KYSYMYS: Olen eronnut vuosia sitten ja elän 2 teini-ikäisen lapseni kanssa vuoroviikoin. Noin 3 vuotta sitten tapasin illlanvietossa miehen, jonka kanssa aloin seurustelemaan. Mies ei ole juuri koskaan seurustellut, ei ole ollut naimisissa, eikä ole omia lapsia. Hän on ollut työttömänä alusta asti. Emme asu yhdessä, vaan olemme yhdessä niillä viikoilla, kun lapset eivät ole luonani. Hän on luonteeltaan aivan täydellinen minulle. Rauhallinen, huumorintajuinen, ymmärtäväinen ja monta muuta hyvää asiaa. Mutta ongelmaksi on muodostunut raha-asiat.
Hyvin seurustelun alkupuolella tulin paljastaneeksi saaneeni avioerossa ositusta, jota on säästössä. Miehen asenne rahan suhteen muuttui. Hänellä ei ollutkaan juuri mitään tilillään millä maksaa asioita, kun kävimme tai teimme jotain. Se sai minut aina tuntemaan huonommuutta ja halusin auttaa. Minä kilttinä, toista huomioivana aloin maksaa milloin mitäkin asioita. Pieniä kahvilakäyntejä, ravintolalaskuja, kaupassa ruokaostot jne. Olen maksanut myös muutaman lomamatkan ja hotelliöitä.
Joku voi ihmetellä, miten näin voi käydä. Mutta rakkaus ja lähimmäisen auttamishalu saa tekemään kaikenlaista. Ja jos toisella ei ole hänen mukaansa mitään tilillä, mutta ruokaa pitää ostaa. Tai leffaan on joskus kiva mennä yhdessä, niin toisen lipunkin voi maksaa.
Jossain vaiheessa mittani tuli kuitenkin täyteen ja ilmaisin asiasta. En haluaisi enää maksaa kaikkea mitä teemme tai syömme. Hän loukkaantui,ja koki, että pidän häntä hyväksikäyttäjänä. Hän korosti, ettei halua minun elättävän häntä.
Sovimme, että hän jatkossa ostaa omat ostokset ja maksaa osan ruuasta ym. En voisi itse pienillä tuloilla, kahden lapsen elättäjänä, kustantaa lisäksi työttömän miehen kaikenlaisia menoja. Säästöt kuitenkin ovat hätävara, eivät millä kustannetaan toisen henkilön elämistä.
Mies maksoi minulle jälkikäteen ostoista ja kuluista, kun olin muistuttanut tarpeeksi. Mutta vähitellen niistäkin tuli lepsuilua. Nyt tilanne on, että hän rahapulassaan irtisanoi vuokra-asuntonsa. Hän voi olla äitinsä luona tämän kuukauden, mutta joutuu lähtemään pois kuun loputtua. Eikä kuulema uutta asuntoa varmaankaan löydy.
Hän ilmaisi, että ainut vaihtoehto olisi, että muuttaa luokseni. En innostunut, koska hän sanoi ihan reilusti, ettei voisi välttämättä juuri maksaa osuksiaan vuokraan tai muuhun. Hänen mukaansa tilanne on, että jos hän ei voi muuttaa minun luokseni, meidän suhde on ohi.
Tilanne tuntuu todella vaikealta. Rakastan ja välitän tästä miehestä paljon. Mutta tiedän jo kokemuksesta, että voin joutua elättämään hänet hänen muuttaessa luokseni.
Tuntuu, ettei hänen asenteensa raha-asioihin muutu. Vastuunkantaminen puuttuu, toiselta rahan lainaaminen tai asioiden maksattaminen ei varmaan lopu. Töitä ei ole löytynyt, eikä niiden etsiminenkään ole kovin ahkeraa.
Voiko parisuhteessa vaan odottaa, että toinen osapuoli kustantaa toisen elämistä yksipuolisesti. Onko kyse rakkaudesta vai muusta? Mitä jos toisen mielestä suhde loppuu, jos ei voi muuttaa yhteen ja saada lisää taloudellista hyötyä siten? Onko suhde terveellä pohjalla? Olisiko järkevää kaikesta rakkaudestakin huolimatta lopettaa suhde?
Kiperässä tilanteessa oleva 46v. äiti
VASTAUS: Kirjeesi lopun kysymykset ovat kaikki oikeutettuja ja aiheellisia. Jos sinun arvomaailmaasi kuulu se, että ainakin etsitään ahkerasti töitä ja yritetään kaikin voimin kantaa oma osa yhteisestä taloudesta, olette varmastikin törmäyskurssilla. Kuulostaisi erilaiselta, jos sanoisit, että mies etsii koko ajan raivokkaasti työtä ja osallistuu yhteisiin menoihin, kun saa rahaa tililleen. Nyt näin ei näytä olevan.
Raha- asiat ovat monessa parisuhteessa kiistan aiheena. Raha on kummallista. Toisaalta se on hyvin yksinkertaista ”tavaraa”. On aika helppoa tarkistaa kummankin tiliotteelta miten asiat ovat ja miten rahaa käytetään. Luottamuksellisessa ja avoimessa parisuhteessa raha-asioista voidaan puhua ja sopia yhdessä.
Olet jo yrittänyt ottaa asiaa puheeksi ja pienen hetken jotakin korjausta on tapahtunut. Sitten asia on taas luisunut entiseen hankalaan malliin. Aika huolestuttavalta kuulostaa tuo, että yhteinen asuminen tässä tilanteessa on sinulle asetettu rakkauden ja suhteen jatkumisen ehdoksi. Siihen toivottavasti nyt pysähdyt ja voisitteko miettiä yhdessä tai erikseen, miten tuollaisessa tilanteessa pitäisi toimia. Hyvä, kun olet havahtunut toisen tapaan uhata erolla tässä asiassa. Ei kuulosta reilulta sinun kannaltasi.
Osituksessa saamasi rahat ovat tietysti sinun, mutta myös lastesi toimeentulo ja taloudellinen tulevaisuus ja huolenpito on vielä jonkin aikaa äidin tehtävä. Heidän kannaltaankin kannattaa asiaa miettiä, kuten ehkä olet jo tehnytkin. Nimimerkissä olet nimenomaan äiti. Kiristämisen ja vallankäytön ei pidä antaa jatkua. Aikuinen mies voi pitää omalta osaltaan yllä tasavertaista parisuhdetta, vaikka olisi köyhä. Tuohan on ystävällistä ja parisuhteessa mukavaa, jos voi joskus toiselle tarjota elämyksiä ja kokemuksia ja yhteisiä hetkiä, mutta postistasi saa sellaisen kuvan, että joudut jo pohtimaan onko kyseessä sinun hyväksikäyttö. Se kertoo tilanteesta aika paljon. Onko silloin jo ohitettu se, mihin voit suostua hyvillä mielin?
Lisäksi teini-ikäisten kanssa olisi hyvä keskustella miehen mahdollisesta muutosta, varsinkin jos se alkaa sinusta tuntua kuitenkin toimivalta idealta. Miten mies suhtautuu lapsiisi ja miten lapset häneen? Muutto aloittaisi uuden uusperhevaiheen kaikkien elämässä. Sellainen vaihe vaatii aikaa, sitoutumista, keskusteluja ja paljon hyvää tahtoa.
KYSYMYS: Olen 39-vuotias nainen ja seurustellut 6 vuotta miesystäväni kanssa. Meillä on 5 kk:n ikäinen vauva, maailman rakkain ja ihanin pieni ihminen. Vauva sai (muutaman vuoden yrittämisen ja yhden keskenmenon jälkeen) alkunsa IVF:llä, jonka maksoin (n. 17 000e) yksin asuntosäästöilläni, sillä miesystäväni ei halunnut rahallisesti osallistua. Miesystäväni ei erityisesti halunnut lasta, mutta suostui "avustamaan" toiveestani ja pyynnöstäni, jos hänen ei tarvinnut maksaa mitään.
Muutimme yhteen juuri ennen vauvan syntymää. Olemme aina riidelleet paljon ja suhteemme on ollut "epätasainen" (pitkään on-off), mutta riidat ovat pahentuneet raskauden aikana ja vauvan synnyttyä. Miesystäväni saa raivokohtauksia, jolloin hän paiskoo tavaroita hajalle yms. (viimeisillä raskausviikoillani hän esim. paiskasi täyden ruokalautasen sirpaleiksi lattialle n. 10 cm päähän minusta, toisena iltana kitaransa palasiksi lattiaan ja kerran voidepurnukkani pitkin kylppärin seiniä, lapsen synnyttyä pyykit pitkin keittiötä, ruokaa sinne tänne yms.). Hän ei ole lyönyt minua tai lasta.
Lapsen synnyttyä olemme riidelleet joka ilta, mikä on mielestäni hirveää - erityisesti lapsen kannalta - ja tunnen siitä suurta syyllisyyttä. Itse olen tehnyt päätöksen, etten korota lapsen kuullen ääntäni, mutta miesystäväni huutaa usein täyttä huutoa lapsen läsnäollessa. Pahin oli kerta, jolloin hän sai jälleen raivarin lapsen ollessa hänen sylissään: hän huusi aivan lapsen korvan kohdalla haukkuen minua huoraksi (yleisin "lempinimeni" nykyään, syyttä) eikä suostunut antamaan lasta pois sylistään vaan syöksyi toiseen huoneeseen lapsi sylissään ja paiskasi oven kropallaan kiinni, niin että vauva heilui sylissä hurjasti. Jälkeenpäin hän lupasi, ettei enää koskaan tee niin. Jos tekee, lähdemme heti vauvan kanssa.
Vaikka mies on erittäin hyväpalkkaisessa hyvässä työssä johtavassa asemassa, hän on koko suhteemme ajan käyttänyt todella runsaasti alkoholia. Raskausaikanani määrä oli joka ilta n. 1 pullo viiniä + muutama olut, lapsen synnyttyä se on onneksi jonkin verran vähentynyt. Piilopulloja löytyy (tyhjennettynä) kuitenkin usein mitä omituisimmista paikoista (esim. pyykkikorista). Joululomalla (2 vkoa putkeen) ja viikonloppuisin alkoholia kuluu joka ilta niin, että iso mies mm. kävelee (kirjaimellisesti) päin seiniä.
Raha saa miesystäväni raivoihin. Hän on huono rahankäyttäjä, maksuja jatkuvasti perinnässä, ja vaikka hänellä on todella poikkeuksellisen hyvä palkka, hän vaatii minulta "ruokarahaa" useamman satasen joka kuukausi (itse saan vain Kelan tukea), koska hän käy useammin kaupassa. Hän huutaa minulle rahasta jatkuvasti. Maksamme kaikki laskut ja asumismenot tasan puoliksi. Uusimpana hän vaatii lapsilisästä (n. 90 e) puolet itselleen... Hän ei ole koko aikana ostanut yhtään, ei yhtä ainoaa asiaa lapselle: ei tarvikkeita (tutit, pullot, amme jne.), ei vaatteita, ei leluja, ei isompia tarvikkeita (vaunut, turvaistuin yms., joista suuri osa onneksi saatu lahjoina minun suvultani).
Muiden kuin vihan/kiukun tunteiden näyttäminen on hänelle mahdotonta, eikä hän siedä sitä minultakaan - itkuni suututtaa hänet joka kerta. (Muistan hetken, kun vauva oli vasta muutaman viikon ja olin aivan poikki. Mies oli minulle vihainen, istui sohvalla tietokoneellaan, kun itkin vauva sylissä ja pyysin halaamaan meitä - mies ignoorasi meidät ja oli koko illan kuin emme olisi olemassa, aivan koko illan.)
Miesystäväni käy töissä ja harrastuksissa ja tapaa koko ajan kavereitaan (baarissa) yms., joten käytännössä hoidan lapsen yksin ja näemme vain iltasella tunnin parin verran (riidelläksemme). Miehelle en edes uskaltaisi vauvaa jättää, sillä kun hän on pienen kassa, hän ei vastaa itkuun (siihen ei kuulemma ole syytä) ja on vain tietokoneellaan - esim. suihkussa käyntini aikana vauva saattaa huutaa täyttä kurkkua miehen reagoimatta mitenkään.
Sydämeni särkyy, kun ajattelen, miten tämä kaikki vaikuttaa vauvaan. Päiväsaikaan koitan kompensoida rakkaalle pienelle ihmiselle ja laulamme, leikimme, tanssimme, luemme, sylittelemme jne. yhdessä koko päivän. Mutta riittääkö se?
En ole tietenkään syytön tilanteeseen. Sanon suuttuessani tosi ilkeästi miehelle. Lisäksi olen muuttunut seikkailunhaluisesta, hauskasta naisystävästä pelkäksi äidiksi - ja lapsen etu menee minulla AINA meidän molempien aikuisten tarpeiden edelle, enkä huomioi miestä enää juurikaan. En usko, että enää olen häneen ihastunut, mutta en tiedä, voisiko ihastumisen tunne joskus palata?
Meillä on ihana koti ja haluaisin vielä yrittää yhteiseloa. Voisiko pariterapia auttaa, vai kannattaisiko vain muuttaa erilleen? Tärkein on vauvan etu, mutta en enää osaa ajatella, mikä rakkaalle pienelle ihmiselle olisi parasta. Osaisitteko neuvoa?
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi ja luottamuksesta meitä kohtaan. Tulin lukiessani kovin surulliseksi ja myös huolestuneeksi.
Tekstisi oli sydäntä särkevää luettavaa. Suurin toiveesi on täyttynyt ja olet monen vuoden odottamisen jälkeen saanut suloisen vauvan. Jo heti viestisi alussa kerrotkin tilanteen kaikessa raadollisuudessaan: miesystäväsi ei lasta halunnut.
Kerroit, ettet ole häneen enää ihastunut. Rakkaudesta et puhu mitään. Ei hänen käytöksensäkään sinun kuvailemanasi järin rakastavalta vaikuta. Luepa oma tekstisi uudelleen läpi. Se on todella karua tekstiä. Riitelyä, raivokohtauksia, tavaroiden rikkomista, huorittelua, holtitonta alkoholin käyttöä, vastuuttomuutta raha-asioissa, välinpitämättömyyttä jne.
Vakavaksi tilanteen tekee sen, että kaiken tämän keskellä elää ihan pieni lapsi. Minulle nousee monen tasoinen huoli. Huoli vauvan fyysisestä turvallisuudesta nousee siitä, miten miesystäväsi on suuttuessaan riehunut vauva sylissään. Lisäksi siitä, että hän on paiskonut esineitä vauvan läheisyydessä ja sinun ollessasi viimeisilläsi raskaana. Kaikki nämä ovat väkivaltaista käyttäytymistä ja lapselle vahingollista.
Lapseen vaikuttaa myös se henkinen ilmapiiri, jonka keskellä hän elää. Jos yhdessäolonne on lähinnä pelkkää riitelyä ja huutamista, se ei ole hyväksi kenellekään. Vauvaan vaikuttaa suoraan myös se, miten sinä itse voit. Kerrot monesta sellaisesta asiasta, jotka aiheuttavat turvattomuutta. Olen huolissani sinusta ja jaksamisestasi. Kuinka paljon parisuhteen ongelmat vievät sinulta sellaista energiaa, jonka kuuluisi suuntautua lapsen ja sinun itsesi hyvinvoinnista huolehtimiseen?
Mietin, kuinka moni ihan parisuhteen perusasioista suhteessanne täyttyy. Rakkaus? Luottamus? Vastuun jakaminen? Huolenpito? Hyvä vanhemmuus? Henkinen ja fyysinen läheisyys? Ilojen ja surujen jakaminen? Mikä pitää teitä yhdessä? Teillä on ihana koti. Riittääkö se?
Olet hyvä ja rakastava äiti lapsellesi. Yrität kompensoida pahoja asioita omalla rakkaudellasi. Vauvan kanssa olemisesi kuulostaa hyvältä ja kauniilta. Se ei vaan valitettavasti riitä pyyhkimään pois turvattomuutta aiheuttavia tekijöitä.
Aina kannattaa mennä pariterapiaan, jos molemmat haluavat pysyä yhdessä ja ovat motivoituneita muuttamaan omaa asennoitumistaan ja käyttäytymistään. Mutta ilman molempien omaa panostusta asioiden muuttamiseen on paraskin terapeutti voimaton.
Mihin tahansa päädytkin, muista, että lapsen etu menee kaiken edelle. Ja lapselle on tärkeää, että äiti voi hyvin.
Toivon sinulle viisautta toimia itsesi ja lapsesi hyvinvoinnin ja turvallisuuden parhaaksi.
KYSYMYS: Elämme avoliitossa ja meillä (molemmat 30 v) on 4 ja 1,5 vuotiaat pojat. Suhteessamme on tyyntä ja myrskyä onnelliseen hetkineen, kuin joskus vihastuksenkin tuomia tunteen purkauksia. Mutta pikkuhiljaa alan väsyä avovaimollani tulevaan ainaiseen syyllistämiseen ja vähättelyyn. Tässä muutama esimerkki ja taustaa:
Hän on ollut äitiysloman jälkeen kotona hoitorahalla ja opiskelujen varjolla pienellä ruokarahakorotuksella jo jonkin aikaa, isompi poikakin on ollut käytännössä koko ajan päivähoidossa 50%:sesti. Syynä on ollut opiskelut ja se, että haluaa aikaa nuoremman pojan kanssa. Minä olen työssä joka vaatii matkustusta 2-3 kertaa kuussa ainakin yhden yön kestäviin TYÖreissuihin, ja jokseenkin tuntuu kohtuullisen henkisesti kuormittavalta kohdata työssäni hr-funktiossa ihmisten erilaisia jaksamisen ja terveyden haasteita ja muita murheita, puhumattakaan muusta "asiakaskäyttäytymisestä" eli itkua ja valitusta suurimmaksi osaksi. Työ vaatii myös hoituakseen 40-50 tuntia viikossa + matkustusta 10 tuntia per kerta lisää. Avovaimoni hoitaa siis kodin askareita ja lapsia tai toista 50% päivällä. Ja tämä omasta halustaan, kun en koe miellyttäväksi olla ainut joka perheeseen hankkii rahaa asuntolainan maksuun ja kaiken kuluvan (sähkö, vesi, auto) kustantamiseen. Mutta kuulema minun pitäisi olla kotona päivällä enemmän, ja rahaa pitäisi saada enemmän töistä - aika ristiriitaiselta ainakin minusta tuntuu vaatimus.
Lapset on lapsia, mukavia ja herttaisia sekä myös joskus villejä, itkuista ja kipeitä - siis kaikkea mä nyt normaalit lapset kuuluukin olla.
Avovaimoni on viimeiset 3 vuotta opiskellut yamk-tutkintoaan (ensin työn ohessa) - viime vuonna ei ollut asian kanssa mitään kiirettä, nyt vastaavasti on ja (15 op pitäisi saada kasaan kuukaudessa) äkäilyt sekä valitus on sen mukaista. Minä 4 vuotta sitten sain vain vittua osakseni, että pitikö opinnäytteen korjausten tekeminen jättää viimeisille viikoille... Omat opiskeluni ja itseni kehittämisen olen hoitanut työpäivän lomassa tai yöllä, kun kaikki nukkuu..
Toisen lapsen syntymän jälkeen avovaimoni sairastui raskauden jälkeiseen masennukseen, ja ennen hoitoon pääsyä oli yhtä huutoa ja itkua parisen kuukautta. Järjestin hänelle diakonissalta keskusteluapua ja diakonissa järjesti tksta kiirehtineet hoitoon. Avovaimoni sai lääkkeet ja säännöset seurantakäynnit noin vuodeksi. Tästä ei saa puhua kenellekään, ja jopa valehtelee omalle äidilleen aihetta sivutessa.
Kotosalla totuuden mukaan, jota kuulee ainakin viikoittain: en tee mitään, hän joutuu hoitamaan lapset ja vaikka mitä - olemaan kotona. Vaikkakin teen yleensä viikonloppuna kaikki ruuat ja siivoilen sekä yritän pitää omakotitaloa muuten kunnossa, mitä töiltä ja muuten jaksan. Hänen sosiaalinen elämänsä kärsii kuulema, vaikka normiarkena tapaa erilaisissa kerhoissa ja leikkipaikoille samanikäisiä äitejä. Tämä sama sosiaalisten suhteiden karsiminen on agendalla hänellä minun suhteeni: se-ja-se kaveri on lortto (naisesta) outo/ihmeellinen/ärsyttävä/pettäjä (miehestä) ihmisistä, joita kotona nimeän tavanneeni ja jutelleeni. Hänen hyvät ystävänsä ovat vaan niin paljon parempia, harmi vain että asuvat niin kaukana. Hirmuisesti ei tarvitse siis vieraita kutsua tai käydä kenelläkään kylässä. Samoin sukulaiseni on ärsyttäviä ja ihmeellisiä (eikä niitä voi pyytää katsomaan lapsia hänen mielestään), kun hänen sukulaisensa ovat empaattisia ja aina niin avuliaita - harmi vain, että se keskittymä asuu 300 kilometrin päässä.
Käytännöllisesti katsottuna minusta tuntuu etten avovaimostani saisi käydä esimerkiksi: kaverini kanssa uimassa, käydä työreissussa ravintolassa syömässä ja tuomitavaa on nukkua hotellissa, mutta kaverini luona yöpyminen reissun päällä oli huono juttu, kun näin kaveria eikä hän nää. Hän puolestaan vaatii joka ilta ainakin tunnin ajan, jona hän jumppaa tai käy juoksemassa. Minulle ei moista iloa suoda, vaikka kävisin kerran viikossa uimassa. Syksyllä hän varasi itselleen kahvakuulatunnit maanantaille, ja ilmoitti että minä saan järjestää työni, niin että hän pääsee kahvakuulaansa vaikka sattuisi työreissu. Kun se on hänen omaa aikaansa, kuten tuo tunnin jumppatuntinsa. Minulla kuulema on päivällä omaa aikaa riittävästi päivällä.
Tämä touhu on mennyt käytännössä siihen, jos aion jotakin omaa tehdä vaikka uida tuon parisen tuntia (ihan selvittääkseen päätäni), että on parempi jättää kertomatta mistään. Muuten alkaa hirmu sadattelu hänen oman ajan puutteesta.
Rahan käyttö, muuta ei niinkään hankinta, on kohtuullisen kiisteltyä - minä hankin käytännössä kaiken irtorahan, jolla voisi jotain hankkia ja olen yrittänyt siitä päättääkin: viime kesänä olisi pitänyt mennä lomamatkalle, jonka hän oli jo varaamassa kun kysyin millä aikoo maksaa - vastaus oli, että minä maksan. Ilmoitin siihen, että juoksevien laskujen myötä ja viime aikaisilla ostoilla, minun tili on jo ennestään miinuksella - mitä olikin, kun olin lomautettuna pitkin kevättä. Tähän vastauksena oli kahden päivän mykkäkoulu. Vaatimukset hänen syntymäpäivälahjaksi huiteli viime syksynä reilusti 250-1000 lahjusten väillä, joista totesin että pitäisi rahan tulon huomioiden olla jotain todellisuuden tajua; mykkäkoulua ja äkäilyt jälleen.
Päätin muutama aika, sitten että hankin sukset ja selän kunnossa pitämiseksi hiihtää satunnaisesti. Avovaimollani on sukset hankittuna kirpputorilta vuoden parin takaa. Nyt satuin menemään alan liikkeeseen ostamaan suksipakettia - tuli hänen suustaan vaatimus, että suksien pitää ja siteiden sellaiset millä hänkin voi hiihtää. Perusteluna oli, etten osaa kuitenkaan hiihtää tai hiihdä ja hän voi hiihtää suksilla, kun minä en hiihdä. En ilahtunut tästä ekonomisesta ajatuksesta ja sain kuulla olevani tuhlari ja uppiniskainen.
Olen pari kertaa väläyttänyt, että voisin jäädä isyysvapaalle jos hän menisi töihin. Vastaus on yleensä, etten selviä poikien kanssa, kun nytkään en ole heidän kanssaan kuin illalla (niin käyn töissä). Olisihan minä, jos työt ei haittaisi olemassa olollaan.
Seksiä tai sen puutetta avovaimoni pitää tietyllä tavalla omana valtanaan: seksiä ei saa, ja se on minulle oikein.
Ulkopuolisille avovaimoni haluaa antaa, kuvaa niin ihanasta ja auvoisesta perhe-elämästä ja siitä miten ihana mies on, vaikka joutuu olemaan paljon poissa kotoa. Tämän muutaman kerran kertonut, että tälläisenä hänen "äitiystävänsä" kertoisivat. Huhhuh, minusta aika kaksinaamaista.
Pikkuhiljaa tämän kaltaisten juttujen lisääntyessä kertaantuu, ajatus etten halua puhua kotona oikeastaan mistään mitä teen, ketä olen nähnyt, jutellut, käynyt uimassa tai mitään.
Tässä olen miettinyt, eikö minulla ole oikeutta harrastaa liikuntaa, jutella ihmisille muuallakin kuin työssä tai vaikka olla tekemättä yhtään mitään - ilman kenenkään itkemisiä? Vai enkö tosiaan niitä ansaitse? Vai olisiko parempi etsiä elämää toisesta kotiosoitteesta?
Vaikka työreissun ovat kuluttavia, antavat ne minun hengittää edes hetken omaa ilmaa!
Onneksi avovaimollani alkaa edes työt maaliskuussa, pääsee yhdestä epätasa-arvoisuuden aiheesta.
Väsynyt isä, 30v.
VASTAUS: Hei ja kiitos viestistäsi, hyvä ”väsynyt isä”.
Kylläpä kuvailemasi tilanne kuulosti väsyttävälle ja jotenkin kiukustuttavalle. Pidän arvokkaan, että käännytit ulkopuolisen tahon suuntaan tilanteenne ratkaisemiseksi. Kokemukseni mukaan, tuollaisten raskaiden kokemusten ja salaisuuksien pitäminen käy ajan oloon uuvuttavaksi ja pahimmillaan saostaa keitoksen tiheämmäksi. Ulkopuolisten näkökulmien saaminen ja pelkästään jo kokemusten jakaminen muiden kanssa tuo usein tilanteeseen raikkautta ja lisää liikkumatilaa, lisää happea.
Lukiessa tuli tunne, kuin teillä olisi monta eri elämää: Sinun työelämä, puolisosi äitikaveri -elämä, kotiäitielämä ja yhteinen lapsiperhe-elämä. Mietin pääsevätkö nuo eri elämän osa-alueet rikastuttamaan toisiaan? Joissain kohti, minulle välittyy kuin kuva kateudesta ja ankarasta vaille jäämisestä. Puolison mahdollisuus olla kotona, elätettävänä, urheilla ja tavata ystäviään sekä oikeus määritellä omaa ja sinun elämääsi. Toisaalta kerrot käsityksenäsi, että kumppanisi kokee, että sinulla on koko työpäivä ”omaa-aikaa”, saat ”laiskotella” kun hän raataa kotitöiden parissa, ansaitset rahaa – ainakin niin paljon, että sitä riittää kalliisiin matkoihin ja lahjoihin ja mahdollisuus tavata ystäviä ja asua hotelleissa.
Mietin oletteko niin hyvän puutteessa molemmat, että koette jäävänne köyhiksi molemmat kaiken hyvä ollessa toisella, muualla tai teidän ulottumattomissa? Näet kyllä jotakin mitä tarvitsisit, mutta se tuntuu jäävän saavuttamattomiin tai toisen/toisten haltuun. Viestistäsi tulkitsin, että koet tarvitsevasi ainakin vapautta, tilaa, arvostusta ja kohtuullisuutta. Kuvaat kotielämää pahimmillaan ahdistavaksi ja ehkä jopa pakottavaksi. Sinun on vaikea saada, mitä koet tarvitsevasi mm: lepoa, toisten seuraa, arvostusta työllesi kotona sekä puolisosi realistista vastuun kantoa esim. raha-asioista. Samalla kuvailet kuinka kotielämä tyhjentää raha- ja energiavarastosi; (mm. kehität itseäsi yöllä, kun pitäisi nukkua). Et juurikaan kerro, mitä saat. Pelkään, että kuvailet tilannetta, jossa molemmat kokevat antavansa enemmän kuin kykenee ja pelastaakseen edes jotakin ottaa edes sen, mitä irti saa. Jos tilanne olisi tällainen, tai olisi menossa siihen suuntaan, se olisi paitsi uuvuttava myös syvästi surullinen.
On hienoa ja toivorikasta, että olet herännyt tilanteeseen. Se osoittaa kypsyyttä ja aikuista vastuun kantoa. Onnitelen sinua lämpimästi tästä liikkeelle lähdöstä. Olet avannut ikkunan ja päästät ilmaa umpioituneeseen tilanteeseen. Salailu, valehtelu, puhumattomuus ja eristäytyminen kuulostavat rumille sanoille ja parisuhteeseen ja perhe-elämään pesiytyessään aiheuttavat rumaa jälkeä. Mietinkin oletko puhunut kaveriesi kanssa tilanteestanne? Mitä he ovat sanoneet? Mitä tapahtuisi, jos ventiloisit omaa oloasi läheistesi, sukulaistesi, kavereittesi ehkä jopa ammattilaisten kanssa? Mitä arvelet käyvän sinulle itsellesi tai lapsillenne, jos jatkatte elämistä näin? Teillä on käytössänne monenlaisia puolia elämästä ja itsestänne, mutta kommunikaatio niiden välillä näyttäisi puutteelliselle. Näyttää kuin elämänne hyvät asiat liikkuminen, oma-aika, kaverit ja suvun tuki jne. eivät pääsisi hedelmöittämään jotakin ankeutta ja kipua elämässänne. Jokin kurja on eristettynä lapsiperhe-elämään eikä pääse hengittämään siitä hyvästä mitä teillä on ja voisi olla.
Sinä olet lähtenyt muuttamaan tilannetta avaamalla tilannettanne tässä palvelussa. Tuhannet näkevät sen, saat meiltä vastauksen ja ehkä lukijoiden kommentteja. Kupla on rikki! Ilmaa virtaa sisään! Ehkä haluat maistella miltä tämä avaus tuntui, ennen kuin otat seuraavan askeleen. Sinulla on oikeus etsiä tiesi, tapasi ja onneasi. Toivotan sinulle rohkeutta ja malttia sillä tiellä.
Sanoin, että sinulla on oikeus etsiä onneasi. Mitä hyvä olo ja onni sinulle olisivat? Miten niitä lähtisit rakentamaan? Viimeiseksi heitän irtoajatuksen. En nosta sitä nyt keskeisimmäksi, koska koen, että ensin on raivattava esteitä sen tieltä. Mainitset seksin parilla lauseella. Seksi on läheisyyttä ja hyvän olon tuottamista itselle ja toiselle, mutta se voi olla myös vallankäyttöä ja toisen vahingoittamista. Miten teillä? Onko suhteessanne ylipäätään mahdollisuutta läheisyydelle, jakamiselle sekä kuulluksi ja vastaanotetuksi tulemisen kokemuksille? Onko se sitä, mitä ehkä kaipaat/kaipaatte? Missä määrin teillä/sinulla on mahdollisuutta edes kuulla oma äänesi sisältäsi?
Olen huolissani tulevasta aviomiehestäni. Olemme tavanneet toisemme työvalmennuksessa, koska minulla on lievä autismi ja miehelläni on AD/HD ja lievä kehitysvamma. Suunnittelemme yhteistä tulevaisuutta, mutta olen huolissani siitä, kun hän jatkuvasti elää yli varojensa ja lainaa rahaa kavereiltaan.
Hän on ihan rehellinen ja maksaa lainansa takaisin sekä koittaa elättää itseään käymällä avotyössä. En pidä yhtään siitä, että hän ei voi odottaa siihen, että hän saa kerran kuukaudessa paljon (useita satasia) käyttörahaa ja sen jälkeen vasta voisi alkaa mällätä, vaan että ennen tilipäiväänsä pummaa rahaa minulta ja muilta ystäviltään alkoholinjuomiseen ja tupakkaan - ja sitten onkin edessä velanmaksu, rahat loppu ja sama kierre jatkuu eikä loppua näy.
Tahtoisin, että tuleva anoppini pistäisi mieheni puhutteluun, mutta miten puhun tästä ongelmasta anopilleni, jotta tämä puolestaan voisi osoittaa tulevalle aviomiehelleni, mitä pahaa hän itselleen tässä tekee? Minulla on taipumusta olla liian kiltti.
Nainen, 22
Hyvä ystävä,
Kerrot, että olet huolissasi tulevan aviomiehesi rahankäytöstä ja velkaantumisesta. Rivien välistä olin lukevinani, että sinua myös huolestuttaa se, että rahat menevät alkoholin juomiseen ja tupakkaan. Kun luin kirjeesi, oli helppo eläytyä huoleesi. Tulevan aviomiehesi käyttäytyminen herättää ymmärrettävästi turvattomuutta ja tietenkin me toivomme parisuhteessa voivamme saada turvaa ja luottaa puolisoomme, myös taloudellisesti. Rahankäyttöön liittyvät asiat tulevat entistä keskeisimmiksi kun perustamme yhteisen kodin johon yleensä liittyy myös rahankäyttöön liittyviä asioita, joiden hoitamisesta parin pitäisi yhdessä vastata.
On tärkeää voida luottaa, että myös toinen kantaa omalta osaltaan vastuuta taloudesta.
Mietit, että haluaisit puhua tästä asiasta anopillesi ja toivot että hän saisi poikansa havahtumaan ja muuttamaan rahankäyttöään. Entä oletko itse ottanut asian puheeksi tulevan aviomiehesi kanssa? Koska te, miehesi kanssa olette molemmat aikuisia, niin ajattelisin että ensisijainen tapa hoitaa ja sopia keskinäisiä asioita on yhteinen keskustelu.
Kerro miehellesi niistä asioista, jotka sinua huolestuttavat.Kysy, mitä miehesi ajattelee niistä ja miten näitä asioita voisi ratkaista, jotta ne eivät olisi välissänne jatkossa kun perustatte yhteisen kodin ja mahdollisesti myös perheen?Kysy miehesi mielipidettä ketkä ihmiset voisivat auttaa teitä ratkaisemaan tätä asiaa.
Saattaa hyvinkin olla, että miehesi tarvitsee jotain ulkopuolista ihmistä avukseen, jotta saisi rahankäyttönsä ja velkakierteensä, mahdollisesti myös päihteiden käyttönsä hallintaan. Jos sinulla on luottamuksellinen suhde anoppisi kanssa, voit tietenkin kertoa hänellekin huolestasi ja kysyä häneltä neuvoa. Mutta jos teet sen keskustelematta miehesi kanssa, niin miten arvelet miehesi siihen suhtautuvan? On hyvä, että olet huolissasi tilanteesta, sillä sille on hyvä tehdä jotain ennen kuin tilanne pahenee ja miehesi velkaantuu tavalla josta voi olla vaikea selvitä.
Kerrot, että sinulla on taipumusta olla liian kiltti. On hyvin tärkeää harjoitella pitämään puoliaan. On hyvä myös huomata, että olemalla liian kiltti esimeriksi näiden raha-asioiden suhteen mm. lainaamalla rahaa miehellesi, et oikeastaan auta häntä, vaan päinvastoin.
Oman elämänsä hallinnan opettelu on keskeinen taito aikuisuuteen siirryttäessä. Oikeastaan vasta sen jälkeen me olemme valmiita sitoutumaan vastuulliseen, aikuiseen parisuhteeseen.
