KYSYMYS: Mistähän aloittaisin? Olemme mieheni kanssa palaneet loppuun. Usean vuoden kestänyt suhde on ollut täynnä ylä- ja alamäkiä, kuitenkaan sen suuremmitta kriiseittä selvitty (ei alkoholi/pettämis/väkivalta ym ongelmia). Meillä on kolme lasta. Olen kadottanut itseni. En tiedä miksi enää olemme yhdessä. Saatan nauraa tuntemattomalle kaupan kassalle enemmän kuin olen mieheni kanssa nauranut vuosiin. Huumorintajumme, tapamme riidellä/jutella/haaveilla/suunnitella asioita on kuin yöllä ja päivällä.
Usein toivon, että emme puhuisi mitään, jotta välttyisimme erimielisyyksiltä. Koen turvallisen olon miehen ollessa läsnä, mutta samalla koen että minulta odotetaan niin paljon että alkaa ahdistaa. Seksi ei kiinnosta enää yhtä usein kuin ennen juuri tuosta syystä. Mieheni sanoo ettei ole mustasukkainen, mutta puhuu todella inhottavan vihjailevasti joka asiasta kuin vehtaisin hänen selkänsä takana. Pettämistä ei ole ollut puolin eikä toisin, mutta mies myöntää ettei luota minuun. En tiedä miten saisin luottamuksen "takaisin", kun en tietääkseni sitä ole menettänytkään?
Olemme käyneet pariterapiassa. Ei auttanut.
Keskusteluyhteys heikko ja riitaa tulee joka asiasta. Voimat niin loppu että en enää edes jaksa yrittää..
Turvaton olo
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Kerrot, että olet ollut yhdessä miehesi kanssa usean vuoden ajan ja teillä on kolme lasta. Teillä on ollut ylä- ja alamäkiä ja olette käyneet pariterapiassa, mutta siitä ei ollut teille apua. Nyt tunnet, etä voimasi ovat loppuneet ja et jaksa enää yrittää. Koet, että sinulta odotetaan niin paljon, että sinua alkaa ahdistaa. Miehesi vihjailee tai epäilee mahdollisia ulkopuolisia suhteita ja on myöntänyt, että ei luota sinuun. Tunnet, että olet kadottanut itsesi.
Erilaisuus on usein se piirre, johon ihastumme tai joka meitä viehättää puolisossa suhteen alussa. Parisuhteen arki on tavallisesti se paikka, jossa meidän tyypilliset toimintatapamme näkyvät. Näillä tavoilla olemme jo lapsesta asti oppineet selviytymään erilaisista tilanteista kotona. Usein nähdään vain pinnalla näkyvä käyttäytyminen ja tunnereaktiot, mutta ei nähdä toisen sisimpään ja syvällisempiin tarpeisiin tai pelkoihin. Huomasin kirjeestäsi, että usein toivot, että ette puhuisi mitään, jotta välttyisitte erimielisyyksiltä. Usein parisuhteessa se, joka on välttelevämpi haluaisi säilyttää harmonian ja rauhan, mielellään ilman huutamista ja riitelyä. Sisällään välttelevämpi tuntee usein riittämättömyyttä, koska tuntuu, että toinen vaatii paljon. Välttelevämpi puoliso pyrkii suojaamaan itseään lähtemällä tilanteesta jollain tavalla pois, joko keskittymällä esim. puhelimen selailuun tai lähtemällä töihin tai harrastuksiin. Aktiivisemmin kontaktia hakeva puoliso yrittää saada yhteyttä kaikin tavoin. Se saattaa näkyä siten, että hän syyttelee tai yrittää ”tökkiä” toista saadakseen jonkun reaktion, jonkun yhteyden toiseen. Usein sisällä on yksin jäämisen pelko ja mitä enemmän hän pelkää yksin jäämistä, niin sitä enemmän aktivoituu hakemaan yhteyttä esim. huutaa, raivoaa ja syyttelee. On todettu, että suhteessa on vielä vakavampi tai vaarallisempi tilanne silloin, kun aktiivisempi osapuoli luovuttaa, eikä enää hae kontaktia toiseen. Mikäli tämä voisi sopia teidän tilanteeseenne, niin voisitte katsoa esimerkiksi tunnekeskeisiä pariterapiavideoita Väestöliiton sivuilta. Se voisi auttaa teitä ymmärtämään paremmin arjessa tapahtuvaa vuorovaikutustanne.
Parisuhteessa omien tarpeiden kertominen saattaa jäädä arjen pyörittämisen alle. Voisiko teillä olla mahdollisuutta ottaa yhteistä aikaa ja rauhassa jutella omista toiveistanne tulevaisuuden ja parisuhteen osalta? Jäin myös pohtimaan, että onko teillä mahdollisuutta tehdä jotain yhdessä? Lapsiperheen arjessa usein saatetaan tinkiä parisuhteen hoitamisesta, yhteisestä ajasta ja ajaudutaan hoitamaan pelkästään arjen vaatimuksia. Sen lisäksi samalla tavalla, kun kummankin oma aika on tärkeä, niin puolisoiden yhteinen aika on tärkeää. Kun pelataan samalla puolella, eikä toisiamme vastaan, niin yhdessä eläminen helpottuu.
Kaikkea parasta teille toivottaen perheneuvoja Sari
KYSYMYS: Olen 38-vuotias nainen, joka arpoo suhteen jatkamisen ja eron välillä. Pohdinnoissa pääroolia esittävät alkoholi ja lapset. Mies on vuosia sitten juonut rankasti ja etenkin lomilla tiukasti putkeen. Hoiti silti asiansa ja teki työnsä pääpiirteittäin hyvin, mutta krapulaisia työpäiviä tuli ja humalassa ajoi useamman kerran, vaikkei jäänyt kiinni. Pahimmillaan surullista menoa, kaikki keskivaiheen alkoholismin merkit.
Suhteemme alkuvaiheessa en kiinnittänyt juomiseen ertiyistä huomiota, osin siksikin että joi salaa minulta. Kun juomisen todellinen luonne alkoi valjeta, kipuilimme pari vuotta perinteisesti kiristäen, uhkaillen ja lahjoen, kuivia kausia pitäen mutta aina retkahtaen ja pettyen. Lopulta kokosin itseni, pistin asialle stopin ja lopetin suhteen. Jokin aika tämän jälkeen (ja tämän myötä?) mies oli lopulta itsekin saanut tarpeekseen. Hän hakeutui hoitoon ja raitistui. Palasimme yhteen, saimme lapsia ja vietimme yhdessä monta onnellista vuotta.
Nyt tilanne on kuitenkin muuttunut, hivuttautuminen vanhaan on alkanut. Jo useampi vuosi on mennyt niin että enimmäkseen on kokonaan juomatta, mutta isompia repsahduksia tulee muutaman kerran vuodessa, reissuillaan juo ja kesäisin salanaukkailu on palannut kuvaan.
Jos katsotaan vain juomamääriä, tilanne on parempi kuin monella ei-alkoholistilla, mutta koska on alkoholisti, ongelmat alkavat heti: valehtelu, persoonan muuttuminen ärtyisäksi kun ponnistelee ollakseen juomatta, arvaamattomuus ja sen hämärtyminen, milloin on sopivaa juoda. Normaalisti huolehtivainen isä on muutaman kerran hoitanut alle kouluikäisiä lapsia juovuksissa minun ollessani muualla, eli luottaa ei voi kun on "heikompi kausi" päällä. Yleensä kausi loppuu johonkin kunnon töppäykseen, jonka voimalla on taas puoli vuotta kokonaan juomatta.
Nyt – taas – tasaisemman talven jälkeen tilanne kriisiytyy kesää kohti ja mietin, mitä tehdä? Olen kyllästynyt tilanteeseen ja siihen, että vuosittaiset "kevään merkit" = repsahduksen ennakkomerkit, joiden jälkeen odotetaan meneekö "kesän tuloon" viikko, kuukausi vai kolme. Pelkään humalassa ajamista, joka tapahtuu yleensä jossain vaiheessa jos juo, ja on älytöntä joutua arpomaan, voiko lapset jättää keskenään isänsä kanssa – 99% tapauksista voi, mutta entä jos tänään onkin se 1% ja sattuu jotain?
Olen jo kerran tehnyt sen päätöksen, että elämä juovan alkoholistin kanssa on itsensä kiusaamista ja olen taas saman päätöksen äärellä. Kun mies suurimman osan vuodesta on kuitenkin juomatta, häntä harvoin näkee humalassa ja hän on enimmän aikaa hyvä isä, mietin onko ero kohtuuton lapsille, jotka eivät ole edes nähneet isäänsä kännissä tai ainakaan tajunneet nähneensä? Jos eroamme, sitä todennäköisesti seuraa rankka juominen, jolloin alkoholin vaikutus lasten elämään ja isäsuhteeseen on todennäköisesti suurempi kuin nyt. Nyt se on lasten kannalta lähinnä "kuivahumalaisen" isän ajoittaista pahantuulisuutta ja äidin hetkittäistä kireyttä, mustina rikkoina iloisen lapsuuden sopassa.
Toisaalta alkoholismi on paheneva sairaus, joka tekee parhaastakin ihmisestä narsistisen, synkän ja kireän ja raitstuakin voi vasta, jos törmää kunnolla pohjaan. Joten jos jään suhteeseen, luvassa on todennäköisesti pitkittyvä ja paheneva kamppailu ja/tai joku jo nähtyjä pahempi moka/katastrofi, jota en halua edes ajatella. Ja lähtö puolestaan voi olla se pohja, joka tekee niin kipeää että on myös mahdollisuus. Entä millaisen käytösmallin opetan lapsilleni, jos olen se puoliso, joka kärsii mutta kestää aina kaiken? Ja kuinka mies voisi pitää minua muuna kuin kynnysmattona, jos sanon etten siedä/jaksa enempää ja silti jään, sideän ja jaksan?
Mies ei pidä ongelmaan niin suurena, että sille tarvitsisi tehdä muuta kuin "yritää parhaansa", ehkä siksi että entisessä elämässä tilanne oli pahempi? Suunta on luultavasti tulevina vuosina kohti vanhaa, merkit piilopulloineen on samat, ja mieskin sen luultavasti aavistaa. Hoitomotivaatiota ei kuitenkaan ole, koska aiempaan verrattuna tilanne on siedettävä eli ponnisteluista pitäisi ilmeisesti olla ennemminkin kiitollinen kuin huolissaan. Voi myös olla niin, että tuntiessaan taas riippuvuuden otteen kiristyvän, mies on pettynyt itseensä ja sen myötä menettänyt uskonsa siihen, että pystyisi koskaan todella raitistumaan..?
Haluan lopettaa tämän veivuun ja erota, jotta lapsillani olisi turvallinen ja ennustettava koti, ilman kiukuttelevia aikuisia. Haluaisin itse odottaa lomia ja kesiä kevein mielin. Haluaisin että onnellisuuteni olisi kiinni enemmän minusta itsestäni kuin siitä, onko miehellä hyvä vai huono kausi. Haluaisin toisaalta myös jatkaa ja pitää kiinni suhteen hyvistä puolista, joita yhä on. Haluaisin että lapsillani olisi ehjä perhe ja malli siitä, että rakkaudessa ongelmat voidaan voittaa yhdessä. Haluaisin auttaa miestäni, jos minulla olisi valta ja keinot, muttei ole. Haluaisin että jatkuvan kamppailun sijasta mies saisi kiinni aiemmasta raittiista ja rennosta mielentilastaan. Haluaisin kaiken tämän, mutta monet asiat eivät ole minun käsissäni (ero on...) eivätkä näillä näkymin tarjolla samassa paketissa.
Juomisen loppumisesta ei ole merkkejä, joten jäämisessä on tarjolla lähinnä tilanne, että lunastan ne hyvät kuukaudet sietämällä ne huonot ajat ja mies tekee parhaansa, jotta hyvää olisi mahdollisimman paljon ja huono olisi siedettävää. Lunastuksen hinta kohdillaan? Mikä olisi lapsille edullisinta?
Pitkä kirjoitus, lyhyt kysymys: ollako vai eikö olla?
Pullopostia menneestä
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Kuvasit ja sanoitit ristiriitaista tilannettasi hyvin elävällä tavalla. Ilmaiset yhtäältä selkeästi, että näin ei voi jatkua ja haluat erota. Toisaalta haluaisit säilyttää suhteen hyvät puolet – jos ei itsesi takia, niin lasten vuoksi ja ehkä myös sen takia, ettei miehesi juominen pahentuisi (mikä mahdollisesti aiheuttaisi lapsille lisähaittaa). Kirjoitat että miehesi on enimmän aikaa muun muassa hyvä isä.
Kuvaat viestissäsi myös pettymystä, luottamuksen puutetta ja pelkoa. Pohdit, mitä jos miehesi juominen jossain tilanteessa vaarantaisi lasten hengen ja terveyden esimerkiksi rattijuopumuksen seurauksena – jos ymmärsin oikein? On varmasti raskasta elää tällaisen pelon ja ajatuksen kanssa.
Pohdin sitä, että onko mielessäsi olemassa jokin ehdoton raja, jonka seurauksena ei ikään kuin jäisi muuta vaihtoehtoa kuin erota? Mietin tätä siksi, että aavistelet juomisen jatkuvan ja mahdollisesti pahenevan tulevina vuosina. Oman henkilökohtaisen ja ammatillisen kokemuksen perusteella olen taipuvainen ajattelemaan, että meillä on helposti tapana joutua ns. kalteville pinnoille, joissa pikkuhiljaa alamme sopeutua sellaisiin olosuhteisiin, mihin ei ehkä pitäisi. Voi olla vaarana, että miehesi juominen tulee tulevina vuosina vaatimaan sinulta aiempaa enemmän, kun häneen voi mahdollisesti luottaa vähemmän ja hänen huonotuulisuutensa esim. lisää riitatilanteita. Olisi kiinnostavaa kuulla, miten miehesi visioi teidän perheen tulevaisuutta ja omaa juomistaan – mitä vaikutuksia hän näkee, että sillä on teidän elämäänne?
Senkin tuot hyvin esille, ettei kukaan voi olla juomatta toisen puolesta. Vain miehesi voi ottaa lopulta vastuun omasta raittiudestaan. Mitä miehellesi merkitsisi hoitoon hakeutuminen, minkä vuoksi motivaatiota ei oikeastaan tunnu olevan, mitkä tunteet (esim. häpeä ja syyllisyys) mahdollisesti vaikuttavat siihen, että hoitoon hakeutuminen tuntuu hänestä niin vaikealta? Ja onko miehesi todella ymmärtänyt, että suhteenne on vakavasti uhattuna hänen juomisensa takia?
Jäin vielä miettimään kokemusta kynnysmattona olemisesta – kuinka kauan tätä kokemusta voi oikeasti kestää, miten se vaikuttaa kotinne ilmapiiriin ja sitä kautta lastenkin elämään? Tarvitseeko kenenkään suostua kynnysmattona olemiseen?
Valitettavasti joudun tuottamaan pettymyksen viestisi lopussa olevaan (retoriseen?) kysymykseen. Vaikean kuvaamasi kaltaisista tilanteista tekee se, ettei meillä kenelläkään voi todellisuudessa olla tietoa siitä, mitä eri päätöksistä ja vaihtoehdoista lopulta seuraa. Mielessä on ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Kun ei ole olemassa sitä hyvää vaihtoehtoa niin on vaikeaa päättää, mitä pitäisi tehdä. Olisiko sinulla jotain luottohenkilöä tai täysin ulkopuolista ihmistä, jonka kanssa voisit tarvittaessa vielä jakaa ajatuksiasi, jotta tilanteesi selkiytyisi ja voisi tehdä tarvittavia päätöksiä?
KYSYMYS: Hei, olen aika ristiriitaisessa tilanteessa. Olen jutellut asiasta tuttavalle ja hänen mielestä asia on ihan normaalia ja "vähällä olen päässyt" oli yhden tuttavan kommentti kun kerroin asiasta ensimmäisen kerran. Meille on syntymässä vauva lähiaikoina, ja hätäännyn riitatilanteessa, ja ajattelen niin pitkälle että jos vauva olisi meidän arjessa jo mukana ja kuinka tällainen käytös näyttäisi hänen silmissään. Lapsena koin kotioloissa riitatilanteen uhkaavina, vaikka kyse olisi ollut normaalista arkipäivän asiasta jonka aikana vanhemmat korottivat ääntänsä. Toimin niin sanotusti tilanteen tulkkina. Nyt omassa parisuhteessa riitoja esiintyy noin 1kk välein, muuten voi olla vain pientä sanaharkkaa. Haluaisin oppia tavan pääsemään luonnollisesti riitojen ylitse. Kaava menee yleensä näin: Minä loukkaannun jostain pienestä asiasta tai ymmärrän asian omalle kohdalleni loukkaavana, alan puolustamaan itseäni ja asia vain suurenee.
Lopputulos on että mieheni käyttää muutamaa voimasanaa, jotka loukkaavat minua todella pahasti, ja tähän en osaa muuta ratkaisua kuin uhata erolla, ja en todellakaan sitä halua, se olisi kamalaa, onhan meille tulossa yhteinen lapsi jota pitkään halusimme, ja muutenkin tunnen turvallisuuden tunnetta miehen seurassa muulloin, paitsi kovan riidan tullen. Kun tilanteita alkoi ensimmäisen kerran tulemaan, mieheni kommentoi että näin minä saan sinuun kierroksia, kun käyttää muutamaa voima sanaa, mitkä minun mielestäni on loukkaavia. Pitäisi osata poistua tilanteesta jo hyvissä ajoin, ettei tilanne kärjistyisi koviin voimasanoihin, mutta kuinka siinä tunnemyrkyssä osaat toimia oikein ja johan minulla jo hormonitkin hyrrää raskauden puolesta. Olen aina ollut luonteeltani temperamenttinen ja jo lapsuuden kotioloissa ja impulsiivinen ja myönnän että minussakin on vikaa. Muistelen että joskus tunnemyrskyssäni uhkasin vanhempia että lähden lasten kotiin. Koen että jokin tämmöinen tuntuu omasta mielestä ratkaisulta, pääsyltä pois tilanteensa, sanomalla jotain vastaavaa. Haluaisin vain parisuhteemme kuntoon ja vaakalaudalle ennen vauvan syntymää ja haluaisin tavan oppia jonkin muun ratkaisun kuin eron tai tilanteesta kokonaan poistumisen. Muuten asiat ovat hyvin, kummallakin on omia mielenkiinnonkohteita ja seksiä ja läheisyyttä on mielestäni tarpeeksi, talous on vakaa.
Rosemary
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi. Minusta on todella hienoa, että pohdit kuvailemiasi asioista ennen vauvan syntymää. On hyvä tiedostaa, että elämänne muuttuu melkoisesti vauvan synnyttyä. Kerrot että ahdistut ja kärsit ristiriitatilanteista, jotka kärjistyvät voimakkaisiin riitoihin miehesi kanssa. Te riitelette eri tavoin, hän korottaa ääntään ja käyttää voimasanoja, sinä taas haluat paeta tilanteesta ja uhkailet erolla. Kumpikaan ei ole varmaankaan täydellinen tapa riidellä.
Mutta toisaalta, osaako kukaan meistä "riidellä" rakentavasti? Kuitenkin jokaisen parisuhteeseen kuuluu erimielisyyksiä ja loukkaantumista puolin ja toisin. Ei ole varmaan yhtä oikeaa tapaa selvitellä ristiriitatilanteita, mutta yksi hyvä tapa on varmaankin se, mitä jo itse käytät. Eli pyrit miettimään, minkälaista kuviota tai kaavaa riitanne noudattelevat. Kun tiedostat, mistä riitanne alkavat, itse kerrot, että se lähtee usein siitä, että "loukkaannut jostain pienestä asiasta" ja vähitellen asia saa suuremmat mittasuhteet. Aikansa kuunneltua loukkaantumistasi, mies hermostuu voimakkaasti ja siihen sinä taas reagoit uhkamaalla erolla. Voisi ajatella, että nämä tilanteet olisivat ehkäistävissä siten, että ne pysäytettäisiin aika alkuvaiheessa. Mieti miksi loukkaannut niin pienestä? Onko takana se, että haluaisit mieheltäsi enemmän jotain, mitä hän antaa? Ymmärrystä, huolenpitoa, huomiota. Onko mahdollista, että puhuisitte miehenne kanssa riitojenne kaavasta ja miten voisitte yhdessä ehkäistä niiden kasvamista suureksi. Olet nimittäin oikeassa siinä, että olisi hyvä, että yrittäisitte selvitellä asioita ennen vauvan syntymistä.
Yhden neuvon haluaisin antaa, siitä kirjoitat kyllä itsekin; älä uhkaile erolla, jos et halua erota. Yritä ennemmin lähestyä, etsiä yhteyttä, kuin paeta ja uhkailla. Tiedän, että se on helpommin sanottu, kuin tehty, mutta olen nähnyt sen toimivan. Kun toinen osapuolista muuttaa käyttäytymistään riitatilanteessa, kuvio muuttuu ja toinen osapuoli on pakotettu toimimaan myös toisin.
Hienoa, kun pohdit asioita. Pohtikaa yhdessä! Sitä kautta parisuhteenne voimistuu ja kun kasvatte aikuisina, voitte samalla valmistautua vastuulliseen vanhemmuuteen. Kaikkea hyvää teillä, onnellista odotusta ja uuden elämän ihmettelyä!
KYSYMYS: Olemme olleet naimisissa kohta 10v ja meillä lapset 2v, 7v ja 9v. Päivittäisessä arjessa ahdistaa puhumattomuus ja mitään sanomattomuus. Arki lasten ja työn kanssa on toki kiireistä, mutta kyllä siihen väliin pitäisi mahtua aitoa välittämistä toisesta. Kaipaan sitä, että mies kyselisi ja olisi kiinnostunut ajatuksistani ja puuhistani. Puhumme kyllä ns. tärkeistä asioista, kuten rahasta, työstä ja isoista päätöksistä. Mutta kaikki kepeä jutustelu tuntuu kadonneen. Kaikki on vain suorittamista. Lapsista iloitsen ja heille tulee annettua huomiota runsain mitoin. Ehkä siinä ohessa on tullut vähän unohdettua puolison huomioiminen ja on jotenkin vaikeaa lähestyä toista. Ei mies lastenkaan tekemisistä niin kovin paljoa kysele, minulle kertovat kaikki huolensa ja ilonsa. Työpäivän jälkeen mies kaatuu sohvalle ja saattaa koko illan roikkua älypuhelimen kanssa netissä. Auttaa kyllä osassa kotitöistä ja tekee ns. omat tehtävänsä, mutta vetovastuu on minulla. Tunnen itseni kovin yksinäiseksi. Minulla on hyvin vähän ystäviä, käytännössä en ole yhdenkään kaverin kanssa viettänyt kunnolla vapaa-aikaa yli 8 vuoteen. Puhelimessa tulee puheltua oman äidin kanssa.
Työ on vastuullista ja kuuntelen muiden ihmisten suruja ja huolia. Lähipiirissäkin on ollut raskaita asioita ja tuntuu että kaikki kaadetaan minun kuultavakseni ja luotetaan että minä sitten huolehdin ja järjestelen parhaani mukaan. Puoliso on kanssani samalla alalla, joten vertaistuki tulee lähinnä häneltä. Joskus tuntuu siltä, että maailmassa ei ole yhtään ihmistä, joka olisi aidosti kiinnostunut elämästäni ja ajatuksistani (lapsia ei voi tähän laskea). En koe olevani masentunut, koska saan iloa monistakin arkipäivän asioista. Mutta kaipaan enemmän sisältöä elämään. En pelkkää puurtamista päivästä toiseen samanlaisena. Eniten huolestuttaa se, että nämä asiat tuntuvat vaivaavan vain minua. Mies vaikuttaa tyytyväiseltä, kunhan saa seksiä riittävästi.
Miten lähtisin lähestymään puolisoa ja lisäisin arkeen asioita, jotka toisivat enemmän läheisyyttä? Miten välttäisin syyllistävän asenteen, etten vain sortuisi osoittelemaan toisen vikoja? Välillä toivon, että mies kertoisi millä tavoin toivoisi minun muuttuvan, jotta kokisin olevani hänelle tärkeä, että hän tavallaan näkisi minut.
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi! Kuvailet siinä hienosti ja moniulotteisesti parisuhteenne tilannetta. Tilanteenne on varmaan tuttu elämän "ruuhkavuosissa" eläville. Kaikki sujuu periaatteessa hienosti, arki pyörii lasten ja työn ympärillä. Omat harrastukset jäävät, ystävyyssuhteisiin ei ehdi, tai kasa panostaa.Elämä on kiireistä, mutta myös kuormittavaa. Vähitellen parisuhde valuu yhä sivummalle, keskiöön kun pyrkii tulemaan helpommin asioita, jotka vaativat huomiota tai puuttumista saman tien. Helposti käy myös niin, että vaikka molemmat osallistuvat kotitöihin ja lastenhoitoon, on vetovastuu useimmiten toisella vahvemmin. Se ei haittaisi, jos puolisoilla olisi keskenään hyvää vuorovaikutusta; keskustelua, yhteisiä kiinnostuksen kohteita, läheisyyttä ja huumoria. Jotenkin tuntuu että ne puuttuvat liitostanne, tai ainakin niitä tarvittaisiin lisää.
Parisuhteen tulisi olla muutakin, kuin tiimi, joka toimii. Muutakin kuin "suorittava porras", jonka tehtävänä on, että asiat sujuvat ja huolto pelaa. Parisuhde on paikka, jossa kaksi aikuista kohtaavat toisensa, jossa on mahdollisuus näyttää omat tunteet ja tarpeet. Parisuhde voisi olla paikka, jossa voimme kasvaa persoonana. Parisuhteessa toivomme, että saamme osaksemme kiintymystä, huomiota ja ymmärrystä. Sanoitat hienosti, kun kirjoitat "...jotta kokisin olevani hänelle tärkeä, että hän tavallaan näkisi minut".
Kirjoitat epäilyksestäsi, että olet ehkä yksin tyytymätön tilanteeseenne, että mies on tyytyväinen "kunhan saa seksiä riittävästi". Oma kokemukseni perheneuvojana on se, että useimmiten myös toinen osapuoli on tyytymätön ja tuntee samoin, että jotain elämästä puuttuu, mutta ei ehkä osaa sanoittaa sitä.
Mietit, miten voisit paikata tai korjata suhdettanne tai lisätä arkeenne asioita, jotka toisivat lisää suhteeseenne läheisyyttä. On hienoa, että mietit sopivaa lähestymistapaa, ettet syyllistäisi miestäsi, ettei hänelle tulisi oloa, että vika on yksin hänen. Kirjoitat avoimesti ja viisaasti. Ajattelen, että jos lähestyt miestäsi samanaisella asenteella, voi se tuottaa hedelmää. Olette olleet 10 vuotta naimisissa, ehkä olette tulleet kohtaan, jossa toista pitää helposti itsestäänselvyytenä. On aika kertoa, ettei niin ole. Että te tarvitsette läheisyyttä ja yhteyttä voidaksenne tuntea olevanne ainutkertaisia ja arvokkaita.
Kerrot myös yksinäisyydestäsi. Voisiko siihen tulla muutos? Voisiko vanhoja ystävyyssuhteita elvyttää? Voisiko uusia syntyä, vaikkapa jonkun harrastuksen myötä? Kaikkea yhteyttä, jota tarvitsemme, emme saa kotoa tai perheestämme. Me ihmiset tarvitsemme ympärillemme välittäviä ja lämpimiä ihmisiä, joiden kanssa jaamme tavallisia asioita, itkemme itkumme ja iloitsemme arjen ihmeistä.
KYSYMYS: Olemme seurustelleet ja asuneet yhdessä noin viitisen vuotta, ja meillä on kolme vuotias lapsi. Tämä kaikki silloin tapahtui kovin äkkiä, lapsi ja yhteen muutto, ettei sitä edes silloin kerennyt onnen tiellä kauhistella. Nyt kuitenkin kun perheessä itse odotan pelaavamme yhteen, huomaan miehen olevan enemmän "yksilöpelaaja". Vauva aikana mies ei paljoa osallistunut yhteiseen arkeen, vaan omat menot olivat tärkeitä. Nykyään mies kokee lapsen ja hänen välisen suhteensa kehittyneen ja ovat ihan eritavalla vuorovaikutuksessa keskenään. Mies on siis hyvä isä kuitenkin.
"Ongelmana" meillä on, ettei mies paljoa viihdy kotona. Hänellä on paljon harrastuksia, jotka tottakai kuuluukin olla. Mutta näiden harrastusten välissä on vaikka minkälaista kaljottelua, parilla käymistä kapakassa. Hän ei useinkaan pysähdy ja vain ole meidän kanssa. Vaikka itsellänikin on harrastuksia, on ykkösenä minulle perhe. Tuntuu välillä, että miehelle tärkeintä on kaikki muu kuin me. Kaipaan, että toinen on vieressä tässä arjessa, yhteisiä iltoja perheenä, joita meillä ei ole ollut kuukauden sisällä kuin vain pari.
Olen tästä puhunut moneen otteeseen, mies lupaa aina osoittaa kiinnostuksensa, mutta sitten se taas unohtuu. Itselläni oli rikkonainen lapsuus, ja tunnen olevani hyvin pettynyt itseeni, jos en onnistu antamaan omalle lapselleni ehjää hyvää perhettä. Huomaan tämän kaiken vaikuttavan omaan hyvinvointiini, koska kotityötkin tuppaavat jäädä minulle muunmuassa. Lisäksi iso riidan aihe on raha, koska itse olen opiskelija, ymmärrän miestä ärsyttävän etten pysty rahoittamaan elämistämme. Mies ei taas osaa opiskelijani tulevaisuuden investointina, vaan hän haluaisi kaiken nyt. Mitä enemmän tutustun ensinnäkin itseeni, sitä useammin huomaan tulevani siihen lopputulokseen, että olemme todella erilaisia mieheni kanssa. Meillä on erilaiset arvot, eikä me juuri puhuta, koska mies ei "vaan osaa".
Välillä tuntuu, että miksei tässä voisi näinkin kulkea, mutta pelkään että lapsi aistii jotakin, vaikkei meillä niin kovasti riidelläkään. Tavallaan pystyisin olla yhdessä vain lapsen takia. Mutta toisinaan kaipaan niin kovasti sitä, että joku huomioisi ja näkisi minutkin muunakin kuin äitinä tai kaverina.
Kaikkein eniten haluan toimia lapsen parhaaksi, ja en tiedä mikä se tässä tilanteessa olisi.
VASTAUS: Esititpä vaikean kysymyksen. Siihen ei ole ihan yksiselitteistä vastausta. Kenties ratkaisevaa vastauksen kannalta on se, kuinka huonosti sinä voit. Jos voit hyvin huonosti, on syytä miettiä tarkkaan, pystytkö tarjoamaan lapsellesi sellaista vanhemmuutta, mikä on hänelle parhaaksi. Jos taas voit enimmäkseen ihan kohtalaisen hyvin, voi molempien vanhempien kanssa yhdessä eläminen olla lapsen kannalta paras vaihtoehto. Mainitsit kuitenkin, että miehesi on hyvä isä.
Paras vaihtoehto tietenkin olisi se, että suhteenne kehittyisi niin, että voisit olla siinä tyytyväisempi. Sekään ei ole aivan mahdotonta. Miehille tuntuu nykyaikana aika usein käyvän niin, että nuoruuden kaveriporukoissa hengailuvaihe jatkuu vielä jonkin aikaa sen jälkeen, kun perhe on perustettu. Perheen isän asemaan kasvetaan jotenkin vähän jälkijunassa. Aika monella tapahtuu kuitenkin aivan itsestään kehitystä siihen suuntaan, että perheestä tulee aikaa myöten tärkeämpi.
Hyvin tärkeä kysymys on se, miten motivoitunut miehesi on pitämään perheenne kasassa. Yllättävän usein käy niin, että mies kuluttaa huomattavasti aikaa työn, harrastusten ja kavereiden parissa, mutta kun nainen kyllästyneenä tilanteeseen ilmoittaa olevansa lähdössä, mies onkin sitä mieltä, että nainen on hänelle tärkeintä elämässä, eikä hän missään tapauksessa halua eroa. Tämä saattaa olla tilanne myös sinun miehesi kohdalla, koska hän on kuitenkin koittanut tulla vastaa, kun olet puhunut hänelle. On hämmästyttävää, miten usein nämä miehet sanovat eron uhatessa, että sinun olisi pitänyt puhua asiasta. Vaimo toteaa puhuneensa siitä vuosia, mihin mies vastaa, että ei hän ole ymmärtänyt, että vaimo on niin tosissaan. Mies on luullut, että kysymys on ollut vain joistain lievistä ja ohimenevistä harmituksista. Eli jos onnistut puhumaan asiasta miehellesi siinä sävyssä, että hän todella tajuaa sinun olevan tosissaan, voi olla toivoa edistyksestä. On tietysti pidettävä huolta siitä, että yhteinen aika ei vähän ajan päästä pääse taas unohtumaan. Onnellisinta olisi tietysti, jos löytäisitte sellaista yhteistä tekemistä, joista molemmat pidätte. Kokemukseni mukaan ne ovat yleisimmin sarjojen tai elokuvien katselu yhdessä, kävelyllä käyminen tai erityisesti viikonloppuisin pieni yhteinen herkuttelu.
Miehesi oli todennut, ettei vain osaa keskustella. Tämä ei todennäköisesti pidä paikkaansa. Ainakin täällä perheneuvojan vastaanotolla käy tuon tuostakin niin, että mies, joka on väittänyt ettei osaa keskustella, osaakin oikein hyvin. Hän saattaa kuvitella sinun kaipaavan jotain vallan erikoista keskustelun tasoa, ja arvelee, ettei osa sitä, koska ei ole sellaiseen tottunut. Näitä pelkoja voit koittaa hälventää, ja toisaalta voit perustella hänelle, että parisuhteessa on pakko opetella jonkin verran puhumaan, koska on asioita, jotka eivät kerta kaikkiaan puhumatta selviä.
Sinun on tehtävä selväksi miehellesi, ettet voi hyvin, ja muutoksen on tapahduttava, ja sen on oltava pysyvä. Jos sekään ei tunnu auttavan, voit uhata häntä pariterapiaan joutumisella. Se usein säikäyttää miehet pahanpäiväsesti, ja kenties saa hänet ymmärtämään että olet tosissasi. Jos sekään ei auta, kerro eroaikeistasi hyvissä ajoin, äläkä vasta sitten kun olet tehnyt lopullisen päätöksen. Se on ennen kaikkea reilua häntä kohtaan, ja toisaalta voi olla se äärimmäinen keino sada mies heräämään.
KYSYMYS: Meillä on kolme lasta iältään 7,6 ja 3v. Itse olen vanhin 5-lapsisesta perheestä ja aina kokenut sisarukset suureksi rikkaudeksi. Olen myös haaveillut että itsekin saisin useamman lapsen, kolme tai neljä. Siitä lähtien kun nuorimmaisemme syntyi olen ajatellut vahvasti että yksi vielä. Yritin jo tuolloin vihjata asiasta miehelleni, mutta mies tyrmäsi keskustelun, koska meillähän oli jo vauva. Matkan varrella yritin joitain kertoja kokeilla kepillä jäätä josko miehen asenne olisi muuttunut, mutta aina sain vastauksen, jonka koin täystyrmäyksenä keskustelun avaukseen. Pahoitin mieleni ja jäin yksin haaveilemaan neljännestä lapsesta. Nyt biologinen kello tikittää. Olemme mieheni kanssa jo 39v. 2kk sitten otin ensimmäisen kerran kunnolla asian puheeksi. Mies koki keskustelun avauksen shokkina, koska oli mielessään kuvitellut että kolme lasta olisi ollut sovittu asia.
Olemme yrittäneet keskustella asiasta omia ajatuksiamme toisillemme jakaen, mutta asia ei tunnu menevän mihinkään suuntaan. Minä olen tunnepohjaisempi ja minun on helpompi heittäytyä Jumalan kannattelun varaan. En pelkää lainkaan ettemmekö selviytyisi loistavasti neljän lapsen kanssa. Onhan meitä kaksi fiksua aikuista, Jumalan tuki apuna ja taloudellinen tilanne kunnossa. Mies kuitenkin on luonteeltaan mukavuudenhaluisempi ja haluaisi kontrolloida paremmin arkeamme, joka nytkin on usein äänekästä hulabaloota. Mies on kaksilapsisen perheen kuopus ja tottunut lapsuudestaan asti seesteinen arkeen.
Itse koen suurta surua kun mies ei innostunut minun suunnitelmista ja miestä harmittaa kun minä en voi tyytyä siihen mitä meillä on. Viime aikoina suhdettamme on alkanut leimata ilottomuus ja jäykkyys tämän erimielisyyden takia. Miten pääsisimme asiassa eteenpäin?
Annie
VASTAUS: Kiitos viestistäsi! Sitä lukiessa on helppo ymmärtää teidän molempien tunteita, miehesi ja sinun. Olet itse isosta perheestä ja kokenut sisarukset suureksi rikkaudeksi elämässäsi. Lapsuudenperheessäsi on pärjätty taloudellisesti ison lapsijoukon kanssa, joten sinun on helppo luottaa siihen, että tekin pärjäisitte. Olet myös kasvanut siinä touhussa, hälinässä ja vilskeessä, jota monilapsisen perheen elämässä riittää. Miehesi on kasvanut kaksilapsisessa perheessä ja sen myötä rauhallisemmassa ympäristössä. Hänelle teidän kolme lastanne riittäisi mainiosti ja hän saattaa kantaa huolta myös taloudellisista näkökulmista.
Mietin, mistä kaikesta puhummekaan, kun puhumme lapsen hankkimisesta. Joku voi miettiä lapsilaumaa peuhaamassa pihalla ja kokoontumassa aikanaan omine perheineen mummolaan, meidän klaania, joka tukee toisiaan ja pitää yhtä, sisaruutta, joka elämänmittaisena ihmissuhteena tarjoaa aina tukea. Voidaan ajatella myös lähempänä olevia asioita: mahdollisuutta äitiys- ja vanhempainlomaan ja hoitovapaaseen, jolloin voisi itse irtautua hektisestä työelämästä ja mahdollistaa kaikille lapsilleen vanhemman läsnäoloa kotona. Sisaruksista on myös seuraa toisilleen, joten vanhempien työmäärä ei kasva suoraan lapsilukuun verrattavalla tavalla. Lapsen hankkiminen voi joskus antaa myös lisäaikaa miettiä omia tulevaisuuden suunnitelmiaan ja pohtia, mitä oikeastaan haluaa elämältä. Lapsi merkitsee tulevaisuutta ja toivoa: näiden pienten kautta katson elämässä eteenpäin. Heidän ja seuraavien sukupolvien kautta minunkin elämäni saa merkitystä. Ehkä lapsi myös toteuttaa elämässään jotakin, johon minulla ei ollut mahdollisuutta tai joka minulta on jäänyt kesken. Lapsen hankkimiseen liittyy aina itsekkyyttä, on kyse minun halustani saada lapsi ja toiveista, joita lapseen sijoitan. Tässä ei ole mitään väärää, on vain hyvä pohtia omia motiivejaan ja tulla enemmän tietoiseksi sitä, mitä kaikkea lapsi minulle edustaa.
Entä mistä kaikesta puhumme, kun lapsimäärä riittää? Ehkä tarpeesta saada jo levätä ja elää helpommin, kun pikkulapsivaihe alkaa olla ohi. Mielessä välkkyy mahdollisuus parisuhdeajasta kahden kesken oman rakkaan kanssa. Toki hellyyttä ja seksuaalista virettä on mahdollista ylläpitää pikkulapsivaiheessakin, mutta saahan aikuisten välinen läheisyys enemmän tilaa lasten kasvaessa. Väsymys hellittää, ja se näkyy kaikessa, työssä, parisuhteessa ja vanhempana jaksamisessa. Haluan olla riittävästi läsnä näiden lasteni elämässä enkä hankkia lisää. Voin katsoa myös tulevaisuuteen ja toivoa meille kahdelle aikaa aikuisten lasten vanhempina, vapaina toteuttamaan ihan omia toiveitamme ilman yhä pitenevää ajanjaksoa, jolloin meillä on alaikäisiä ensisijaisesti huomioitavina. Entä miten terveys kestää ja töitä riittää?
Tässä laukkasivat omat mielikuvani lapsen hankkimisen puolesta ja sitä vastaan. Teillä on omia, ehkä ihan toisenlaisia mielikuvia. Minusta olisi hyvä, jos ottaisitte ne kaikki puheeksi keskenänne. Osa niistä perustuu käytännöllisiin asioihin, osa tunteisiin. Näinhän on kaikkien elämän valintojen laita auton vaihtamisesta alkaen: keräämme faktoja, mutta suodatamme niitä tunteidemme kautta. Antakaa siis keskustelussa kaikkien mielikuvien lennellä aina pienistä, paljaista varpaista tassuttelemassa keittiön lattialla aikuisten viipyileviin aamukahveihin sanomalehden kera. Puhukaa realiteeteista myös: rahasta, jaksamisesta, ajankäytöstä.
Tällä hetkellä olette omien lapsuudenperheittenne elämään verrattuna keskivaiheilla: Kahden ja viiden lapsen keskiarvo olisi 3,5. Olette siis molemmat joustaneet omista lähtökohdistanne. Uskon, että teillä on kykyä keskustellen hakea ratkaisu, johon molemmat voivat sitoutua. Viestistäsi nousi mielikuva siitä, että perheessänne on paljon hyvää ja toimivaa. Arvostakaa sitä ja iloitkaa siitä!
KYSYMYS: Haluaisin kuulla näkökulmia tilanteeseeni. Olen 1-vuotiaan vauvan äiti. Elämme avoliitossa vauvan isän kanssa ja olemme seurustelleet 3 vuotta. Vauva-aika on toki ollut haastavaa, mutta silti myös todella ihanaa. Mieheni osallistuu todella paljon vauvan hoitoon ja tällä hetkellä hän on kotona vauvan kanssa kun minä vuorostaan menin töihin. Parisuhteen kokemani hankaluudet eivät johdu siis siitä, etteikö mies osallistuisi arjessa. Jaettuun vanhemmuuteen olen erittäin tyytyväinen. Kyse on enemmänkin tunnetason yhteydestä parisuhteen osalta. Minä kaipaan enemmän kokemusta siitä, että olen haluttu, rakastettu ja että suhteemme on tärkeä. Koko vauvavuoden ja jo ennenkin sitä mies on ollut haluttomampi esimerkiksi seksin suhteen ja itse koen tulevani liian usein torjutuksi niin emotionaalisen kuin fyysisenkin läheisyyden osalta. Keskusteluyhteys meillä on ja voin puhua kaikesta tästä miehelleni. Ilmaisen itseäni joskus voimakkaasti ja vaatien, mutta toisaalta olen myös se, joka rakentaa yhteyttä, aloittaa keskustelut, pyytää että tekisimme suhdetta elävöittäviä asioita (esim. järjestää yhteistä aikaa, haluaa keskustella seksistä, kysyy mitä toinen haluaisi jne.).
Mieheni on tunneilmaisultaan suppea, mutta hän on myös todella kärsivällinen ja empaattinen sekä sanoo olevaansa suhteeseen tyytyväinen näin miten se on. Hän on kertonut, että kun ilmaisen itseäni voimakkaasti hän pelkää minua. Toisinaan häntä ahdistaa kun kysyn mitä hän tuntee, koska hän ei osaa sanoa. Tuolloin minua on helpottaanut jo se, että hän ilmaisee että pelkää tai kokee ahdistusta. Silloin koen yhteyttä. Monesti keskustelua käydään aloitteestani pitkään ennen kun hän on valmis puhumaan tunteistaan suoraan. Tunnen surua ja yksinäisyyttä suhteessa, koska usein en saa häneen minulle elintärkeää tunneyhteyttä. Parhaiten yhteys onnistuu fyysisen läheisyyden kautta, sillä hän osaa olla hellä. Itselläni on vaikea isäsuhde taustalla jonka vuoksi olen käynyt aikaisemmin (ennen tätä suhdetta) terapiassa sekä harjoitellut monia vuosia kurssien yms. kautta tunteiden ilmaisua ja vuorovaikutusta. Tunnen pelkoa ja surua, sillä suhteemme näyttää toistavan samaa kuviota: minä kaipaan läheisyyttä, teen esim. keskustelualoitteita tai tule fyysisesti lähelle, mies torjuu minut, minä petyn ja suutun ja ahdistun, koska en tiedä miten voin olla suhteessa jossa tulen jatkuvasti torjutuksi. Lopulta mies tulee vastaan koska ei kestä vihaisuuttani. Hän suostuu keskusteluun tai läheisyyteen. Jonkin aikaa kaikki sujuu mukavasti, kunnes koen, että läheisyys ja tunneyhteys alkaa taas katoamaan ja kaikki alkaa alusta. Onko kyse siitä, että en koe itseäni riittävästi rakastettavaksi ja siksi tunnen jatkuvasti puutetta läheisyydessä?
Toisaalta mietin, että odotukseni eivät ole kovin kummoisia: suukko muutaman kertaa päivässä, vierekkäin makoilua sohvalla ja omista ajatuksista ja tunteista puhumista muutaman kerran viikossa ja seksiä silloin tällöin. Haluaisin mennä pariterapiaan, mutta se ei ole tällä hetkellä mahdollista, sillä vauva ei ole valmis jäämään hoitoon (voimakas vierastaminen). Mies olisi valmis pariterapiaan. Miten jaksaisin tätä vaihetta eteenpäin? Miten sietäisin omaa turvattomuuden tunnettani silloin kun en saa mieheeni tunneyhteyttä ja koen tulevani torjutuksi?
VASTAUS: Kiitos yhteydenotostasi! Tuntuu, että olet hienosti tavoittanut itsesi osalta sen, mitä ja kaipaat ja tarvitset parisuhteessa. Puhut sinulle elintärkeästä tunneyhteydestä. Kerrot kaipaavasi enemmän kokemusta siitä, että olet haluttu, rakastettu ja että suhteenne on tärkeä. Löydät paljon hyviä puolia miehestäsi. Hän on sitoutunut vanhemmuuteen, jakaa sen kanssasi. Hän on kärsivällinen, empaattinen ja tyytyväinen suhteeseenne. Hän on hellä rakastellessanne ja silloin tunnet vahvimmin olevasi tunneyhteydessä häneen. Sanot voivasi kertoa hänelle kaikesta, mikä mielestäni kertoo luottamuksestasi häneen ja siitä, että pystyt turvautumaan häneen. Kerrot kärsineesi isäsuhteestasi ja käyneesi terapiassa, jossa olet harjoitellut tunteiden ilmaisua ja vuorovaikutustaitoja. Näin olet ilmeisesti miestäsi edistyneempi keskustelemaan avoimesti ja ilmaisemaan tunteitasi. Vaikka miehesi ei ole yhtä pystyvä ja nopea sanoittamaan tunteita, hän kuitenkin saanut kerrottua sinulle pelon ja ahdistuksen tunteistaan sinun kysellessäsi hänen tuntemuksistaan. Hänelle tulee sellainen olo, että hän ei osaa sanoa. Kun hän puhuu näin, tunnet jälleen yhteyttä häneen. Sellaista oloa kirjoitustasi lukiessa ei tule, että teillä ei olisi tunneyhteyttä. Yhteydessänne on hetkittäisiä katkoksia kuten parisuhteissa yleensäkin.
Tunnistat hyvin kaavan, jota tahtomattanne toistatte. Sinä tulet miehesi lähelle, hän torjuu sinut, sinä petyt, suutut ja ahdistut. Tätä voisi jatkaa keskustellen tutkimalla kanssanne miten hän reagoi sinun reaktioosi. Vetäytyykö, suuttuuko hän sinulle vai jotain muuta? Sinulta voisi tarkentaa miltä sinusta tuntuu, kun hän torjuu sinut. Kerrot ettet tunne itseäsi riittävän rakastettavaksi. Ja kun tunnet näin, sinulla on tapana pettyä, suuttua ja ahdistua. Tässä hetkessä et saakaan häneltä turvaa, vaan ehkä tunnet, ettet kelpaa tai riitä hänelle. Tähän on tärkeä pysähtyä! Voi olla, että kokemus on sinulle paljon vahvempi ja pulmallisempi kuin miehellesi. Kysyt viisaasti miten voisit sietää omaa turvattomuuden tunnettasi, kun koet itsesi torjutuksi. Tilanteessa on hyvä muistaa, että on kyse sinun ajatuksestasi ja tunteestasi, joka on olettamuksesi ja käsityksesi hänen ajatuksistaan ja tunteistaan. Voisitko jotenkin pehmeästi ja lempeästi tuoda olosi esiin? Kun tiedät, että hän voi pelästyä reaktiosi vahvuutta, kuinka pystyisit pysymään rauhallisena tilanteessa? Voiko sinua koskettaa? Voitko sinä koskettaa miestäsi? Tutun kaavan rikkominen on akuutissa tilanteessa erittäin haastavaa. Mutta jos edes toinen osapuoli pystyy pitämään itsensä rauhallisena ja tekemään jotain eri tavalla, vuorovaikutuskaavanne muuttuu. Tunnekeskeisessä pariterapiassa pari alkaa vähitellen nähdä kaavan (jota tunnekeskeiset pariterapeutit kutsuvat kehäksi) vihollisekseen toistensa sijaan. Yhteinen vihollinen yhdistää; aletaankin taistella kehää vastaan, joka aiheuttaa katkoksen tunneyhteydessä.
Olette olleet yhdessä kolme vuotta. Alkuhuuman aikana olet tullut raskaaksi ja lapsi on ollut kanssanne vuoden. Parisuhteenne on väkisinkin muuttunut vauvan myötä. Parisuhteessa on vaiheita, joissa toinen on turvattomampi ja tarvitsevampi kuin toinen. Nyt on selvästi se vaihe, jolloin sinä tarvitset kumppaniltasi paljon. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että toisaalta et pyydä paljoa eli olisit pienistä hellyydenosoituksista, sohvalla sylikkäin makoilusta ja keskusteluhetkistä. Miehesi sanoo olevansa tyytyväinen parisuhteeseenne. Miehet usein ovat naisia tyytyväisempiä. Heille riittää tavallinen hyvä arki ja riittävä läheisyys kumppanin kanssa. Aina parisuhteessa seksuaaliset halut eivät kohtaa. Usein äidin ja isän rooliin asettuminen ja vauvan hoitoon liittyvä kaikki uuden oppiminen ja jatkuva univaje voivat aiheuttaa seksuaalisten halujen katoamisen joksikin aikaa. Mietin voisiko miehesi ottama koti-isän rooli tällä hetkellä vaikeuttaa myös hänen heittäytymistään seksielämään ja parisuhteeseen panostamiseen? Jos on niin, että hänellä ei yksinkertaisesti nyt ole voimia muuhun kuin vauvaan liittyviin asioihin? Painaako hänen mieltään jokin muu asia elämässään?
Toisaalta kuvaat tilanteen olleen näin jo ennen vauvaa. Ilmeisesti hän on sinuun verrattuna aina ollut passiivisempi teidän yhteisten menojen järjestämisen suhteen. Kyse on varmaan osittain temperamenttieroista aktiivisuuden ja aloitteellisuuden suhteen. Joskus puolison on helppo asettua passiiviseen rooliin, koska toinen hoitaa aina kaiken tehokkaasti. Joskus passiivisempi osapuoli kokee, että hänen mielipiteillään ja ehdotuksillaan ei kuitenkaan olisi vaikutusta käytäntöön. Toista ei voi muuttaa haluamakseen, minkä varmasti hyvin tiedät. Jos kumppanillasi on tahtoa ja voimia, hän voi toki kiinnittää huomiota asioihin, joita toivot. Ehkä hän on jo yrittänytkin. Ehkä hänelläkin on sellainen olo, että hän ei riitä tai kelpaa sinulle. Miten voisit ilmaista tuntemuksiasi niin, etteivät ne kuulosta vaatimuksilta? Silloin hän ei ahdistuisi ja pelästyisi reaktioitasi, vaan voisi antaa sinulle tarvitsemaasi turvaa.
Jos tilanteenne ei kotikonstein helpotu, pariterapia on hyvä vaihtoehto. Ajattelet, että pariterapia ei käytännön syistä onnistu tällä hetkellä. Voisiko se kuitenkin onnistua myös vauvan päiväunien aikana? Keskimäärin pari-istunnot kestävät 1 h 15 minuuttia. Vauva voi olla mukana tai uskaltaisitteko jättää hänet hoitoon päiväunien ajaksi? Vauva-aika ja pikkulapsiaika ovat haastavia aikoja parisuhteelle. Parisuhteeseen panostaminen kannattaa, monen vuoden ajan jatkunut kahdenkeskisen ajan puute on vaikeampi korjata myöhemmin. Pariterapian avulla tunneilmaisultaan niukatkin ihmiset ovat oppineet sanoittamaan tunteitaan. Ilmaisia parisuhdepalveluja tarjotaan perheasiain neuvottelukeskuksissa ja pikkulapsiperheille perheneuvoloissa, maksullisia tarjoavat muun muassa yksityiset terapeutit. Jos lukeminen on sinulle tai teille molemmille tässä elämäntilanteessa mahdollista, voisitte lukea Sue Johnsonin tunnekeskeiseen pariterapiaan liittyviä kirjoja (Kunpa sinut tuntisin paremmin ja Suojelen sinua kaikelta). Näistä kirjoista jokainen pari varmasti löytää ajattelemisen arvoisia uusi näkökulmia omaan parisuhteeseen.
KYSYMYS: Muutin miehen perässä kauas kaikesta itselleni tärkeästä. Aluksi kaikki sujui hyvin. Saimme lapsia ja olin siksi paljon kotona. Mies teki töitä. Suhde ja myöhemmin avioliitto on ollut vuoristorataa, lähinnä miehen työn takia. Se aiheuttaa heräilyjä yöllä, lähtemistä vaikkapa suoraan saunasta töihin. Hän tekee mielestäni liikaa töitä. Itse ei sitä kuitenkaan tunnusta.
Otimme etäisyyttä ja muutin lastemme kanssa kotiseudulleni, ja nyt olemme palaamassa saman katon alle. Meno ei ole muuttunut. Meidän luona käviessään mies oli todella huomaavainen, oli läsnä ja suhteemme parani. Nyt kun olemme olleet taas saman katon alla, asiat tuntuvat olevan ennallaan. Koen ettei suhteemme ole oikeudenmukainen tai tasa-arvoinen. Mies kun on kipeä, hän saa olla kipeä. Hän menee työkeikoille, harrastaa jne. Edes kova sairastamiseni ei saa häntä jäämään harrastusiltana kotiin, vaikka itkua vääntäisin. Itse hoidan lähes aina kipeänä myös lapset.
Kun olimme poissa, elämä tuntui osittain helpommalta. Vaikka olin yksin lasten kanssa, ei tarvinnut toiselta odottaa mtn. Ei tarvinnut pettyä turhiin odotuksiin. Ei tarvinnut selittää lapsille missä isi on, eikä miettiä saanko ensi yönä unta vai piippaako toisen puhelin.
Lomallakin hän vastailee työasioissa puhelimeen. Puheluita saattaa tulla sunnuntai-aamuisin, myöhään illalla jne. Ylityövapaat eivät kuulemma ole ns. vapaita, joten silloin on hoidettava myös työasioita jos niitä tulee. Kesälomaa hän ei pysty pitämään putkeen. Isyyslomaa hän piti kaksi viikkoa koska pakotin. En olisi jaksanut yksin heti synnytyksen jälkeen. Jo tuolloin hänen kasvoistaan näkyi kuinka häntä inhotti olla kotona.
Kaikkeen tähän liittyy lisäksi se, että minulla ei ole tällä paikkakunnalla töitä. Mies ei aio muuttaa. En ymmärrä, eikö perhe ja myös vaimon hyvinvointi ole tärkeää ja tarpeeksi hyvä syy muuttaa yhdessä muualle, jossa kummallakin olisi mahdollisuuksia? Hän puhuu aina vain työasioista. Minun asioitani hän ei muista. Emme keskustele mistään syvemmistä aiheista, hän ei puhu tulevaisuudesta, mutta silti kertoi kuinka hänelle oli tärkeää että tulimme takaisin saman katon alle. Tällä paikkakunnalla ei ole minulle mtn. Ei sukulaisia, ystävystyä olen yrittänyt mutta ei ole muodostunut kuin tuttavuuksia. Lapsille täällä ei oikein ole mtn kerhotoimintaa edes jne.
Itse olen huolissani tulevaisuudesta. Muutanko taas lasten kanssa pois jotta minullakin on mahdollisuus työpaikkaan ja itselleni tärkeisiin asioihin? Miten tämä vaikuttaisi lapsiin kun vasta muutimme takaisin? Kerron aina tuntemuksistani miehelle, hän ei jaksa kuunnella, sanoo että älä aloita taas tmv. Hänen mielestään tulevaisuutta ei tarvitse miettiä. Itse olen sanonut etten ottaisi asioita niin tunteella (olen hyvin tunteellinen, jopa liiankin) ja yritän olla välittämättä ihan kaikesta (päästää ns. läpi sormien). Hänen ei ilmeisesti pidä muuttaa omassa toiminnassaan mtn. Näin olen käsittänyt. Hän vitsailee seksin puutteesta, minä olen selittänyt ettei meillä ole kaikki hyvin ja siksi ei tee mieli. Tämä ei vaikuta häneen mitenkään.
Olemme lisäksi uusperhe. Hän puhuu työasioitaan nykyään lapselleen, koska olen tuonut esille etten halua niistä kuulla. (mielestäni pitää pystyä ensin puhumaan tästä liitosta ja meidän asioista). Olen alkanut vaatia häntä nukkumaan toisessa huoneessa. Minusta minullakin on oikeus uneen ilman hänen hälytyksiään, joille hänen ei ole edes pakko lähteä. Minun ei tarvitse hänen työnsä vuoksi valvoa ja jos hän haluaa keikoilla käydä niin jostain on luovuttava. Muutoin voisi välillä laittaa puhelinta äänettömälle.
Pienet lapsemmekin ovat alkaneet kysellä miksi isi menee taas töihin, missä isi on jne. Minä joudun aina selittämään näitä asioita heille. Tuntuu että olen itsestäänselvyys, jokin josta mies tuntee velvollisuutta, vaikka tämän kieltääkin. Hän osaa olla hellä, paijaa, tuo kahvia minulle jne. Mutta tuo työ ja miehen kaikesta toiminnasta heijastava minun tarpeistani välittämättä jättäminen nakertavat suhdetta omalta osaltani todella rankasti. Muualla asumisen aikana tulin takaisin omaksi minäkseni. Itsetuntoni parani, olin tarmokas ja iloinen. Nyt alan taas jotenkin taantua. Tuntuu kuin joutuisin koko ajan todistelemaan omien asioideni tärkeyttä, olemiseni tärkeyttä ja suhteeseemme liittyviä asioita. Välillä en jaksa enää välittää.
Olenko ansainnut tämän?
VASTAUS: Kerrot parisuhteestasi, jossa koet miehesi työn hallitsevan elämäänne. Koet, että suhteenne ei ole oikeudenmukainen tai tasa-arvoinen. Sinun tarpeesi ja toiveesi eivät tule miehesi taholta kuulluksi. Tilanteen hankaluutta lisää se, että asutte kaukana kaikesta sinulle tärkeästä ja sinulla ei ole asuinpaikkakunnallanne työtä tai läheisiä ystäviä. Yritit ratkaista tilannetta muuttamalla vähäksi erilleen. Päädyitte kuitenkin takaisin yhteen ja samaan tilanteeseen kuin ennekin.
Kuvaamasi elämäntilanne kuulostaa kieltämättä rankalta ja en ihmettele, että tunnet itsesi yksinäiseksi ja onnettomaksi. Huomaan miettiväni, että mitenköhän tämä näkyy miehellesi? Sanot olevasi ”hyvin tunteellinen, jopa liiankin”. Mitäköhän se tarkoittaa? Usein näet yksinäisyytemme ja tunne siitä, että meillä ei ole yhteyttä puolisoomme, näkyy ulospäin vihaisuutena, syytöksinä, kritisointina, vaatimuksina. Joskus yritämme pantata tunteitamme ”yritän olla välittämättä, päästää läpi sormien”. Kuitenkin pystymme yleensä siihen vain jonkin aikaa. Ennemmin tai myöhemmin paha olomme purkautuu ulospäin, usein voimalla. Toinen reagoi helposti tähän omilla tavoillaan, kuten puolustautumalla, suuttumalla takaisin ja vetäytymällä omiin tekemisiin. Tämä puolestaan lisää yksinäisyyttämme ja pettymystä elämäntilanteeseen sekä kumppaniimme. Näin puolisot ajautuvat pikku hiljaa yhä kauemmaksi toisistaan, osaamatta ratkaista kielteistä kehää välillään. Kumpikin on tahoillaan yksin.
Olet varmaankin eri tavoin yrittänyt puhua miehellesi tilanteestanne. Voisitko kuitenkin yrittää vielä kerran, mahdollisesti ihan uudella tavalla. Tärkeää olisi löytää rauhallinen, hyvä hetki ja yrittää luoda tunnelma, jossa toinen kokee olonsa turvalliseksi ja ei-uhatuksi. Usein paras tapa päästä keskusteluyhteyteen toisen kanssa on yrittää pysyä itse mahdollisimman rauhallisena, silloinkin kun toinen mahdollisesti alkaa reagoida tunteella. ”En halua riidellä kanssasi. Haluan puhua meistä ja siitä mitä meille tapahtuu”. On myös tärkeää välttää toisen syyttämistä ja kritisointia sillä se nostaa helposti toisessa puolustautumisreaktion ja johtaa siihen, että kumpikin ajautuu omiin poteroihinsa. Kun kuvailee omia tunteitaan ja ajatuksiaan on myös tärkeää, että tekee sen syyttämättä. On myös tärkeää ottaa vastuu omasta osuudestaan, puolustautumatta. ”Tiedän, että olen ollut huonotuulinen ja torjuva sinua kohtaan. Sen on täytynyt tuntea sinusta pahalta”. Pehmeä aloitus pehmentää myös toisen reaktioita. ”Tiedän, että sinä olet omalta osaltasi kuormittunut tilanteestamme ja töistäsi. Jaksaisitko kuitenkin hetken jutella kanssasi meistä? Haluaisin ymmärtää sinua ja meitä paremmin”. Usein on myös tehokasta kysellä uteliaana mutta ei vaativana, toisen ajatuksia. ”Mitä sinä ajattelet tällä hetkellä meistä? Oletko sinä onnellinen tai tyytyväinen? Minkä asioiden sinä toivoisit muuttuvan?” On myös hyvä viestittää toiselle omaa toivettaan ja kaipuutaan yhteyteen. ”Haluaisin elää kanssasi yhteistä elämää mutta en pysty jatkamaan sitä näin.”
Jos edellä mainitun kaltainen keskustelu ei onnistu, on mahdollista myös kirjoittaa puolisolleen kirje tai lähettää sähköposti.
En osaa ottaa kantaa mitä sinun tulisi tehdä ja mihin ratkaisuihin sinun pitäisi päätyä. Ensisijainen tehtävä olisi varmaankin yrittää löytää keskusteluyhteys miehesi kanssa. On myös tärkeää, että saisit nukutuksi riittävästi. Jatkuva väsymys tekee meidät huonotuuliseksi, lisää toivottomuudentunteita ja heikentää kykyämme ajatella ja ratkaista asioita rakentavalla tavalla. Tässäkin on kuitenkin tärkeää miten viestität asian miehellesi. ”Haluaisin nukkea vieressäsi. Kuitenkin, kun joudun heräämään useita kertoja yössä, se tekee minut väsyneeksi ja vihaiseksi ja huonontaa mielestäni tilannettamme”.
Jostain rivien välistä luen, että teillä on ollut ja on edelleen jonkin verran hyvä hetkiä. Pystytkö ottamaan niitä vastaan ja kiittää miestäsi niistä? ”Tuntuu hyvältä kun sinä..” Jos emme kaiken huonon takia pysty nauttimaan hyvistä hetkistä, vuorovaikutus kapeutuu entisestään ja hyvä yhteys parin välillä ohenee.
Olen kirjoittanut lainausmerkkeihin esimerkkilauseita. Ne voivat tuntua oudoilta, kuin vieraalta kieleltä, jota ei ole tottunut puhumaan. Jotta parin välinen vuorovaikutus muuttuisi, myös sen, mitä ja miten puhumme toisillemme, on muututtava. Jos käymme aina samat keskustelut, samoin vuorosanoin, mikään ei todennäköisesti muutu.
Toivon, että olen osannut sanoa jotain, joka auttaisi sinua kohti jotain uutta. Mitä ikinä se uusi onkaan. Toivon, että pidät itsestäsi ja jaksamisestasi huolta. Et ole ansainnut epäoikeudenmukaisuutta tai yksinäisyyttä, niin kuin kukaan meistä ei ole.
KYSYMYS: Hei, kokeilen josko saisin jonkinlaista opastusta tätä kautta ongelmaani - tai ongelmaamme. Alan olla asian kanssa epätoivoinen. Meille on syntymässä toinen lapsi lähiaikoina, joten haluaisin pikaisia vinkkejä, mistä lähteä asiaa "purkamaan".
Olemme kolmekymppisiä ja seurustelleet aviomieheni kanssa 8 vuotta. Meille syntyi vuosi sitten esikoinen ja kuopusta odotetaan syntyväksi muutaman viikon päästä. Asumme omassa asunnossa, johon meillä on myös yhteistä asuntolainaa maksettavana. Meillä on myös koira, joka kaipaa luonnollisesti aktiviteetteja. Mies käy töissä ja minä olen äitiysvapaalla.
Olen siis ollut kotona nyt puolitoista vuotta. Mies ilmoitti keväällä, että kaipaa enemmän omaa aikaa. Tekee usein etätöitä kotona, vaikka voisi toki tehdä töitä myös toimistolla. Sovimme molemmille kaksi iltaa per viikko, kaksi tuntia kerrallaan. Tästä huolimatta saamme siitä usein riidan aikaiseksi. Miehen toinen "kaksituntinen" kasvaa usein perjantai-illasta aamuyöhön ja luonnollisesti on "poissa laskuista" sen vuoksi lauantaina puolille päivin. Hänellä on omat harrastukset ja kaveripiirit, joissa viettää aikansa. Itse käytän oman aikani töihin, sillä olen myös sivutoimisesti yrittäjä. Viihteellä olen käynyt viimeksi ennen esikoisen odottamista.
Olen itse hoitanut tähän asti koiran ulkoilutukset, aktivoinnit, ruoan hankkimiset ynnä muut. Mies on hoitanut ruoan antamiset aamuin illoin, tosin niistä joutuu usein muistuttamaan ja ne jää hoitamatta, jolloin joudun sitä paikkailemaan. Nyt raskauden loppupuolella olen pyytänyt, uhkaillut, anonut, patistanut ja kaikilla muilla keinoilla saamaan miestä tekemään nyt osuutensa, kun en itse juurikaan lenkeille pysty lähtemään. Mikään näistä ei ole auttanut, koiran aktivointi on jäänyt pelottavan vähälle ja itse koen siitä huonoa omaa tuntoa päivittäin. Hän lupaa "maanantaina" aloittaa lenkkeilyt. Se maanantai on tapahtunut kolmesti, joista kahdella kerralla olen itse ollut mukana.
Olen hoitanut siivouspuolen päivittäin. Joka toinen päivä imuroin, joka toinen päivä teen pyykkivuorot ynnä muut. Yritän pitää kaiken siistinä, mutta en yksinkertaisesti ehdi - enkä jaksa. Saan siitä haukut. En siivoa tarpeeksi, en ole tarpeeksi siisti, koti on aina sotkuinen eli siinä se kiitos tähän panostukseen. En muista, milloin mies olisi viimeksi imuroinut. Viikko tolkulla olen pyytänyt imuroimaan, ettei minun tarvitsisi supistusten vuoksi sitä tehdä. Hän ei tee mitään. Imuroidessani saattaa tuumata "älä huhki liikaa".
Kun esikoisen saa nukkumaan iltaisin, mies linnottautuu koneelleen. Minä istun keittiössä oman koneen ääressä ja teen töitä tai selailen somea. Tai katson tv:tä. Yritän ehdottaa elokuvaa, tv-sarjoja jne. että saisin hänet viettämään edes jonkinlaista aikaa kanssani. Turhaan.
Seksi sujuu, kun sitä on. Koen, että tarpeeksi. Mies varmaan haluaisi enemmänkin. Itse olen iltaisin (ja aamuisin) väsynyt. Ja voin vain usein todeta, että tällä mielentilalla se on vähiten mielessä.
Olen yrittänyt kysyä, onko miehellä jostain stressiä. Yleensä kertoo, ettei mikään ole vialla. Kuitenkin raha-asiat huomattavasti painavat mieltä, vaikka maksammekin pääasiassa kaikki puoliksi - myös minä pienistä tuistani. Pyrin itse huomioimaan, miten keskustelen ja välttämään riitatilanteita. En halua, että meidän vuoden ikäinen näkee sen kaiken. Mutta täydellinen en tietenkään ole minäkään ja kun tuntuu, että toinen on tikittävä aikapommi, se ei paljoa auta asiaa.
Mikä siis neuvoksi? Mistä voisimme aloittaa? Mitä voin muuttaa?
En aio erota, mutta pelkään, että ajan mieheni jotenkin hermoromahduksen partaalle. Tuntuu, etten oikeasti tiedä, mikä hänen mieltä painaa. Yritän itse pitää kaiken kasassa, itsenikin ja tuntuu, että olen kuormittanut itseni liiaksi. Jos puhumme asiasta, se auttaa sen yhden illan. Seuraava päivä on taas samanlainen, kaikki on palannut uomiinsa.
VASTAUS: Kiitos monia pikkulapsiperheitä koskettavasta kirjoituksestasi!
Kerrot olevasi epätoivoinen perhetilanteessanne. Teille on syntymässä toinen lapsi lähiaikoina ja olet ollut kotona 1 ½ vuotta esikoisen kanssa. Miehesi on töissä ja hänellä on kaverinsa ja harrastuksensa. Koet, että hän ei ole kiinnostunut viettämään aikaa sinun kanssasi. Miehesi ilmoitti keväällä tarvitsevansa lisää omaa aikaa. Sovitte kahden tunnin vuorovapaista. Sinun oma aikasi menee yrityksesi töiden parissa. Miehesi oma aika on usein koko illan poissaolo perjantaisin ja siitä toipumista lauantaina. Tämä aiheuttaa riitaa välillenne. Kerrot hänen moittivan sinua kodin siisteydestä, vaikka imuroit joka toinen päivä. Pyytäessäsi apua imurointiin nyt raskauden viime vaiheessa, hän ei sitä tee. Toisaalta hän viestii ristiriitaisesti sanomalla sinulle, että älä huhki liikaa. Koiran aamu- ja iltalenkit eivät hoidu hänen lupauksistaan huolimatta. Olet mielestäsi kokeillut kaikkea. Olet pyytänyt, anonut, uhkaillut ja patistanut. Olet yrittänyt selvittää painaako jokin miehesi mieltä, kuvaat häntä tikittäväksi aikapommiksi. Koet keskustelujen auttavan yhden illan ajan. Et halua erota, mutta pelkäät saavasi miehesi hulluuden partaalle. Kysyt mikä neuvoksi, mistä voisitte aloittaa ja mitä voisit muuttaa.
Tuntuu hyvältä, että kysyt mitä voisit muuttaa. Se sisältää mielestäni ajatuksen, että sinä voit muuttaa vain omaa käytöstäsi ja suhtautumistasi asioihin. Kuvailemasi tilanne kuulostaa epäreilulta sinun kannaltasi. Kirjoituksestasi tulee sellainen olo, että et ole tullut kuulluksi ja ymmärretyksi puolisosi taholta. Sinut on jätetty kotona olevana yksin vastuuseen teidän perheenne arjen sujumisesta. Yrität tehdä parhaasi, mutta koet, että et saa siitä arvostusta. On varmasti loukkaavaa kuunnella puolisosi arvostelua kodin siisteydestä. Tuntuu varmasti myös kovin pahalta, että puolisosi kieltäytyy viettämästä aikaa kanssasi iltaisin ja että hän tuntuu nauttivan kodin ulkopuolisesta elämästä enemmän kuin perhe-elämästä kotona. Voisi kuvitella, että koet olevasi parisuhteessa kovin yksin.
Hienoa, että olet yrittänyt selvittää mieheltäsi painaako jokin hänen mieltään. Tärkeää on myös se, että kerrot kiinnittäväsi huomiota siihen, kuinka keskustelet ja yrität myös välttää ristiriitatilanteita. Kuvaat häntä ”tikittäväksi aikapommiksi”, mutta et kerro miten hän on suhtautunut vaatimuksiisi ja pyyntöihisi. Millä tavalla te riitelette? Onko teillä tapana huutaa toisillenne tai miten reagoitte riitatilanteissa? Toivot, ettei yksivuotiaan lapsenne tarvitsisi nähdä tätä kaikkea. Mietin myös miten lapsenne kokee ilmapiirinne kotona ja miten hän reagoi siihen. Kirjoituksestasi nousee huoli teistä kaikista. Sinun jaksamisestasi on kiinni paljon, älä vie itseäsi enää enempää äärirajoille. Kaikesta paineesta ja puolisosi arvostelusta huolimatta koita ottaa rennommin kotitöiden ja koko tilanteen kanssa. Käytä tueksesi ystäviä ja muita verkostoja. Rauhoita itseäsi vaikka hengittelemällä rauhassa ja lepää aina kuin mahdollista.
Mitään uutta poppaskonstia en tilanteeseen keksi. Keskustelu asioista on edelleen se asia, mitä kannattaa jatkaa. Voisikohan toimia, että pyytäisit häntä vakavaan keskusteluun? Sanoisit, että olet kovin surullinen ja hyvin huolissasi tilanteestanne. Kertoisit rauhallisesti omista tuntemuksistasi. Et syytä häntä etkä vaadi häneltä mitään, vaan kerrot avoimen rehellisesti miltä tilanne sinusta tuntuu. Surustasi ja peloista puhuminen tilanteen suhteen on aina toimivampaa kuin puhuminen esimerkiksi turhautumisesta ja kiukusta. Jos pysyt rauhallisena, myös hänen on helpompi jatkaa yhtä rauhallisesti. Hän voisi ehkä nähdä tilanteen paremmin sinun kannaltasi, jollain tavalla ymmärtää tuntemuksiasi ja jakaa myös omia tuntemuksiaan. Mietin oletko kysynyt hänen toiveistaan parisuhteen ja tulevaisuuden suhteen? Millaisena hän näkee arjen vauvan syntymän jälkeen? Onko hän huolissaan perheenne tilanteesta, lapsesta, sinusta tai itsestään?
Usein kuormittuneissa tilanteissa ei pystytä rauhalliseen ja rakentavaan keskusteluun. Tai käy juuri niin kuin kuvaat, että keskustelut hyödyttävät vain lyhyen ajan. Näissä tilanteissa ulkopuolinen apu on hyväksi. Teillä on kovin pieni lapsi ja toinen juuri tulossa. Jos tilanne ei keskinäisin keskusteluin ja arjen kuormitusta tasaavin järjestelyin helpotu, avun hakemista ei kannata siirtää pitkälle eteenpäin.
Toivon teille voimia ja hedelmällisiä keskusteluja. Onnea synnytykseen! Nyt ja jatkossa muista pitää huolta myös itsestäsi.
KYSYMYS: Olemme mieheni kanssa seurustelleet lähes 10 vuotta joista 2 olemme olleet naimisissa ja meillä on 2 pientä lasta. 4-vuotias oireilee äiti ikävästä ja osoittaa hirveästi mieltään koska pienempi tietenkin vie huomiota kovasti mutta tuntuu ettemme pääse yhteisymmärrykseen kurin pidossa. Mieheni odottaa lapsiltamme aivan liikaa ja antaa mahdottomia rangaistuksia kun ei enään keksi muuta vaikka olemme sopineet yhteisistä pelisäännöistä ja sitten hän toteaa jo omankin mielen pahoittaneena ettei vain osannut enää toimia tilanteessa ja tämä aiheuttaa välillemme kitkaa koska toivoisin rinnalleni aikuisen enkä kolmatta lasta. Tuntuu että hän myös paikkailee poissa oloaan tekemällä meidän kanssa jotain kivaa ja ostaa jotain mutta ei sekään kiva ole. Suhteestamme ei rakkautta ja huumorintajua puutu mutta tuntuu etten jaksa tälläistä oikuttelua kun hän tajuaa tehneensä väärin niin riidellään, sitten hän pyytää anteeksi ja lepyyttelee ja lupaa jatkossa toimia toisin mutta hetken päästä tilanne taas lipsuu ja saa oloni epävarmaksi ja ajattelemaan että kuuluuko minun oikeasti jaksaa tälläistä.
Väsynyt88
VASTAUS: Kiitos yhteydenotosta. Lähettämästäsi viestistä välittyy tunnelma, ettet oikein koe puhaltavasi juuri nyt yhteen hiileen miehesi kanssa - ajaudutte erimielisyyksiin lasten kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä ja tämä turhauttaa ja väsyttää sinua paljon. Lastenkasvatus onkin raha-asioiden, seksin ja ajankäytön ohella yksi (kesto)riidanaihe monien pariskuntien kesken, koska ollaan isojen kysymysten äärellä: minkälaista hyvän elämänmallia lapsille oikeastaan halutaan välittää.
Kerroit, että miehesi odottaa lapsiltanne liikaa ja antaa mahdottomia (ylimitoitettuja?) rangaistuksia. Tässä asiassa näytätte olevan samaa mieltä; miehesi tuntuu katuvan tekemisiään ja tuntee ehkä syyllisyyttäkin omasta toiminnastaan. Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä niissä tilanteissa miehesi mielessä tapahtuu kun hän kokee toimivansa kasvattajana omien ihanteidensa vastaisesti - mikä saa hänet lopulta olemaan liian ankara tai vaativa lapsianne kohtaan? Mietin, missä määrin hän mahdollisesti kokee riittämättömyyttä ja neuvottomuutta isänä, ehkä pelkää, ettei täytä omia tai (kuviteltuja) toisten odotuksia siitä, miten hänen tulisi toimia, jotta olisi riittävän hyvä isä.
Aika moni vanhempi kokee, että isyyteen ja äitiyteen sopeutuminen on vienyt pitkän ajan. Jotkut puhuvat, etteivät oikein koskaan ole kokeneet, että isänä tai äitinä oleminen on "mun juttu" (en vihjaa, että näin olisi puolisosi kohdalla, mutta mielenkiintoista olisi kuulla hänen ajatuksiaan isänä olemisesta laajemminkin). Sitäkin mietin, että missä asioissa voisitte antaa toisillenne positiivista palautetta vanhempina ja puolisoina? Suhteessanne on kuitenkin rakkautta ja yhteistä huumoria ilmeisen paljon.
Toit viestissäsi esille myös sen, että miehesi on "poissa" ja hän paikkailee tätä poissaoloaan erilaisilla hankinnoilla ja laatuajalla. Et tarkemmin kuvaa onko hän konkreettisesti poissa kotoa vai henkisesti vai ehkä sekä että - mitkä tekijät/olosuhteet vaikuttavat siihen fiilikseen, että hän on poissa? Miten miehesi on reagoinut tai reagoisi siihen, jos kerrot rauhallisessa tilanteessa, että hänen poissaolonsa herättää sinussa epävarmuutta ja ehkä turvattomuudenkin tunteita, että kaipaat hänen läsnäoloaan perheessä ja omassa elämässäsi. Etteivät laatuaika tai lahjat korvaa sitä, mitä hän voisi läsnäolollaan perheellenne tuoda. Mahdollisesti olet puhunut tunteistasi miehellesi, mutta jos et vielä, niin mitä hänelle voisit sanoa? Varmaan olisi hyvä painottaa sitä, ettei perimmäinen tarkoituksesi (kai) ole hänen kritisoimisensa tai arvosteleminen, vaan kertoa siitä, miten tärkeä ja suorastaan korvaamaton ihminen hän on sinulle. Positiivisesti ilmaistuihin viesteihin on yleensä helpompi vastata myönteisellä tavalla - jos kokee toisen puheen kritiikiksi tai arvosteluksi, niin helposti alkaa puolustautuminen/vetäytyminen ja hyvä ja avoin keskusteluyhteys jää syntymättä.
Tämän poissaolo-asiankin yhteydessä olisi kiva kuulla, mitä miehesi mahdollisesti tuumailee asiasta ja miten oikeastaan päädytte "lipsumisen" tielle ja samoihin asioihin uudelleen. Viestisi perusteella voisi kuvitella, että miehelläsi on aito halu muuttaa asioita paremmaksi. Toivottavasti näistä ajatuksista on sinulle jotain apua.
