KYSYMYS: Olemme olleet naimisissa kohta 10v ja meillä lapset 2v, 7v ja 9v. Päivittäisessä arjessa ahdistaa puhumattomuus ja mitään sanomattomuus. Arki lasten ja työn kanssa on toki kiireistä, mutta kyllä siihen väliin pitäisi mahtua aitoa välittämistä toisesta. Kaipaan sitä, että mies kyselisi ja olisi kiinnostunut ajatuksistani ja puuhistani. Puhumme kyllä ns. tärkeistä asioista, kuten rahasta, työstä ja isoista päätöksistä. Mutta kaikki kepeä jutustelu tuntuu kadonneen. Kaikki on vain suorittamista. Lapsista iloitsen ja heille tulee annettua huomiota runsain mitoin. Ehkä siinä ohessa on tullut vähän unohdettua puolison huomioiminen ja on jotenkin vaikeaa lähestyä toista. Ei mies lastenkaan tekemisistä niin kovin paljoa kysele, minulle kertovat kaikki huolensa ja ilonsa. Työpäivän jälkeen mies kaatuu sohvalle ja saattaa koko illan roikkua älypuhelimen kanssa netissä. Auttaa kyllä osassa kotitöistä ja tekee ns. omat tehtävänsä, mutta vetovastuu on minulla. Tunnen itseni kovin yksinäiseksi. Minulla on hyvin vähän ystäviä, käytännössä en ole yhdenkään kaverin kanssa viettänyt kunnolla vapaa-aikaa yli 8 vuoteen. Puhelimessa tulee puheltua oman äidin kanssa.
Työ on vastuullista ja kuuntelen muiden ihmisten suruja ja huolia. Lähipiirissäkin on ollut raskaita asioita ja tuntuu että kaikki kaadetaan minun kuultavakseni ja luotetaan että minä sitten huolehdin ja järjestelen parhaani mukaan. Puoliso on kanssani samalla alalla, joten vertaistuki tulee lähinnä häneltä. Joskus tuntuu siltä, että maailmassa ei ole yhtään ihmistä, joka olisi aidosti kiinnostunut elämästäni ja ajatuksistani (lapsia ei voi tähän laskea). En koe olevani masentunut, koska saan iloa monistakin arkipäivän asioista. Mutta kaipaan enemmän sisältöä elämään. En pelkkää puurtamista päivästä toiseen samanlaisena. Eniten huolestuttaa se, että nämä asiat tuntuvat vaivaavan vain minua. Mies vaikuttaa tyytyväiseltä, kunhan saa seksiä riittävästi.
Miten lähtisin lähestymään puolisoa ja lisäisin arkeen asioita, jotka toisivat enemmän läheisyyttä? Miten välttäisin syyllistävän asenteen, etten vain sortuisi osoittelemaan toisen vikoja? Välillä toivon, että mies kertoisi millä tavoin toivoisi minun muuttuvan, jotta kokisin olevani hänelle tärkeä, että hän tavallaan näkisi minut.
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi! Kuvailet siinä hienosti ja moniulotteisesti parisuhteenne tilannetta. Tilanteenne on varmaan tuttu elämän "ruuhkavuosissa" eläville. Kaikki sujuu periaatteessa hienosti, arki pyörii lasten ja työn ympärillä. Omat harrastukset jäävät, ystävyyssuhteisiin ei ehdi, tai kasa panostaa.Elämä on kiireistä, mutta myös kuormittavaa. Vähitellen parisuhde valuu yhä sivummalle, keskiöön kun pyrkii tulemaan helpommin asioita, jotka vaativat huomiota tai puuttumista saman tien. Helposti käy myös niin, että vaikka molemmat osallistuvat kotitöihin ja lastenhoitoon, on vetovastuu useimmiten toisella vahvemmin. Se ei haittaisi, jos puolisoilla olisi keskenään hyvää vuorovaikutusta; keskustelua, yhteisiä kiinnostuksen kohteita, läheisyyttä ja huumoria. Jotenkin tuntuu että ne puuttuvat liitostanne, tai ainakin niitä tarvittaisiin lisää.
Parisuhteen tulisi olla muutakin, kuin tiimi, joka toimii. Muutakin kuin "suorittava porras", jonka tehtävänä on, että asiat sujuvat ja huolto pelaa. Parisuhde on paikka, jossa kaksi aikuista kohtaavat toisensa, jossa on mahdollisuus näyttää omat tunteet ja tarpeet. Parisuhde voisi olla paikka, jossa voimme kasvaa persoonana. Parisuhteessa toivomme, että saamme osaksemme kiintymystä, huomiota ja ymmärrystä. Sanoitat hienosti, kun kirjoitat "...jotta kokisin olevani hänelle tärkeä, että hän tavallaan näkisi minut".
Kirjoitat epäilyksestäsi, että olet ehkä yksin tyytymätön tilanteeseenne, että mies on tyytyväinen "kunhan saa seksiä riittävästi". Oma kokemukseni perheneuvojana on se, että useimmiten myös toinen osapuoli on tyytymätön ja tuntee samoin, että jotain elämästä puuttuu, mutta ei ehkä osaa sanoittaa sitä.
Mietit, miten voisit paikata tai korjata suhdettanne tai lisätä arkeenne asioita, jotka toisivat lisää suhteeseenne läheisyyttä. On hienoa, että mietit sopivaa lähestymistapaa, ettet syyllistäisi miestäsi, ettei hänelle tulisi oloa, että vika on yksin hänen. Kirjoitat avoimesti ja viisaasti. Ajattelen, että jos lähestyt miestäsi samanaisella asenteella, voi se tuottaa hedelmää. Olette olleet 10 vuotta naimisissa, ehkä olette tulleet kohtaan, jossa toista pitää helposti itsestäänselvyytenä. On aika kertoa, ettei niin ole. Että te tarvitsette läheisyyttä ja yhteyttä voidaksenne tuntea olevanne ainutkertaisia ja arvokkaita.
Kerrot myös yksinäisyydestäsi. Voisiko siihen tulla muutos? Voisiko vanhoja ystävyyssuhteita elvyttää? Voisiko uusia syntyä, vaikkapa jonkun harrastuksen myötä? Kaikkea yhteyttä, jota tarvitsemme, emme saa kotoa tai perheestämme. Me ihmiset tarvitsemme ympärillemme välittäviä ja lämpimiä ihmisiä, joiden kanssa jaamme tavallisia asioita, itkemme itkumme ja iloitsemme arjen ihmeistä.
KYSYMYS: Olen 27-vuotias nainen ja elämäni on ollut viimeiset 5 vuotta suhteellisen risukkoista, mutta olen mielestäni pärjännyt elämässäni suhteellisen hyvin. Aina noussut rapakosta ja talssinut lopulta eteenpäin, säilyttäen iloisen elämän asenteen ja positiivisuuteni. Tähän alkuun ehkä voisi sanoa vielä, että isäni on alkoholisti ja tämä on vaikuttanut elämääni paljon. Asiaa en ole koskaan salaillut mitenkään, tai ainakaan näin aikuisiällä vaan haluan olla avoin ja rehellinen. Välillä tuntuu, että pitäisikö minun haudata se ja muu minua kasvattaneet vaikeudet pois ja olla kuin niitä ei ikinä olisi ollutkaan?
Ensimmäinen parisuhteeni alkoi ollessani 17-vuotias ja hän oli samalla elämäni ensirakkaus. Seurustelimme 6 vuotta, kunnes hän lopulta jätti minut meidän 6 vuotis päivänämme. Suhteessamme oli jo jonkin aikaa mennyt huonosti, mutta vielä huonommin minulla meni oman perheeni kanssa, ja elin elämäni ensimmäistä hyvin raskasta ja pelottavaa kriisi aikaa. Olin exälleni äärimmäisen vihainen, että hän lähti juuri silloin kuin olisin häntä eniten tarvinnut, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että taisteltuani itse tuon jakson läpi, teki minusta vahvemman.
Ensimmäisen suhteeni jälkeen päätin, että otan aikaa itselleni ja en syöksy heti seuraavaan suhteeseen, vaan annan haavojen parantua rauhassa. Puolen vuoden päästä erosta oli ensimmäinen kerta kun oli jotain mahdollisen uuden suhteen alkua, mutta se loppui parin viikon hauskan yhdessä olon jälkeen. Kun mitään vielä ei oikein ole kerinnyt tapahtua, muuta kuin hyvä olo siitä, että jotain voisi tapahtua, kunnes yhtäkkiä ei tapahdukkaan mitään ja koko homma lässähtää siihen. Tältä herralta sain kaivella tiedon ulos ettei hän haluakkaan kanssani mitään. Tietenkin se sattui, sillä edellisen suhteen ero oli vielä tuoreena mielessäni, mutta toivuin suhteellisen pian.
Tästä vuosi ja tapasin "vanhemman version ensirakkaudestani". Hän oli minua vanhempi, asui toisessa maassa ja tapasimme kerran kuukaudessa ja skypetimme lähes päivittäin ja lopulta pari kertaa viikossa. Tämä kesti puolivuotta ja alkoi hyvin romanttisissa merkeissä Italian Toscanassa, kunnes kaukosuhteen pitäminen yllä alkoi ilmeisesti väsyttää häntä ja minä lopulta vedin homman poikki.
Tuli seuraava.. kaksi, melkein kolme viikkoa hauskaa yhdessä oloa. Pusuja, haleja, hauskaa, ihanaa, pieni toivon kipinä. Olin avoin ja kerroin, että missä asioissa minulla saattaa olla vaikeuksia. Vaikken ole absolutisti minun saattaa olla vaikea kestää biletystä ja haluan toisen tietävän, ettei tarvitse ihmetellä + itse en baareissa roiku ynm. "Tosi asioiden" kertomisen jälkeen meni pari kolme hassua päivää ja sitten meidän piti puhua, yhtäkkiä ne vaaleanpunaiset tunteet olivatkin kadonneet ja ollaankin vain kavereita.
Vuosi meni, ystäväni erosi, teki profiilin, tapaili ja löysi, aikaa meni 3 viikkoa. Nyt he ovat olleet yli puolivuotta yhdessä ja homma näyttää toimivan. Hän kehoitti minua tekemään profiilin, mitä vastaan olin pitkään ollut. Ajatus siitä, että tapaisin jonkun perinteisellä tavalla tuntui "oikeammalle". Neljä vuotta siitä, että on ollut oikeasti jonkun kanssa oikeassa parisuhteessa, alkoi tuntua ja aattelin, että pakkohan sitä on kokeilla. Ehkä toivoin, että kaikki tapahtuisi yhtä hienosti ja nopeasti mitä ystävälläni. Kaikkea sitä voi toivoa ja kuvitella.
Omalla saralla homma lähti hyvin hitaasti käyntiin. Ensinnäkin, että olisin saanut jonkun juttelemaan kanssani jolle laiton viestiä.. Tai, että joku joka säväyttää ottaisi yhteyttä. Lopulta pääsin ensimmäisille treffeille! Meillä oli tosi hauskaa, nauroimme, juttelimme taukoamatta, ymmärsimme toisiamme ja täydensimme toisiamme. Tuntui kuin olisin tuntenut hänet aina ja samalla se ihastuttava uuden löytäminen. Niin monessa asiassa hän oli hyvin saman oloinen ja tapainen kuin minä itse ja olin jo hyvinkin innoissani tästä. Juttelimme myöhään yöhön myös niistä vaikeista asioista, hän kuunteli ja tuntui oikeasti tajuavan ja oli hommassa mukana. Pari päivää tämän jälkeen hän perui meidän treffit ja pyysi sporttisen illan sijaan minut kahvilaan. Siellä hän kertoi minulle, että hänelle oli valjennut näinä muutamina päivinä itseään tutkittuaan, ettei hänellä olekkaan niin syviä tunteita minua kohtaan ja haluaisi olla mieluummin kaveri, jos minulle sopii. Tämä tuli minulle hyvin suurena yllätyksenä, sillä hän oli antanut minulle hyvin toisenlaisen kuvan ja nyt hän pahoitteli siitä, että oli johdatellut minut harhaan. Pettyneenä totesin, että valitettavasti johdatit.
Otin aikaa ja jälleen kasasin itseni, poistin profiilini hetkeksi ja lopulta palasin takaisin. Oli kiinnostuneita, kiinnostavia, muutamia treffejä, juttuja jotka eivät johtaneet mihinkään.
Sitten sain tosi hauskalta tyypiltä viestiä ja nauroin hänen jutuille ratketakseni. Tuntui kuin olisin nauranut vuoden naurut yhdessä päivässä. Oi, miten hän maalasikaan taivaan sanoillaan. Valitettavasti tulin kipeäksi ihan alkumetreillä, mutta romantikkona hän kävi ikkunani alla! Puhuimme puhelimessa ja punastelin ikkunan takana. Olipa outoa, hassua ja aivan ihanaa. Mehän vasta aloimme juttelemaan toisillemme vajaa viikko sitten! Puolivointisena tapasin hänet pari päivää tämän jälkeen. Osaksi flunssan takia en ollut ihan kokonainen itseni, mutta taisi siinä olla vähän pelkoakin, vain pari kuukautta sitten minua oltiin pahasti johdatettu harhaan.
Ekoilla treffeillä hän puhui siitä kuinka saan hänen sydämmen hakkaamaan, kuinka vedän häneltä jalat alta (kukaan ei ollut sanonut minulle noin aiemmin), vaikka ja mitä kaikkea ihanaa ja aloin olla aika sulaa vahaa vaikka koitinkin kovin pitää itseni kasassa. Pian näimme jo toisilla treffeillä, ja sitten hän tuli luokseni mukanaan kitaransa ja hän soitti ja lauloi minulle ja ihastui siitä, että minustakin lähtee ääntä. Jälleen kauniita sanoja ja vaikka kuinka yritin olla ajattelematta asioiden edelle ajattelin, että tässä se on! Nyt päätin, etten heti kerro kaikkea menneisyydestäni, mutta kerroin jotain alkoholismista ja jotain muuta pieniä juttuja. Tiesin, että jossain vaiheessa oli kerrottava enemmän. En halua joutua siihen tilanteeseen, että ollaan oltu yhdessä 4 vuotta ja sitten asiat tulevat esille yllätyksenä, vaikka se alkaa nyt tuntua oikealle vaihtoehdolle.
Niin kävi, että elämäni yksi vaikeimmista päivistä osui sitten meidän kolmannen viikon kohdalle. Minut irtisanottiin ja viestissä jossa kerroin hänelle tästä tietenkin surun murtamana, hän vastasi siihen, että universumi on epäreilu ja että hänelläkin on ikävää kerrottavaa. Viimeisen kerran kun tapasin hänet hän oli tuntunut hieman etäiseltä, mutta olin ajatellut, että se johtui siitä, että hänellä oli kiire. Ja nyt se selvisi miksi. Hän oli illan hiljaisina hetkinä tutkiskellut sydäntään ja huomannut, ettei olekkaan valmis deittailemaan ja että haluaisi olla kanssani mieluummin kaveri. Vastasin hänen teksiviesteihin mahdollisimman lyhyesti ja vältellen, sillä tiesin etten siinä mielentilassa pystyisi sanomaan mitään rakentavaa. Isku molemmille poskille samana päivänä.
Meni pari päivää ja hän laittoi minulle jotain viestejä ja ajattelin, että ehkä pystyn oikeasti olemaan vain kaveri. Pari viikkoa myöhemmin päätin poistaa profiilini, sillä tulin siihen tulokseen, että ehkä tämä hetki elämässä pitää elää näin ja sitten kun on päässyt kaikesta surusta yli niin voi keskittyä taas uusiin ihmisiin, enkä ollut muutenkaan seurannut tilannetta viimeiseen kuukauteen. Mutta minkä tein, kävin kuitenkin katsomassa hänen profiilia. Järkytyin sillä näin, että hän oli käyttänyt sovellusta viime yönä. Olin hyvin loukkaantunut tästä, sillä tietenkin ajattelin että ihminen joka on juuri sanonut, ettei ole valmis deittailemaan ei roikkuisi deitti palvelussa? Vai olenko minä jotenkin tyhmä ajatellessani näin? Myönnän, että olin salaa toivonut, että tässä tapahtuisi vielä joku käänne ja hän sittenkin haluaa minut, muttat että hän olikin valmis seuraavaan? Närkästyneenä laitoin hänelle mahdollisimman asiallisen viestin, jossa kerroin olevani erityisen loukkaantuntu siitä kohtelusta mitä hän on minuun kohdistanut.
Puhuin suuni puhtaaksi siitä lähtien, miten hän ei ollut kohdannut minua kasvotusten asiallaan laittaa juttumme poikki, vaan teki sen viestillä, siitä miten hänen kauniit sanansa johdattivat minut tarkoituksellisesti harhaan sillä miten muutenkaan kuun ja tähtien taivaalta nappaamista voi ymmärtää? Ja miten hän oli sählännyt parin muun jutun kanssa ja miten hän käytti deitti sivua vaikka minulle hän oli kertonut, ettei ole valmis deittailemaan. Tiesin hänen eronneen kesällä, mutta olin ymmärtänyt, että he olivat olleet vain ystäviä jo pitkään. Hän vastasi viestiini, ettei tietenkään ollut halunnut loukata minua ja että on osittain ansainnut viestini moitteet. Tässä uudessa viestissä yhtäkkiä me emme olleetkaan sopivia toisillemme, enkä minä ollutkaan se kauan kadoksissa ollut tyttö joka tupsahti hänen elämäänsä... vaan, että hän oli aistinnut, että jotain oli tullut meidän väliin ja niin etten olekkaan sopiva hänelle. Lopulta en vastannut tähän enään mitään, sillä en tiennyt mitä sanoa.
Mielessäni vaan poukkoilee ajatukset, että miksi universumin pitää olla niin ilkeä kokoajan? Miten tämä voi olla näin vaikeaa? Mitä minä en näe vai syttyykö parin viikon jälkeen otsaani valo: "vaikea lapsuus", "vaikea suhde isään", "ei pidä alkoholismista" tai jotain muuta roskaa joka saa miehet pakenemaan?
Minulla ei ole kuin muutama asia mitä toivon toiselta, ei alkoholisti / bilettäjä, ei tupakoi, on +/- 4-vuotta ikäiseni, mahdollisesti luova tai harrastaa jotain luovaa.. ja todennäköisesti tummempi piirteinen viehättää minua enemmän kuin vaalea, ja suomalainen olisi kiva... Tietysti aina melkein kaikesta voi joustaa.
Myönnän, että olen hyvin loukkaantuntu viimeisen tapauksen käytöksestä, mutta että saman tapainen kaava on jatkumoa aiemmalle, ensin suuria tunteita ja sitten ne katoavat? Pettymyksiä läpi elämän. Miten tähän voi vaikuttaa? Tietenkin minulle herää ajatus, että teenkö jotain väärin? Olen luonteeltani iloinen ja positiivinen, olen hyvä suutelemaan ja harrastan säännöllisesti monipuolista liikuntaa eli olen tavallisen kokoinen. Ehkä en sovi samaan muottiin mihin suurin osa ja olen vähän boho jostain kulmasta, mutta mitä, eikö varmasti ei barbie-tyttö kelpaa suurimmalle osalle? En ole täydellinen, enkä odota että se toinenkaan on, sillä täydellisyys löytyy epätäydellisyydestä. Olen tällainen ja olen tyytyväinen tällaisena, mutta oloni horjuu sillä oikeasti olisi ihana tulla kotiin ja käpertyä oman kullan kainaloon, syödä illal hänen kanssa ja jutella myöhään yöhön ja tehdä seikkauluja yhdessä ympäri maailmaa.
Varmasti tähän ei ole yhtä oikeaa vastausta, mutta... milloin on hyvä alkaa puhumaan "vaikeista" asioista? Siitä, että isä on alkoholisti? Että lapsuus oli mitä oli.. ajoittaan tosi kivaa.. ajoittain epämielyttävää? Siitä, että olen välillä omalle äidilleni äiti ja että äitini on masentunut ja pari kertaa meinannut tehdä itsemurhan? Ja tietenkin haluan puhua näistä asioista sille toiselle, ei niin, että se toinen on oma henk.koht psykiatrini vaan kuin paras ystäväni. Että jos olen surullinen joskus noista asioista, niin voin halata häntä ja hän ymmärtää, että tarvitsen sen halauksen juuri nyt.
Eikä ole reilua sitä toista kohtaan kertoa näistä asioista?
Koitan saada jotain perspektiiviä tähän tilanteeseeni. Tiedän, että olen fiksu ja pystyn selittämään näitä asioita itselleni aika hyvin, mutta joskus liika on vaan liikaa. Heijastaako lapsuuden jutut / 5 vuotta sitten tapahtuneet jutu oikeasti niin paljon, että ne vaikuttavat näin suuresti? Mitä ihmettä niille voi tehdä, ne on ollutta ja mennyttä, miten voin enempää hyväksyä niitä, mitä olen jo hyväksynyt vai pitääkö ne hyväksyä? Tuntuu kamalalta ajatella, että tämä olisi vain huonoa tuuria tai kohtaloni on elää 30 koiran/kissan kanssa ja harmaantua yksin. Ok, en ole niin epätoivoinen, mutta on vaikea luottaa siihen, ettei sieltä tule taas seuraava täydellisen oloista, suurilla sanoillaan ja täydellisillä eleillään vaan harhauttaakseen uudestaan. Tuntuu turvallisemmalta hankkia koira, sillä se rakastaa sen kolmen viikon jälkeenkin.
Tunnen hienoja miehiä, aivan todella kauniissa parisuhteissa.. joten tiedän, että heitä on. Tai ehkä parhaat on viety päältä? Ehkä omat vaaleanpunaiset lasit alkavat olla niin naarmuiset, että välillä siihen on vaikea uskoa, että joku hieno, ihana tyyppi riittäisi mullekin.
VASTAUS: Kiitos postista. Olet miettinyt paljon elämääsi, sen iloja ja suruja ja pohdinta jatkuu. Ei ole ihme, että on surullinen ja neuvoton olo. Olet yrittänyt ensimmäisen pitkän seurustelusuhteen jälkeen löytää uutta kestävää parisuhdetta, mutta olet joutunut useamman kerran pettymään. Tekisi ensin mieli sanoa, että tuollaista se joskus on. Et ole ollenkaan ainoa ja tämä on aika tavallista.
Sitoutuminen parisuhteeseen on joskus ja nykyään ehkä useinkin hankalaa. Suuri osa pystyy sitoutumaan, mutta kaikki eivät pysty, vaan kokeilevat ja testaavat miltä tuntuisi elää parisuhteessa. Usein vetäytyjät säikähtävät jotakin itsessään tai eivät saa edes aina kiinni siitä miksi tuntuu siltä kuin tuntuu. Kaikki ei aina johdu toisesta osapuolesta. Näissä kommentissa saattaa olla helposti vähättelevä sävy. En halua sanoa, että näitä pettymyksiä nyt vain tulee.
Olet puhki, vaikka olet yhä toiveikas ja silti kirjoitat, että ”liika on liikaa.” Tuntuu tuolta, että on liian monta pettymystä ja kyselet, että onko tämä sattumaa, kohtalon oikkuja vai onko jotakin mitä teet suhteen alussa väärin. Tuo mitä kirjoitat parisuhteesta ja siitä miten niissä toimit, kuulostaa avoimelta ja reilulta. Noin sen kuuluu jotenkin mennäkin. Haaveesi siitä, että haluat kumppanin jolle voit olla avoin, on aivan kohtuullinen. Sinulla on aivan huikean hienoja ajatuksia. Tuokin lause, että ”täydellisyys löytyy epätäydellisyydestä”, käy elämänviisaudesta, jota kannattaisi meidän kaikkien muistaa päivittäin. Täydellistä ihmistä ei ole vielä keksittykään. Ne jotka luulevat olevansa, ovat eniten pihalla. Keskeneräisyydessä, suruissa ja luopumisessa ja siinä, että tunnustaa omia puutteitaan, siinä juuri voi löytää elämän täydellisyydestä jotakin.
Minusta on reilua, että kerrot myös kumppanillesi lapsuudestasi ja siitä miten olet välillä ”äiti omalle äidille ja äidin masennuksesta ja isän alkoholiongelmasta.” Nämä asiat varmasti vaikuttavat sinussa. Niissä on paljon haurasta ja haavoittavaa ja sitten samoissa vaiheissa on paljon vahvuutta ja voimaa tuottavaa. Totta kai voi olla, että joku mies säikähtää näitä asioita, varsinkin jos kerrot ne suoraan ja kiertelemättä heti alkuun, mutta enemmän ajattelen niin, että annat avoimesti itsestäsi kertomalla toiselle lahjan. Siinä kerrot tuntevasi itseäsi ja olet valmis miettimään omaa elämääsi ja osaat asettaa lapsuuden kokemuksia oikeaan valoon. Lapsuutesi ei ole tehnyt sinusta kylmää tai tunteetonta, vaan näet miten siinä on jotakin raskasta, mutta olet opetellut tulemaan tapahtuneen kanssa toimeen ja käännät nyt elettyä elämää vahvuudeksi. Vain silloin, kun molemmat voivat olla toiselle avoimia, voi syntyä aito luottamus ja ilo toisesta. Joskus on tietysti viisasta edetä sitä tahtia, kun itse voi ja toinen kykenee ottamaan vastaan. Lopulta itsensä ja toisen hyväksyminen vaatii juuri tätä, että oleelliset asiat on kerrottu.
Tässä oman elämän hyväksymisessä on jotakin hyvin viisasta. Minun, sinun ja jokaisen ihmisen olisi tarpeellista välillä katsoa omaa elämää hyväksyvin katsein. Se mikä on ollut, vaikka se olisi hyvin raskasta ja vaikeaa, se on ollut ja se on totta. Joskus kärsimystä ja vastoinkäymistä aiheuttavat toiset ihmiset, joskus minä itse itselleni ja joskus kärsimys on selittämätöntä. Elämä on kiinni omista valinnoista ja välillä ei ole. Omat päätökset ratkaisevat ja välillä tapahtuu kummallisia asioita niistä huolimatta. Onhan tuo joskus selittämätöntä, mistä takaiskut tulevat. Kyselet, että onko ”universumi sinulle ilkeä koko ajan.” En usko, vaikka onkin niin, että maailmassa ei ole sellaista sääntöä, että kaikille olisi varattu yhtä paljon takaiskuja. Tärkeää on edelleen miettiä mitä on tapahtunut ja seuraavaksi, mihin haluaisit nyt mennä? Suunnan tiedätkin. Kaipaat edelleen rinnallesi kumppania. Vaikka nyt onkin raskasta, kirjoitat siitä, että et ole kuitenkaan aivan loputtoman epätoivoinen ja huumorin pilkahduksenkin sallit itsellesi. Nämä ovat toivon merkkejä.
Jotkut löytävät hyvän kumppanin netistä, toiset jostakin muusta paikasta. Tuo, että uskot ja luotat siihen, että kunnon miehiä on olemassa, on hyvä merkki. Työpaikan menetys on myös iso isku, niin kuin kirjoitit. Tässä kaikessa kuuluu kuitenkin surun keskellä toivoa ja luottamusta itseesi ja elämään.
Toivon kaikkea hyvää raskaisiin ja tummiin päiviin ja sitten niihin seuraaviin.
KYSYMYS: Toiveena ja tavoitteena parisuhteen ja kumppanuuden toimivuuden parantaminen ja kehittäminen. Vaiheikas ja ajoittain stressaavankin aikuis- ja työelämävaihe elettynä – osin opittunakin, edessä senioriteetti, erilaisten luopumisten ja vanhuuden loppuelämä.
Selkeä ja vahva tarve saada keinoja, apua tai ohjausta paremmaksi kumppanuudeksi. Nykyisessä tilanteessamme olemme pahasti ikäviin asenteisiimme lukkiutuneessa kumppanuudessamme kyvyttömiä sopimaan asioiden selvittämisestä ja edelleen suhteen kehittämisestä rakentavaan sopimiseen. Kumppanini kohtaaminen nuoruudessa, seurustelun, pariutumisen, avioitumisen jne vaiheissa olin kiinnostunut nykyisestä puolisostani mahdollisena elämänkumppanina, innostumiseni lähemmästä tuttavuudesta johti maltillisen joutuisaan mieltymiseen ja ihastumiseen, sitten jopa jonkinlaiseen haltioitumiseen tulevista läheisyyden ihanteellisen rakentumisen ja lopullisen elämänmittaisen yhdessä onnellisena pysymisen mahdollisuuksista. Kaikki kuitenkin ilmeisessä alentuneen huomiokyvyn ja ymmärryksen tilassa – näin, nyt, elämänkokemuksen ymmärryksellä noita vaiheita arvioiden.
Sitten oman kotikiinteistön hankkimisen ja lasten syntymien jälkeen seurasivatkin intensiivisen työskentelyn ja ruuhkavuosien röykkiöiset sopeutumisen ja sovittautumisen riittämättömyyden tuskien aikaansaamat pettymykset ja keskinäiseen valtataisteluun sortuminen omien ensisijaisten intressiensä puolesta.
Omista intresseistään kiinnipitämisen ja jaksamistensa kanssa kamppaillessa jouduttiin eri suuntiin kasvamiseen ja kehittymiseen vailla yhteistä tilanne- ja tulevaisuusnäkemystä tai selviytymissuunnitelmaa, kun ilmeni ristiriitoja aiheuttavia eri suuntiin vetäviä - joskus repiviäkin velvollisuuksia ja intressejä.
Jo kauan sitten tapahtunut havahtuminen järjettömästä tilanteestamme ja suhteemme vihollismaisesta mielettömyydestä ei auttanut omatoimisista yrityksistä huolimatta palauttamaan lähentymistä – enemmänkin vain juuttumaan ikäviin asenteisiin ja mielen luomiin uhkakuviin niiden hautomine kielteisine asenteineen ja luuloineen.
Emme ole vieläkään löytäneet keinoja parempaan luonnikkaaseen kanssakäymiseen ja kumppanuuteen, tai läheisempään ja toisiamme tukevaan vanhenemiseen ja yhteisyytemme vastavuoroisuuksista sopimiseen.
Rakoileeko rakkaus? -kysymykseen voisin ensiksi vastakysyä: “Mitä se olisi itse kenellekin?” En kysy noin hankalia, mutta pyrin selvittämää seikkoja noiden käsitteiden yleisesti mielletyissä puitteissa jotenkin selkeämmin : yhteistä erotiikkaa, seksiä tai rakastelua ei ole edes aiheista keskusteluina, asenteet, halut ja tarpeet ilmenevät vain yksipuolisina. Huolenpitoa toisistamme ja palvelua toisillemme toteutamme lähes koskettamattomalla fyysisellä etäisyydellä. Eipä meillä ole varsinaisia yhteisiä iloja, tyydytyksiä tai harrastus kiintymyksiä, eikä merkittävää mielihyvää ja nautintoa toisistamme. Rooliset velvollisuudet toistemme hyväksi suoritamme tavanmukaisesti. Keskinäisestä kunnioituksesta en osaa arvioida objektiivisesti – ilmaisut ainakin vaikeasti arvioitavia elleivät jopa varottavina puutuvat tai ovat keskinäisesti tabuja. Ei meillä ole juuri enää edes kosketuksia tai mitään fyysistä läheisyyttä. Yhteisyyttä ja kumppanuutta selvittävistä ja kehittävistä asioista ei kyetä keskustelemaan. Vähäisistäkään asioista rauhallinen ja asiallinen keskustella on vaikeaa, asioiden selkeytyksistä sopimisesta puhumattakaan. Suhteemme ja kumppanuutemme on kummallinen nyppimisille ja asemiemme varmistelulle, ehkä piilojulkisestikin, perustuva peli.
Yhteisistä käytännöistä, säännöistä, tai edes ärsyttävistä seikoista ei kyetä keskustelemaan tai sopimaan. Toiveet asioiden ja keskinäisen toimeen tulemisen kohentamiseksi hiipuvat ikääntyessä ja uusien vaivojen lisääntyessä. Molempien omanlaistensa tavoitteiden romuttumisen pelot ovat vaarassa toteutua molemmin puolisesti pelkojen kasvun ja ajan hupenemisen edetessä. Yhteisyys ilmenee merkittävimmin vain jaksoittaisten yhdessä asumisen, yhteisten ruokailujen, lapsenlasten kanssa olemisen ja naapureiden ja tuttavien puitteissa. Sukulaisyhteydet, matkat, ostokset, autoilut ja yhteisen kotipiirin ulkopuoliset liikkumisemme yms lähes aina vuorotellen. Molemmilla on omat roolinsa ja reviirinsä! Tämä siis erityisesti kaihtamastani ‘rakkaus-käsitteestä’ ja sen ilmenemisestä suhteessamme.
Meillä avioparina ja -kumppaneina ei ole luonnollista läheisyyttä – vain avioliittoinstituution ulkoiset ja lainsäädännölliset puitteet, ilman tasavertaisuutta, tasa-arvoisuudesta puhumattakaan – luulen, näin ainakin minusta tuntuu tämä asenteiden vankeus olla sallimatta toiselle mitä ei itse osaa kuvitella tarvitsevansa – olisikohan asenteet näin?!
Arjen kumppanuuden onttous ja epäkohtien ja hankaluuksien väisteltävyys ahdistaa joskus sietokyvyn ja mielen arjessa ja velvollisuuksissa pysyttämisessä lähes epäonnistumisen rajoille! Merkittävin puutteeni lienee dramatiikkaan tottumaton asiakeskeisyys ja riitelykyvyttömyys, eritoten nyt, ikääntymisen korostamassa tunneherkistymisessäni ja oman tasapainoni varjelun tarpeessa?
Lapsuudenkodissani eivät aikuiset kiukutelleet, ärsyttäneet toisiaan eivätkä riidelleet keskenään, asiat sovittiin yhteisten hyväksyttävien periaatteiden mukaisesti enimmäksi yhteiseksi hyväksi. Olen työelämässä ja oman sukuni asioita selvitellessä ja järjestellessä tulevaisuuskelpoisiksi joutunut perehtymään sopimusjuridiikkaan, sovittelu-, ja neuvottelujärjestelmiin.
Ärsyyntymiskynnystäni alentaa turhalle tuntuvan valittamisen ja ruikutuksen kuuleminen, joskus jopa sanattomatkin tyytymättömyyden osoitukset, ilmapiirin ja tavallisten tehtävien asiaton ankeuttaminen sekä osallistumattomuus epäkohtien ja niiden syiden selvittämiseen ja poistamiseen sekä yhteisen hyvän mahdollisuuden lisäämisen väistely.
Masentava ja turhauttava asetelma!
YxÄijä 74v
VASTAUS: Kiitos viestistäsi! Ihan ensimmäiseksi minun on todettava, että surullisesta sisällöstään huolimatta viestisi oli hyvin miellyttävää ja kiinnostavaa luettavaa vivahteikkaan sanan käyttösi vuoksi. Osaat todella taitavasti ilmaista itseäsi ja kuvailla tilannetta hyvin elävästi.
Maalaat eteeni kuvan pitkästä avioliitosta, joka on alkanut suurin odotuksin ja lupauksin, mutta vuosien kuluessa nämä eivät olekaan täyttyneet, päinvastoin. Kuvaat parisuhdettanne ikään kuin taloksi, jonka hienojen ulkoseinien sisällä kaksi yksinäistä ihmistä palelee.
Ihailen sitä, että kaikesta kuvailemastasi vieraantumisesta huolimatta toiveenasi ja tavoitteenasi on parisuhteen ja kumppanuuden toimivuuden parantaminen ja kehittäminen.
Oletan, että sinulla siis kaikesta huolimatta on vielä ainakin hiukkanen uskoa ja toivoa paremmasta. Hyvä, se riittää! Ymmärrät pitkän liiton ja vanhan kumppanuuden edut. Toinen ihminen ja hänen tapansa, niin hyvät kuin ne toisenlaisetkin, ovat tuttuja ja tiedät, miten tulla toimeen. Pelkkä toisen kanssa jotenkin toimeen tuleminen ei sinulle kuitenkaan riitä. Toivot ja tavoittelet parempaa suhdetta ja antoisampaa yhteiselämää vaimosi kanssa tästä eteenpäin. Oikein hyvä!
Koska avioliitto on kahden kauppa, molemmilla puolisoilla on oma osuutensa niin suhteen toimiviin kuin toimimattomiin puoliin. Perheterapian oppeihin kuuluu kuitenkin väite, jonka mukaan yhdenkin perheenjäsenen muuttuminen järisyttää vallitsevaa tasapainoa siinä määrin, että se pakottaa myös muut muutokseen. Niinpä se, että sinä itse et enää tyydy vallitsevaan olotilaan, vaan olet lähtenyt hakemaan siihen muutosta, vaikuttaa väistämättä jossain kohdin myös vaimoosi.
Olennaista sinulle on nyt sekä asenne- että käyttäytymisen tason muutos. Kuvaat, että suhteenne on kummallinen nyppimisille ja asemien varmistelulle perustuva peli. Lakkaa sinä pelaamasta sitä. Faktahan on, että jos vanha strategia ei johda toivottuihin tuloksiin, sitä on syytä vaihtaa. Haastan sinua isoon muutokseen, mutta lupaan, että kannattaa kokeilla. Aloita siitä, että ajattelet vaimostasi kauniita ajatuksia. Näe kaikki hänen hyvät puolensa. Muistele niitä hetkiä, kun teillä on ollut mukavaa yhdessä. Huomaa kaikki ne tavat, joilla hän huolehtii sinusta ja hyvinvoinnistasi. Mieti, mitä kaikkea kaipaisit, jos hän yllättäen poistuisi elämästäsi. Ala asennoitua häneen kuin hän olisi sinulle rakas. Käännä katseesi pois hänen epätäydellisyyksistään ja anna negatiivisten ilmaisujen valua ohi, älä kiinnitä huomiotasi niihin.
Lopeta sinä omalta osaltasi nyppiminen ja muu negatiivinen käytös. Kiitä häntä aina, kun on aihetta. Tee joskus sellaisia asioita, joita hän toivoo ja niin kuin hän toivoo. Kuuntele häntä. Voi olla, että hänen valituksissaan on jotain ihan oikeaa sisältöä. Myös hänellä on paljon pettymystä ja loukkaantumisia sydämessään. Pyydä anteeksi niitä asioita, joissa olet toiminut väärin. Sitäkin voi pyytää anteeksi, että on aiheuttanut toiselle pahaa mieltä. Pyri itsekin antamaan hänelle anteeksi ne asiat, joilla hän on sinua satuttanut. Ehkä hän ei ole kaikkia niitä tarkoittanut. Ole itsellesikin armollinen menneiden suhteen. Kumpikin teistä on toiminut niin kuin niissä tilanteissa on ajatellut hyväksi olevan, itselle, perheelle tai jollekin muulle. Ihmiset tuskin koskaan tavoittelevat pahaa. Joskus emme vain osaa tai kykene toimimaan viisaammin. Onneksi niin kauan kuin on elämää, on vielä mahdollisuus muutokseen.
Vaimosi tulee varmasti ihmettelemään muuttumistasi. Se on ihan hyvä, se kertoo, että hän on huomannut sen. Aluksi hän on todennäköisesti ymmärrettävästi hämmentynyt. Muutos voi tuntua pelottavalta, olettehan jo niin pitkään pelanneet tuttua peliänne. Vanha ja tuttu, huonokin, on turvallisempaa kuin uusi ja erilainen. Älä kuitenkaan väsähdä vastoinkäymisiin, vaan jatka valitsemallasi linjalla. Kun näytät, että muutos on pysyvää, vaimosi on pakko asemoitua tilanteeseen jollain uudella tavalla.
Toivoit apua tai ohjausta paremman kumppanuuden saavuttamiseksi. Ohjeeni eivät ole helppoja eivätkä yksinkertaisia. Niiden lisäksi tarvitset sinnikkyyttä ja pitkämielisyyttä. Kun hankaluudet ovat syntyneet pitkän ajan kuluessa, niiden muuttaminen vie myös aikaa. Älä enää hukkaa aikaa, vaan aloita heti!
Rakkauden ja onnellisemman parisuhteen puolesta, kannustavin terveisin parisuhdevalmentajasi
KYSYMYS: Olemme olleet nelisen vuotta naimisissa, kummallakin ero takana. Olemme 66–68-vuotiaita. Minulla oli viisitoista vuotta yksinoloa.
Arvomaailmamme ovat erilaiset, mutta kunnioitamme toisiamme. Mutta mutta, ilo tuntuu katoavan elämästäni, aikaisempien keskustelujemme ”lupausten” kaatuessa kuin huonosti tehty heinäkasa. Mieheni on (sisäsyntyisesti) pihtaaja, senttien laskija, tarjousten perässä juoksija, kauppamatkat ovat joka hyllyn kautta kulkemista.
No ei kai se mitään, mutta kun kodin lämmöstä pihdataan, lasketaan sähkönkulutusta jne, niin oma (sisäsyntyinen sekin) hyvä olo ja toisen huomioiminen kodissa saa kylmää kyytiä näillä asenteilla. Säästön ymmärrän, mutta kun rahasta ei ole puutetta, ei todellakaan, niin pihtaminen on alkanut rassata ja kodin kylmyys (lattian lämpö välillä alle 15 astetta).
Samoin likaisuus ja kaljan kittaus ottavat nyt ylivoimaisesti päähän. Yritän perussiivota, toinen kysyy miksi pitää??! Minulle kodin siisteys on oleellinen ja itsestäänselvä asia. No tässä jotain, voiko näiden yli päästä, kun keskustelussa ei päästä puusta pitemmälle? Vitsit ja ilo ovat nyt kaukana.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Voin kuvitella pettymystäsi, kun elettyäsi pitkään yksin ja sitten löydettyäsi uuden elämänkumppanin, yhdessäelo onkin nyt hankalaa ja kaikkea muuta, kuin mistä olit haaveillut.
Kertomasi perusteella kuulostaa, että olette tulleet parisuhteessanne itsenäistymisen ja eriytymisen vaiheeseen. Sille vaiheelle on tyypillistä, että aluksi toisen hyvältä tuntuvat tai ainakin siedetyt ominaisuudet alkavat ärsyttää. Teidän tapauksessanne niitä voisivat olla miehesi tarkkuus taloudenpidossa, joka tuo toki turvallisuutta, ja sinun huolehtimisesi kodin siisteydestä, joka lisää yhteistä viihtyvyyttä.
Alun ihastumisvaiheessa on helppo rakastaa toista ja hänen erilaisuuttaan. Kaikenlainen läheisyys on silloin suurta. Tässä parisuhteen vaiheessa otetaan etäisyyttä. Nyt testataan sitoutumista ja tunteiden kestävyyttä. Tämän vaiheen peruskysymyksiä on, voinko/tahdonko rakastaa, tai edes sietää, toisen erilaisuutta. Onko hän minulle rakas sellaisena kuin on, kaikkine ominaisuuksineen?
Mikäli oppikirjoja on uskominen, tämän hankalan vaiheen jälkeen seuraa kypsän parisuhteen kolmas vaihe: kumppanuus. Siinä molemmilla on omaa tilaa hengittää, liikkua, elää ja teillä yhdessä on vahva side, joka pitää teidät yhdessä. Suhteessa on riittävästi etäisyyttä ja tarpeeksi läheisyyttä, että teidän molempien on siinä hyvä olla. Vanhan sanonnan mukaisesti rakkaus ei ole toistensa silmiin tuijottamista, vaan samaan suuntaan katsomista. Alkuvaiheen silmiin tuijottelun ja tämän vaiheen selän kääntämisen kautta voitte päästä vielä tuohon: käsi kädessä ja rinnakkain kohti tulevaa.
Toivon teille kestävyyttä päästä tämän hankalan vaiheen yli ja riittävästi toivoa, että voisitte vielä löytää toisissanne sen miehen ja naisen, johon alun perin ihastuitte.
