kerrot myös yksinäisyydestäsi. Voisiko siihen tulla muutos? Voisiko vanhoja ystävyyssuhteita elvyttää? Voisiko uusia syntyä, vaikkapa jonkun harrastuksen myötä? Kaikkea yhteyttä, jota tarvitsemme, emme saa kotoa tai perheestämme. Me ihmiset tarvitsemme ympärillemme välittäviä ja lämpimiä ihmisiä, joiden kanssa jaamme tavallisia asioita, itkemme itkumme ja iloitsemme arjen ihmeistä.
KYSYMYS: Olen ollut neljä vuotta sinkkuna ja nyt on vierähtänyt kaksi vuotta ilman seksiä. Kynnykseni lähestyä miehiä on noussut ja epäilen että pulkistunut ulkonäköni (ylipainoa yksi kilo) ei sytytä ketään.
Haluaisin kovasti parisuhteen mutta pelkään että kynnys päästää ketään lähelle nousee liian korkeaksi jos kohta ei ole jotain säpinää jonkun kanssa. Tuntuu että elämä menee tietyllä tavalla hukkaan ilman toista ihmistä ja toisen ihmisen kosketusta.
Miten rohkaistuisin taas lähestymään miehiä?
Ikuisesti sinkkunako 29 v.
VASTAUS: Kirjoitat kaipaavasi parisuhdetta oltuasi neljä vuotta yksin. Arvelet ulkonäkösi vaikuttavan siihen, ettet ole löytänyt seurustelukumppania. Mietin, miten päädyt näkemykseen, että yksi ylimääräinen kilo vaikuttaisi seurustelukumppanin löytymiseen? Olet oikeassa siinä, että useimmiten seurustelukumppania etsittäessä huomio kiinnittyy ensin ulkoiseen olemukseen. Se on jotakin sellaista, mikä on näkyvää silloin, kun toista ei tunne vielä hyvin. Pohdin, heijasteleeko kysymyksesi ulkonäköön keskittyvää aikaamme yleisemminkin? Julkisuudessa nimittäin esitetään toisinaan hiukan epärealistinen kuva ihannekumppanista, joka vääristää valitettavasi käsityksiämme ulkonäön merkityksestä. Kokemukseni mukaan kuitenkin hyvin erinäköiset ihmiset eri elämänkaaren vaiheissa löytävät parisuhteisiin.
Kysymyksesi on kuitenkin tärkeä. Se koskettaa tänäkin päivänä monia. Näyttää siltä, että yhä useampien on vaikea löytää sopivaa seurustelukumppania, minkä vuoksi toiset jopa kieltävät kumppanin merkityksen kokonaan ihailemalla itsenäisyyttä. Väitän kuitenkin, että ihmisen perusolemukseen kuuluu tarve yhteyteen, läheisyyteen ja rakkauteen elämän alusta loppuun saakka. Kirjoitatkin osuvasti, että elämä menee hukkaan ilman toista ihmistä ja hänen kosketustaan. Kaipauksesi on siis varsin ymmärrettävä. Pelkäät, että kynnys päästää ketään lähelle nousee, jos ei pian ole jotakin säpinää. Mistä tällainen kynnyksesi on alun perin syntynyt? Mietin, onko sinulla sellaisia kokemuksia lähestymisyrityksistä, jotka ovat haavoittaneet sinua ja synnyttäneet tämän ”kynnyksen”. Haluan haastaa sinua miettimään mikä kynnyksen on synnyttänyt?
Kysyt, miten voisit rohkaistua lähestymään miehiä. Vastaan kysymällä, mikä olisi sinulle luontevin tapa tutustua miehiin? Toisinaan seurustelukumppanit löytyvät yhteisten kiinnostusten ääreltä, läheltä omaa elämänpiiriä – esimerkiksi harrastusten parista tai yhteisen tuttavapiirin kautta. Tänä päivänä on melko paljon erilaisia vaihtoehtoja löytää mahdollinen seurustelukumppani aina seuranhakupalveluista seurakuntailtoihin saakka. Mikä olisi sinun tapasi? Tunnet itsesi parhaiten. Entä löytyykö läheltäsi ihminen, joka voisi pohtia seurusteluun liittyviä näkemyksiä kanssasi? Monesti myös seurusteluun liittyvät kysymykset ovat yhteisiä kaikille ihmisille.
KYSYMYS: Olemme nyt olleet kaksi vuotta yhdessä, josta vuoden asuneet yhdessä. Olin kahden lapsen yh jättäessäni kaiken taakseni, muuttaessamme tänne Nousiaisiin. Jätin siis työni, ystäväni ja sukuni. Lapseni jättivät koulunsa, ystäävänsä ja elämänsä, muuttaessanmme Varsinais-Suomeen.
Lasteni isä kyllä koittaa olla lapsilleen hyvä isä, mutta lasteni nykyinen isäpuoli on parempi isä kuin oikea isä koskaan, jos isään verrataan. Silti... koen olevani ulkopuolinen tässä suhteessa. Epäilen, pohdin, mietin ja pelkään suhteessa paljon. Olen aikaisemmin tullut petetyksi suhteissani, joista nykyinen mieheni tietää kyllä, mutta viime yönä, lukiessani hänelle tarkoitettuja (miksi? Niinpä, ei kuulu tapoihini!!) viestejä, joissa hän kertoi exälleen nähneensä hänestä unta.... mä vain sairas mieli, epäilen ja tuomitsen?
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Ymmärränkö oikein, että tapailit/seurustelit nykyisen miehesi kansa ensin vuoden ja sitten muutit uudelle paikkakunnalle? Ei siis voi ilmeisimmin sanoa, että olisit syöksynyt uuden miehen kanssa asumaan. Mutta joka tapauksessa olet osoittanut suurta luottamusta, uskallusta ja riskinottokykyä, kun olet muuttanut uudelle seudulle ilman ystäviä ja sukulaisia, ehkä ilman työpaikkaakin. Jokin on saanut sinut luottamaan, uskomaan ja toivomaan niin paljon, että repäisit itsesi ja lapsesi entisiltä sijoiltanne uuteen. Saan sen vaikutelman, että olet ollut valmis paljoon uuden ihmissuhteesi vuoksi, mutta nyt jokin herätti epäilyksesi ja luit kumppanisi tekstiviestit.
Mainitset ulkopuolisuuden kokemuksen. Mietin mitähän kaikkea ulkopuolisuus sinulle on? Mistä kaikesta olet ulkopuolinen? Oletko ulkopuolinen uusperheessäsi, lastesi elämästä, miehesi elämästä, jostain muusta? Ehkä olet uudella paikkakunnalla vielä ulkopuolinen, joka on omiaan alleviivaamaan omaa ulkopuolisuuden kokemustasi, jos sinulla on sellaiseen taipumusta. Koetko/pelkätkö, ettet ole tärkein kumppanillesi ja että yhteydenotto ex-puolisoon on tästä merkki?
Kerroit, että olet tullut edellisissä suhteissasi petetyksi. Olet kokemuksesta oppinut, että rakkaisiin ei ole välttämättä luottamista. Mutta otaksun sinun halunneen silti yrittää lähtiessäsi uuteen suhteeseen. Mutta nyt näyttää vanha haamu nousseen haudastaan. Luulen, että joudut ensin kohtaamaan tämän vanhan haamusi/ystäväsi, ennen kuin voit löytää luottamuksen ja tunteen kuulumisesta. Voisitko ajatella kutsuvasi tämän pelkosi ja pettymyksesi "kylään". Keittelisit sille kahvit ja tutustuisitte oikein lähemmin. Kyselisit mistä se on tullut ja mitä sille kuuluu? Millä asioilla se liikkuu ja mitä se kaipaa. Oma kokemukseni on näyttänyt, että tällaiset "kulkijat" ovat usein yksinäisiä, hyljeksittyjä ja kaltoinkohdeltuja puolia itsessämme, jotka olemme työntäneet syrjään ja vaientaneet. Joskus ne ovat kokemuksia, joita ei ole voinut surra ja itkeä loppuun saakka tai "mörköjä", joista on kasvanut valtavia yksinäisydessään ja jotka keräävät voimaa kiukusta ja vihasta. Tee itsellesi ylläri ja kutsu pelkosi kylään, toivottele tervetulleeksi ja petaa sille vierasvuode illalla.
Koska yksin oman pelon kohtaaminen voi olla rankkaa, etsi tukea. Käänny ystäviesi, sukulaistesi, läheistesi ja vaikka ammattialisten puoleen. Voisitko ajatella puhuvasi pelostasi miehellesi? Mitähän tapahtuisi, jos jakaisit huolesi ja epävarmuutesi hänen kanssaan? Mitä luulet, että hän vastaisi, jos kertoisit kuinka pelkäät tai miten ankara olet itsellesi syyttäessäsi itseäsi sairaaksi? Minä en voi tietää, mikä hänen reaktionsa on, mutta usein ihmiset ovat yllättävänkin myötätuntoisia ja lohduttelevia, jos heille vaan tarjoutuu siihen tilaisuus. Voisitko yrittää antaa miehellesi tilaisuuden tulla sinulle niin läheiseksi, että jakaisit hänen kanssaan pelkosi, epävarmuutesi, ulkopuolisuuden kokemuksesi ja ehkä yksinäisyyden?
KYSYMYS: Olen 28-vuotias nainen. Olen seurustellut 16-vuotiaasta saakka minua 4 vuotta vanhemman miehen kanssa. Olemme asuneet yhdessä ja olleet kihloissa 8 vuotta. Lapsia meillä ei ole. Asumme omistusasunnossa ja tulemme taloudellisesti hyvin toimeen. Riitelemme harvoin ja elämme mielestäni hyvää arkea. Pintapuolisesti kaikki siis kuulostaa olevan oikein hyvin.
Ensimmäisen kerran koin tyytymättömyyttä parisuhteeseeni jo opiskeluaikana ja menin pettämään miestäni opiskelijabileiden jatkoilla. Mieheni ei ole asiasta tietoinen ja kadun tätä asiaa edelleen syvästi, vaikka siitä on jo 5 vuotta aikaa. Valmistuttuani muutin toiselle paikkakunnalle töihin, jonne mieheni seurasi minua vuoden kuluttua. Saimme uuden alun, ostimme asunnon, hankimme lemmikin ja suhteemme voi erittäin hyvin pari vuotta.
Pari vuotta sitten aloin kuitenkin taas huomaamaan ensimmäisiä merkkejä suhteemme hiipumisesta ja tästä lähtien olemme mielestäni kasvaneet yhä enemmän erillemme. Itse olen sosiaalinen, tykkään tavata kavereita ja käydä ulkona. Mieheni taasen viihtyy kotona eikä hänellä oikeastaan ole kodin ulkopuolisia harrastuksia eikä omia kavereita. Yritämme keskustella päivittäin, mutta yhteisiä puheenaiheita on vaikea löytää. Mieheni myös sanoo päivittäin rakastavansa minua, mutta minulle ne ovat vain sanoja. Seksiä mieheni haluaisi useamman kerran viikossa, mutta en koe häntä kohtaan minkäänlaista seksuaalista mielenkiintoa eli seksielämämmekin on melko kuollutta.
3 vuotta sitten tutustuin ystäväni kautta erääseen mieheen, jonka kanssa minulla synkkasi heti. En ollut hänen kanssaan tämän jälkeen missään tekemisissä, kunnes vuoden kuluttua ensimmäisestä tapaamisestamme tapasimme sattumalta uudestaan. Tämän jälkeen aloimme olemaan enemmän tekemisissä mm. Facebookissa. Tilanne johti siihen, että yhteisten kavereiden kautta kuulumme nyt samaan tiiviiseen kaveriporukkaan. Olimme esimerkiksi tällä porukalla matkalla viime kesänä. Mieheni ei ollut matkalla mukana, koska hän ei ole kiinnostunut kavereistani.
Olemme tämän miehen kanssa alkaneet tuntea yhä syvempää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Pidämme toisiamme hyvinä ystävinä, vaikka olemmekin erehtyneet pari kertaa harrastamaan seksiä humalassa. Tämä kaduttaa meitä molempia syvästi, sillä hän ei halua mitenkään tulla minun ja mieheni väliin eikä halua olla eromme syy. Mieheni tietää, että kyseinen mies on osa kaveriporukkaani, mutta ei häntä kohtaan kokemistani tunteistani eikä syrjähypystäni hänen kanssaan.
Pari viikkoa sitten tämä mies kertoi, että hän on ihastunut hyvin voimakkaasti erääseen naiseen ja on alkanut tapailla häntä. Ensimmäinen tunteeni oli tietenkin järkytys ja olen kokenut myös mustasukkaisuuden tunteita. Koen syyllisyyttä näistä tunteista, koska enhän voi suhteessa olevana kokea mustasukkaisuutta sinkkumiehestä. Tietysti hänellä täytyy sinkkuna olla oikeus tapailla muita sekä aloittaa seurustelu. Minua on alkanut harmittaa myös se, ettei meistä ole voinut tulla mitään, koska olen jymähtänyt nykyiseen suhteeseeni. Jos katkaisen välini tähän mieheen, joudun samalla luopumaan monista läheisistä ja pitkäaikaisista ystävistä.
Olen harkinnut lähtemistä nykyisestä suhteestani, mutta koen sen vaikeaksi. Koen eroon liittyvät käytännön asiat liian raskaina etenkin kun menetin viime kesänä isäni äkillisesti. Etenkin omasta kodista pois lähteminen tuntuu vaikealta. Mieheni kokee edelleen minua kohtaan tunteita ja eron puheeksi ottaminen hänen kanssaan tuntuu vaikealta. Koen myös pettäväni sukulaiseni, jos suhteemme kariutuu. Pohdin, hukkaanko vain elämääni tässä suhteessa. Entä jos eroamme enkä olekaan onnellinen yksinäni, vaan alan kaipaamaan mieheni perään? En jaksaisi enää aloittaa kaikkea alusta jonkun toisen kanssa, sillä arkemme sujuu loistavasti. Suhteestamme puuttuu vain se jokin. Olisiko minun kenties mahdollista saada nykyinen suhteeni vielä kuntoon ja löytää rakkaus mieheeni uudelleen vai onko peli jo menetetty? Jotain tilanteelle on kuitenkin tehtävä, sillä nykyinen tilanne masentaa ja ahdistaa minua.
Maija
VASTAUS: Aloitan lopusta. Onko vielä mahdollista löytää rakkaus uudelleen, kun olette olleet yhdessä 12 vuotta, ja kun tunteet sinun puoleltasi ovat hiipuneet? Ilman muuta se on mahdollista. Suhteen alussa tunteet vain tulevat jostain ja tunteiden seurauksena tekee tekoja ja sanoo asioita, jotka edelleen vahvistavat ihastumisen tai rakastumisen tunnetta. Myöhemmin, kun alun rakastuminen on muuttunut arkisemmaksi välittämiseksi, niin silloin tunteet eivät enää tule itsestään, vaan tekojen ja sanojen seurauksena. Kun siis rakastuneen ihmisen tunteet synnyttävät tekoja, niin rakastumisen muututtua arkirakkaudeksi teot synnyttävät tunteita.
Sinun kannattaa ensinnäkin muuttaa ajatuksiasi miehesi sanoista. Kun hän sanoo rakastavansa sinua, niin miksi et uskoisi, että hän todella rakastaa? Tietenkään omia tunteitasi et voi pakottaa mihinkään suuntaan, mutta voit kuunnella niitä ja tutkia, mitä on vielä jäljellä. Olit 16-vuotias, kun aloitte seurustella. Miehesi oli silloin 20. Muistatko, mihin hänessä rakastuit? Mitä sellaista hänessä oli, että halusit neljä vuotta myöhemmin mennä kihloihin hänen kanssaan ja muuttaa yhteen asumaan? Mitä näistä hyvistä asioista on vielä jäljellä?
Myöskään seksuaalista mielenkiintoa et voi itsessäsi pakottaa. Voit hyväksyä sen, että sitä ei nyt ole. Mikä on läheisintä, mitä aidosti haluat hänen kanssaan? Kuinka lähellä voit olla, niin että se tuntuu sinusta hyvältä. Kerro miehellesi rehellisesti, mitä haluat ja mitä et. Toteuttakaa läheisyyttä sinun ehdoillasi toistaiseksi. Voitko tehdä ja vastaanottaa yhden hellyyden osoituksen joka päivä. Katsotaan mitä siitä seuraa.
Palaan nyt ajassa taaksepäin ja kysymyksesi alkupuolelle. Olit 16-vuotias kun tapasit aikuisen tai ainakin täysi-ikäisen 20-vuotiaan miehen ja aloitte seurustella. Siinä ei ole mitään kummallista. En tiedä, millainen on ollut itsenäistymisprosessisi isästä ja äidistä. Joka tapauksessa se on 16-vuotiaalla vielä kesken. Miten erottaa oma tahto ja omat tunteet vanhempien tahdosta ja tunteista. Millainen on oma riippuvuuden ja riippumattomuuden tarve vanhemmista. Missä olit silloin menossa, ja miten seurustelun aloittaminen vaikutti tähän prosessiin? Minkä verran tämä riippuvuuden ja itsenäisyyden ristiriita siirtyi teidän parisuhteeseenne? Ainakin teit ratkaisuja, joilla osoitit olevasi itsenäinen ja riippumaton. Seksin harrastaminen opiskelijabileiden jatkoilla on itsenäisyyden osoitus, mutta asian katuminen kertoo riippuvuudesta. Riippuvuus ja riippumattomuus eli itsenäisyys eivät ole tässä millään tavoin negatiivisia tai positiivisia asioita. Ne ovat ihmisen perustarpeita kaikissa läheisissä ihmissuhteissa. Parisuhde on jatkuvaa tasapainoilua näiden kahden välillä, kuten kertomuksesi kokonaisuudessaan osoittaa.
Tutustuit kolme vuotta sitten erääseen mieheen. Mikä mahtaa olla hänen todellinen roolinsa sinun elämässäsi? Voisiko se olla välimatkan hakeminen omaa mieheesi? Oman tilan etsiminen ja tutkiminen myös parisuhteessa on aika ajoin tarpeellista. Vaikeus on ehkä siinä, miten osaisi tulkita oikein sitä, mitä on löytänyt.
Olet varmasti oikeassa siinä, että jotain on tehtävä, koska nykyinen tilanne ahdistaa ja masentaa sinua. Jos katkaiset suhteen tapaamaasi mieheen, joudut luopumaan joistakin asioista. Jos eroat omasta miehestäsi, joudut myös luopumaan. Luopuminen on surullista, mutta se lienee sinulla edessä. Ahdistus kertoo usein juuri siitä, että jostakin on luovuttava. Luopuminen on myös uuden alku.
KYSYMYS: Minulla ei ole suoraa kysymystä, joten kirjoitan vain tämänhetkisestä tilanteestani. Olen 21-vuotias sinkkutyttö, jolla on takana rankkoja ihmissuhteita. Kun rakkauselämäni kaatui melkein kaksi vuotta sitten, hankkiuduin psykoterapiaan ja olen käynyt siellä nyt vähän yli vuoden. Minusta tuntuukin, että olen saanut elämän ihan hyvin jaloilleen. Minulla on paljon ystäviä ja olen läheinen perheeni kanssa.
Ongelmani koskee sinkkuelämääni. Olen alkanut nauttia sinkkuudesta täysin rinnoin. Tykkään käydä juhlimassa, harrastaa silloin tällöin satunnaista seksiä, mutta vastapainoksi viihdyn myös kotona omissa oloissani.
Kärsin kovasti siitä, ettei minulla oikein ole sinkkuystäviä. Suurin osa ystävistäni on suhteessa, ja loput jotka eivät ole, ovatkin melko kokemattomia ihmissuhdeasioissa. Olen läheinen varattujen ystävien kanssa, mutta parisuhteet tietenkin rajoittavat sitä, miten paljon voimme nähdä ja mitä voimme tehdä. Tuntuu, että katson sivusta miten jokainen ystäväni pariutuu, menee naimisiin ja hankkii lapsia. Jos joku sattuukin eroamaan, uusi on ovella jo vajaan kuukauden päästä.
Jostain syystä otan muiden seurustelun hyvin henkilökohtaisesti. Minulla ei ole ketään kenen kanssa voisin nauttia sinkkuudesta, mikä herättää kamalan pahaa mieltä. Aina jos joku ystäväni sattuu aloittamaan uuden suhteen, tulen kauhean kateelliseksi ja tunnen olevani riittämätön. Minun ei ole helppo löytää itselleni kumppania, ja muut hyppivät suhteesta toiseen vain sormia napauttamalla. Tunnen olevani raukka muiden joukossa. Olen SE sinkkukaveri, jota katsotaan vähän säälien.
Joskus kaipaisin vaan vierelleni ystävää jonka elämäntilanne on sama kuin itselläni. Kun sellaista ei ole, tunnen itseni yksinäiseksi ja säälittäväksi sinkkurentuksi. En tiedä saitko selkoa ongelmastani ollenkaan, mutta toivoisin silti jonkinlaista apua tilanteeseeni.
Singlelady
VASTAUS: Parahin sinkkutyttö,
Kiitos viestistäsi. Sinulla on takana rankkoja ihmissuhteita ja rakkauselämäsi kaatui parisen vuotta sitten. Jäin miettimään, kuinka nämä edellä mainitut kokemukset mahtavat heijastua nykyiseen elämääsi ja tapaasi hahmottaa nykyinen tilanteesi. Tunnet olevasi jotenkin raukka muiden joukossa... jollakin tapaa säälittävä. Oletko keskustellut ystäviesi kanssa siitä, että ajattelevatko he todella niin? Vai onko mahdollista, että he näkevät sinut myönteisemmässä valossa? Kirjoitit, että olet alkanut nauttia sinkkuudestasi ja toisaalta pidät myös ajoittaisesta yksinolosta. Tämä kuullostaa minusta hyvältä – ei lainkaan säälittävältä.
Suurin osa ystävistäsi on parisuhteessa ja sinusta tuntuu, että muiden on helppo löytää rinnalleen kumppani. Kun ystäväsi aloittaa uuden suhteen, koet kateutta ja riittämättömyyttä. Näitä tunteita olisi hyvä tutkia vähän tarkemmin. Oletko ehkä varhaisemmassa elämässäsi jäänyt vaille rakkautta ja hyväksyntää? Oletko ehkä joutunut kilpailemaan sisarustesi kanssa vanhempiesi huomiosta? Kuinka vaikeita tunteita (kuten kateus ja mustasukkaisuus) on voinut ilmaista kasvuperheessäsi? Näitä asioita olet ehkä käsitellyt psykoterapiassasi ja tätä työskentelyä on hyvä jatkaa. Voisitkohan oppia ajan myötä ajattelemaan niin, ettei ystäväsi onni olekaan sinulta pois? Voisitko ulkopuolisuuden tunteen sijaan löytää ystäväsi onnesta myönteisen esimerkin siitä, että elämä voi yllättää kenet tahansa? Voisitko luottaa siihen, että sinunkin vuorosi tulee ajallaan? Ennen kaikkea voisitko oppia luottamaan siihen, ettei ole mitään hätää... Olet vasta 21-vuotias ja sinulla on elämä edessäsi. Elä tätä hetkeä, hanki uusia ystäviä ja harrastuksia, nauti tästä elämänvaiheesta. Kuten sanonta kuuluu: Onni löytyy elämällä, ei etsimällä.
Kirjoitit kaipaavasi samassa elämäntilanteessa olevaa ystävää, jonka kanssa voisit jakaa sinkkukokemuksia. Vertaistukea on löydettävissä esimerkiksi netin keskustelpalstoilta. Tulet huomaamaan, että et ole yksin sinkkuutesi kanssa. Jatka sinkkuudesta nauttimista (niinkuin olet osittain tehnytkin) ja tee siitä ystäväsi!
KYSYMYS: Olemme olleet aviomieheni kanssa yhdessä liki 9 vuotta. Suhteemme on ollut aina melko myrskyisä ja alkuaikoina varsin intohimoinen. Olemme persoonina hyvin erilaisia, ja erilaisuus alkaa olla itselleni vaikea pala purtavaksi.
Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän vietämme aikaa yhdessä, ja on entistä hankalampaa keksiä yhteistä tekemistä, joka tyydyttäisi molempia. Myötäilen paljon mieheni mielenkiinnon kohteita, jotta voisin olla osa hänen maailmaansa, ja että hän viettäisi aikaa kanssani. Juttelemme yleensä hänen harrastuksistaan ja mielenkiinnon kohteistaan. Minulle omista asioista mies ei osaa puhua, kun ne eivät häntä kiinnosta.
En osaa enää ehdottaa mitään yhteistä tekemistä, koska järestään mies on tyrmännyt ne sillä, ettei häntä kiinnosta, ei jaksa tai ei ehdi. Viikonloput on pahimpia. Kun aikaa olisi, mies juo, jolloin minä jään taas paitsioon. Olen sanonut tästä, mutta ei ole hyödyttänyt. Itse en juo, koska olen raskaana, enkä haluaisi enää viettää viikonloppuja alkoholin parissa kuin korkeintaan satunnaisesti.
Olen sanonut olevani yksinäinen. Olen tottunut olemaan yksin, mutta enää en sitä jaksaisi, että saman katon alla asuva olento ei jaa kanssani mitään, mistä minä pidän. Aina kaikki valitaan miehen maun mukaan, ruoka, elokuva, musiikki, ajanviettotapa, jopa seksikin on nykyään niin, ettei minun kannata tehdä aloitetta. Odotan vain, milloin hän näkisi minut sellaisena kuin olen, tuntuu, ettei hän edes tunne minua, enkä suoraan sanottuna tunne enää itseänikään.
Mitä siis tehdä? Pääni on niin sekaisin tilanteesta, etten näe metsää puilta ja tunteeni vaihtelevat rakkauden kaipuusta vihaan. Mies ei enää ottaudu keskusteluun, mikä sekin on uutta. Ennen naimisiinmenoa voitiin puhua asiat puhki, nyt ne roikkuvat ilmassa kuin löysässä hirressä. Jostain syystä emme enää edes ymmärrä toistemme puhetta. Olen monta kertaa yksinkertaisesti käsittänyt asioita väärin, ja mies sitten huutaa että minulle pitää vääntää asioita rautalangasta. Sitten minä olen ihan ihmeissäni, että mistä on oikein kyse. Meillä ei ole edes yhteistä kieltä, vaikka samaa murretta puhummekin.
VASTAUS: Teillä on vuosien yhteinen historia ja olette päätyneet myös hankkimaan perheeseenne lapsen. Suhteessanne on siis ollut sellaisia asioita, jotka ovat kantaneet ja kestäneet kauan. Olisiko tässä kohtaa muistelemisen aika? Jospa viettäisitte yhteisen illan ja valokuvia katsellen tai ihan muuten vain keskustellen kävisitte läpi yhteistä historiaanne. Kuinkas me oikein kohdattiin? Mitä tapahtuikaan, kun...? Millaista intohimoa välillämme oli? Eniten tykkäsin, kun sinä... Mitä me haluttiinkaan tehdä yhdessä? Mitä minä edelleen haluaisin sinun kanssasi tehdä? Vielä vuosienkin jälkeen pidän siitä, kun sinä.. Mitä entistä mukavaa haluaisin meidän virittelevän uudelleen? Mitä uutta ja erilaista haluaisin kanssasi yhteiseen elämäämme?
Lapsen tulosta olisi hyvä puhua paljon. Ehkä se vaatii ihan oman iltansa. Mitä odotuksia, toiveita ja pelkoja siihen sisältyy. Miten voitte tukea toistenne vanhemmuutta? Miten säilytätte parisuhteenne tullessanne vanhemmiksi? Millaisia lapsuusmuistoja teillä on? Kaivakaa esiin lapsuuden valokuvia ja kertokaa niistä toisillenne.
Muutostoiveita on helpointa lähteä esittämään sitä kautta, että ensin kertoo siitä, mitä toisessa arvostaa ja rakastaa. Tiedättehän sen sanonnan, että yhtä negatiivista palautetta kohti pitäisi antaa viisi positiivista.
Muistelkaa siis menneitä, hyviä aikoja. Mitä sieltä voi ammentaa tähän päivään? Kritiikkiä voi esittää toivomusten muodossa. Silloin on helpompi ymmärtää, että minä ihmisenä olen hyvä ja kelpaan. Toimintaani voin kuitenkin muuttaa, jos saan kiinni siitä, miltä se toisesta tuntuu ja miten paljon muutos häntä ilahduttaisi.
KYSYMYS: Olen 33-vuotias nainen enkä ole koskaan seurustellut vakavasti. Miehiä pyörii kyllä ympärillä, mutta tapanani on ihastua saavuttamattomiin miehiin. Lähes kaikissa suhteissani olen ollut se toinen nainen.
Lapsuudenperheeni on pitänyt aikamoisia kulisseja yllä aikaisemmin. Toinen vanhemmistani kärsi hillittömästä peliongelmasta ja toinen vanhemmista laski mihin rahat riittävät. Peliongelmainen vanhempi on lisäksi onnistunut ainakin jollain tasolla tuhoamaan itsetuntoni, sillä en ole koskaan kelvannut hänelle tai ollut tarpeeksi hyvä. Tiedän kyllä nykyään, että minä riitän omana itsenäni, mutta välillä sitä on vaikea uskoa. Pystymme nykyään jollain tasolla keskustelemaan lapsuudenperheeni kesken aikaisemmista ongelmista, mutta välillä minusta tuntuu, että olen ainoa kuka ei osaa päästää lopullisesti asiasta irti.
Olen pohtinut sitä, että etsinkö tietoisesti ihmissuhteita sellaisten miesten kanssa, joista tiedän heti alkuunsa, ettei suhteesta muodostu koskaan vakavaa. Olen koko elämäni tottunut varmistelemaan asioita ja ainakin jollain tasolla pelkään antautua ihmissuhteeseen sen takia, että pelkään sitä, etten tulekaan riittämään ja kelpaamaan toiselle osapuolelle.
Asia on alkanut ahdistaa minua. Tunnen itseni yksinäiseksi ja haluaisin kovasti oman perheen. Olen tapaillut muutamien kuukausien aikana erästä miestä, joka on vapaa. Tämän lisäksi hän on turvallinen, mukava, huomaavainen, ystävällinen ja sosiaalinen. Ongelmana on se, ettei minusta tunnu hänen kanssaan miltään. En ole kokenut mitään rakastumisen tai ihastumisen tunteita. Seksi hänen kanssaan ei oikeastaan luonnistu lainkaan, suureksi osaksi varmasti sen vuoksi, etten halua häntä fyysisessä mielessä.
Nyt pohdinkin sitä, että onko minulla vääristynyt kuva rakkaudesta ja kuinka sen saa korjattua? Riittääkö parisuhteen pohjaksi se, että toisen kanssa on mukava viettää aikaa, vai tulisiko minun kokea jotain suuria, elokuvissa esiteltyjä huuman tunteita? Ja kuinka vanhoista käyttäytymismalleista voisi opetella ulos? Kuinka saan itseni ymmärtämään sen, etteivät hetken huumat yleensä kestä loppuelämää ja noiden hetkien sijaan minun pitäisi etsiä sitä tasapainoisuutta ja turvallisuutta? Kuinka pääsen ja päästän irti siitä varatusta miehestä joka tarjoaa aina silloin tällöin sitä hetken huumaa, muttei mitään muuta? Eniten minua pelottaa se, että jään yksin. Entä jos en koskaan osaa ja uskalla pariutua kenenkään kanssa. Olen 33-vuotias enkä halua, että elämä on tätä samaa yksinäisyyttä vielä seuraavat 50 vuotta!
Aina yksin
VASTAUS: Hyvä ystävä ”Aina yksin”. Kiitos sähköpostistasi, jossa pohdit vaikeuttasi solmia sitoutunutta parisuhdetta. Toteat, että ympärilläsi on miehiä, mutta ihastut vain saavuttamattomiin miehiin. Mainitset myös suhteesta varattuun mieheen ja vaikeudesta päästä hänestä irti. Yksinjääminen pelottaa, mutta nykyistä tilannetta et koe hyvänä.
Olet pohtinut oman lapsuudentaustasi vaikutusta itsetuntoosi ja siihen, miten miessuhteesi muotoutuvat. Minulle tuli vaikutelma, että olet oivaltanut monia merkittäviä asioita; isäsi peliongelmaan liittyvä perheen häpeä, riittämättömyyden tunne isän silmissä ja sen vaikutus itseluottamukseesi, kontrollointi ja varmistelutaipumuksesi, pelkosi sitoutua ja epävarmuus riittävyydestäsi miessuhteissa. Olette jopa keskustelleet perheesi kanssa yhteisistä kokemuksista ja pohtineet niiden vaikutuksia. Nykyiset vaikeutesi eivät ole sattumaa, vaan niillä on taustansa niin kuin olet itsekin oivaltanut.
Samalla kun teet työtä tunteaksesi itseäsi paremmin ja ymmärtääksesi reagointitapaasi, kaipaat jo omaa perhettä. Nykyinen seurustelusuhteesi hämmentää sinua. Viihdyt miehen seurassa, mutta tunteesi ovat viileät. Kerrot tapailevasi toista miestä ilmeisesti seksin merkeissä. Ehkä tunteesi ovat kiinni hänessä ja hetken huumassa, niin kuin tapaamisianne kuvaat. Ehkä alitajuisesti koet ristiriitaa kahdesta rinnakkaisesta suhteesta, joista asianosaiset eivät ilmeisesti tiedä.
Mietit, onko sinulla vääristynyt kuva rakkaudesta. Pohdit, tulisiko sinun kokea jotain suuria, elokuvissa esiteltyjä huuman tunteita, vai riittääkö se, että toisen kanssa on mukava viettää aikaa. Tiedät, että rakastumisen tunteen palo kestää rajallisen ajan. Mitä itse vastaat, riittääkö sinulle parisuhteen pohjaksi hyvä ystävyys, ilman ihastusta ja vetovoimaa?
Olet pohtinut, etsinkö tietoisesti ihmissuhteita sellaisten miesten kanssa, joista tiedät heti alkuunsa, ettei suhteesta muodostu koskaan vakavaa. Tämän oivallettuasi voit muuttaa suuntaa. Jos pohjimmiltasi haluat sitoutua ja saada perheen, anna tilapäisten ja pinnallisten seurustelusuhteiden olla. Ne eivät ole sinua varten. Tiedät jo, että ne jättävät sinut yksinäiseksi edelleen. Voit olla reilusti liikkeellä etsien vakavaa seurustelusuhdetta ”tositarkoituksella”.
Kuulosti hyvältä kun totesit, että nykyään tiedät, että riität omana itsenäsi. Itsetuntosi on vahvistunut sitten lapsuusaikojen. Sinun ei tarvitse tyytyä toisen naisen osaan. Sinun on saatava olla ainoa, tärkein ja rakkain. Sen sinä ansaitset.
Toivon sinulle lisääntyvää itseymmärrystä ja sen tiedostamista, mitä haluat ja tarvitset. Toivon sinun löytävän rakkauden, jossa ei tarvitse pelätä ja jossa myös sinä voit tuntea, että tämä se on.
KYSYMYS: Olemme seurustelleet pari vuotta. Meillä on 10kk ikäinen lapsi, ja minulla on kaksi lasta edellisestä liitosta. Asumme miehen talossa, mutta tunnen ulkopuolisuutta. Koen myös, että suhteessamme yhdeksi haasteeksi on noussut vanhemmat lapseni, heidän elatuksensa, heidän kasvattamiseen liittyvät kysymykset ym. Emme ole yhteisellä aaltopituudella emmekä saa keskusteltua asioita selväksi.
Yritän itse puhua tunteistani, yritän selvittää asioita, mutta seinä on noussut vastaan. Mies antaa ymmärtää suorin sanoin sanoen, ettei jaksa kuunnella enää saman toistoa ja jankkaustani. Silti asiat eivät selviä. En koe tulevani ymmärretyksi ja alkaa tuntua, että arvomme ovat liian erilaiset. Liian usein kuulen lauseita "jos lapsiani ei olisi", "minä en lapsiasi elätä enkä maksa heidän olemistaan".
Olen taloudellisesti ahdingossa, sillä olen hoitamassa nuorimmaista isän toiveesta kotona alkusyksyyn saakka. Taloudellisesti minun tulisi kyetä alentuneella maksukyvylläni tarjoamaan lapsilleni, itselleni sekä tälle suhteelle ne edellytykset kuin minulla olisi töissä käydessä. Se on mahdotonta, eikä mies kykene kunnolla tulemaan asiassa vastaan isompien lasteni vuoksi. Hän on tiennyt jo tavatessamme lapsistani ja muuttaessamme tähän taloon, olen tehnyt selväksi, millainen kuvio tulee olemaan eli myös vanhemmat lapseni tulevat olemaan pääsääntöisesti meidän kanssamme vaikka isäänsä tapaavatkin.
Olen arjet yksin, mies on keikkatyössä muualla ja sekin oli tiedossa. Minua odottaa kolmivuorotyö hoitovapaan jälkeen, johon en luonnollisestikaan voi palata enää tässä tilanteessa. Yritän hakea uutta paikkaa. Minulla on työtapaturmana sattunut niskavamma, joka vaatisi lepoa päivän mittaan sekä säännöllistä lääkitystä kipuun. En pysty arjessa juurikaan lepäämään, sillä olen aina yksin lasten kanssa. Lääkkeitä en voi ottaa ilman toista aikuista, sillä ne vaikuttavat voimakkaasti keskushermostoon ja menen niistä pöhnään. Olen siis hyvän tahdon ja positiivisten ajatusten varassa.
Asumme paikkakunnalla, jossa kukaan ei käy meillä kylässä. Yhteydenpito ystäviin on olemassa, mutta läsnäolevia ihmisiä ei. Meillä kävi viimeeksi vieraita tammi-helmikuussa, kun lapsellani oli synttärijuhlat. Joulun alla olin erittäin uupunut. Vauva valvotti ja minulla on erityislapsi, joka vaatii jatkuvaa aikuisen valvontaa. Olisin tarvinnut huolehtimista osakseni, olisin tarvinnut apua lasten kanssa mutta myös selviytyäkseni väsymyksestä ja masentuneesta olostani. Mieheni kanssa oli mahtavat riidat niihin aikoihin. Itkin polvillani hänen edessään että auttaisi minua, mutta hän halveksi, oli kylmä, vastasi vihaisesti enkä saanut riittävästi tukea. Minun on vaikea luottaa häneen rinnallani, sillä koen ettei ole lunastanut paikkaansa.
Tarvitsisin näyttöä että uskaltaisin luottaa, minulla ei ole apua ollut saatavilla, siksi se niin vaikeaa. Hän joskus on, joskus ei ole. En koskaan tiedä milloin mitenkin. Olen työstänyt oloani ilman lääkkeitä ja ammattiapua. Olen todella yksinäinen, mutta oloni on kohenemaan päin.
En silti tunne olevani rakastettu enkä koe olevani tasa-arvoinen, sillä en kykene missään vaiheessa, vaikka palaisin töihin, lunastamaan paikkaa tässä parisuhteessa, sillä vanhemmat lapseni ovat jotenkin aina välissä. En koe, että voisin heidän kustannuksellaan ja tästä kaikesta mustasta huolimatta jatkaa tätä suhdetta ja siltikin sydämeni kysyy, että onko tämä todella loppuun nähty?
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Se sai minut mietteliääksi. Sinulle on tapahtunut paljon asioita viime vuosina. Olet aloittanut uuden parisuhteen ja muuttanut miehesi taloon isompien lastesi kanssa. Teille on syntynyt vauva. Työelämään paluusi lähestyy… Siis paljon isoja elämänmuutoksia, jotka vaativat sopeutumista kaikilta perheenjäseniltä.
Uusperhekuvioissa on tyypillistä, ettei kahdenkeskistä seurusteluvaihetta juurikaan ole vaan lapset ovat mukana kuviossa alusta alkaen. Tämä asettaa uusparisuhteelle omat haasteensa. Onkohan teillä ollut mahdollisuutta kahdenkeskisyyteen ja rauhassa toisiinne tutustumiseen? Kirjoitit, että tunnet ulkopuolisuutta talossa... Kyseessä on kuitenkin myös sinun ja lastesi koti. Olisi tärkeää, että voisit ulkopuolisuuden tunteen sijaan vähitellen tuntea itsesi enemmän "sisäpuoliseksi". Olisikohan tämä mahdollista?
Uusperheen muotoutumiseen katsotaan menevän useita vuosia. Aikaa ja kärsivällisyyttä siis tarvitaan. Minkälaisia odotuksia sinulla ja kumppanillasi mahtoi olla uusperhettä perustaessanne? Mitkä odotukset ovat täyttyneet? Mihin olette joutuneet pettymään? Entä minkälaisia odotuksia sinulla ja kumppanillasi on tulevaisuudelta? Ovatkohan nämä odotukset yhteensovitettavissa? Mistä olette valmiita tinkimään? Entä mikä on teille luovuttamatonta?
En tiedä isompien lastesi ikää, mutta oletan heidän olevan joka tapauksessa erilaisessa kehitysvaiheessa kuin pienokaisenne. Lisäksi yksi lapsistasi tarvitsee erityistä tukea. Nämä edellä mainitut asiat asettavat vanhemmuudelle omat haasteensa. Oman jaksamisesi kannalta olisi tärkeää, että voisit jakaa näitä haasteita kumppanisi kanssa. Kirjoitit kaipaavasi enemmän apua ja tukea mieheltäsi. Olet kertonut tarpeistasi ja toiveistasi-jopa itkenyt polvillasi hänen edessään. Kirjoituksestasi välittyy yksinäisyys ja uupuneisuus. Lisäksi kuvasit taloudellisia ja terveydellisiä huolia. Jäin miettimään, että kuinkahan kauan mahdat jaksaa jatkaa nykyisessä, monin tavoin kuormittavassa tilanteessa?
Kirjoitit olevasi hyvän tahdon ja positiivisten ajatusten varassa. Nämä ovat hyviä voimavaroja, mutta eivät ehtymättömiä. Myönteinen elämänasennekin tarvitsee säilyäkseen edes jossakin määrin vastavuoroista ystävällisyyttä, lämpöä ja myötätuntoa. Jos näitä ei ole saatavilla, on riskinä myönteisyyden hiljainen hiipuminen, uupuminen, ehkäpä kyynistyminenkin. Kirjoitit, ettet kykene lunastamaan paikkaasi uudessa parisuhteessasi, sillä isommat lapsesi ovat jotenkin aina välissä. He ovat kuitenkin sinun lapsiasi ja vain kerran pieniä. Uusperheasetelmassa uudelta kumppanilta vaaditaan aikuisuutta hyväksyä tämä tosiasia. Kirjoitit, ettet voi lastesi kustannuksella ja kaikesta mustasta huolimatta jatkaa tätä suhdetta. Olet siis ilmeisesti pohtinut myös eroajatuksia.
Kirjoitit sydämesi kysyvän, onko tämä (suhde) todella loppuun nähty. Tämä on iso kysymys, johon sinun täytyy itse löytää vastaus. Onkohan niin, että molemmat vaihtoehdot - sekä suhteen jatkaminen että siitä luopuminen - tuntuvat kovin raskailta? Kumpaa valintaa arvelet katuvasi vähemmän vuosien kuluttua?
Omien tunteittesi ja ajatuksiesi kirkastamiseksi suosittelen sinua hakemaan keskusteluapua. Sitä voit lähteä kyselemään vaikkapa lastenneuvolan tai terveysasemasi kautta. Suomessa toimii 41 kirkon Perheasiain neuvottelukeskusta, joista voi myös saada ammatillista keskusteluapua ihmissuhdekysymyksissä. Palvelujen piiriin voi hakeutua yksin tai kumppanin / perheen kanssa. Älä jää yksin murheidesi kanssa vaan ota ensimmäinen askel kohti muutosta jo tänään!
Olen ihmissuhteiden saralla lähes täysin syrjäytynyt yli kolmekymppinen mies. Kaikki alkoi parikymmentä vuotta sitten koulussa, jossa minua kohdeltiin kuin lepraista. Olin sitä aikaisemminkin satunnaisesti yleisen pilkan kohde, mutta kivuliaaksi se muuttui vasta murrosiässä. En usko, että olisin selvinnyt tuosta vaiheesta elämääni ilman pientä kaveripiiriä koulun ulkopuolelta.
Silloin kun muut rakensivat taitoja ja sosiaalista osaamista, jäin kaikista bileistä ja kutsuista väliin. Yritin rakentaa välejä vastakkaiseen sukupuoleen, mutta alhainen asemani ja se, että olen aina ollut sen näköinen että kukaan ei ole epäröinyt olla kommentoimatta vastenmielistä ulkonäköäni torppasivat nämä yritykset.
Teininä jatkuva nöyryytys, niin muilta miehenaluilta kuin myös nuorilta naisilta, takasi sen, että en koskaan kehittynyt ns. suoraselkäiseksi nuoreksi mieheksi. Luulen, että erään naisenalun kohdistama väkivalta ja julkinen nöyryytys myös muutti jotain luonteessani pysyvästi.
Jatkuva kiusaaminen, joka ei vain koskaan loppunut, teki muitakin muutoksia. Väkivallan uhka saa minut yhä halvaantumaan tavalla joka saa rauhallisimmistakin ihmistä esiin vain karkeaa pilkkaa. Liittyen väkivaltaan, armeijan kävin myöhemmin kyllä, koska tajusin että pasifistinen vakaumukseni ei valitettavasti ollut vakaumus ollenkaan, olen vain pelkuri. Inhosin itseäni siitä, että oikeastaan viihdyin kyseisessä laitoksessa, vaikka olinkin auttamattoman huono ja täysi tunari kaikissa tehtävissäni.
Mikään vakaumus ei pysy minussa pitkään, en vain kykyne välittämään. Kaikki hymyilevät hipit, jotka syövät vain kasvisruokaa, kyynelehtivät kaukomaiden kidutetuista ym. näyttävät kuitenkin elävän onnellista ja tasapainoista elämää. He muistuttavat liikaa niistä ihmisistä, jotka puhuivat ihmisoikeuksista ja kaukomaiden vainotuista, kun minua joka tunti rääkättiin kunnes räkä ja kyyneleet valuivat. Nämä koettelemukset eivät tehneet minusta miellyttävää ihmistä, vaan joiltain osin erittäin erittäin häijyn ja kykenemättömän. Kaikkein eniten minua kaivertaa se, että maailmassa on kuitenkin ihmisiä joista välitän syvästi, kuten ystäviä, ollessani synkässä mielentilassa en kykyne reagoimaan heidän kärsimykseensä silloin kun pitäisi.
Parikymppisenä jäin väliin kaupungilla hummaamisista ja muista nuorten aikuisten ja opiskelijoiden menoista. Olen yrittänyt niistä ajoista yksinäni mennä ja saada yhteyttä vastakkaiseen sukupuoleen, mutta tämä ei vain onnistu. Lisäksi jokainen täysin odotettavissa oleva "kuka vittu sä luulet olevasi" ajaa tilanteeseen, josta on lähes mahdoton palautua ja nousta. Tunnen sen jälkeen olevani paskaa enkä koskaan mitään muuta.
Harrasteessa ja työelämässä olen miesvaltaisilla alueilla, joten mahdollisuudet löytää jokin kosketus vastakkaiseen sukupuoleen ovat olemattomat. Kaikki vain ovat varattuja. En ole sosiaalisilta taidoiltani kuitenkaan aivan kehittymätön, huomaan kyllä herättäväni joissakin naisissa pelkoa tai levottomuutta, en pidä siitä ollenkaan ja peräännyn heti kun vain huomaan.
Asun kotona, suurilta osin tämä on varmaan täydellsitä uskalluksen puutetta, mutta vanhempani ja sisarukseni ovat taloudellisesti riippuvaisia ansioistani. He eivät vuosiin hakeneet mitään yhteiskunnan tukia ylpeyttään ja eivät osin vieläkään. Kaikilla eivät asiat ole edes siinä kunnossa, että he voisivat käydä töissä kuten minä tai edes sossun luukulla.
Kaikkein eniten kaipaan maailmassa vain fyysistä läheisyyttä, tai seksiä ja tunnetta siitä, että kelpaan enkä ole epänormaali. Ei minua ole koskaan edes suudeltu. Kerran minua on erehtynyt eräs nainen halaamaan, hän perääntyi nopeasti paniikissa ja soperteli jotain, että ei hän tarkoittanut. Niin hämmästyttävää kuin se vaikuttaa, olen muutamia kertoja kieltäytynyt seksistä. Kenenkään ei voida olevan kiinnostunut itseään useita vuosia vanhemmasta saastan peitossa olevasta rappioalkoholistista, kerran täysin sekaisin viinasta ja muista päihteistä ollut kaunis nuori nainen tuli vain saateltua kotiinsa, koska se olisi ollut hyväksikäyttöä. Minulla ei ole mitään suhdetta fyysiseen kosketukseen. Mies, 30+
Hei Sohvakampela!
Kiitos koskettavasta viestistäsi. Vaikutat älykkäälle ja lahjakkaalle miehelle. Onko sinussa myös ripaus (ironista) huumorintajua - sohvakampela? Olen lukenut näitä viestejä tässä ja muissa palveluissa yli 10 vuotta. Siltä pohjata väittäisin, että käyttelet suomenkieltä hyvin, se on osa osaamisprofiiliasi. Olet myös opiskellut ja valmistunut ammattiin ja elätät perhettäsi. Tämän tulkitsen kertovan paitsi kyvykkyydestä myös vastuuntunnosta ja empatiasta. Tarkastelet omaa ja muiden toimintaa tarkasti, sivistyneesti ja oivaltavasti, mikä taas mielestäni viittaa ns. tunneälyyn ja itsereflektiokykyyn.
Tässä vastaamistyössä harjaantuu kuvittelemaan mieleensä kysymyksen lähettäjän ja vastauksen laatii hänelle. Joskus siinä varmaankin onnistuu paremmin joskus huonommin. Myös kielensä ja ilmaisunsa tulee asetelleeksi sen kuvan mukaiseksi. Sitä yrittää asettaa sanansa niin, että toinen voisi ne ymmärtää ja niistä olisi vastaanottajalle apua. Sinun kohdalla huomaan päätyväni asialliseen yleiskieleen ilman, että minun kannattaa ”suomentaa” kaikki sivistyssanat. Oletan, että selviät siitä vaivoitta ja uskon, että alempi rekisteri olisi aliarvioimistasi ja vähättelyäsi. Sinä ansaitset tulla vakavasti otetuksi ja arvostetuksi. – ja näitähän sinä olet kaivannut jo vuosia.
On mielenkiintoista, että kirjallisesti on helppoa ja luontevaa suhtautua sinuun kunnioittavasti, tasaveroisesti ja kohteliaasti. Muunlainen kohtelu tuntuisi täysin väärältä ja epäasialliselta. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, mitä kerrot koulu- ja aikuisvuosistasi. Oletan sinun jossain määrin perehtyneen kiusaamiseen ilmiönä. Tietänet, että se tavallisesti aiheuttaa vakavia vaurioita paitsi minäkuvalle myös sosiaalisiin suhteisiin. Tietänet myös, että hoitamattomina nämä vauriot voivat olla varsin pysyväisluontoisia. Viestissäsi kerrot sinulle käyneen juuri näin. Suhtaudut itseesi moittien, jopa inhoten ja uskot olevasi muiden silmissä kauhistus – etenkin naisten. Jotenkin tuotat tämän puolen itsestäsi esiin tietyissä sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa, mutta toisissa sitten taas et.
Kerrot, että sinulla on ystäviä, käyt työssä ja olet tekemisissä perheesi kanssa. Näissä yhteyksissä, sinua ei siis kohdella kuin lepraista. Onko niin, että hyljeksityksi tulemisen kokemukset liittyvät juuri niihin hetkiin, kun yrität liittyä vertaistesi seuraan, oman ikäistesi ja kohtuullisesti saman sosiaalisen aseman omaavien nuorehkojen aikuisten seuraan? Oletan, että tämä voisi olla kouluaikojen kiusaamisen monistuma uudessa tilanteessa. Jotenkin vanha trauma pääsee muokkaamaan käyttäytymistäsi ja suhtautumistasi itseesi ja muihin niin, että tulet vahingossa toistaneeksi vanhan tilanteen. Yhtäältä se on suuri harmi, mutta joka kerta, kun niin tapahtuu, se on myös uusi mahdollisuus tehdä jotakin toisin ja muokata lopputulosta erilaiseksi.
Pidät itseäsi pelkurina. On järkevää pelätä sellaisten kokemusten jälkeen, mistä kerroit. On mielekästä yrittää suojautua itseä haavoittavailta kokemuksilta. On myös ymmärrettävää, että kiinnität huomiosi käytöksessäsi ja itsessäsi vikoihisi ja puutteisiisi. Ihmiset yleensä pyrkivät tekemään maailmastaan ymmärrettävän ja järkevän, vaikka se sitä ei oikeasti olisikaan. Kun kiusataan, ihmiset, erityisesti lapset ja nuoret, yleensä yrittävät ymmärtää osakseen saamaansa kohtelua löytämällä vikoja itsestään. Tyyliin: Koska minussa on tämä ja tämä vika, minua kiusataan. Kaikissa on vikoja. Kiusaaminen vain pakottaa uhrinsa tulemaan puutteistaan kohtuuttoman tietoiseksi. Olettamalla virheellisesti kiusaamisen syyn olevan itsessä, uhri saa myös kuviteltua valtaa tilanteessa. ”Jos vain muuttuisin, niin sitten minua ei kiusattaisi”. Mutta niinhän se ei mene. Kiusaaminen ei ole uhrin vika vaan kiusaajan. Vain kiusaaja voi lopettaa toimintansa ja hän on siitä 100% vastuussa. Väkivalta, jota kiusaaminenkin on, on aina väärin.
Kiusaaminen ja huono kohtelu ei siis ole sinulle annettu osa maailmassa. Se on toisten ihmisten empatiakyvyttömyyttä ja pahuutta. Se ei ole sinun vikasi. Sinun tehtäväsi on kunnioittaa ja rakastaa itseäsi ja tavalla tai toisella sanoutua irti ja torjua huono kohtelu. Se on jyrkän ein sanomista kaltoin kohtelulle ja ystävyyden ja rakkauden toivottamista tervetulleeksi. Tämä on helppo sanoa, vaan vaikea toteuttaa. Se ei ole vaikeaa vain sinulle, vaan useimmille meistä. Me ihmiset jaamme saman herkkyyden, haavoittuvuuden ja riippuvuuden toinen toistemme hyväksynnästä.
Huomaan sinun jo aloittaneen työn kohti parempaa elämää. Olet pohtinut mistä kaikki johtuu ja olet lähtenyt hakemaan apua. Juuri näin! Onko niin, että lähiympäristön tuella ja avulla olet nyt siinä missä olet, mutta nyt tarvittaisiin lisää potkua yrityksellesi? Suosittelen sinua hakeutumaan omaan ryhmä- tai yksilöterapiaan, sen mukaan kuin tarjontaa paikkakunnallasi on. Sinun kannattanee myös selvittää oletko oikeutettu saamaan Kela-tukea terapiaasi. Kohdallasi ryhmämuotoinen hoito voisi olla perusteltua. Yleensä häpeän hoito onnistuu ryhmässä paremmin kuin yksilöterapiassa. Näen myös erityistä pointtia siinä, että hoitaa ryhmän aiheuttamaa ongelmaa ryhmässä, mutta tällä kerralla turvallisessa ja kannustavassa ilmapiirissä. Ryhmät pyritään yleensä kokoamaan niin, että siellä on sekä miehiä että naisia. Tällöin on mahdollista tarkastella omaa suhdettaan molempiin sukupuoliin ja harjoitella vaihtoehtoisia toimintatapoja. Myös yksilöterapia on hyvä vaihtoehto.
Koskettelet kirjoituksessa myös monia muita kiinnostavia ja tärkeitä teemoja kuten suhdettasi ylipäätään naisiin, perheeseen ja uskomuksiasi maailmasta ja itsestäsi. Valitettavasti tämän vastauksen puitteissa minulla ei ole mahdollisuutta käsitellä näitä kaikkia, mutta toivon näistä ajatuksista olevan sinulle apua prosessisi eteenpäin viemiseksi.
Päätät viestisi ”minulla ei ole mitään suhdetta fyysiseen kosketukseen”. Minäkin päätän siihen teemaan. Voi olla niin kuin sanot. Tunnut ajattelevan, että fyysinen kosketus on jotakin, mikä ehkä tapahtuu miehen ja naisen välillä, mutta se on vain pieni osa asiaa. Fyysinen kosketus on kaikki se, missä ihmisten ihot koskettavat toisiaan tai kun itse koskettaa itseään. Lasken samaan myös sen, kun katse tai ajatus koskettaa toista. Voisitko aloittaa fyysisen läheisyyden ja koskettamisen näistä asioista? Miten ajattelet vartalostasi? Miten kosket itseäsi? Nautitko saunomisesta, uimisesta, urheilusta?
Oletko koskaan harrastanut kamppailulajeja? Monissa kamppailulajeissa ollaan hyvin lähellä toista ihmistä. Kun painitaan ja nujutaan yhdessä kosketus on intensiivinen, turvallinen ja luottamuksellinen, muutoin noita lajeja ei voi harrastaa. Ilman noita piirteitä lajit olisivat joko liian vaarallisia, jolloin vammautumisia syntyisi liikaa, tai liian löperöitä, eikä kukaan saisi pisteitä eikä kukaan oppisi mitään. Kamppailu-urheilussa kehittyy niin suhde omaan vartaloon kuin toisenkin kosketukseen, sen olematta liian seksuaalista tai vaaralista. Useimmissa lajeissa harrastajakunta on miehiä, mutta mukana on vaihtelevasti myös naisia. Kamppailulajeissa on mahdollisuus saada varmuutta ja hyväksyntää omalle fyysiselle olemukselleen sekä harjoitella turvallisesti koskettamista, lähellä olemista ja ennen kaikkea luottamista toiseen ihmiseen. Kamppailulajit perustuvat pitkälti juuri luottamukseen: minä luotan, että sinä et satuta minua, annan sinun koskea minuun kovastikin, mutta sinä et pyri vahingoittamaan minua ja me etsimme tavan koskettaa toisiamme tavalla, joka on mahdollinen ja tuottaa oppimista, iloa ja tyydytystä meille molemmille. Kamppailulajit voi aloittaa myös huono kuntoisena. Usein seurojen ilmapiiri on kannustava ja jos ei ole kannattaa vaihtaa seuraa. ..tästä tuli nyt mainospuhe kamppailu-urheilulle, mutta ehkä haluat kokeilla sitä tai jotain muuta fyysisen tekemisen muotoa: tanssia tms. Ylipäätään mikä tahansa fyysinen aktiviteetti voi parantaa myös suhdetta omaan kehoon.
Entä miten annat mielesi ja katseesi koskettaa toisia ihmisiä, naisiakin? Miltä toisen ihmisen katse tuntuu vartalollasi ja mielessäsi? Miltä tuntuu tulla nähdyksi tai miltä tuntuu katsoa? Voisiko näistä aloittaa? Ehkä olet jo aloittanut. Masturboitko tai pidätkö itseäsi mitenkään hyvänä? jos et, mikä estää?
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja toivorikasta loppu kesää Iiris, perheneuvoja
