KYSYMYS: Hei, olemme 25v pariskunta, 8 vuotta yhdessä, 3 vuotta naimisissa. Kaksi lasta. Suhteemme on alkuun ollut normaali, ylä ja alamäkiä, ongelmia on siis matkalla ollut mutta ollaan selvitty niistä yhdessä.
Nyt kuitenkin vaimo kertoi ettei tunne enään minua kohtaan kuin ns "kaverillisesti". Läheisyys ja myös makuuhuonepuoli ei tunnu oikeen miltään hänestä, koska ei tunne samalla tavalla kuin ennen.
Hän on nyt muuttunut viimeisen vajaa 2 vuoden aikana, ennen hän oli ihminen joka halusi läheisyyttä, ja taisteli kanssani ongelmamme selväksi. Nyt hän on myöntänyt, ettei tässä viimeisen kuukauden aikana,jolloin olemme tätä asiaa puhuneet, niin ole ajatellut edes koko asiaa, vaan paennut sitä.
Hän myös sai keskustelukaverin netistä, joka on tuonut vielä oman vaikeutensa mustasukkaisuuden muodossa. Vaimoni myös myönsi että on paennut meidän tilannettamme tähän keskusteluun.
Nyt olen saanut vaimoltani kuvan että on semmoisessa mielentilassa että on luovuttanut tällä hetkellä tämän suhteen. Mutta uskoo kuitenkin että meidän olisi mahdollista selviytyä tästä. Eli hyvin ristiriitainen tunne tässä. Olemme myös harkinneet parisuhdeterapiaa.
Onko kadonnut rakkaus ja kipinä mahdollista löytää uudelleen? Kumpikaan ei halua kuitenkaan olla suhteessa vain lasten takia.
Gargoilean
VASTAUS: Kiitos kirjeestä! Te olette noin nuoriksi ihmisiksi olleet jo pitkään yhdessä. Olette alkaneet seurustella hyvin nuorina, ja kasvaneet aikuisiksi yhdessä. Muistatte toisenne hyvin nuoresta lähtien.
Siinä asiassa on paljon hyviä puolia: te tunnette toisenne varmasti aika läpikotaisin. Olette jo ehtineet kokea yhdessä monenlaista. Yhteinen jaettu elämä kantaa. Mutta samalla tuo nuorena aloitettu liitto voi vaikuttaa niin, että jossain vaiheessa toinen alkaa tuntua kaverilta, ja jopa vähän kuin sisarukselta. Silloin seksuaalisen kiinnostuksen väljähtyminen on aika luonnollista: siskon tai veljenhän ei kuulukaan kiinnostaa seksuaalisella tasolla. Voi herätä kysymys, olisiko jonkun toisen kanssa paremmin, kun kumpikaan ei ole ehtinyt elää pitkää suhdetta kenenkään toisen kanssa. Sellainen pohdinta on tosi ymmärrettävää. Kaikenlaisiin suhteisiin liittyy omat kysymyksensä.
On muutenkin tavallista, että pikkulapsivaiheessa pari kokee etääntyvänsä toisistaan. Pikkulapsivaiheessa seksi ja muu parisuhteen fyysinen läheisyys tutkitusti vähenevät – jo ajan ja voimavarojen takia. On väsymystä ja kuormitusta, riitoja ja etäisyyttä. Siksi erotkin ovat kaikkein yleisimpiä juuri pikkulapsiperheissä. Monet asiantuntijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että tässä vaiheessa ei kannattaisi erota, jos erityisen vakavaa syytä erolle (kuten väkivaltaa) ei ole. Lapsen sisäinen turvallisuus kehittyy ensimmäisinä elinvuosina. Siksi juuri ne vuodet kannattaisi erityisesti panostaa lapsien hyvinvointiin ja perhekeskeisyyteen. Jonkin aikaa voi siis olla ihan järkevää pysyä yhdessä ”vain lasten vuoksi”, jos välillänne on sentään kunnioitusta ja ystävyyttä.
Erota ei kannata pikkulapsivaiheessa ilman erityisen painavaa syytä senkään takia, että vanhempien kuormitus on siinä vaiheessa niin kova. Jotkut kuvaavat, että väsymyksen ja ruuhkavuosien muiden paineiden takia eletään kuin sumussa. Kun on paha olla, kumppaniin kohdistuu toiveita, jotka eivät täyty, koska hänkin elää samassa sumussa. Monet yrittävät ratkaista erolla ongelmaa, joka ei ratkea erolla: arki onkin eron jälkeen yhä vaativampaa. Jos tuntuu mahdolliselta, kannattaa sopia, että tämän vaiheen yli mennään yhdessä ja kun on taas kunnolliset yöunet ja mahdollisuus keskustella ja rakastella rauhassa, vasta sitten tehdään isoja päätöksiä.
Pitkää suhdetta voikin tarkastella pidemmässä mittakaavassa: kaikissa pitkissä suhteissa on monenlaisia vaiheita, eivätkä niistä kaikki ole helppoja vaiheita. Teillä on nyt meneillään vaihe, jolloin välillenne on kasvanut etäisyyttä. Kun suhteessa on etäisyyttä, on ymmärrettävää, että ihminen viehättyy toisesta ihmisestä, joka tuntuu lämpimältä ja kiinnostuneelta. Jokainen ihminen tarvitsee jonkun toisen tukea ja ymmärrystä – jos oma kumppani tuntuu etäiseltä, voi jonkun toisen tarjoama ymmärrys houkuttaa ja lohduttaa. Mustasukkaisuus on silloin ihan luonnollinen reaktio: joku toinen uhkaa jotakin minulle tärkeää. ”Valitseeko kumppanini jonkun toisen minun edelleni?” Sellainen ajatus satuttaa.
Etäisyys välillänne on kuitenkin täysin realistisesti mahdollista kuroa umpeen. Sanonnan mukaan tärkein matka minkä ihminen voi tehdä, on tulla toista puolitiehen vastaan. Kuulostaa todella hyvältä, että ajattelette voivanne selviytyä tästä suhteenne jaksosta: kumpikin voi tulla toista vastaan esimerkiksi koettamalla kuunnella toista kaikessa rauhassa. ”Miten sinä oikein voit? Miten minä voin olla tukenasi? Mitä toivot ja tarvitset minulta? Haluatko tulla kainaloon?”
Kun te tietoisesti pyritte taas puhumaan yhdessä ja kuuntelemaan toisianne, voi ymmärrys lisääntyä. Suhteeseenne voi vähitellen rakentua taas uudenlainen, lähentymisen vaihe. Kun löydätte taas toisistanne sen naisen ja miehen, johon olette aikanaan rakastuneet, sisaruuden tuntu katoaa. Toiseen voi rakastua uudelleen ja yhä syvemmällä tasolla. Silloin myös rakasteluun voi tulla uutta kiinnostusta ja uusia tasoja.
On vastuullinen ajatus hakea tilanteeseenne apua. Suosittelen teille lämpimästi pariterapiaa, missä pääsette puhumaan asioista ulkopuolisen ihmisen tuella.
KYSYMYS: Olen seurustellut avomieheni kanssa kohta 5vuotta, suhteemme alkutaipaleelle mahtui paljon ikäviä asioita. Pettämistä, nettideitti-sivuja mieheni osalta. Nyt meillä on lapsi joka on ensi viikolla vuoden. Suhteemme on kuihtunut lapsen myötä vielä enemmän siitä mitä se jo oli.. olemme jatkuvasti riitelemässä, mieheni ei kovin anna minulle huomiota tai osoita rakkauttaan, seksiä on kerran vkossa ja sekin on nopeaa paineiden purkua. Rakastan miestäni ja en tahdo erota mutta en myöskään halua että parisuhteemme on sitä että kinastellaan jatkuvasti eikä suhteessa ole enään mitään ns kipinää.. mitä voisin/voismme tehdä suhteemme parantamiseksi? Kiitos jo etukäteen neuvoista!
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Tilanteenne on varmasti varma monille pienten lasten vanhemmille. Vanhemman rooliin asettuminen vie tilaa parisuhteen miehenä ja naisena olemiselta. Arki uuvuttaa aivan eri lailla kuin ennen lapsia. Vauva-aikana joskus työssäkäyvä osapuoli tuntee itsensä ulkopuolisiksi kotona vauvaa hoitavan puolison keskittyessä vauvaan. Lyhyestä kirjoituksestasi tulee ilmi myös hyviä asioita. Hienoa, että teillä on seksielämää. Joskus tässä vaiheessa tulee pitkiäkin taukoja. Kerrot rakastavasi miestäsi, mikä on hyvä asia! Kun on vielä rakkautta, tilanteeseen haluaa muutosta ja on valmis tekemään asioita muutoksen eteen.
Kirjoituksestasi ei käy ilmi kuinka paljon suhteenne alun epäluottamus mieheesi vaivaa sinua. Oletan sen vaivaavan, koska mainitset siitä. Mietin tunnetko epäluottamusta tällä hetkellä miestäsi kohtaan? Monesti suhteen alussa tapahtuneet loukkaukset vaikuttavat ”taustalla” pitkään tai pomppaavat esiin parisuhteen vaikeimmissa vaiheissa. Lapsen hankkiminen yhdessä on yleensä merkki sitoutumisesta parisuhteeseen. Kerrot suhteenne kuihtuneen entisestään vauvan saamisen jälkeen. Mitähän tämä kuihtuneisuus oli ennen vauvaa? Ilmeisesti alun hankaluuksien jälkeen kuitenkin tapahtui jotain, joka sai sinut perustamaan perhettä yhdessä miehesi kanssa. Tällä hetkellä koet olevasi etäällä miehestäsi ja ilmeisesti tunnet olosi turvattomaksi. Turvattomuus on todennäköisesti yhteydessä suhteen alun tapahtumiin.
Ensimmäinen ja tärkein asia, jonka voitte tehdä, on keskustella avoimesti parisuhteestanne. Mitenköhän miehesi kokee suhteenne? Mitä hän toivoo ja on valmis tekemään suhteenne hyväksi? Keskustelut lähentävät ja helpottavat oloa silloin kuin ne eivät mene riitelyksi. Kaipaat suhteeseesi kipinää. Kipinän herättelyyn, kuten yleensäkin parisuhteen parantamiseen, tarvitaan motivaation lisäksi konkreettisia tekoja. Mitä ovat ne mukavat asiat, joita olette joskus tehneet yhdessä? Voisitko miettiä mistä miehesi tykkää erityisesti ja järjestää jotain sellaista? Mukavan yhdessäolon seurauksena seksikin voi muuttua enemmän toisen kohtaamiseksi. Usein väsymys vie tilaa seksiltä. Voiko seksielämään järjestää jotenkin aikaa ja rauhaa tai erilaisen tilanteen, jotta se ei olisi vain kuvaamaasi ”nopeaa paineiden purkua?”
Jos tilanteenne ei helpotu keskustelun ja parisuhteen parantamisvinkkien avulla, ottakaa rohkeasti yhteyttä paikkakuntanne perheasiain neuvottelukeskukseen tai perheneuvolaan. Mitä aikaisemmassa vaiheessa ongelmiin haetaan apua, sitä paremmin ongelmat myös lievittyvät!
Mukavaa kesää ja voimaa antavaa parisuhdetta teille toivoen
KYSYMYS: Olen 23-vuotias yhden lapsen äiti ja avovaimo.
Hieman taustaa. Kun tulin raskaaksi, olimme olleet avopuolisoni kanssa yhdessä vasta muutaman kuukauden. Alussa tietenkin pelkäsin, mitä tulee tapahtumaan meille ja suhteellemme. Tässä vaiheessa voisin kuitenkin sanoa, että lapsi on vain vahvistanut suhdettamme ja antanut entistä suuremman merkityksen yhdessäololle.
Tällä hetkellä opiskelen täyspäiväisesti ja mieheni hoitaa lastamme kotona. Hänkin on opiskelija. Pelkään,että ongelmaksemme koituu vielä jossain vaiheessa yhteisen ajan puute. Päiväni ovat pitkiä ja silloin kun minulla mahdollisesti on vapaapäivä, on mieheni vuoro työskennellä.
En halua "varastaa" lapsen kanssa vietettävästä ajasta aikaa opintoihini, joten olen ottanut tavakseni käydä kouluvelvollisuuksien kimppuun lapsen mentyä nukkumaan. Itsenäistä opiskelua on paljon ja minua ahdistaa työn määrä ja se, miten ehdin kaiken tehdä. Rakastan miestäni ja haluaisin viettää hänen kanssaan enemmän kahdenkeskistä aikaa, mutta en yksinkertaisesti ehdi jos haluan myös saada riittävät yöunet. Tunnen olevani pattitilanteessa, enkä oikein tiedä miten voisin tilannetta lähteä selvittämään.
Kiirevuosien perheenäiti 23v.
VASTAUS: Kiitos hyvin tärkeästä kysymyksestäsi. On hienoa, ettet halua varastaa lapsesi aikaa. Sekin on hienoa, että rakastat miestäsi, ja haluaisit viettää hänen kansaan enemmän aikaa. Nyt pitää sitten miettiä, miten se olisi mahdollista. On nimittäin erittäin viisasta, että kannat huolta asiasta. Lapsellennekin on äärettömän tärkeää, että teidän parisuhteenne olisi mahdollisimman hyvä. Teidän parisuhteenne nimittäin on hänen kotinsa.
Ensiksikin pitää miettiä, kuinka kauan nykyinen tilanne tulee kestämään. Parisuhde kestää jonkin verran laiminlyömistä, kun se ei kestä kauaa, ja siihen on yhdessä sitouduttu. Joskus parisuhde voi olla vaikka joitain kuukausia ”hyllyllä”, kun jokin tärkeä projekti on saatava valmiiksi. Silloinkin on syytä keskustella perin pohjin, että se on molemmille ok. Jos on kysymys pidemmästä ajasta, on keksittävä jotain. En suosittelisi vuodenkaan mittaista parisuhteen ”hyllytystä”.
Mainitsit, että sinua ahdistaa työn määrä. Tätä ahdistusta on syytä pohtia. Onko siihen oikeasti syytä, vai oletko kenties turhaan ahdistunut? Oletko onnistunut suoriutumaan opinnoistasi suurella vaivalla, rimaa hipoen, vai oletko kenties saanut hyviä arvosanoja? Mikäli kyseessä on jälkimmäinen vaihtoehto, sinulla on kenties varaa vähän madaltaa rimaa. Millaisen aikataulun olet asettanut valmistumisellesi? Onko sitä mahdollista väljentää?
Pienten lasten vanhempien mahdollisuus kahdenkeskiseen aikaan on silloin, kun lapset nukkuvat ja vanhemmat vielä eivät. Suosittelisin, että käyttäisitte edes jonkin osan siitä hyväksenne. Istuisitte vaikka puoli tuntia, tai edes vartin yhdessä teemukin ääressä, ennen kuin alat opiskella. Varastaisitte silloin tällöin opiskeluilta hetken rakasteluun. Ja ainakin joskus tekisitte jotain vähän pitkäkestoisempaakin yhdessä, kävisitte kävelyllä, katsoisitte elokuvaa, tai mitä ikinä tykkäättekin tehdä kahdestaan. En usko, että opiskelusi tulevat raunioitumaan tämän takia. Elämä on yleensäkin sellaista, että kaikki aika meneejohonkin muuhun kuin parisuhteeseen, jos emme varta vasten irrota ja kalenteroi siihen aikaa.
Mieti vielä, voitko kehittää opiskelutekniikkaasi. Taannoisessa Hesarissa kerrottiin, että tehokkainta opiskelua on se, että tekee itselleen välitenttejä. On myös tehokkaampaa opiskellä lyhyissä pätkissä, kuin liian pitkissä.
Pidä siis välillä taukoja, ja muhinoi sillä aikaa miehesi kanssa. Mikäli opiskelemasi ala kiinnostaa häntä, kertoile hänelle mielenkiintoisia asioita, joita olet lukenut. Älä kuitenkaan rasita häntä liikaa niillä.
KYSYMYS: perheeseeni kuuluvat pojat 4v ja 7v sekä vaimo 37v. Olemme olleet yhdessä 15 vuotta. Olen jo kauan ennen lapsia haaveillut perheestä ja pohtinut että kaksi lasta on minulle täydellinen perhekoko. Esikoisen kanssa kaikki meni hyvin, mutta toisen vauva-aikana vaimoni sairastui masennukseen ja oli pahimmillaan jopa itsetuhoinen.
Nyt lasten kasvettua ja lääkityksen ansiosta tilanne masennuksen suhteen on hyvä ja elimme n. vuosi sitten todella onnellista aikaa. Viimeisen vuoden aikana vaimo on suostutellut hankkimaan kolmannen lapsen. Olen kieltäytynyt koska koen että minulla ei ole henkisiä, fyysisiä eikä taloudellisia voimavaroja hankkimaan kolmatta lasta. Henkisesti pahin masennusaika oli elämäni raskainta aikaa ja en halua ottaa riskiä sen toistumisesta, fyysisesti lapsen hoitaminen on rankkaa, etenkin kun kärsin koko ajan unettomuudesta ja taloudellisesti meillä ei olisi varaa isompaan autoon ja asuntoon. En halua että lapseni joutuisivat elämään köyhyydessä. Koen myös että uuden lapsen tulo veisi aikaani pojilta, joiden kanssa olen juuri aloittanut yhteisiä harrastuksia. Itse harrastan kilpaurheilua ja siitäkin joutuisin tinkimään juuri kun olen voinut lasten kasvettua panostaa enemmän omaan hyvinvointiin. Tuntuu että en yksinkertaisesti jaksa aloittaa kaikkea alusta ja uhraisin siinä liikaa omaa ja muun perheen elämää.
Kolmannesta lapsesta on muodostunut vaimolle pakkomielle. Hän ei osaa ajatella seuraamuksia ja olla tyytyväinen siitä mitä on. Kaikki olisi hyvin nytkin. Olen osoittanut hänelle kovasti huomioita ja kertonut lähes päivittäin kuinka tärkeä hän on. Haluan viettää hänen kanssaan loppuelämäni. Asiasta keskusteleminen on hyvin vaikeaa itkemisen ja mököttämisen takia. Olen ehdottanut perheneuvontaan menemistä mutta siitä hän kieltäytyi. Tuntuu että hän ei anna periksi ja on luultavasti valmis rikkomaan meidän ihanan perheen pakkomielteensä takia. Tuntuu että hänen rakkaus minua kohtaan ei ole riittävän suurta jotta hän hyväksyisi asian.
Miten asiassa voi saada apua, kun puhuminen on vaikeaa ja ammattiavusta kieltäydytään?Pitäisikö minun tehdä jotain mitä vain toinen haluaa vai onko edessä väistämättä perheen hajoaminen?
Mixxa82
VASTAUS: Kiitos kysymyksestä, joka on keskeinen monelle lapsiperheelle!
Vaimosi haluaisi vielä kolmannen lapsen, mutta sinulle nykyiset kaksi olisi riittävä lapsimäärä. Perustelet näkemystäsi hyvin ja monelta kannalta. Pohdit taloudellisia seikkoja, ajankäyttöä ja sitä, että elämä nyt jo 4- ja 7-vuotiaiden poikien kanssa alkaa olla helpompaa. Niin sinulla kuin vaimollakin on jo mahdollisuus harrastuksiin. Mahdollinen uusi vauva merkitsisi lapsiperhearjessa palaamista lähtöruutuun. Eniten olet huolissasi siitä, että vaimollasi oli edellisen lapsen syntymän jälkeen paha synnytyksen jälkeinen masennus. Viimeksi kulunut vuosi on ollut kokemuksesi mukaan teille hyvin onnellinen vaimosi toivuttua, poikien kasvettua ja elämän asetuttua mukavasti aloilleen. Ymmärrän hyvin huolesi siitä muutoksesta, jota mahdollinen kolmas lapsi merkitsisi.
Vaimosi haluaa vielä yhtä lasta, mutta hänen perusteluitaan emme tiedä. Sinun näkökulmastasi vaimo haluaa lasta pakkomielteisesti. Miten hän mahtaisi itse kuvailla ja perustella toivettaan? Emme tiedä sitä, joten alan vähän arvailla. Voisin kuvitella, että hän kokisi mielellään vielä yhden, seesteisemmän vauva-ajan korjaavana kokemuksena edelliselle, masennuksen varjostamalle kaudelle. Ehkä hän ajattelee, että uusi, parempi pikkulapsikausi yhdistäisi koko perhettä. Mietin myös, millaisista perheistä te kumpikin olette itse lähtöisin. Omat kokemukset pienestä tai suuresta sisarusparvesta voivat vaikuttaa mielikuviimme joko niin, että haluamme omille lapsille samanlaisen tai sitten erilaisen perheen kuin itsellämme on ollut.
Kun sanot, ettet halua lastesi elävän köyhyydessä, mietin, onko itselläsi kokemusta siitä, että isossa perheessä on jouduttu taloudellisesti tinkimään paljon esimerkiksi harrastuksista. Tai oletko kokenut, että vanhemmilta ei ole riittänyt aikaa ja huomiota riittävästi jokaiselle lapselle? Tai aivan päin vastoin: ehkä olet kasvanut pienessä, taloudellisesti vakaassa perheessä, jossa jokaiselle on riittänyt aikaa ja kohtuullisesti taloudellisia resursseja, ja haluat huolehtia siitä, että omien lastesi asiat ovat yhtä hyvin. Millaisesta perheestä vaimosi mahtaa olla lähtöisin?
Onko omilla vanhemmillasi ollut mielestäsi riittävästi aikaa ja mahdollisuuksia myös omien unelmiensa toteuttamiseen? Entä vaimosi vanhemmilla? Miten sinun ajatuksesi kahdesta lapsesta on muotoutunut? Kerrot, että olet jo kauan ajatellut sitä sopivana lapsilukuna. Entä miten vaimosi ajatus hyvästä lapsiluvusta on muotoutunut?
Voisi olla kiinnostavaa laajentaa lapsilukua koskevaa keskustelua teidän kummankin elämänhistoriaan ja malleihin, joita olette kotoanne saaneet. Mitä oman lapsuudenkotinne arvoista ja elämäntavoista haluatte tuoda omaan perheeseenne, mitä taas haluatte muuttaa omalla kohdallanne? Mitä hyvä elämä on teille yksilöinä, parina ja perheenä? Jos pysytte kaksilapsisena perheenä, miten vaimosi voisi kokea itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi naiseksi, puolisoksi ja äidiksi? Jos taas päädytte kolmanteen lapseen, mikä motivoisi sinua miehenä, isänä ja puolisona tällaiseen valintaan?
On kyse loppuelämään vaikuttavasta valinnasta, joten ymmärrän, että kummankin on vaikeata luopua omasta toiveestaan. Luultavasti kumpikaan valinta sinänsä ei dramaattisesti ratkaise mahdollisuuksianne hyvään ja turvattuun elämään. Olennaista on se, että voisitte löytää yhteisymmärryksen, niin että kumpikaan ei koe joutuvansa pakosta alistumaan toisen tahtoon. Suosittelen lämpimästi ulkopuolista keskusteluapua, jotta saisitte tilaa ja virikkeitä keskustelulle.
Ennen kaikkea vaalikaa sitä hyvää ja toimivaa, jota olette löytäneet suhteeseenne masennuksen jälkeisenä onnellisena aikana. Millä keinoilla pidätte onnea yllä, vaikka olettekin lapsiasiasta nyt eri mieltä?
Iloa ja rentoutta perheeseenne! Päivi, perheneuvoja
KYSYMYS: Mies jäi kiinni pettämisestä jota oli jatkunut kuukausia. Hän alkoi seurustelemaan naisen kanssa vaikka lupasi minulle että selvitämme asiamme ensin. Olimme olleet silloin yhdessä lähes 17-vuotta ja meillä on yhteisiä lapsia. Mies muuttui täysin. Hän ei pitänyt enää asioista mistä ennen piti ja omat lapsetkaan ei kiinnostaneet. Ei edes silloin kun tämä uusi nainen ja hänen mies tekivät meistä peräättömiä lastensuojeluilmoituksia ja saimme tappouhkauksia. Minulle soitti vielä toinenkin nainen ketä kertoi olleensa mieheni kanssa ja että hän pyörittää kolmea naista. Mieheni seurusteli muutaman kuukauden naisen kanssa mutta asui minun kanssa vielä. Samalla hän mietti palaisiko kuitenkin takaisin meidän kanssa. Tätä vaihetta kesti kauan ja se oli tuskallista. Lopulta mies valitsi meidät mutta jäi taas muutaman kuukauden päästä kiinni että oli tekemisissä edelleen naisen kanssa.
Olemme edelleen yhdessä mutta emme puhu mitään tapahtuneesta emmekä suhteemme jatkosta. Mies ei tiedä miksi niin toimi eikä osaa antaa mitään selitystä tapahtuneelle. Emme puhu muuta kuin arkisista asioista ja se vaivaa minua. Itse mietin naimisiin menoa tai haluanko vielä lapsia ym mutta mies ei osaa sanoa mitään. En pysty käsittelemään tapahtunutta kenenkään kanssa tai puhumaan haaveistani tai toiveistani en edes peloistani. Mies aina lupaa että alamme puhumaan mutta niin ei ikinä käy. Olen väsynyt rikottuihin lupauksiin ja valheisiin. En usko että hän muuttuu ja pelkään koska kaikki toistuu. Kannattaako olla miehen kanssa joka ei osaa puhua eikä edes yritä helpottaa oloani tai halua miettiä tulevaisuuttamme. Mies on ennekin valehdellut minulle monista asioista ihan suhteen alusta asti. Tuntuu etten pääse eteenpäin eikä mies halua edes nähdä vaivaa asian eteen. Emme edes tee mitään yhdessä. Minua vaivaa myös se etten pysty luottamaan häneen. Enkö vaan uskalla päästää hänestä irti vaikka pitäisi.
Surullinen äiti, 33
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Minäkin tulin surulliseksi lukiessani sitä. Miehesi on kohdellut sinua kurjasti ja olet joutunut kokemaan todella ikäviä asioita.
Teillä on takana pitkä pätkä parisuhdetta ja lapsiperhe-elämää. Kerrot, että miehesi on muuttunut täysin. Oletan, että olette olleet yhdessä ihan nuoresta asti. Voisiko kyse olla elämättömän elämän velkomisesta nyt tässä vaiheessa? Oli miten tahansa, mikään ei tietenkään oikeuta valehtelua ja pettämistä.
Olet nyt väsynyt valehteluun ja rikottuihin lupauksiin asioiden selvittämisestä puhumalla. Pohdit, kannattaako olla miehen kanssa, joka ei halua miettiä yhteistä tulevaisuutta. Toisaalta teillä on pitkä parisuhde ja lapsia. Kysymykseesi voit vastata vain sinä itse. Sen voi sinulle kyllä sanoa, että naimisiin menoa ja lapsien hankintaa ei tässä vaiheessa kannata ajatella. Ne sitoisivat sinut vain entistä tiukemmin mieheen, johon et pysty luottamaan.
Viestisi viimeinen lause on tärkeä. Mietit, etkö vain uskalla päästää miehestäsi irti, vaikka pitäisi. Lauseen loppuosa kertoo, että tiedät jo, mitä sinun kannattaisi tehdä. Alkuosa kertoo pelosta. Mieti, mitä pelkäät. Yksin jäämistä? Pärjäämistä? Muiden suhtautumista? Sitä, että katuisit? Pelkosi ovat hyvin ymmärrettäviä. Muista silti, kun näitä mietit, että pelko ei ole koskaan hyvä syy olla parisuhteessa.
Kun puhuminen kotona kahden kesken ei onnistu, kannattaa hakea apua parisuhdeasioiden ammattilaisilta. Maksutonta apua voi tiedustella lähimmästä Perheasiain neuvottelukeskuksesta, oman kunnan perheneuvolasta tai neuvolan kautta. Olisi tosi tärkeää, että oppisitte yhdessä selvittämään asioitanne puhumalla. Käsittelemättöminä kriisit kerryttävät tunnetaakkaa, joka kulkee mukananne aina. Puhumisen opettelu ja asioiden selvittely on tärkeää myös lastenne kannalta. He ovat joutuneet elämään näiden parisuhdekiemuroiden keskellä ja ne ovat varmasti vaikuttaneet myös heihin. Sinun oman jaksamisesi kannalta olisi hyvä, että pääsisit myös itse puhumaan tuntojasi jollekin ja käsittelemään kaikkea, mitä olet kokenut.
KYSYMYS: Meillä on kolme lasta iältään 7,6 ja 3v. Itse olen vanhin 5-lapsisesta perheestä ja aina kokenut sisarukset suureksi rikkaudeksi. Olen myös haaveillut että itsekin saisin useamman lapsen, kolme tai neljä. Siitä lähtien kun nuorimmaisemme syntyi olen ajatellut vahvasti että yksi vielä. Yritin jo tuolloin vihjata asiasta miehelleni, mutta mies tyrmäsi keskustelun, koska meillähän oli jo vauva. Matkan varrella yritin joitain kertoja kokeilla kepillä jäätä josko miehen asenne olisi muuttunut, mutta aina sain vastauksen, jonka koin täystyrmäyksenä keskustelun avaukseen. Pahoitin mieleni ja jäin yksin haaveilemaan neljännestä lapsesta. Nyt biologinen kello tikittää. Olemme mieheni kanssa jo 39v. 2kk sitten otin ensimmäisen kerran kunnolla asian puheeksi. Mies koki keskustelun avauksen shokkina, koska oli mielessään kuvitellut että kolme lasta olisi ollut sovittu asia.
Olemme yrittäneet keskustella asiasta omia ajatuksiamme toisillemme jakaen, mutta asia ei tunnu menevän mihinkään suuntaan. Minä olen tunnepohjaisempi ja minun on helpompi heittäytyä Jumalan kannattelun varaan. En pelkää lainkaan ettemmekö selviytyisi loistavasti neljän lapsen kanssa. Onhan meitä kaksi fiksua aikuista, Jumalan tuki apuna ja taloudellinen tilanne kunnossa. Mies kuitenkin on luonteeltaan mukavuudenhaluisempi ja haluaisi kontrolloida paremmin arkeamme, joka nytkin on usein äänekästä hulabaloota. Mies on kaksilapsisen perheen kuopus ja tottunut lapsuudestaan asti seesteinen arkeen.
Itse koen suurta surua kun mies ei innostunut minun suunnitelmista ja miestä harmittaa kun minä en voi tyytyä siihen mitä meillä on. Viime aikoina suhdettamme on alkanut leimata ilottomuus ja jäykkyys tämän erimielisyyden takia. Miten pääsisimme asiassa eteenpäin?
Annie
VASTAUS: Kiitos viestistäsi! Sitä lukiessa on helppo ymmärtää teidän molempien tunteita, miehesi ja sinun. Olet itse isosta perheestä ja kokenut sisarukset suureksi rikkaudeksi elämässäsi. Lapsuudenperheessäsi on pärjätty taloudellisesti ison lapsijoukon kanssa, joten sinun on helppo luottaa siihen, että tekin pärjäisitte. Olet myös kasvanut siinä touhussa, hälinässä ja vilskeessä, jota monilapsisen perheen elämässä riittää. Miehesi on kasvanut kaksilapsisessa perheessä ja sen myötä rauhallisemmassa ympäristössä. Hänelle teidän kolme lastanne riittäisi mainiosti ja hän saattaa kantaa huolta myös taloudellisista näkökulmista.
Mietin, mistä kaikesta puhummekaan, kun puhumme lapsen hankkimisesta. Joku voi miettiä lapsilaumaa peuhaamassa pihalla ja kokoontumassa aikanaan omine perheineen mummolaan, meidän klaania, joka tukee toisiaan ja pitää yhtä, sisaruutta, joka elämänmittaisena ihmissuhteena tarjoaa aina tukea. Voidaan ajatella myös lähempänä olevia asioita: mahdollisuutta äitiys- ja vanhempainlomaan ja hoitovapaaseen, jolloin voisi itse irtautua hektisestä työelämästä ja mahdollistaa kaikille lapsilleen vanhemman läsnäoloa kotona. Sisaruksista on myös seuraa toisilleen, joten vanhempien työmäärä ei kasva suoraan lapsilukuun verrattavalla tavalla. Lapsen hankkiminen voi joskus antaa myös lisäaikaa miettiä omia tulevaisuuden suunnitelmiaan ja pohtia, mitä oikeastaan haluaa elämältä. Lapsi merkitsee tulevaisuutta ja toivoa: näiden pienten kautta katson elämässä eteenpäin. Heidän ja seuraavien sukupolvien kautta minunkin elämäni saa merkitystä. Ehkä lapsi myös toteuttaa elämässään jotakin, johon minulla ei ollut mahdollisuutta tai joka minulta on jäänyt kesken. Lapsen hankkimiseen liittyy aina itsekkyyttä, on kyse minun halustani saada lapsi ja toiveista, joita lapseen sijoitan. Tässä ei ole mitään väärää, on vain hyvä pohtia omia motiivejaan ja tulla enemmän tietoiseksi sitä, mitä kaikkea lapsi minulle edustaa.
Entä mistä kaikesta puhumme, kun lapsimäärä riittää? Ehkä tarpeesta saada jo levätä ja elää helpommin, kun pikkulapsivaihe alkaa olla ohi. Mielessä välkkyy mahdollisuus parisuhdeajasta kahden kesken oman rakkaan kanssa. Toki hellyyttä ja seksuaalista virettä on mahdollista ylläpitää pikkulapsivaiheessakin, mutta saahan aikuisten välinen läheisyys enemmän tilaa lasten kasvaessa. Väsymys hellittää, ja se näkyy kaikessa, työssä, parisuhteessa ja vanhempana jaksamisessa. Haluan olla riittävästi läsnä näiden lasteni elämässä enkä hankkia lisää. Voin katsoa myös tulevaisuuteen ja toivoa meille kahdelle aikaa aikuisten lasten vanhempina, vapaina toteuttamaan ihan omia toiveitamme ilman yhä pitenevää ajanjaksoa, jolloin meillä on alaikäisiä ensisijaisesti huomioitavina. Entä miten terveys kestää ja töitä riittää?
Tässä laukkasivat omat mielikuvani lapsen hankkimisen puolesta ja sitä vastaan. Teillä on omia, ehkä ihan toisenlaisia mielikuvia. Minusta olisi hyvä, jos ottaisitte ne kaikki puheeksi keskenänne. Osa niistä perustuu käytännöllisiin asioihin, osa tunteisiin. Näinhän on kaikkien elämän valintojen laita auton vaihtamisesta alkaen: keräämme faktoja, mutta suodatamme niitä tunteidemme kautta. Antakaa siis keskustelussa kaikkien mielikuvien lennellä aina pienistä, paljaista varpaista tassuttelemassa keittiön lattialla aikuisten viipyileviin aamukahveihin sanomalehden kera. Puhukaa realiteeteista myös: rahasta, jaksamisesta, ajankäytöstä.
Tällä hetkellä olette omien lapsuudenperheittenne elämään verrattuna keskivaiheilla: Kahden ja viiden lapsen keskiarvo olisi 3,5. Olette siis molemmat joustaneet omista lähtökohdistanne. Uskon, että teillä on kykyä keskustellen hakea ratkaisu, johon molemmat voivat sitoutua. Viestistäsi nousi mielikuva siitä, että perheessänne on paljon hyvää ja toimivaa. Arvostakaa sitä ja iloitkaa siitä!
KYSYMYS: Mieheni haukkuu ja vähättelee minua yhteisen lapsemme nähden ja hänelle. "Äiti ei osaa pitää sinusta huolta, hän haluaa että kuolet." Hän on myös esittänyt lyövänsä minua lapsen nähden, huutanut ja rikkonut tavaroita lapsen nähden. Perhetyöntekijämme mielestä käytös on vain isän huolta lapsesta ja kyvystäni pitää lapsesta huolta sillä lapsi on loukannut itseään useasti läsnäollessani.
Perhetyöntekijä lähinnä myötäilee isää eikä ole tarpeeksi jämäkkä puhuessaan jaan kiertelee ja kaartelee.. Mikä olisi oikea taho hakea apua perheelle? Ja missä menee raja, jonka jälkeen lapsellemme on enemmän haittaa kuin hyötyä yhdessä pysymisestämme? Meillä on paljon erimielisyyksiä esim. Lapsen syömisistä ja ulkoiluista, miehen mielestä 2 vuotiaamme saa syödä silloin tällöin sipsiä ja juoda kokista, eikä hän käy juurikaan ulkona lapsen kanssa vaan katsoo paljon televisiota ja pelaa tabletilla.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Se sai minut huolestuneeksi. Huutaminen, haukkuminen, väkivallalla uhkaaminen, tavaroiden rikkominen, toisen vanhemmuuden kyseenalaistaminen, yms. ovat vakavia asioita ja henkisen väkivallan tunnusmerkkejä. "Äiti ei osaa pitää sinusta huolta, hän haluaa että kuolet", on todella väkivaltainen viesti lapselle. Tähän pitää puuttua heti!
Kirjoitat, että perhetyöntekijänne mielestä miehesi (väkivaltainen) käytös on vain isän huolta lapsesta ja kyvystäsi huolehtia hänestä. Tällaista huolta kumpi tahansa vanhemmista voi toki ilmaista, mutta tapa millä se nyt tehdään, ei kuullosta asialliselta. Kirjoitat, että perhetyöntekijä lähinnä myötäilee isää eikä ole mielestäsi tarpeeksi jämäkkä. Jäin miettimään, että olettekohan jo lastensuojelun asiakkaita ts. onkohan perhetyöntekijänne ohjautunut teille lastensuojelun kautta? Vai onko perhetyö kunnan ennaltaehkäisevää palvelua? Mikäli ette ole vielä lastensuojelun asiakkaita, suosittelen sinua kääntymään viipymättä kuntanne sosiaalitoimiston puoleen! Mikäli olette jo lastensuojelun asiakkaita, voit ilmaista tyytymättömyytesi perhetyöntekijän toiminnasta hänelle itselleen ja / tai hänen esimiehelleen. Kuullostaa siltä, että jäät nyt kovin yksin hätäsi ja mielipahasi kanssa. Vielä tiivistetysti: Kysyit, mikä on oikea taho hakea apua perheelle ja mielestäni se on ensisijaisesti lastensuojelu.
Kirjoitit kasvatuksellisista erimielisyyksistä kuten lapsen ulkoilusta ja syömisestä. Kaksivuotias lapsi tarvitsee monipuolista ja terveellistä ravintoa, jokapäiväistä ulkoilua ja riittävästi unta. Lisäksi hän tarvitsee paljon rakkautta ja rajoja sekä ennen kaikkea rauhallisen kasvuympäristön. Kaksivuotias ei jää mistään paitsi vaikkei hänen elämässään olisi lainkaan sipsiä, kokista (tai muita vastaavia herkkuja), tablettia tai televisiota (tai muita ruutuja). Toki edellä mainittuja asioita (ja muitakin) voi tulla lapsen elämään vähitellen, mutta sopivasti annosteltuna ja lapsen kehitystaso huomioiden. Mikäli parisuhdetilanteenne jatkuu pidempään riitaisena eikä siihen löydy riittävää apua, kannattaa eroa miettiä vakavana vaihtoehtona. Mutta ensisijaista olisi nyt saada lastensuojelu kuvioon mukaan tai tehostaa sen toimintaa.
KYSYMYS: Olen 39-vuotias nainen ja seurustellut 6 vuotta miesystäväni kanssa. Meillä on 5 kk:n ikäinen vauva, maailman rakkain ja ihanin pieni ihminen. Vauva sai (muutaman vuoden yrittämisen ja yhden keskenmenon jälkeen) alkunsa IVF:llä, jonka maksoin (n. 17 000e) yksin asuntosäästöilläni, sillä miesystäväni ei halunnut rahallisesti osallistua. Miesystäväni ei erityisesti halunnut lasta, mutta suostui "avustamaan" toiveestani ja pyynnöstäni, jos hänen ei tarvinnut maksaa mitään.
Muutimme yhteen juuri ennen vauvan syntymää. Olemme aina riidelleet paljon ja suhteemme on ollut "epätasainen" (pitkään on-off), mutta riidat ovat pahentuneet raskauden aikana ja vauvan synnyttyä. Miesystäväni saa raivokohtauksia, jolloin hän paiskoo tavaroita hajalle yms. (viimeisillä raskausviikoillani hän esim. paiskasi täyden ruokalautasen sirpaleiksi lattialle n. 10 cm päähän minusta, toisena iltana kitaransa palasiksi lattiaan ja kerran voidepurnukkani pitkin kylppärin seiniä, lapsen synnyttyä pyykit pitkin keittiötä, ruokaa sinne tänne yms.). Hän ei ole lyönyt minua tai lasta.
Lapsen synnyttyä olemme riidelleet joka ilta, mikä on mielestäni hirveää - erityisesti lapsen kannalta - ja tunnen siitä suurta syyllisyyttä. Itse olen tehnyt päätöksen, etten korota lapsen kuullen ääntäni, mutta miesystäväni huutaa usein täyttä huutoa lapsen läsnäollessa. Pahin oli kerta, jolloin hän sai jälleen raivarin lapsen ollessa hänen sylissään: hän huusi aivan lapsen korvan kohdalla haukkuen minua huoraksi (yleisin "lempinimeni" nykyään, syyttä) eikä suostunut antamaan lasta pois sylistään vaan syöksyi toiseen huoneeseen lapsi sylissään ja paiskasi oven kropallaan kiinni, niin että vauva heilui sylissä hurjasti. Jälkeenpäin hän lupasi, ettei enää koskaan tee niin. Jos tekee, lähdemme heti vauvan kanssa.
Vaikka mies on erittäin hyväpalkkaisessa hyvässä työssä johtavassa asemassa, hän on koko suhteemme ajan käyttänyt todella runsaasti alkoholia. Raskausaikanani määrä oli joka ilta n. 1 pullo viiniä + muutama olut, lapsen synnyttyä se on onneksi jonkin verran vähentynyt. Piilopulloja löytyy (tyhjennettynä) kuitenkin usein mitä omituisimmista paikoista (esim. pyykkikorista). Joululomalla (2 vkoa putkeen) ja viikonloppuisin alkoholia kuluu joka ilta niin, että iso mies mm. kävelee (kirjaimellisesti) päin seiniä.
Raha saa miesystäväni raivoihin. Hän on huono rahankäyttäjä, maksuja jatkuvasti perinnässä, ja vaikka hänellä on todella poikkeuksellisen hyvä palkka, hän vaatii minulta "ruokarahaa" useamman satasen joka kuukausi (itse saan vain Kelan tukea), koska hän käy useammin kaupassa. Hän huutaa minulle rahasta jatkuvasti. Maksamme kaikki laskut ja asumismenot tasan puoliksi. Uusimpana hän vaatii lapsilisästä (n. 90 e) puolet itselleen... Hän ei ole koko aikana ostanut yhtään, ei yhtä ainoaa asiaa lapselle: ei tarvikkeita (tutit, pullot, amme jne.), ei vaatteita, ei leluja, ei isompia tarvikkeita (vaunut, turvaistuin yms., joista suuri osa onneksi saatu lahjoina minun suvultani).
Muiden kuin vihan/kiukun tunteiden näyttäminen on hänelle mahdotonta, eikä hän siedä sitä minultakaan - itkuni suututtaa hänet joka kerta. (Muistan hetken, kun vauva oli vasta muutaman viikon ja olin aivan poikki. Mies oli minulle vihainen, istui sohvalla tietokoneellaan, kun itkin vauva sylissä ja pyysin halaamaan meitä - mies ignoorasi meidät ja oli koko illan kuin emme olisi olemassa, aivan koko illan.)
Miesystäväni käy töissä ja harrastuksissa ja tapaa koko ajan kavereitaan (baarissa) yms., joten käytännössä hoidan lapsen yksin ja näemme vain iltasella tunnin parin verran (riidelläksemme). Miehelle en edes uskaltaisi vauvaa jättää, sillä kun hän on pienen kassa, hän ei vastaa itkuun (siihen ei kuulemma ole syytä) ja on vain tietokoneellaan - esim. suihkussa käyntini aikana vauva saattaa huutaa täyttä kurkkua miehen reagoimatta mitenkään.
Sydämeni särkyy, kun ajattelen, miten tämä kaikki vaikuttaa vauvaan. Päiväsaikaan koitan kompensoida rakkaalle pienelle ihmiselle ja laulamme, leikimme, tanssimme, luemme, sylittelemme jne. yhdessä koko päivän. Mutta riittääkö se?
En ole tietenkään syytön tilanteeseen. Sanon suuttuessani tosi ilkeästi miehelle. Lisäksi olen muuttunut seikkailunhaluisesta, hauskasta naisystävästä pelkäksi äidiksi - ja lapsen etu menee minulla AINA meidän molempien aikuisten tarpeiden edelle, enkä huomioi miestä enää juurikaan. En usko, että enää olen häneen ihastunut, mutta en tiedä, voisiko ihastumisen tunne joskus palata?
Meillä on ihana koti ja haluaisin vielä yrittää yhteiseloa. Voisiko pariterapia auttaa, vai kannattaisiko vain muuttaa erilleen? Tärkein on vauvan etu, mutta en enää osaa ajatella, mikä rakkaalle pienelle ihmiselle olisi parasta. Osaisitteko neuvoa?
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi ja luottamuksesta meitä kohtaan. Tulin lukiessani kovin surulliseksi ja myös huolestuneeksi.
Tekstisi oli sydäntä särkevää luettavaa. Suurin toiveesi on täyttynyt ja olet monen vuoden odottamisen jälkeen saanut suloisen vauvan. Jo heti viestisi alussa kerrotkin tilanteen kaikessa raadollisuudessaan: miesystäväsi ei lasta halunnut.
Kerroit, ettet ole häneen enää ihastunut. Rakkaudesta et puhu mitään. Ei hänen käytöksensäkään sinun kuvailemanasi järin rakastavalta vaikuta. Luepa oma tekstisi uudelleen läpi. Se on todella karua tekstiä. Riitelyä, raivokohtauksia, tavaroiden rikkomista, huorittelua, holtitonta alkoholin käyttöä, vastuuttomuutta raha-asioissa, välinpitämättömyyttä jne.
Vakavaksi tilanteen tekee sen, että kaiken tämän keskellä elää ihan pieni lapsi. Minulle nousee monen tasoinen huoli. Huoli vauvan fyysisestä turvallisuudesta nousee siitä, miten miesystäväsi on suuttuessaan riehunut vauva sylissään. Lisäksi siitä, että hän on paiskonut esineitä vauvan läheisyydessä ja sinun ollessasi viimeisilläsi raskaana. Kaikki nämä ovat väkivaltaista käyttäytymistä ja lapselle vahingollista.
Lapseen vaikuttaa myös se henkinen ilmapiiri, jonka keskellä hän elää. Jos yhdessäolonne on lähinnä pelkkää riitelyä ja huutamista, se ei ole hyväksi kenellekään. Vauvaan vaikuttaa suoraan myös se, miten sinä itse voit. Kerrot monesta sellaisesta asiasta, jotka aiheuttavat turvattomuutta. Olen huolissani sinusta ja jaksamisestasi. Kuinka paljon parisuhteen ongelmat vievät sinulta sellaista energiaa, jonka kuuluisi suuntautua lapsen ja sinun itsesi hyvinvoinnista huolehtimiseen?
Mietin, kuinka moni ihan parisuhteen perusasioista suhteessanne täyttyy. Rakkaus? Luottamus? Vastuun jakaminen? Huolenpito? Hyvä vanhemmuus? Henkinen ja fyysinen läheisyys? Ilojen ja surujen jakaminen? Mikä pitää teitä yhdessä? Teillä on ihana koti. Riittääkö se?
Olet hyvä ja rakastava äiti lapsellesi. Yrität kompensoida pahoja asioita omalla rakkaudellasi. Vauvan kanssa olemisesi kuulostaa hyvältä ja kauniilta. Se ei vaan valitettavasti riitä pyyhkimään pois turvattomuutta aiheuttavia tekijöitä.
Aina kannattaa mennä pariterapiaan, jos molemmat haluavat pysyä yhdessä ja ovat motivoituneita muuttamaan omaa asennoitumistaan ja käyttäytymistään. Mutta ilman molempien omaa panostusta asioiden muuttamiseen on paraskin terapeutti voimaton.
Mihin tahansa päädytkin, muista, että lapsen etu menee kaiken edelle. Ja lapselle on tärkeää, että äiti voi hyvin.
Toivon sinulle viisautta toimia itsesi ja lapsesi hyvinvoinnin ja turvallisuuden parhaaksi.
KYSYMYS: Elämme avoliitossa ja meillä (molemmat 30 v) on 4 ja 1,5 vuotiaat pojat. Suhteessamme on tyyntä ja myrskyä onnelliseen hetkineen, kuin joskus vihastuksenkin tuomia tunteen purkauksia. Mutta pikkuhiljaa alan väsyä avovaimollani tulevaan ainaiseen syyllistämiseen ja vähättelyyn. Tässä muutama esimerkki ja taustaa:
Hän on ollut äitiysloman jälkeen kotona hoitorahalla ja opiskelujen varjolla pienellä ruokarahakorotuksella jo jonkin aikaa, isompi poikakin on ollut käytännössä koko ajan päivähoidossa 50%:sesti. Syynä on ollut opiskelut ja se, että haluaa aikaa nuoremman pojan kanssa. Minä olen työssä joka vaatii matkustusta 2-3 kertaa kuussa ainakin yhden yön kestäviin TYÖreissuihin, ja jokseenkin tuntuu kohtuullisen henkisesti kuormittavalta kohdata työssäni hr-funktiossa ihmisten erilaisia jaksamisen ja terveyden haasteita ja muita murheita, puhumattakaan muusta "asiakaskäyttäytymisestä" eli itkua ja valitusta suurimmaksi osaksi. Työ vaatii myös hoituakseen 40-50 tuntia viikossa + matkustusta 10 tuntia per kerta lisää. Avovaimoni hoitaa siis kodin askareita ja lapsia tai toista 50% päivällä. Ja tämä omasta halustaan, kun en koe miellyttäväksi olla ainut joka perheeseen hankkii rahaa asuntolainan maksuun ja kaiken kuluvan (sähkö, vesi, auto) kustantamiseen. Mutta kuulema minun pitäisi olla kotona päivällä enemmän, ja rahaa pitäisi saada enemmän töistä - aika ristiriitaiselta ainakin minusta tuntuu vaatimus.
Lapset on lapsia, mukavia ja herttaisia sekä myös joskus villejä, itkuista ja kipeitä - siis kaikkea mä nyt normaalit lapset kuuluukin olla.
Avovaimoni on viimeiset 3 vuotta opiskellut yamk-tutkintoaan (ensin työn ohessa) - viime vuonna ei ollut asian kanssa mitään kiirettä, nyt vastaavasti on ja (15 op pitäisi saada kasaan kuukaudessa) äkäilyt sekä valitus on sen mukaista. Minä 4 vuotta sitten sain vain vittua osakseni, että pitikö opinnäytteen korjausten tekeminen jättää viimeisille viikoille... Omat opiskeluni ja itseni kehittämisen olen hoitanut työpäivän lomassa tai yöllä, kun kaikki nukkuu..
Toisen lapsen syntymän jälkeen avovaimoni sairastui raskauden jälkeiseen masennukseen, ja ennen hoitoon pääsyä oli yhtä huutoa ja itkua parisen kuukautta. Järjestin hänelle diakonissalta keskusteluapua ja diakonissa järjesti tksta kiirehtineet hoitoon. Avovaimoni sai lääkkeet ja säännöset seurantakäynnit noin vuodeksi. Tästä ei saa puhua kenellekään, ja jopa valehtelee omalle äidilleen aihetta sivutessa.
Kotosalla totuuden mukaan, jota kuulee ainakin viikoittain: en tee mitään, hän joutuu hoitamaan lapset ja vaikka mitä - olemaan kotona. Vaikkakin teen yleensä viikonloppuna kaikki ruuat ja siivoilen sekä yritän pitää omakotitaloa muuten kunnossa, mitä töiltä ja muuten jaksan. Hänen sosiaalinen elämänsä kärsii kuulema, vaikka normiarkena tapaa erilaisissa kerhoissa ja leikkipaikoille samanikäisiä äitejä. Tämä sama sosiaalisten suhteiden karsiminen on agendalla hänellä minun suhteeni: se-ja-se kaveri on lortto (naisesta) outo/ihmeellinen/ärsyttävä/pettäjä (miehestä) ihmisistä, joita kotona nimeän tavanneeni ja jutelleeni. Hänen hyvät ystävänsä ovat vaan niin paljon parempia, harmi vain että asuvat niin kaukana. Hirmuisesti ei tarvitse siis vieraita kutsua tai käydä kenelläkään kylässä. Samoin sukulaiseni on ärsyttäviä ja ihmeellisiä (eikä niitä voi pyytää katsomaan lapsia hänen mielestään), kun hänen sukulaisensa ovat empaattisia ja aina niin avuliaita - harmi vain, että se keskittymä asuu 300 kilometrin päässä.
Käytännöllisesti katsottuna minusta tuntuu etten avovaimostani saisi käydä esimerkiksi: kaverini kanssa uimassa, käydä työreissussa ravintolassa syömässä ja tuomitavaa on nukkua hotellissa, mutta kaverini luona yöpyminen reissun päällä oli huono juttu, kun näin kaveria eikä hän nää. Hän puolestaan vaatii joka ilta ainakin tunnin ajan, jona hän jumppaa tai käy juoksemassa. Minulle ei moista iloa suoda, vaikka kävisin kerran viikossa uimassa. Syksyllä hän varasi itselleen kahvakuulatunnit maanantaille, ja ilmoitti että minä saan järjestää työni, niin että hän pääsee kahvakuulaansa vaikka sattuisi työreissu. Kun se on hänen omaa aikaansa, kuten tuo tunnin jumppatuntinsa. Minulla kuulema on päivällä omaa aikaa riittävästi päivällä.
Tämä touhu on mennyt käytännössä siihen, jos aion jotakin omaa tehdä vaikka uida tuon parisen tuntia (ihan selvittääkseen päätäni), että on parempi jättää kertomatta mistään. Muuten alkaa hirmu sadattelu hänen oman ajan puutteesta.
Rahan käyttö, muuta ei niinkään hankinta, on kohtuullisen kiisteltyä - minä hankin käytännössä kaiken irtorahan, jolla voisi jotain hankkia ja olen yrittänyt siitä päättääkin: viime kesänä olisi pitänyt mennä lomamatkalle, jonka hän oli jo varaamassa kun kysyin millä aikoo maksaa - vastaus oli, että minä maksan. Ilmoitin siihen, että juoksevien laskujen myötä ja viime aikaisilla ostoilla, minun tili on jo ennestään miinuksella - mitä olikin, kun olin lomautettuna pitkin kevättä. Tähän vastauksena oli kahden päivän mykkäkoulu. Vaatimukset hänen syntymäpäivälahjaksi huiteli viime syksynä reilusti 250-1000 lahjusten väillä, joista totesin että pitäisi rahan tulon huomioiden olla jotain todellisuuden tajua; mykkäkoulua ja äkäilyt jälleen.
Päätin muutama aika, sitten että hankin sukset ja selän kunnossa pitämiseksi hiihtää satunnaisesti. Avovaimollani on sukset hankittuna kirpputorilta vuoden parin takaa. Nyt satuin menemään alan liikkeeseen ostamaan suksipakettia - tuli hänen suustaan vaatimus, että suksien pitää ja siteiden sellaiset millä hänkin voi hiihtää. Perusteluna oli, etten osaa kuitenkaan hiihtää tai hiihdä ja hän voi hiihtää suksilla, kun minä en hiihdä. En ilahtunut tästä ekonomisesta ajatuksesta ja sain kuulla olevani tuhlari ja uppiniskainen.
Olen pari kertaa väläyttänyt, että voisin jäädä isyysvapaalle jos hän menisi töihin. Vastaus on yleensä, etten selviä poikien kanssa, kun nytkään en ole heidän kanssaan kuin illalla (niin käyn töissä). Olisihan minä, jos työt ei haittaisi olemassa olollaan.
Seksiä tai sen puutetta avovaimoni pitää tietyllä tavalla omana valtanaan: seksiä ei saa, ja se on minulle oikein.
Ulkopuolisille avovaimoni haluaa antaa, kuvaa niin ihanasta ja auvoisesta perhe-elämästä ja siitä miten ihana mies on, vaikka joutuu olemaan paljon poissa kotoa. Tämän muutaman kerran kertonut, että tälläisenä hänen "äitiystävänsä" kertoisivat. Huhhuh, minusta aika kaksinaamaista.
Pikkuhiljaa tämän kaltaisten juttujen lisääntyessä kertaantuu, ajatus etten halua puhua kotona oikeastaan mistään mitä teen, ketä olen nähnyt, jutellut, käynyt uimassa tai mitään.
Tässä olen miettinyt, eikö minulla ole oikeutta harrastaa liikuntaa, jutella ihmisille muuallakin kuin työssä tai vaikka olla tekemättä yhtään mitään - ilman kenenkään itkemisiä? Vai enkö tosiaan niitä ansaitse? Vai olisiko parempi etsiä elämää toisesta kotiosoitteesta?
Vaikka työreissun ovat kuluttavia, antavat ne minun hengittää edes hetken omaa ilmaa!
Onneksi avovaimollani alkaa edes työt maaliskuussa, pääsee yhdestä epätasa-arvoisuuden aiheesta.
Väsynyt isä, 30v.
VASTAUS: Hei ja kiitos viestistäsi, hyvä ”väsynyt isä”.
Kylläpä kuvailemasi tilanne kuulosti väsyttävälle ja jotenkin kiukustuttavalle. Pidän arvokkaan, että käännytit ulkopuolisen tahon suuntaan tilanteenne ratkaisemiseksi. Kokemukseni mukaan, tuollaisten raskaiden kokemusten ja salaisuuksien pitäminen käy ajan oloon uuvuttavaksi ja pahimmillaan saostaa keitoksen tiheämmäksi. Ulkopuolisten näkökulmien saaminen ja pelkästään jo kokemusten jakaminen muiden kanssa tuo usein tilanteeseen raikkautta ja lisää liikkumatilaa, lisää happea.
Lukiessa tuli tunne, kuin teillä olisi monta eri elämää: Sinun työelämä, puolisosi äitikaveri -elämä, kotiäitielämä ja yhteinen lapsiperhe-elämä. Mietin pääsevätkö nuo eri elämän osa-alueet rikastuttamaan toisiaan? Joissain kohti, minulle välittyy kuin kuva kateudesta ja ankarasta vaille jäämisestä. Puolison mahdollisuus olla kotona, elätettävänä, urheilla ja tavata ystäviään sekä oikeus määritellä omaa ja sinun elämääsi. Toisaalta kerrot käsityksenäsi, että kumppanisi kokee, että sinulla on koko työpäivä ”omaa-aikaa”, saat ”laiskotella” kun hän raataa kotitöiden parissa, ansaitset rahaa – ainakin niin paljon, että sitä riittää kalliisiin matkoihin ja lahjoihin ja mahdollisuus tavata ystäviä ja asua hotelleissa.
Mietin oletteko niin hyvän puutteessa molemmat, että koette jäävänne köyhiksi molemmat kaiken hyvä ollessa toisella, muualla tai teidän ulottumattomissa? Näet kyllä jotakin mitä tarvitsisit, mutta se tuntuu jäävän saavuttamattomiin tai toisen/toisten haltuun. Viestistäsi tulkitsin, että koet tarvitsevasi ainakin vapautta, tilaa, arvostusta ja kohtuullisuutta. Kuvaat kotielämää pahimmillaan ahdistavaksi ja ehkä jopa pakottavaksi. Sinun on vaikea saada, mitä koet tarvitsevasi mm: lepoa, toisten seuraa, arvostusta työllesi kotona sekä puolisosi realistista vastuun kantoa esim. raha-asioista. Samalla kuvailet kuinka kotielämä tyhjentää raha- ja energiavarastosi; (mm. kehität itseäsi yöllä, kun pitäisi nukkua). Et juurikaan kerro, mitä saat. Pelkään, että kuvailet tilannetta, jossa molemmat kokevat antavansa enemmän kuin kykenee ja pelastaakseen edes jotakin ottaa edes sen, mitä irti saa. Jos tilanne olisi tällainen, tai olisi menossa siihen suuntaan, se olisi paitsi uuvuttava myös syvästi surullinen.
On hienoa ja toivorikasta, että olet herännyt tilanteeseen. Se osoittaa kypsyyttä ja aikuista vastuun kantoa. Onnitelen sinua lämpimästi tästä liikkeelle lähdöstä. Olet avannut ikkunan ja päästät ilmaa umpioituneeseen tilanteeseen. Salailu, valehtelu, puhumattomuus ja eristäytyminen kuulostavat rumille sanoille ja parisuhteeseen ja perhe-elämään pesiytyessään aiheuttavat rumaa jälkeä. Mietinkin oletko puhunut kaveriesi kanssa tilanteestanne? Mitä he ovat sanoneet? Mitä tapahtuisi, jos ventiloisit omaa oloasi läheistesi, sukulaistesi, kavereittesi ehkä jopa ammattilaisten kanssa? Mitä arvelet käyvän sinulle itsellesi tai lapsillenne, jos jatkatte elämistä näin? Teillä on käytössänne monenlaisia puolia elämästä ja itsestänne, mutta kommunikaatio niiden välillä näyttäisi puutteelliselle. Näyttää kuin elämänne hyvät asiat liikkuminen, oma-aika, kaverit ja suvun tuki jne. eivät pääsisi hedelmöittämään jotakin ankeutta ja kipua elämässänne. Jokin kurja on eristettynä lapsiperhe-elämään eikä pääse hengittämään siitä hyvästä mitä teillä on ja voisi olla.
Sinä olet lähtenyt muuttamaan tilannetta avaamalla tilannettanne tässä palvelussa. Tuhannet näkevät sen, saat meiltä vastauksen ja ehkä lukijoiden kommentteja. Kupla on rikki! Ilmaa virtaa sisään! Ehkä haluat maistella miltä tämä avaus tuntui, ennen kuin otat seuraavan askeleen. Sinulla on oikeus etsiä tiesi, tapasi ja onneasi. Toivotan sinulle rohkeutta ja malttia sillä tiellä.
Sanoin, että sinulla on oikeus etsiä onneasi. Mitä hyvä olo ja onni sinulle olisivat? Miten niitä lähtisit rakentamaan? Viimeiseksi heitän irtoajatuksen. En nosta sitä nyt keskeisimmäksi, koska koen, että ensin on raivattava esteitä sen tieltä. Mainitset seksin parilla lauseella. Seksi on läheisyyttä ja hyvän olon tuottamista itselle ja toiselle, mutta se voi olla myös vallankäyttöä ja toisen vahingoittamista. Miten teillä? Onko suhteessanne ylipäätään mahdollisuutta läheisyydelle, jakamiselle sekä kuulluksi ja vastaanotetuksi tulemisen kokemuksille? Onko se sitä, mitä ehkä kaipaat/kaipaatte? Missä määrin teillä/sinulla on mahdollisuutta edes kuulla oma äänesi sisältäsi?
KYSYMYS: Olemme olleet yhdessä avopuolisoni kanssa 23 vuotta, 2 lasta. Nyt puolisoni oli kertonut ystävälleni että tunteet minua kohtaan ovat muuttuneet, suhde muuttunut arkipäiväiseksi, vain ystävyystasolle. Puolisoni oli pelännyt minun voimakasta reaktiotani, siksi kertonut ystävälleni, ei minulle. Kolmatta osapuolta ei ole kuvioissa. Ollaan keskusteltu asioista. Helmikuussa perheterapia alkaa. Puolisoni itse tilasi ajan keskusteltuamme asiasta. Tunteita hänellä kohtaani kuulemma on. Itse rakastan avopuolisoani, ymmärrän että suhde muuttuuu kun aikaa kuluu. Yhä vielä tunnen välillä sykähdyttävän tunteen rinnassani kun puolisoa ajattelen. Ero olisi karmea isku minulle. Puolisoni haluaisi saada sen wau-tunteen vielä takaisin, hän sanoi näin.
Muuttuisiko tuo suhde kenties arkisempaan suuntaan kun keski- ikäistymme? Onhan 23 vuotta pitkä aikakin. Ymmärrän toki että suhteen ylläpito vaatii huoltoa. Olen valmis tekemään kaikkeni. Emme juurikaan harrasta yhdessä mitään, ainoastaan talomme kunnostusta välillä. Puolisoni on varsin taitava, enkö ole osannutkaan kiittää häntä siitä riittävästi, pienetkin teot ja sanat vaikuttanevat asiaan. Enköhän osaa oikein tuoda esiin tuntojani. Apuva!
Onneton 45v.
VASTAUS: Hyvä Onneton, kiitos viestistäsi! Olette olleet avopuolisosi kanssa 23 vuotta yhdessä, mikä on pitkä aika. Teillä on kaksi lasta. Et kuitenkaan kirjoita siitä, minkä ikäisiä lapsenne ovat. Asuvatko he kotona? Toisinaan lasten kotoa muuttaminen haastaa myös vanhempia arvioimaan suhdettaan uudestaan.
Kirjoitat joka tapauksessa ymmärtäväsi, että parisuhde muuttuu vuosien kuluessa. Viestistäsi välittyy, että puolisosi on vaikeampi hyväksyä parisuhteenne muuttumista. Hän kaipaa arkipäiväisyyden ja ystävyytenne lisäksi myös jotakin muuta, mitä kuvaat wau-tunteen kaipuuna. Pidän puolisosi kaipausta ymmärrettävänä ja perin inhimillisenä. Myös sinussa elää tuo sama kaipaus, johon viittaat tunnistamalla sykähdyttävän tunteen rinnassasi, kun ajattelet puolisoasi. Parhaimmillaan parisuhteessa onkin tilaa sekä yhteydelle että erillisyydelle. Yhteyteen voi liittyä esimerkiksi emotionaalista mutta myös fyysistä läheisyyttä, johon kuuluu seksuaalisuus. Erillisyys merkitsee puolestaan puolison erilaisuuden kunnioittamista ja oman tilan antamista. Parisuhteen yksi keskeinen koetinkivi on siinä, miten puolisot voivat säilyttää vuosien vieriessä kosketuksen kumpaankin puoleen: yhteyteen ja erillisyyteen. Voisiko suhteenne arkipäiväistymisen taustalla olla erillisyyttä edustavien asioiden vahvistuminen? Jos näin olisi, silloin teidän olisi hyvä vahvistaa kaikkea sitä, mikä rakentaa yhteyttä välillänne.
Kirjoitat merkittävästä yhteydestä välillänne: Pystytte keskustelemaan myös suhteenne arkipäiväistymisestä, mitä pidän hyvin arvokkaana. Perheterapian aloittaminen kertoo siitä, miten sitoutuneita olette toisiinne. Uskon, että voitte saada perheterapiasta näkökulmia siihen, miten voisitte luoda arkielämän keskelle niitä hetkiä, jotka synnyttävät välillenne lämpöä, läheisyyttä ja yhä edelleen yhteyttä.
Kirjoitat, että yhteiselle tekemiselle ei ole suhteessanne tilaa. Haastan teitä miettimään, mitä kaikkea voisitte tehdä yhdessä. Ehkä voisitte muistella myös suhteenne alkuvaihetta. Mitä kaikkea teitte tuolloin yhdessä? Millaista elämänne oli ennen lastenne syntymää? Mihin ihastuitte alun perin toisissanne? Voisitteko ihan konkreettisesti käydä paikoissa, joissa olette olleet suhteenne alkuaikoina? Olisiko jopa paikallaan, että varaisitte kalenterista joka viikko aikaa, jolloin omistautuisitte pelkästään toisillenne?
Kirjoitat, että mahdollinen ero olisi kamala isku sinulle. Oletteko keskustelleet yhdessä, mitä eronne merkitsisi teille kummallekin? Väistämättä se vaikuttaisi teihin molempiin. Olette olleet joka tapauksessa yhdessä 23 vuotta. Mikä teidät on pitänyt yhdessä juuri tämän ajan? Aavistan, että välillänne on arkipäiväisyyden ja ystävyyden lisäksi rakkautta. Viestistäsi välittyy kuva, että teillä on paljon onnistumisen edellytyksiä selvitä parisuhteenne muuttumisen kanssa.
