KYSYMYS: Avopuolisoni entinen vaimo on täysiverinen narsisti, ja tekee kaiken kiusan minkä ikinä keksii. Lasten huoltajuudesta ja asuinpaikast tapeltiin kahteen kertaan oikeudessa, mutta oikeus uskoi äitiä ja määräsi lapset asumaan äidilleen kolme vuotta sitten.
Äiti muutti salaa toiseen kaupunkiin lasten kanssa, ja pojan koulu alkoi menemään metsään. Äiti antoi rahaa koulun ulkopuolella, että poika pysyisi pois kotoa häiritsemästä. Poika siirrettin erityisluokalle toiseen kouluun, jossa käytöshäiriöt ja opiskelu vain huonontui. Lopulta koulu haki erityisluvan, että poika siirrettiin kotiopiskeluun.
Pian tämän jälkeen poika muuttikin nopeasti meille.
Tästä on kohta vuosi. Poika on patologinen valehtelija, kuten äitinsä. Mihinkään ei voi luottaa, vaan aina joutuu tekemään salapoliisin työtä, että pitääkö puheet paikkansa vai ei.
Vaikka isän kanssa ollaan kuinka hyvällä koetettu selittää, että aina on parempi kertoa totuus, ei tässä tapahdu mitään muutosta.
Alan olemaan tosi väsynyt. Poika on rakas, mutta todella raskas. Lasten psykiatrialle odotetaan vieläkin aikaa.
Meillä isän kanssa on kovia riitoja pojan kasvatuksesta. Isä uskoo, että vain olemalla pehmeä ja ymmärtämällä ja puhumalla tulee muutosta. Itse en tähän en usko.
Poika on toki äitiltänsä oppinut, että voi käyttäytyä miten vain ja valehdella päälle, niin sillä selviää. Mutta miten sen saisi muuttumaan?
On todella kamalaa asua ihmisen kanssa jota täytyy koko aika jännittää.
Epätoivoinen
VASTAUS: Avopuolisosi poika on äidillä asuttuaan muuttanut teidän luoksenne noin vuosi sitten. Kerrot pojan olevan rakas, mutta raskas. Olet väsynyt tilanteeseen, joka aiheuttaa riitoja myös sinun ja miehesi välille.
Et kerro viestissäsi minkä ikäisestä lapsesta/nuoresta on kyse. Kertomasi perusteella lapsi on kokenut vanhempiensa eron, sen tuomat muutokset ihmissuhteissa ja vielä eron jälkeiset huoltajuusriidat vanhempiensa välillä. Sen lisäksi hän on joutunut muuttamaan uuteen kaupunkiin sekä vaihtamaan kouluja ja vielä lopuksi vaihtamaan vielä kerran kaupunkia ja sopeutumaan uuteen kotiin. Jollain tapaa hän on joutunut elämään eräänlaista poikkeusolosuhdetta jo useamman vuoden elämästään. On siinä muutoksen vuosia ja sopeutumista nuorelle ihmiselle.
Kun lapsi/nuori joutuu kohtaamaan perän jälkeen tilanteita, jotka ovat kuormittavia ja joita hänen ei ole mahdollista tunnetasolla käsitellä, hän alkaa oireilla. Tyypillisiä tapoja oireilla on eri asteinen levottomuus, keskittymättömyys tai käytöshäiriöt. Myös valehteleminen on hyvin tyypillinen oire lapselle, joka ei voi hyvin. Valehtelu ei useinkaan ole, erityisesti kun kyse on lapsesta, mikään peritty persoonallisuuspiirre tai edes opittua käyttäytymistä. Se on keinottoman ja ahdistuneen lapsen/nuoren reagointia. On hyvä, että lapsi on pääsemässä psykiatriseen arvioon. Jo se, että hänet on lähetetty sinne, kertoo, että lapsen voinnista ollaan hyvin huolestuneita.
Sanot, että olette lapsen isän kanssa eri kasvatuslinjoilla. Hän kannattaa pehmeämpää, keskustelevampaa linjaa ja sinä tiukempaa kasvatusotetta. Minulle tulee mieleeni, että te olette molemmat oikeassa, sillä kumpaakin tarvitaan. Lapsi, joka on pulassa omien tunteidensa kanssa ja joka oireilee kaikkea kokemaansa, tarvitsee paljon hellyyttä, huolenpitoa ja ymmärrystä. Hän on jäänyt tunnetasolla liian yksin kokemiensa asioiden kanssa. Siksi hän tarvitsee aikuisen läsnäoloa ja välittämistä. Hän tarvitsee myös johdonmukaisuutta, aikuisen tuomia rajoja ja sen turvallisen tunteen, että aikuinen pärjää hänelle. Rangaistukset eivät ole hyvä tapa auttaa pahaa oloaan oireilevaa lasta.
On erityinen haaste meille aikuisille jaksaa omassa väsymyksessämme nähdä lapsen/nuoren hankalan ja ikävän käyttäytymisen taakse ja pitää mielessämme, että siellä kaiken raskaan käytöksen alla on pieni poika tai tyttö, joka on tosi pulassa itsensä kanssa. Siksi kuulosti hyvältä, kun kutsuit häntä myös rakkaaksi. Lapset ja nuoret elävät valtavaa kehittymisen aikaa. Siksi heissä kannattaa säilyttää näköala kaikkeen hyvään.
KYSYMYS: Olemme olleet naimisissa kohta 10v ja meillä lapset 2v, 7v ja 9v. Päivittäisessä arjessa ahdistaa puhumattomuus ja mitään sanomattomuus. Arki lasten ja työn kanssa on toki kiireistä, mutta kyllä siihen väliin pitäisi mahtua aitoa välittämistä toisesta. Kaipaan sitä, että mies kyselisi ja olisi kiinnostunut ajatuksistani ja puuhistani. Puhumme kyllä ns. tärkeistä asioista, kuten rahasta, työstä ja isoista päätöksistä. Mutta kaikki kepeä jutustelu tuntuu kadonneen. Kaikki on vain suorittamista. Lapsista iloitsen ja heille tulee annettua huomiota runsain mitoin. Ehkä siinä ohessa on tullut vähän unohdettua puolison huomioiminen ja on jotenkin vaikeaa lähestyä toista. Ei mies lastenkaan tekemisistä niin kovin paljoa kysele, minulle kertovat kaikki huolensa ja ilonsa. Työpäivän jälkeen mies kaatuu sohvalle ja saattaa koko illan roikkua älypuhelimen kanssa netissä. Auttaa kyllä osassa kotitöistä ja tekee ns. omat tehtävänsä, mutta vetovastuu on minulla. Tunnen itseni kovin yksinäiseksi. Minulla on hyvin vähän ystäviä, käytännössä en ole yhdenkään kaverin kanssa viettänyt kunnolla vapaa-aikaa yli 8 vuoteen. Puhelimessa tulee puheltua oman äidin kanssa.
Työ on vastuullista ja kuuntelen muiden ihmisten suruja ja huolia. Lähipiirissäkin on ollut raskaita asioita ja tuntuu että kaikki kaadetaan minun kuultavakseni ja luotetaan että minä sitten huolehdin ja järjestelen parhaani mukaan. Puoliso on kanssani samalla alalla, joten vertaistuki tulee lähinnä häneltä. Joskus tuntuu siltä, että maailmassa ei ole yhtään ihmistä, joka olisi aidosti kiinnostunut elämästäni ja ajatuksistani (lapsia ei voi tähän laskea). En koe olevani masentunut, koska saan iloa monistakin arkipäivän asioista. Mutta kaipaan enemmän sisältöä elämään. En pelkkää puurtamista päivästä toiseen samanlaisena. Eniten huolestuttaa se, että nämä asiat tuntuvat vaivaavan vain minua. Mies vaikuttaa tyytyväiseltä, kunhan saa seksiä riittävästi.
Miten lähtisin lähestymään puolisoa ja lisäisin arkeen asioita, jotka toisivat enemmän läheisyyttä? Miten välttäisin syyllistävän asenteen, etten vain sortuisi osoittelemaan toisen vikoja? Välillä toivon, että mies kertoisi millä tavoin toivoisi minun muuttuvan, jotta kokisin olevani hänelle tärkeä, että hän tavallaan näkisi minut.
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi! Kuvailet siinä hienosti ja moniulotteisesti parisuhteenne tilannetta. Tilanteenne on varmaan tuttu elämän "ruuhkavuosissa" eläville. Kaikki sujuu periaatteessa hienosti, arki pyörii lasten ja työn ympärillä. Omat harrastukset jäävät, ystävyyssuhteisiin ei ehdi, tai kasa panostaa.Elämä on kiireistä, mutta myös kuormittavaa. Vähitellen parisuhde valuu yhä sivummalle, keskiöön kun pyrkii tulemaan helpommin asioita, jotka vaativat huomiota tai puuttumista saman tien. Helposti käy myös niin, että vaikka molemmat osallistuvat kotitöihin ja lastenhoitoon, on vetovastuu useimmiten toisella vahvemmin. Se ei haittaisi, jos puolisoilla olisi keskenään hyvää vuorovaikutusta; keskustelua, yhteisiä kiinnostuksen kohteita, läheisyyttä ja huumoria. Jotenkin tuntuu että ne puuttuvat liitostanne, tai ainakin niitä tarvittaisiin lisää.
Parisuhteen tulisi olla muutakin, kuin tiimi, joka toimii. Muutakin kuin "suorittava porras", jonka tehtävänä on, että asiat sujuvat ja huolto pelaa. Parisuhde on paikka, jossa kaksi aikuista kohtaavat toisensa, jossa on mahdollisuus näyttää omat tunteet ja tarpeet. Parisuhde voisi olla paikka, jossa voimme kasvaa persoonana. Parisuhteessa toivomme, että saamme osaksemme kiintymystä, huomiota ja ymmärrystä. Sanoitat hienosti, kun kirjoitat "...jotta kokisin olevani hänelle tärkeä, että hän tavallaan näkisi minut".
Kirjoitat epäilyksestäsi, että olet ehkä yksin tyytymätön tilanteeseenne, että mies on tyytyväinen "kunhan saa seksiä riittävästi". Oma kokemukseni perheneuvojana on se, että useimmiten myös toinen osapuoli on tyytymätön ja tuntee samoin, että jotain elämästä puuttuu, mutta ei ehkä osaa sanoittaa sitä.
Mietit, miten voisit paikata tai korjata suhdettanne tai lisätä arkeenne asioita, jotka toisivat lisää suhteeseenne läheisyyttä. On hienoa, että mietit sopivaa lähestymistapaa, ettet syyllistäisi miestäsi, ettei hänelle tulisi oloa, että vika on yksin hänen. Kirjoitat avoimesti ja viisaasti. Ajattelen, että jos lähestyt miestäsi samanaisella asenteella, voi se tuottaa hedelmää. Olette olleet 10 vuotta naimisissa, ehkä olette tulleet kohtaan, jossa toista pitää helposti itsestäänselvyytenä. On aika kertoa, ettei niin ole. Että te tarvitsette läheisyyttä ja yhteyttä voidaksenne tuntea olevanne ainutkertaisia ja arvokkaita.
Kerrot myös yksinäisyydestäsi. Voisiko siihen tulla muutos? Voisiko vanhoja ystävyyssuhteita elvyttää? Voisiko uusia syntyä, vaikkapa jonkun harrastuksen myötä? Kaikkea yhteyttä, jota tarvitsemme, emme saa kotoa tai perheestämme. Me ihmiset tarvitsemme ympärillemme välittäviä ja lämpimiä ihmisiä, joiden kanssa jaamme tavallisia asioita, itkemme itkumme ja iloitsemme arjen ihmeistä.
KYSYMYS: Olen 21-vuotias naisen alku. Olen seurustellut avomieheni kanssa jo kuusi vuotta ja yhdessä olemme asuneet noin kaksi vuotta.
Suhteemme on sujunut hyvin, tietysti tavallisia riitoja tulee silloin tällöin, mutta saamme ne aina soviteltua.
Kesän lopussa meidän suhteessamme tapahtui suuri muutos, kun jouduin muuttamaan toiselle puolelle suomea opiskelemaan. Aluksi avomiehen piti jäädä kotipaikkakunnalleen tekemään töitä ja muuttamaan n. vuoden päästä perässä, mutta päätti itse muuttaa jo heti opintojeni alussa.
Tällä hetkellä suhteemme on kriisissä. Suuri on muutos ei ole tehnyt hyvää parisuhteellemme. Mieheni riitojen aikana syyttää minua hänen tilanteestaan, kun on joutunut muuttaa toiselle paikkakunnalle. Myös minulla on ollut vaikeaa välillä sietää miestäni, kun hän ei liiku kotoa oikeastaan mihinkään, pelaa vain päivät pitkät. Tilanne kärjistyi siihen, kun mies ilmoitti ettei tiedä haluaako tulevaisuudessa lapsia. Minulle asia on ollut aina täysin selvää, että haluan lapsia jossain elämänvaiheessa. Olemme puhuneet jo noin viikon ajan erosta ja siitä onko tulevaisuudellamme toivoa. Mies haluaisi haluta lapsia, mutta sanoi ettei tiedä voiko luvata haluavansa niitä joku päivä. Kerroin, etten pysty jatkaa suhdetta mikäli hän päättää ettei lapsia halua. Mieheni sanoi ettei haluaisi erota, en halua minäkään, mutta en tiedä pystynkö jatkamaan suhdettamme, sillä lapset ovat aina olleet minulle se ensimmäinen haave ja toive.
Nyt mietin miten tästä tilanteesta edetään.. Mies lupasi pohtia tulevaisuuden suunnitelmiaan ja kertomaan niistä minulle avoimesti. Tuntuu kuin matto olisi revitty jalkojen alta. Olemme aina suunnitelleet tulevaisuuttamme ja leikitelleet asian kanssa. Nyt tulevaisuus ei välttämättä ole enää itsestäänselvyys.
Epätoivoinen
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Kerrot suhteenne muuttuneen sen jälkeen, kun muutitte sinun opiskelusi vuoksi kotipaikkakunnalta eri puolelle Suomea. Miehesi ei ole sopeutunut uuteen tilanteeseen. Kerrot ettei hän poistu kotoa ja lähinnä pelaa koko päivän. Miehesi syyttää sinua tilanteestaan, vaikka itse halusi muuttaa heti perässä. Hän on nyt sanonut, ettei hän tiedä haluaako lapsia tulevaisuudessa. Tämä on tullut sinulle järkytyksenä, koska olette aina suunnitelleet tulevaisuuttanne yhdessä ja haluat ehdottomasti lapsia. Koet olevasi epätoivoinen ja mietit eroa.
Olet 21-vuotias, mutta olet seurustellut avomiehesi kanssa jo pitkään. Ilmeisesti miehesi on suunnilleen samanikäinen. Jäin miettimään missä vaiheessa olette joskus suunnitelleet hankkivanne lapset. Jos asia ei juuri tällä hetkellä ole ajankohtainen, miksihän miehesi miettii lapsi-asiaa juuri nyt? Liittyyköhän pohdinta jotenkin parisuhteeseenne yleisimmin? Onko hän alkanut jollain tavalla epäillä parisuhteenne toimivuutta ja kestävyyttä uudessa ja epämukavassa tilanteessa? Kun kaikki ympärillä on muuttunut (hän ei ole töissä, uusi paikkakunta, ei ystäviä eikä sukulaisia lähellä), suhteenne on hänelle ainoa tuttu asia. Väkisinkin parisuhteen merkitys korostuu ja nousee hänelle keskeiseksi uudessa tilanteessa. Suhteenne ehkä alkaa näyttäytyä uudessa valossa teille molemmille.
Mietit, voitko jatkaa suhdetta lapsiasian epäselvyyden vuoksi. Lasten hankkiminen yhdessä on luonnollisesti suuri sitoumus. Asiasta on hyvä olla varmuus teillä kummallakin. On hyvä, että miehesi on uskaltanut kertoa epäilyksistään, vaikka se onkin järkyttänyt sinua. Jos lopetat suhteen miehesi epävarmuuden vuoksi nyt, kadutko päätöstä joskus? Mitä jos tämä on vain väliaikainen, huono hetki suhteessanne, joka helpottuu miehesi oman elämäntilanteen kohentuessa? Onkohan tämä teille ensimmäinen kriisi parisuhteessanne? Pitkissä parisuhteissa on välillä vaikeampia vaiheita. Se, kuinka niistä selvitään, testaa parisuhteenne toimivuutta. Elämäntilanteenne on teille nyt poikkeuksellinen. Voisiko lapsi-asian jättää hautumaan ja yrittää saada elämänne mielekkääksi teille kummallekin uudella paikkakunnalla? Jos miehesi löytäisi töitä, harrastuksia, teille muodostuisi ystäväpiiriä sieltä, olisiko hän samanlaisissa mietteissä? Mietin myös miten parisuhteenne mahtaisi voida, jos olisitte ns. kaukosuhteessa. Joskus pariskunnat sopivat eron sijaan tauosta. On hyvä keskustella kaikista vaihtoehdoista.
KYSYMYS: Olemme seurustelleet ja asuneet yhdessä noin viitisen vuotta, ja meillä on kolme vuotias lapsi. Tämä kaikki silloin tapahtui kovin äkkiä, lapsi ja yhteen muutto, ettei sitä edes silloin kerennyt onnen tiellä kauhistella. Nyt kuitenkin kun perheessä itse odotan pelaavamme yhteen, huomaan miehen olevan enemmän "yksilöpelaaja". Vauva aikana mies ei paljoa osallistunut yhteiseen arkeen, vaan omat menot olivat tärkeitä. Nykyään mies kokee lapsen ja hänen välisen suhteensa kehittyneen ja ovat ihan eritavalla vuorovaikutuksessa keskenään. Mies on siis hyvä isä kuitenkin.
"Ongelmana" meillä on, ettei mies paljoa viihdy kotona. Hänellä on paljon harrastuksia, jotka tottakai kuuluukin olla. Mutta näiden harrastusten välissä on vaikka minkälaista kaljottelua, parilla käymistä kapakassa. Hän ei useinkaan pysähdy ja vain ole meidän kanssa. Vaikka itsellänikin on harrastuksia, on ykkösenä minulle perhe. Tuntuu välillä, että miehelle tärkeintä on kaikki muu kuin me. Kaipaan, että toinen on vieressä tässä arjessa, yhteisiä iltoja perheenä, joita meillä ei ole ollut kuukauden sisällä kuin vain pari.
Olen tästä puhunut moneen otteeseen, mies lupaa aina osoittaa kiinnostuksensa, mutta sitten se taas unohtuu. Itselläni oli rikkonainen lapsuus, ja tunnen olevani hyvin pettynyt itseeni, jos en onnistu antamaan omalle lapselleni ehjää hyvää perhettä. Huomaan tämän kaiken vaikuttavan omaan hyvinvointiini, koska kotityötkin tuppaavat jäädä minulle muunmuassa. Lisäksi iso riidan aihe on raha, koska itse olen opiskelija, ymmärrän miestä ärsyttävän etten pysty rahoittamaan elämistämme. Mies ei taas osaa opiskelijani tulevaisuuden investointina, vaan hän haluaisi kaiken nyt. Mitä enemmän tutustun ensinnäkin itseeni, sitä useammin huomaan tulevani siihen lopputulokseen, että olemme todella erilaisia mieheni kanssa. Meillä on erilaiset arvot, eikä me juuri puhuta, koska mies ei "vaan osaa".
Välillä tuntuu, että miksei tässä voisi näinkin kulkea, mutta pelkään että lapsi aistii jotakin, vaikkei meillä niin kovasti riidelläkään. Tavallaan pystyisin olla yhdessä vain lapsen takia. Mutta toisinaan kaipaan niin kovasti sitä, että joku huomioisi ja näkisi minutkin muunakin kuin äitinä tai kaverina.
Kaikkein eniten haluan toimia lapsen parhaaksi, ja en tiedä mikä se tässä tilanteessa olisi.
VASTAUS: Esititpä vaikean kysymyksen. Siihen ei ole ihan yksiselitteistä vastausta. Kenties ratkaisevaa vastauksen kannalta on se, kuinka huonosti sinä voit. Jos voit hyvin huonosti, on syytä miettiä tarkkaan, pystytkö tarjoamaan lapsellesi sellaista vanhemmuutta, mikä on hänelle parhaaksi. Jos taas voit enimmäkseen ihan kohtalaisen hyvin, voi molempien vanhempien kanssa yhdessä eläminen olla lapsen kannalta paras vaihtoehto. Mainitsit kuitenkin, että miehesi on hyvä isä.
Paras vaihtoehto tietenkin olisi se, että suhteenne kehittyisi niin, että voisit olla siinä tyytyväisempi. Sekään ei ole aivan mahdotonta. Miehille tuntuu nykyaikana aika usein käyvän niin, että nuoruuden kaveriporukoissa hengailuvaihe jatkuu vielä jonkin aikaa sen jälkeen, kun perhe on perustettu. Perheen isän asemaan kasvetaan jotenkin vähän jälkijunassa. Aika monella tapahtuu kuitenkin aivan itsestään kehitystä siihen suuntaan, että perheestä tulee aikaa myöten tärkeämpi.
Hyvin tärkeä kysymys on se, miten motivoitunut miehesi on pitämään perheenne kasassa. Yllättävän usein käy niin, että mies kuluttaa huomattavasti aikaa työn, harrastusten ja kavereiden parissa, mutta kun nainen kyllästyneenä tilanteeseen ilmoittaa olevansa lähdössä, mies onkin sitä mieltä, että nainen on hänelle tärkeintä elämässä, eikä hän missään tapauksessa halua eroa. Tämä saattaa olla tilanne myös sinun miehesi kohdalla, koska hän on kuitenkin koittanut tulla vastaa, kun olet puhunut hänelle. On hämmästyttävää, miten usein nämä miehet sanovat eron uhatessa, että sinun olisi pitänyt puhua asiasta. Vaimo toteaa puhuneensa siitä vuosia, mihin mies vastaa, että ei hän ole ymmärtänyt, että vaimo on niin tosissaan. Mies on luullut, että kysymys on ollut vain joistain lievistä ja ohimenevistä harmituksista. Eli jos onnistut puhumaan asiasta miehellesi siinä sävyssä, että hän todella tajuaa sinun olevan tosissaan, voi olla toivoa edistyksestä. On tietysti pidettävä huolta siitä, että yhteinen aika ei vähän ajan päästä pääse taas unohtumaan. Onnellisinta olisi tietysti, jos löytäisitte sellaista yhteistä tekemistä, joista molemmat pidätte. Kokemukseni mukaan ne ovat yleisimmin sarjojen tai elokuvien katselu yhdessä, kävelyllä käyminen tai erityisesti viikonloppuisin pieni yhteinen herkuttelu.
Miehesi oli todennut, ettei vain osaa keskustella. Tämä ei todennäköisesti pidä paikkaansa. Ainakin täällä perheneuvojan vastaanotolla käy tuon tuostakin niin, että mies, joka on väittänyt ettei osaa keskustella, osaakin oikein hyvin. Hän saattaa kuvitella sinun kaipaavan jotain vallan erikoista keskustelun tasoa, ja arvelee, ettei osa sitä, koska ei ole sellaiseen tottunut. Näitä pelkoja voit koittaa hälventää, ja toisaalta voit perustella hänelle, että parisuhteessa on pakko opetella jonkin verran puhumaan, koska on asioita, jotka eivät kerta kaikkiaan puhumatta selviä.
Sinun on tehtävä selväksi miehellesi, ettet voi hyvin, ja muutoksen on tapahduttava, ja sen on oltava pysyvä. Jos sekään ei tunnu auttavan, voit uhata häntä pariterapiaan joutumisella. Se usein säikäyttää miehet pahanpäiväsesti, ja kenties saa hänet ymmärtämään että olet tosissasi. Jos sekään ei auta, kerro eroaikeistasi hyvissä ajoin, äläkä vasta sitten kun olet tehnyt lopullisen päätöksen. Se on ennen kaikkea reilua häntä kohtaan, ja toisaalta voi olla se äärimmäinen keino sada mies heräämään.
KYSYMYS: Olen 23-vuotias mies Vantaalta ja olen juuri eronnut vajaa 2-vuotisesta suhteesta syksystä 2014 - syksyyn 2016. Olimme avoliitossa, yhdessä asumista kesti puolitoista vuotta ja meille syntyi tytär.
Tytär oli 9kk kun ero koitti. Olimme olleet yhdessä syksystä 2014 alkaen kevääseen 2015 kun avovaimoni sai tietää olevansa raskaana, olin miettinyt hänen jättämistään koska oloni oli kyllästynyt ja riitelimme kokoajan. Sain tietää yhtäkkiä että hän on raskaana ja järkytyin pahasti koska tiesin että minusta ei ole isäksi näin nuorella iällä(minä 21v ja avovaimo 20v) ja tuntui siltä että elämä jatkuu vasta 18 vuoden päästä.
Halusin kuitenkin yrittää ihan tosissaan nyt kun avovaimoni oli raskaana enkä halunnut paeta vastuuta ja olla pelkuri joka jättää raskaana olevan naisen hädän hetkellä ja lapsi jää ilman isää.
Lapsi syntyi vuoden 2015 lopulla ja en heti ymmärtänyt mitä tapahtui ja asian sisäistäminen vei muutaman kuukauden. Pikkuhiljaa väsymys alkoi iskemään ja arki alkoi tuntua aina vain enemmän todelta. Välillä tuntui että ei jaksaisi millään mutta kiintymys lapseen kasvoi. Olimme riidelleet koko suhteen ajan vähän väliä, mutta lapsen tulon myötä se väheni jonkin verran.
Olin myös erittäin laiska hoitamaan ja olemaan lapseni kanssa. Tulin aina kotiin ja saatoin ehkä vaihtaa vaipan ja vähän pitää sylissä, sitten aloin pelaamaan ja jätin lapsen hoidon avovaimolle. Samanlaista kaavaa ei tietty joka päivä ollut ja yritin enemmän ja silti tuntui ettei minusta ole kunnon isäksi. Olin erittäin väsynyt koska teen suht fyysistä ja raskasta työtä ja aikaiset aamut.
Olen musiikki miehiä henkeen ja vereen, soitan bassoa ja laulan bändissä. Minua alkoi ennen suhteen loppumista ahdistamaan että en ikinä voi enään saada menestyvää bändiä mikä on minulle ollut se suurin haave ikinä, haave joka meni perheen edelle jopa.
Olin kateellinen kavereille jotka pääsevät soittamaan bändiensä kanssa ulkomaille ja mietin mielessäni että minulla ei tule ikinä olemaan siihen varaa kun minulla on perhe-elämä. Olin katkera avovaimolleni että saimme lapsen koska se vaikutti niin voimakkaasti bändi hommiin.
Olin myöskin alkanut epäröidä haluanko naimisiin, mistä avovaimo oli kysynyt että milloin kosin häntä. Yhdessä vaiheessa halusinkin kosia, mutta se tunne jäi. Aloin myös kysymään itseltäni että haluanko lisää lapsia ja katkeran tunteet alkoivat voimistumaan entistä enemmän kun mietin että jos kerran nyt ei ole kahdelle bändille kunnolla aikaa, ilman että siitä saa kuulla kotoa, niin miten sitten kun tulee lisää lapsia.
Sain luvan kuitenkin yrittää päästä soittamaan bassoa toiseen bändiin. Sitten kun aloin suunnittelemaan niin tuntui että tämä ahdistus ei johdukkaan siitä että en saisi soittaa bändeissä, vaan että en rakasta avovaimoani ja haluan muutosta. Aloin ajatella yksin asumista ja kuinka helppoa olisi olla sovussa ja nähdä lasta aina kun mahdollista. En todella ajatellut asiaa loppuun.
Nyt kun ero on koittanut, kadun sitä enemmän kuin mitään että lähdin. Ikävä lapseen on kova ja haluaisin myöskin avovaimoni takaisin. En ikinä ole näin paljon halunnut olla lapseni ja avovaimoni kanssa. Silti tuntuu että jos palaamme yhteen koska rakastan heitä paljon että sama ahdistus ja katkeruus tulee uudestaan. Tällä hetkellä tuntuu että perheen saaminen takaisin on tärkeintä. Tilanne on kuin painajaisesta...
Tarvitsen asiantuntevia neuvoja ja apua tämän kanssa.
VASTAUS: Viestisi on koskettava kuvaus siitä, mitä on yhtäkkiä joutua nuorella iällä kasvamaan aikuisuuteen, vanhemmuuteen ja vastuullisuuteen, kun kaikki on omassa mielessäkin vielä kesken. En yhtään ihmettele moneen suuntaan kulkevia tunteitasi, kapinointiasi ja ristiriitoja mielessäsi. Joku puoli sinusta ymmärrettävästi kaipaa ja haluaisi edelleen kulkea sitä nuoruuden polkua, mikä päättyi täysin yllättäen siihen, että sinusta tuli isä parikymppisenä. Samaan aikaan joku toinen puoli sinusta etsii uutta tietä ja kasvaa vähitellen uuteen elämänvaiheeseen.
Tilanne mihin jouduitte, olisi ollut vaativa kenelle tahansa. Tulla vanhemmaksi yllättäen ilman, että on lasta toivonut, halunnut. Kesken itsensä kanssa. Aloittelemassa yhteistä elämistä uudessa ihmissuhteessa. Ja sinä kerrot hienosti tästä keskeneräisyydestä ja siitä, miten järkytyksen, epävarmuuden, väsymyksen ja ristiriitojen keskellä kiintymyksesi lapseesi kasvoi, kaikesta huolimatta. Tuo kykysi kiintyä, kaipauksesi, halusi kantaa vastuuta ja yrittämisesi, kertovat sinusta paljon hyvää. Kuten myös kykysi tarkastella itseäsi noin rehellisesti, niitä kipeitäkin puolia.
Kun luin viestiäsi mietin, saitteko mistään ulkopuolelta apua ja tukea uuteen tilanteeseen sopeutumisessa? Huomasin olevani jopa vähän harmissani puolestanne jos ette saaneet. Silloin olette ehdottomasti jääneet liian yksin.
Kirjoitat viestissäsi ajatelleesi jossain vaiheessa, ettei sinusta ole kunnon isäksi. Viestisi luettuani sanoisin jopa päinvastoin. Sinulla on kaikki mahdollisuudet kasvaa parhaaksi mahdolliseksi isäksi lapsellesi. Se, että olet nuori tai että olet vielä pohdintojesi kanssa kesken, ei tarkoita, että et pystyisi olemaan hyvä isä. Itseasiassa suhde lapseesi ja sen säilyttäminen on erittäin keskeistä tässä tilanteessasi sekä sinulle että lapsellesi. Lapset antavat meille vanhemmille useita mahdollisuuksia kasvaa ja korjata. Joskus jopa paljon enemmän kuin mitä ansaitsisimme. Puhun yhteyden säilyttämisen tärkeydestä omaan lapseen siksi, että harva asia elämässä on niin kipeä kuin yhteyden menettäminen omaan lapseen. Se, jos mikä tekee elämässä katkeroituneeksi.
Vanhemmuuteen liittyy todellisia, oletettuja ja toivottuja velvollisuuksia. Usein niiden ajatellaan olevan ristiriidassa ns. oman elämän kanssa. Kirjoitat, että ”sait luvan” soittaa toisessa bändissä. Onko kyse oletetusta velvollisuuksista vanhemmuuden suhteen miksi soittamisesta piti alun perin luopua? Vanhemmuus ei tarkoita, että pitäisi luopua unelmistaan, esimerkiksi sinun tapauksessa soittamiseen liittyen. Unelmien on edelleen mahdollista toteutua, mutta todennäköisesti vähän ehkä eri tavalla tai aikataululla, mitä alun perin suunnittelit. Se on juuri sitä uuden tien löytymistä ja kasvamista uuteen.
Mietin myös kirjoittamaasi naimisiin menemisestä tai uusien lasten hankkimisesta. Kenen unelmia ne ovat? Parisuhteessa näet on yhteensovitettava molempien unelmia ja osattava riittävästi pitää kiinni itselle tärkeistä unelmista. Joskus puolisoiden unelmat ovat niin keskenään ristiriidassa, että joudutaan miettimään onko yhteinen elämä mahdollista.
Kerrot katuvasi sekä kaipaavasi lastasi ja avovaimoasi, yhteistä perhettänne. Sekin kertoo kasvamisestasi. Entinen polku entisessä muodossaan ei enää ole mahdollinen edes omassa mielessäsi. Koska lapsenne on vielä kovin pieni ja kaikki on niin kovin alussa ja kesken, ja koska välillänne on vielä tunteita, niin ehdotan, että yritätte vielä. Mutta älkää yrittäkö vain kahdestaan vaan hakekaa rohkeasti apua ulkopuolelta. Ottakaa esimerkiksi yhteyttä kaupunkinne Kirkon perheasianneuvottelukeskukseen. Myös neuvolasta voi kysyä ohjeita minne päin hakeutua.
Toivotan sinulle kaikkea hyvää! Perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Olemme tavanneet mieheni kanssa vuonna 2007. Olemme naimisissa ja meillä on kaksi lasta. Suhdetta varjostaa se, että asumme omakotitalossa syrjäkylällä, josta molemmilla pitkät työmatkat. Elämme miehen unelmaa asua omalla kotipaikkakunnalla omakotitalossa. Itse haluaisin asua lähempänä aktiviteetteja joita voisi tarjota lapsille sekä työpaikkaa. Mies ei suostu edes puhumaan muuttamisesta eikä varsinkaan raha-asioista. Hän odottaa minulta että tekisin toista työtä täysipäiväisen työni lisäksi, mikä on mielestäni käsittämätöntä. Aikahan olisi pois lapsilta sekä omilta harrastuksilta. Olen ehdottanut muuttamista lähemmäksi töitä ja edullisempaan asuntoon (meillä on todella tiukkaa taloudellisesti). Hän ei halua asua missään osakkeessa eikä varsinkaan missään muualla kuin täällä omalla kotipaikkakunnalla. Olen neuvoton, en ole halunnut tällaista elämää missä autolla mennään paikasta toiseen, eikä ole harrastusmahdollisuuksia. Ja varsinkaan jos haluan kehittyä ammatissani niin en voi hakeutua sellaisiin paikkoihin töihin, koska työmatkat olisi niin pitkät.
Tämä todella syö suhdetta ja olen kiukkuinen, että asiasta ei voida edes puhua. Mitä minun tulisi tehdä? En haluaisi tämän takia erota, mutta näin täällä en pysty jatkamaan. Mies sanoo ettei muutosta tulisi vaikka muutettaisiin, sama tappelu jatkuisi hänen mielelestään. Mutta kun hän ei tunnu nyt tajuavan että tilanne johtuu juuri siitä, että mielestäni elämme hänen unelmaa jossa ei kuunnella muita eikä ole muita vaihtoehtoja. Vai olenko kenties itsekeskeinen, jos haluan kehittyä työssäni ja tarjota lapsille joitakin harrastumahdollisuuksia?
EraseAndRewind, 37 vuotta
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Teillä on miehesi kanssa pohdittavana tilanne, jossa puolisoilla on erilaiset unelmat ja päämäärät yhteisestä elämäntavasta. Tällainen eroavaisuus ei useinkaan tule esille vielä seurusteluvaiheessa, jossa rakastetun elämäntapa tuntuu osalta hänen persoonaansa ja kaikki kokonaisuudessa viehättää. Vasta arjen ja lasten myötä asioiden kääntöpuoli näyttäytyy. Maalla asumisessa on vapautensa ja oma kotiseutu on miehellesi rakas. Toisaalta matkat töihin ja harrastuksiin ovat pitkät. Asuminen voi tulla kalliiksi. Mitähän muunlainen eläminen maksaisi?
Voisitte yrittää keskustella aiheesta aivoriihen hengessä. Aivoriihessä kumpikin saa heittää ihan mitä tahansa ehdotuksia tarvitsematta miettiä niiden toteuttamiskelpoisuutta. Kaikki hullutkin ideat (muutetaan telttaan/perustetaan bed and breakfast lisätulon vuoksi) listataan ylös. Tässä vaiheessa luovuus saa kukkia. Mitä enemmän mielikuvitus rönsyää, sen parempi. Jokaiseen toisen heittämään ehdotukseen puoliso huudahtaa ihastuneesti: "Hyvä!" Näin keskustelun ilmapiiri pysyy innostavana ja kannustavana. Aivoriihen lopputuloksena on pitkä lista ideoita ja sivutuotteena luultavasti paljon naurua. Seuraava vaihe, vaikkapa seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla, jotta ideat saavat muhia, on listan läpikäyminen siten, että kaikki jollakin tapaa toteuttamiskelpoiset ideat otetaan yksi kerrallaan tarkasteluun. Mitään kiirettä ei ole, vaan jokaisen vaihtoehdon plussat ja miinukset kirjataan ylös. Asioille annetaan taas aikaa. Keskustelua viritellään sitä myötä, kun näkökulmia löytyy.
Tällaisen keskustelun tavoitteena on pitää keskustelu avoimena ja liikkuvana jumittumatta juupas-eipäs -väittelyyn vain kahden vaihtoehdon välillä. Syrjäisen omakotitalon ja keskustan kerrostalon välille mahtuu monia mahdollisuuksia. Mitkä ratkaisut helpottaisivat kireää taloutta? Entä arjen jaksamista? Tunneasioista on myös tärkeätä puhua ääneen. Kotiseuturakkaus on arvokasta. Miten sitä voisi pitää yllä, jos asuisi muualla? Mitä hyvää kunkin elämään mahtuisi lisää, jos työ- ja harrastusmatkat olisivat lyhyemmät? Miltä nykyisessä kodissa asuminen kenestäkin tuntuu? Miten viihtyvyyttä siellä voitaisiin lisätä?
Sanot, että miehesi ei halua keskustella rahasta eikä asumisesta. On hyvä huomata, että asioista puhuminen ei merkitse sitä, että heti tapahtuu jotain mullistavaa. Puhuminen voi auttaa ymmärtämään, miten toinen ajattelee ja miltä hänestä tuntuu. Puheessa voidaan leikitellä monenlaisilla mahdollisuuksilla. Jos puhumalla saadaan aikaan lisää ymmärrystä, ratkaisujakin voidaan askel kerrallaan löytää.
KYSYMYS: Olemme mieheni kanssa olleet kohta 46 vuotta naimisissa. Liitto on pääosin ollut mielestäni onnellinen. Meillä on neljä lasta ja 9 lastenlasta. Nyt kumpikin on eläkkeellä. Minua on toisinaan alkanut vaivata vanhat asiat, jotka on tapahtuneet avioliittomme alussa. Joitakin asioita, jotka on minua syvästi loukannaat pamahtaa mieleeni jonkin asian yhteydessä ja joskus näen pahaa unta ja herään näihin ajatuksiin, enkä saa unta enää koko yönä. Nyt eläkkeellä on aikaa ajatella tapahtumia, aikanaan meille syntyi kolme lasta aika nopeasti ja aika oli työntäyteistä, eikä mieheni halunnut asioista silloin puhua, koska asiat koskivat häntä. En silloin osannut ajatella, että meidän pitäisi sopia keskenämme, mitä käytöstä hyväksytään toisiltamme. Mieheni halusi esim käydä yksin tansseissa ja ravintolassakin, kysymättä sopiiko se minulle. Ensimmäinen tanssireissu oli kun asuimme Ruotsissa ja minä olin vasta synnyttänyt ja sairaalassa vauvan kanssa, tuli mieheni puku päällä kiireisenä meitä katsomaan ja oli veljensä kanssa menossa juhlimaan. Olin tosi surullinen. Mielestäni olin hyvä vaimo ja äiti lapsille etten ansainnut tuommosta kohtelua.
Muutimme Suomeen, vaikka mieheni olisi halunnut asua ja työskennellä Ruotsissa, minä halusin Suomeen. Suomessa syntyi kaksi lasta lisää, tunsin ettei mieheni tukenut minua mitenkään odottaessani kolmatta lasta, olin silloin tosi yksin ja surullinen, varsinkin kun mieheni ehdotti aborttia, jota minä en olisi ikinä hyväksynyt. Toisaalta ymmärrän häntä kun Suomessa ei töitä tahtonut löytyä ja perhettä oli, oliko käyttäytymisen syy siinä?
Mieheni kävi tanssimassa yksin, vaikka tiesi etten hyväksy sitä, minä en päässyt enkä halunnut pienten lasten takia, lauleskeli vain viimestä valssia kun tuli tansseista kotiin. Kaikista surullisin asia mielestäni oli ja jota minä nyt olen miettinyt oli se kun olimme yhdessä ravintolassa ja hän tanssi vieressäni naisen kanssa ja haukkui minua akaksi ja suuteli naista tanssin lopuksi poskelle, ei huomannut minua vieressään, eikä sitä että kuulin kaiken. Minun maailmani aivankuin räjähti silloin, ajattelin vain, ettei lapsilla ole isää jatkossa.
Silloin aikanaan yritin näistä keskustella, mutta hän oli puolustuskannalla heti, tuli riita ja hän sanoi, ettei menneistä kannata puhua, katsotaan eteenpäin. Hän on kyllä pyytänyt anteeksi tekemisiään, oli humalassa ja sanoo, ettei muista kun kysyn asioita. Nyt vasta minua ahdisti nämä asiat niin, että minua vain itketti ja ajattelin, että jos minä olen häntä syyttänyt turhaan ja kysyin häneltä sitä, niin nyt hän vastasi, että oli hänessä syytä. Sanoin, että anna minun itkeä ja puhua asiasta, että pääsisin irti niistä. Meille syntyi vielä myöhemmin yksi lapsi. Ilman rakkautta liitto ei olisi kestänyt. Nämä asiat on kyteneet sisälläni koko avioliiton ajan, jota en olisi halunnut. Töitä löytyi molemmille Suomesta ja kaikki on nyt taloudellisesti hyvin. Työurani tein seurakunnassa.
Kysymykseni kuuluukin, miten pääsisin irti näistä ajatuksista, anteeksi en ole pystynyt antamaan, voisi vain unohtaa olisi parempi. Vai olenko niin lapsellinen etten voi kaikkia hyväksyä. Oiskohan aikanaan asioiden perusteellinen puhuminen auttanut, ehkä.
Surullinen, 65 vuotta
VASTAUS: Kiitos postista. Teillä kahdella on pitkä avioliitto takana, jota kuvaat pääosin onnelliseksi. Sitten on kuitenkin mieleesi noussut asioita, jotka vaivaavat. Nyt olette molemmat eläkkeellä. Sekin on uusi vaihe teidän elämässä. Voi olla oikein hyvä vaihe pohtia mennyttä matkaa ja miettiä samalla miten löytäisit vapautuneemman mielen astua eteenpäin. Luulen, että aika moni eläkkeelle siirtynyt pari joutuu ja saa pohtia, minkälaista yhteistä parisuhdeaikaa voi ja kumpikin haluaa yhdessä viettää. Kysymys on joillekin aika iso. Se voi olla jopa niin iso, että mitä tekisin loppuelämälläni?
Sanot, että nämä miehen menemiset ja tapa ohittaa sinut on vaivannut koko avioliiton ajan. Tansseista ja hänen tavastaan toimia on ollut vaikeaa puhua ja miehesi on yrittänyt estää keskustelun. Asia on varmasti ollut arka ja herkkä.
Tuollaiseen olen törmännyt usein ennenkin, että synnyttämiseen ja pienen vauvan kanssa kotiin tulemisen aikaan ja ensimmäisiin päiviin on liittynyt paljon ristiriitoja ja loukkaantumisen kokemuksia. Siinä kohdassa äiti on usein aika tavalla eri ajatuksissa, kuin lapsen isä. Noissa hetkissä ja päivissä on isäksi tulevilla miehillä monta tapaa kompastua, jos omat tarpeet vievät voiton äidin ja lapsen tarpeista.
Kuulen, että asiat ovat jotenkin jääneet käsittelemättä. Miten sitten vanhoja ja vuosien takaisia loukkaantumisia voi käsitellä, kun samalla mietit, että onko tämä turhaa ja oletko itse vain liian herkkä. Rohkaisen puhumaan asioista vielä uudelleen. Yhteinen muistelu voisi hyvinkin auttaa teitä. Mitä tapahtuisi, jos kerrot miehellesi, että menneet vaivaavat yhä. Jos kerrot, että et halua syyttää häntä kaikesta tapahtuneesta ja olet valmis miettimään myös omaa tapaasi toimia, mutta osoitat päättäväisesti, että sinun kannalta menneistä olisi yhä hyvä puhua. Kaikki ei ole ollut riittävän selvää ja avointa.
Tuo aborttiasia on varmastikin myös tärkeä teema. Noina vuosina olette joutuneet tekemään monia hyvin merkittäviä päätöksiä. Mikä on tuon lapsen merkitys nyt? Tuntuuko hän taakalta vai tuoko iloa elämäänne? Miehesi on välillä myös ottanut sinun mielipiteitä huomioon. Muutto Suomeen tuntuu myös isolta päätökseltä. Siinä hän taipui sinun ehdottamalle kannalle. On teillä paljon muisteltavaa ja puhuttavaa.
Pohjaa keskusteluille voisitte ehkä löytää siitä, että teillä kahdella on niin paljon positiivisia asioita ja vahvuuksia. Olette jo osanneet ja uskaltaneetkin puhua asioista. Miehesi on voinut pyytää anteeksikin ja myöntää, että hän olisi voinut toimia toisin. Liittonne on kestänyt ja puhut rakkaudestakin. Tulee kuva, että loukkaavien asioiden lisäksi teillä on onnistumisia ja paljon vahvuuksia.
Anteeksi antaminen ei aina käy kädenkäänteessä, vaikka toinen vilpittömästi katuisikin. Yleensä oikean anteeksiantamisen ehto on se, että asia on riittävästi puhuttu auki ja yhteinen näkemys toisen kokemista tunteista on syntynyt. Selittelemisen, peittelemisen ja salaamisen pitää loppua ennen sopua. Jokin tässä on vielä sinussa kesken.
Miehesi perimmäiset motiivit tanssilattialla jäävät minulta tietysti arvailujen varaan. Oliko hänen toimintansa hänen omasta mielestään harmitonta vai ei? Oli miten oli, sinun kokemuksesi on aivan totta ja tunne siitä miten ”maailma räjähti”, on todellinen. Jotenkin uskon ja toivon, että miehesi voisi olla valmis sinun kanssa näistä asioista vielä puhumaan. Nämä ovat teidän elämänne oikeita iloja ja suruja. Jatkon kannalta on molemmille tärkeää nähdä, minkälaisen yhteyden nyt löydätte. Miten paljon tarvitsette toisianne, yhteistä aikaa ja tekemistä ja paljonko nyt tarvitsette myös erillisyyttä ja omia puuhia?
Minusta arvioit elämäänne terveellä ja hyvällä tavalla. Haluat katsoa myös omaa toimintaasi avoimesti. Surut hälvenevät usein suremalla. Suremisen ehto on, että voi myöntää sen mikä on totta. Pitää olla riittävän yhteinen käsitys siitä mitä toinen kantaa sisällään. Menneitä vuosia voi katsoa sitten hyväksyvämmin. Tapahtunutta ei saa sieltä pyyhittyä pois, mutta jos sen saa jaettua ja toinen ottaa vastaan kerrotun kokemuksen, voi huomista katsoa jo aivan erilaisin voimavaroin. Yksi tavoite voisi olla, että saatte yhdessä todettua, että tämä on totta, näin on menty. Sitten voi ehkä jo kysyä toiselta miten toivot, että jatketaan ja minne. Jospa tämä on se kesä, jolloin voit katsoa tulevaan vähän vapaammin mielin.
Haluaisin kertoa teille tarinani, joka vaivaa mieltäni.
Tarinani on aika pitkä, mutta haluan kertoa sen kokonaisuudessaan. Toivottavasti jaksatte lukea.
Olen nelikymppinen yrittäjä, minulla on vaimo ja kaksi lasta. Olemme olleet vaimoni kanssa yhdessä 20 vuotta, josta 13 vuotta naimisissa. Suhteessämme kohtaa kaksi vahvaa ja itsepäistä persoonaa ja vaikeuksia on vuosien mittaan ollut aika paljon.
Ajauduin muutama vuosi sitten uupumistilaan, joka vaikutti voimakkaasti myös parisuhteeseemme. Olin väsynyt, ärtyisä ja sulkeutunut. Suhteemme joutui umpkujaan ja kesällä 2013 päätin luovuttaa. Päätien, etten enää pahoita mieltäni onnettomassa suhteessa. Hoidan velvollisuuteni ja olen isä. Rakkautta en enää halunut anoa, enkä sydäntäni vahingoittaa.
Muutama kuukausi sujui tällä tavoin. Keskityin vain työhöni ja lapsiini. Pystyimme vaimon kanssa pyörittämään arjen, mutta olimme hyvin etäisiä.
Mutta sitten minulle tapahtui jotain. Olimme palkanneet yritykseen, jossa olen osaomistajana, uuden työntekijän, K:n. Hän tuli minun työpariksi erääseen tuotekehitysprojektiin.
Teimme paljon töitä yhdessä ja tulimme alusta lähtien hyvin juttuun. Parin kolmen kuukauden kuluttua huomasin ihastuneeni häneen. Säikähdin asiaa. Olin hänen työnantaja, esimies ja häntä 13 vuotta vanhempi. Tiesin myös K:n elävän avoliitossa miehensä kanssa. Tunteeni voimistui ja pelkäsin, että teen jotain tyhmää, jonka K kokisi tunkeiluna tai jopa ahdisteluna. Siksi halusin hoitaa asian pois. Päätin kertoa hänelle tilanteen, pyytää asiasta anteeksi. Kun asia olisi kerrottu, voisi sen hoitaa pois päiväjärjestyksestä.
Kerroin hänelle ihastumisestani eräällä työmatkalla. En osannut ajatellakaan, että saisin vastakaikua ihastumiselleni. Mutta toisin kävi. Tunnustukseni jälkeen illalla K tuli hotellihuoneeseeni ja pian jo suutelimme sylikkäin.
Meille syntyi suhde. Olimme jatkuvasti yhteydessä toisiimme viesteillä. Seksi tuli kuvioon reilun kuukauden kuluttua. Järjestilimme työmatkojamme siten, että ne kestivät kaksi päivää. Työmatkoilla jaoimme hotellihuoneen, puhuimme ja rakastelimme.
Tunteeni K:ta kohtaan oli erittäin voimakas. En ollut tuntenut samanlaista rakastumista aiemmin, en edes vaimoni kohdalla. Sukat pyörivät jaloissa. Myös hän tunnusti rakastavansa minua ja aloimme puhua yhteisestä tulevaisuudesta. Molempien piti hoitaa omat eronsaja sen jälkeen olisimme toistemme omia.
Noin kolmen kuukauden jälkeen suhteemme alusta K jäi kiinni avomiehelleen ja hän joutui muuttamaan pois heidän yhteisestä asunnosta. Hän ei koskaan tunnustanut miehelleen meillä olleen seksiä, mutta avomies tajusi, että kyse on jostain muusta kuin pelkästä työkaveruudesta.
Keskustelimme, että minun eroni ei voi tapahtua yhtä nopeasti. Vaimoni joutui samaan aikaan leikkaukseen ja sen vuoksi viiden kuukauden palkattomalle sairaslomalle (hän on myös yrittäjä, eikä vakuutus korvannut sairaslomaa). Perhe oli siis taloudellisesti täysin riippuvainen minusta. Aloin pelätä, että eron myötä vaimo muuttaa lasten kanssa kotiseudulleen 400 km päähän, jolloin yhteishuoltajuudesta tulisi minulle helvettiä.
Kerroin K:lle tämän ongelman ja sanoin yrittäväni järjestellä asian siten, että kaikilla osapuolilla olisi mahdollisimman hyvä olla ja että lasten elämä muuttuisi mahdollisimman vähän.
K ei ymmärtänyt tätä, vaan jo muutaman päivä muuttonsä jälkeen hän alkoi raivokkaasti vaatia, että minun olisi erottava heti. Hän oli oman osuutensa jo tehnyt.
Suhteemme muuttui. Se syvälliset keskustelut vähenivät ja tilalle tuli painostus. Uupumukseni alkoi painostuksen myötä muuttua masennukseksi.
Lisäksi huolta aiheutti yritykseni taloustilanne, joka heikkeni voimakkaasti. Meille tuli paine lomauttaa henkilöitä ja lopettaa myös työsuhteita. K oli tässä mielessä ensimäisenä listalla, sillä kehittämästämme tuotteesta ei tullut tulovirtaa hänen palkkansa maksamiseen. Halusin kuitenkin pitää K:n töissä. Koin huonoa omatuntoa siitä, että avioeroni ei edennyt huonosta taloustilanteestani johtuen ja vähintä mitä pystyin K:lle tarjoamaan oli työpaikka. Jätin itse oman palkkani nostamatta, jotta voisin kustanataa hänen palkkansa.
Syksyn myötä K:n painostus ja ymmärtämättömyys tilannettani kohtaan vain kasvoi. Tapailimme muutaman kerran viikossa ja olimme yhteydessä toisiimme jatkuvasti viesteillä. Kerroimme rakastavamme toisiamme.
Vuodenvaihteessa tilanne muuttui. Joulun aikaan K:n viestit olivat jo epätoivoisia. Hän kertoi rakastavansa minua ikuisesti ja riutuvansa. Oli ollut koko syksyn ärtynyt ja välillä sulkeutunutkin. Minua ärsytti se, ettei K tahtonut uskoa miten paljon häntä rakastin ja miten vaikea tilanteeni oli. Pyysin häntä odottamaan, sanoin asioiden ratkeavan yksi kerrallaan.
Mutta sitten, yhtäkkiä K keroi "suhteemme olevan nyt tässä". Syynä oli se, etten pystynyt lähtemään hänen kanssaan matkalle Pietariin. Hänen mielestä se osoitti, etten ollut sitoutunut suhteeseemme. Seuraavana päivänä kävin juttelemassa hänen luonaan, jolloin hän ilmoitti saaneensa treffikutsuja, eikä tiennyt kuinka hänen pitäisi menetellä niiden suhteen. Sanoin, etten voi estää häntä tapaamasta muita, jos hän ei enää suhteesemme usko. Tämän jälkeen myös riitelimme, jonka yhteydessä hän ilmoitti kertovansa suhteestamme töissä, mikäli tämä välirikko vaikuttaa hänen työtilanteeseensa. Säikähdin. En ikinä osanut kuvitella, että hän voisi kiristää minua.
Välirikkoa kesti vuorokauden verran, jonka jälkeen ilmoitin hänelle, etten voi elää ilman häntä. Halusin yrittää uudelleen ja kerroin olevani pahoillani ärtymyksestäni ja sulkeutuneisuudestani. K halusi myös yrittää uudelleen. Mutta parin viikon jälkeen hän alkoi etääntyä. Hän sanoi yhä rakastavansa minua ja haaveilevan yhteisestä elämästämme, muuta luottamus minuun oli mennyt, koska "jätin" hänet vuodenvaihteessa.
Menin paniikkiin, pelkäsin menettäväni hänet. Ilmoitin kotona haluavani eron ja muuttavani pois pian. Todellisuudessa taloustilanteeni oli niin huono, että minulla ei ollut mahdollisuutta hankkia toista asuntoa. Lapset ottivat ilmoitukseni todella raskaasti. Meiilä itkettiin paljon.
Kun kerroin K:lle vihdoin ryhtyneeni toimiin, hän ottikin monta askelta taakespäin. Hän ilmoitti, ettei halua olla mitenkään osallisena erossani. Olin tyrmistynyt. Toivoin, että hän olisi auttanut ja tukenut minua tässä vaikeassa asiassa. Mutta hän ei halunnut tavata ja kertoi uskovansa asian vasta kun ero oli oikeasti laitettu vireille ja olin muuttanut perheeni kodista pois, "vaikka vanhempiesi tai kavereidesi luokse, jos et muuta asuntoa pysty hankkimaan".
Henkinen tilani joutui syöksykierteeseen. En voinut uskoa asiaa todeksi. Kysyin, miksi hän ajattelee asiasta nyt näin, vaikka hän vain muutamaa viikkoa aiemmin oli vannonut rakastavansa minua, tukevansa minua kaikessa ja odottavansa, että alan hoitaa avioero asiaa. Kysyin tapailiko hän muita. Hän kielsi tapailut. Myöhemmin hän myönsi käyneensä yksillä treffeillä "leffassa ja kahvilla".
Epäilyni kuitenkin kasvoi. Seuraavan parin kuukauden aikana riitelimme paljon. Oma eroni oli jumissa, minulla ei ollut rahaa muuttoon. K kertoi päivittäin rakastavanasa minua, mutta hän kertoi luottamuksensa minun tunteiden aitouteen horjuvan. Sitten hän alkoi puhua, ettei minun elämä lapsineen olekaan sitä, mitä hän elämältä halusi. Parin kuukauden jälkeen hän tunnusti hankkineensa treffikutsut Tinderistä. Suutuin, kosta tajusin hänen olleen Tinderissä samaan aikaan ennen vuodenvaihdetta, jolloin hän laittoi minulle ikuisen rakkauden tunnustuksiaan. Koin tulleeni huijatuksi, minusta hän oli valehdellut minulle pahasti.
Olin todella epätoivoinen ja pääsiäisenä minun oli nostettava kädet pystyyn. Meille tuli välirikko -taas. Kului viikko, jolloin emme olleet yhteydessä. Sitten K laittoi minulle viestin, jossa hän pyysi anteeksi pahoja sanojaan, hairahdustaan ja pyysi uutta mahdollisuutta. Sydämeni suli heti. Mutta kerroin tilanteen eroni suhteen olevan vielä jumissa. Tapailimme ja olimme päivittäin yhteydessä. Syksyinen painostus palasi. Lisäksi K syytti minua hyväksikäyttämisestä ja kertoi, ettei hänellä ole aikaa ja voimia odottaa eroni toteutumista puolta vuotta tai vuotta. Parin kuukauden jälkeen hän ilmoitti ettei enää halua jatkaa.
Olin tämän jälkeen kesällä todella masentunut. Keskittymiskykyni oli olemato, olin ärtynyt ja näin elämssä vain negatiivisia asioita. Jossain vaiheessa syyskesällä aloimme jälleen viestiä toisillemme. Aluksi viestit olivat ahdistuneita ja syyttäviä molemmin puolin. Kävin kerran juttelemassa K:n luona, mutta tuolloin menetin malttini ja korotin ääneni jo muutaman minuutin jälkeen ja lähdin pois. Pikku hiljaa kuitenkin lähenimme ja päätimme yhdessä, että yritämme parantaa suhteemme ystävyyden kautta. Kerroin, että minua vaivaa talven tapahtumat ja haluaisin tietää niistä totuuden. Sanoin, ettei tunteeni häntä kohtaan muutu, vaikka hän olisikin pettänyt minua talvella.
K sai myös uuden työpaikan ja lähti pois firmastani. Tämän jälkeen hän suostui pyyntöihini ja kertoi talvesta. Hän sanoi silloin halunneensa minusta eroon ja unohtavansa koko meidän jutun. Hän tapaili Tinderin kautta löytämiä miehiä ja parin kohdalla tapailua oli useaaman kerran. Hän kertoi ärsyyntyneensä, ettei kuitenkaan löytänyt miehista "samanlaista fyysistä ja henkistä yhteyttä" kuin mitä minun kanssa oli ollut. Nämä suhteet olivat loppuneet talvella, jonka jälkeen hänellä ei ollut mitään.
Kun sain tietää tämän itkin. Kaikki ne aavistukset, joita talvella minulla oli ollut, olivat siis totta. Halusin antaa kaiken kuitenkin anteeksi ja katsoa suhdettamme nyt puhtaalta pöydältä. Kuitenkin heti parin päivän päästä K:lta lipsahti, että kaikki "jutut sinun jälkeen olivat menneet pieleen". Tämä iski minuun salaman lailla. Tajusin, että hän ei koskaan aio kertoa minulle totuutta. Tunsin, että hän pitää minua pilkkanaan, en ole totuuden arvoinen hänen silmissään.
Riitelimme ja tämän seurauksena suhteemme loppui lopullisesti. Viimeisiisä viesteissään hän sanoi rakastavansa minua yhä ja siksi kiukkuiset viestini satuttivat häntä.
Eron jälkeen jäin masennuksen tilaan. Kelasin suhteemme kiemuroita jatkuvasti päässäni. Välillä vihasin, välillä tunsin lohdutonta ikävää. Laitoin K:lle syksyn aikana muutaman viestin, joissa toivoin, että voisimme sopia riitamme. Hän kieltäytyi käsittelemästä asiaa enää. Tämä sai epätoivoni syvenemään.
Talvella sain tietää, että hän oli löytänyt uuden miehen kaksi viikkoa viimeisen riitamme jälkeen. Kolme kuukautta tästä he muuttivat yhteen.
Pikku hiljaa oloni kohentui ja otin häneen yhteyttä. Kerroin että kaipaan häntä yhä, mutta ymmärrän, ettei suhteestamme voi tulla mitään ja että hyväksyn hänen uuden suhteen. Sanoin, että toivoisin meidän pystyvän sopimaan asiamme, jotta voisimme molemmat jatkaa elämäämme.
K ei suostu tapaamaan eikä puhumaan minulle. Hän kieltää minua ottamasta enää yhteyttä ja hän on uhannut ilmoittaa minusta poliisille, jos vielä lähetän viestejä. Hän sanoo, ettei tunne minua kohtaan minkäänlaisia tunteita.
Olen ollut yhteydessä K:n minua edeltävään mieheen. Pyysin häneltä anteeksi sitä, että rikoin heidän suhteensa. Tämä mies suhtautui minuun hyvin ja kertoi, että hänen ja K:n suhde aloi samalla tavalla pettämisen kautta, kuin mitä se meillä oli alkanut.
Kun kerroin K:lle olleeni yhteydessä edelliseen mieheen, hän raivostui.
Olen nyt tajunnut sen, ettemme voi sopia asiaamme kenties koskaan. Tätä asiaa on vaikea hyväksyä. Tunteeni häntä kohtaan ovat yhä hyvin voimakkaat ja ne juurtuivat syvälle puolitoistavuotisen suhteemme aikana. Tunnen syyllisyyttä siitä mitä olen hänelle ja muille ihmisille suhteemme ja tunteideni takia tehnyt. Olen antanut osaltani hänelle anteeksi valehtelun ja kiristyksen. Silti asia vaivaa mieltäni ja sitä on vaikea sivuttaa päivittäisessä elämässä.
VASTAUS: Kiitos tarinasi jakamisesta! Tiivistys kertomastasi menee jotenkin seuraavasti. 20-vuotinen parisuhteesi vaimosi ja kahden lapsesi äidin kanssa ajautui umpikujaan kolmisen vuotta sitten. Luovutit romantiikan suhteen ja keskityit vain töihin ja lapsiin. Melko pian huomasit ihastuneesi yrityksesi työntekijään, K, joka oli sinua 13 vuotta nuorempi ja asui tahollaan avoliitossa. Päädyit kertomaan tunteistasi hänelle ja saitkin niille vastakaikua. Aloititte suhteen ja tunsit olevasi ihan eri tavalla rakastunut kuin koskaan ennen. Suunnittelitte eroavanne tahoillanne ja aloittavanne yhteiselämän. K:n ero tapahtui nopeasti, koska hän jäi kiinni suhteestanne avomiehelleen. Sinä et pystynyt eroamaan samaan aikaan, koska vaimosi sattui sairastumaan ja koit velvollisuudeksesi jäädä huolehtimaan perheesi taloudesta. Pelkäsit myös vaimosi lähtevän lasten kanssa kotiseudulleen. K ei keskusteluistanne huolimatta ymmärtänyt tilannetta, vaan vaati sinua eroamaan. Sinusta hänen vaatimuksensa ja ymmärtämättömyytensä tuntuivat painostavalta. Ihana yhdessäolonne muuttui radikaalisti. Alkoi jonkinlainen on/off-vaihe suhteessanne. Kertomasi perusteella se oli teille molemmille uuvuttavaa aikaa ja koetteli molempien luottamusta. Hän pelkäsi, ettet aiokaan erota ja sinä pelkäsit, ettei hän jaksa odottaa. Erinäisten vaiheiden jälkeen hätäännyit tilanteessa, jossa K uhkasi lopettaa suhteenne, ja kerroit vaimollesi ja lapsillesi halustasi erota. Kun kerroit tämän K:lle, hän perääntyikin eikä tukenut sinua kuten odotit. Hän halusi sinun muuttavan pois kotoa. Se olisi ollut hänelle selvempi ja varmempi merkki eroaikeistasi. Sinulla ei ollut rahaa muuttoon ja suhteenne etääntyi. K tapaili muita miehiä, mikä satutti sinua kuullessasi asiasta ”osatotuuksia” jälkeenpäin. Lopulta K katkaisi suhteenne. Myöhemmin kuulit hänen asuvan avoliitossa kolmen kuukauden suhteen jälkeen. Olisit halunnut sopia asiat hänen kanssaan, mutta nyt olet tajunnut, että sitä ei ehkä tule koskaan tapahtumaan. Tällä hetkellä hän ei halua olla missään yhteydessä sinuun. Sinulla on edelleen vahvoja tunteita häntä kohtaan ja asia vaivaa sinua päivittäin.
Tarinassasi kuvaat hyvin rakkaustarinanne haasteellisuutta olosuhteiden vuoksi. Olet kokenut ihanan rakkauden lisäksi paljon rankkoja vaiheita ja niihin on liittynyt kipeitä tunteita. Salasuhde on aina haasteellinen itsessään, esimiehen ja alaisen suhteesta puhumattakaan. Rakastumisen alkuhuuma vie mennessään aikuisenkin miehen. Salasuhteessa arjen olosuhteet eivät vaan mahdollista suhteesta nauttimista täysillä. Varattujen ihmisten suunnitelmat eroamisesta ja yhdessä parisuhteen muodostamisesta sujuvat harvoin vaikeuksitta. Kuviossa on paljon ihmisiä, joiden tunteita täytyy ottaa huomioon. Kun asiat eivät sujukaan suunnitelmien mukaan, rakkaus väkisinkin joutuu haasteen eteen. Pelko ja loukkaantumiset syövät keskinäistä yhteyttä.
Pohdiskelen tarinaasi ensin K:n näkökulmasta. Oli varmasti haastavaa odottaa sinun, esimiehensä, vapautumista pitkästä suhteesta, jossa on lapsia. Haasteellista on ylipäätään olla ns. toinen nainen. Aiemmin tilanne oli teille tavallaan sama, koska olitte molemmat parisuhteessa tahoillanne. K varmasti järjen tasolla pystyi eläytymään asemaasi eron tekemisen vaikeuden suhteen. Kuitenkin omassa tunnemylläkässään, juuri uskottomuudesta kiinni jääneenä ja kotoa poisajettuna, asiaa oli vaikea käytännössä sietää. Teidän suhteeseenne tuli ”arki” K:n eron myötä. Siinä teille molemmille pikkuhiljaa selvisi, että ihminen johon oli rakastunut, ei ollutkaan sellainen kuin hänet oli kuvitellut. Hän ei käyttäytynyt vaikean tilanteen tullen niin kuin olisit toivonut hänen käyttäytyvän. Mietin pystytkö asettumaan K:n näkökulmaan siinä suhteessa, että hän sitoutuakseen suhteeseenne täysin tarvitsi selkeän merkin siitä, että olet oikeasti eromassa vaimostasi? Luulen, että hänen oma epävarmuutensa teidän parisuhteenne suhteen ja myös oman itsensä riittävyyden suhteen sai hänet etsimään myös muita treffikumppaneita. Se toki on satuttavaa, koska olitte rakkaussuhteessa toisianne. Sinua ei lämmittänyt se, että K sanoi, että ei löydä samanlaista yhteyttä kenenkään muun kanssa. Asioiden paljastuminen vähitellen on usein kovin raskasta ja syö luottamusta. Halusit erota, mutta huolesi vaimosta ja lapsista luonnollisesti hidasti asioita. Sinä yritit ”miellyttää” kahta naista ja myös lapsia. Taloudelliset huolet yrityksesi suhteen ja se, että jouduit tekemään ratkaisuja firmassasi sivusuhteesi huomioiden, lisäsivät tilanteen kuormitusta. Epävarmuus K:n vaihtelevista tunteista oli kovin raskasta kestää. Itse haaveilit elämästä vain hänen kanssaan.
Haluaisin vähän haastaa sinua miettimään eroaikeittesi ja toiminnan suhdetta. Oletko miettinyt olisitko oikeasti pystynyt jättämään perheesi, jos vaimosi ei olisi sairastunut? Oliko siihen, että et lähtenyt kotoa kerrottuasi erosta jokin muukin syy kuin se, että taloudellinen tilanteesi oli huono? Paikkoja lähteä kotoa on varmasti ollut, mutta ilmeisesti asut yhä perheesi kanssa (tarinastasi ei selviä nykytilanne). Kerrot lastesi ottaneen ilmoituksesi erosta todella raskaasti ja että teillä itkettiin paljon. Lastesi ikä ei käy ilmi. Mitä heille kuuluu tällä hetkellä? Mitä olet kertonut heille tilanteesta matkan varrella ja nyt? Et kerro myöskään vaimosi reaktioista prosessin aikana. Hänellekin tilanne on todennäköisesti ollut hyvin raskas ja epäselvä. Mitä aiot nyt? Yritätkö pelastaa liittosi vai oletko eroamassa?
Nykyperhetilanteen lisäksi haluan haastaa sinua miettimään sitä, mikä sinua on jäänyt K:n ja sinun suhteessa vaivaamaan. Mitä rakastit K:ssa? Mitä yhteistä teillä oli? Haluat selvittää asioita hänen kanssaan, jotta voisitte jatkaa eteenpäin. Kaiken tämän jälkeen mitä ajattelet kyvystänne keskustella asioista? Tarinasi perusteella teidän tunneyhteytenne ei kestänyt kaikkia vaikeuksia. Haaveiletko että vielä voisitte onnistua, jos molemmat olisitte vapaita?
Jos on kovin epätodennäköistä, että voisitte joskus K:n kanssa olla yhdessä, sinun olisi hyvä päästä eteenpäin tämän suhteen jatkuvasta pohdinnasta. Mitä voisit tehdä, jotta pääsisit arjessakin häiritsevistä ajatuksista? Toki olisi ihanteellista, että voisitte käydä vielä jonkinlaisen ymmärrystä antavan rakentavan loppukeskustelun tapahtuneesta. Yleisemmin yleensä käy niin, että eroa joutuu työstämään pääasiassa yksin. Viha-, suru- ja jäähyväiskirjeiden kirjoittaminen (niitä ei lähetetä, varsinkaan vihakirjettä), erokirjallisuuden lukeminen, ystävien ja tarvittaessa ammattiauttajien kanssa keskustelu sekä erilaiset eroryhmät ovat kaikki hyviä keinoja. Jossain vaiheessa loputtomalle ”vatvomiselle” tulee onneksi piste. Joskus se tapahtuu vasta vuosien jälkeen uudessa onnellisessa parisuhteessa. Pelkkä aika ei sinun kohdallasi mielestäni riitä, toipumista on hyvä nopeuttaa psyykkisen vointisi vuoksi! Mieti mitä kaikkea hyvää sinulla on elämässäsi. Mitä uutta haluaisit siihen ja mistä kuormittavasta olisit valmis luopumaan?
Voimia sinulle suhteesta selviytymiseen ja lasten isänä olemiseen sekä kaikkea hyvää elämääsi!
KYSYMYS: Olen 30-vuotias mies. Olen Vaimoni kanssa olleet yhdessä 10-vuotta joista 7-vuotta naimisissa. Helmikuussa vaimoni ilmoitti että hän ei rakasta minua niinkuin pitäisi ja haluaisi erota. jatkoimme kuitenkin eteenpäin ja koitimme paikata suhdetta, jonka seurauksena vaimoin ilmoitti että haluaa erota. Sovimme jo käytännön asioista mutta yön yli nukuttuaan vaimoni tuli toisiin aatoksiin. itse en haluaisi erota koska rakastan vaimoani ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin. Yritimme siis uudemman kerran, ja noin kuukausi edellisestä vaimoni ilmoitti samasta asiasta uudestaa. Tälläkin kertaa hän pyörti päätöksensä.
Haluaisin olla hänen kanssa, ja rakastan häntä suunnattomasti, mutta minusta alkaa tuntua vähitellen siltä, että voinko enää häneen luottaa, voinko olla oma avoin itseni enää.. jokin sisimmässäni haluaisi antaa kaiken häpyä pois, mutta osa haluaisi pitää kiinni ja saada asiat toimimaan. on vähän umpisolmussa koko pakka. kaiken lisäksi että erosta ei saisi tapreeksi hankalaa, on meillä myös 3- ja -5 vuotiaat lapset. pelkkä ajatuskin siitä että joutuisin heistä edes hetkellisesti "eroon" tuntuu pahalta. itseäni ei tässä suhteessa muu asia rassaa kuin se, että suhteessamme ei ole seksiä ollenkaan, koska vaimoni kokee sen ns. "ahdistavana" koska ei saa siitä mielihyvää, koska seksi ei tunnu miltään.
VASTAUS: Kiitos yhteydenotosta. Kirjeestäsi välittyy rakkautesi puolisoosi sekä sitoutumisesi avioliittoon ja vanhemmuuteen. Ne ovat erittäin arvokkaita asioita! Mahtaakohan puolisosi tietää, kuinka tärkeitä edellä mainitut asiat sinulle ovat? Kerrot, että vaimosi on kuluneen kevään aikana toistuvasti halunnut erota ja palata yhteen. Tämä on varmasti ollut rankkaa sinulle ja niin kuin kirjoitat, luottamuksesi alkaa olla koetuksella. Mietin, mistähän kaikesta vaimosi eropuheessa mahtaa olla kysymys. Onkohan hän pohtinut asiaa jo pidempään vai onko kysymys tullut ajankohtaiseksi vasta viime aikoina? Onko hän voinut kertoa sinulle avoimesti toiveistaan ja pettymyksistään? Onko jotain erityistä tapahtunut kevään aikana hänen tai perheenne elämässä? Tästä kaikesta teidän olisi tärkeää nyt keskustella. Mitä vähemmän tiedätte toistenne ajatuksista, sitä enemmän arvelette niitä. Arvelu taas antaa sijaa tulkinnoille ja väärinymmärryksille.
Kirjoitat, että sinua rassaa suhteenne seksittömyys. Kuinkahan pitkään tätä on jatkunut? Onko seksielämänne ollut ennen toimivaa? Minkälaista se silloin oli? Seksuaaliset tarpeet voivat muuttua ajan myötä... onkohan teille käynyt niin? Ajoittainen haluttomuus voi liittyä mm. kuormittavaan elämäntilanteeseen, mutta pidemmän päälle se on merkki jostakin. Kuinka läheisyys muuten toimii välillänne? Onko parisuhteessa hellyyttä? Puhutteko tunteistanne? Sanotaan, että nainen tarvitsee tunnetason yhteyttä kumppaniinsa ennen tyydyttävää seksiä, mies taas etsii seksin kautta tunneyhteyttä kumppaniinsa. Tämä on toki yleistys, mutta voisiko se päteä teidän kohdallanne? Mietin, että jos vaimosi on tunnetasolla etääntynyt sinusta eropohdinnoissaan, niin seksuaalinen haluttomuus voi olla näiden pohdintojen luonnollinen seuraus. Näin ollen seksuaalinen lähentyminen edellyttäisi ensin tunnetason lähentymistä: lämmön ja rakkauden osoittamista puolin ja toisin, sitoutumista, luottamuksen uudelleen rakentumista. Se vaatii aikaa eikä oikotietä ole.
Suosittelen, että lähtisitte yhdessä puhumaan parisuhteenne solmukohdista pariterapeutin kanssa. Jo lastenkin tähden olisi tärkeää selvittää, millä edellytyksillä voitte jatkaa liittoanne ja minkä pitäisi muuttua, jotta voisitte kaikki olla jatkossa tyytyväisiä perhe-elämäänne. Erosta puhuminenkaan ei ole haitallista. Puhumattomuus sen sijaan on, jos eroasia on (ollut) toisen mielessä. Lähimmän Perheasiain neuvottelukeskuksen yhteystiedot löydätte netistä. Palvelu on luottamuksellista ja asiakkaille maksutonta. Pariterapiapalveluita on saatavilla myös yksityissektorilla.
Kaikkea hyvää perheellenne toivoen perheneuvoja Kaisa
KYSYMYS: Minua ahdistaa ihan kamalasti meidän nykyinen tilanne. ollaan oltu miehen kanssa yhdessä reilu 10 vuotta, uusperheenä. nyt kotona enää minun yksi poika ja meidän yhteinen lapsi 7 v. Mieheni juo lähestulkoon joka ilta ainakin muutaman oluen. Ja viikonloppuisin enemmän. Ja käytös muuttuu heti. muutenkin hän on aina pahalla päällä ja hermostuu helposti ihan pikkuasioistakin..ollaan pari kertaa puhuttu asiasta ja mies on luvannut vähentää juomista mutta toisin kävi. Itse jos on hyvällä tuulella niin se menee ohi kun mies vaan kiukuttelee. . olin jo tekemässä eroa joulun alla mutta taas mies käänti pään. Olen aikaisemmin eronnut alkoholisti miehestä ja nyt näköjään sain toisen tilalle. en haluaisi tuhlata koko elämääni pelkäämällä ja sietämällä huonoa käytöstä. . en usko että puhe enää auttaa ja miehen mielestä hänellä ei ole ongelmaa juomisen kanssa. . voimani on aika loppu.
VASTAUS: Kerrot olevasi ahdistunut ja voimaton miehesi alkoholiriippuvuuden ja huonon käytöksen vuoksi. Lisäksi joudut pelkäämään kotonasi, jonka pitäisi olla jokaiselle se turvallisin paikka – myös lapsillesi. Olen huolissani sinusta ja lapsistasi – miten pärjäätte? Kerrot myös että joulun alla olit tekemässä jo eroa, mutta miehesi sai sinut muuttamaan mielesi. Sinun on myös vaikea uskoa että puhe enää auttaa.
Olisi hienoa jos miehesi tajuaisi sairautensa eli alkoholiriippuvuuden kohtalokkuuden. Olisi hienoa jos hän hakisi ja saisi apua ja perheenne alkaisi voida paremmin. Pelkään pahoin, että ellei hän itse miellä alkoholiriippuvuuttaan ongelmaksi, asiat eivät tule muuttumaan paremmaksi. Siksi olisi tärkeää että saisit apua vaikeaan elämäntilanteeseesi. Se on tärkeää ensi sijassa sinun itsesi kannalta mutta erityisesti myös lastesi kannalta: isän ja isäpuolen runsas alkoholinkäyttö ja aggressiivinen käytös satuttavat lapsia ja tekevät heidän kodistaan turvattoman.
Kerroit ettet halua tuhlata koko elämääsi pelkäämällä ja sietämällä huonoa käytöstä. Muista että olet arvokas ihminen ja ansaitset puolison, joka kunnioittaa ja kuuntelee sinua. Lupaukset eivät auta jos teot puhuvat muuta. Myös lapsesi ansaitsevat turvallisen kodin. Kannustan lämpimästi sinua hakemaan apua vaikeaan elämäntilanteeseenne! Kuulostaa siltä, että asioiden muutos olisi tarpeen pikaisesti. Voitko saada tukea ja apua ystäviltäsi tai sukulaisiltasi? Myös Al-Anon-ryhmistä, eli alkoholistien läheisten vertaistukiryhmistä voit saada tukea. Lähtisikö miehesi perheasiain neuvottelukeskukseen puhumaan haasteellisesta parisuhteenne tilanteesta? Ulkopuolinen näkökulma helpottaa asioiden selvittämistä – riippumatta siitä, jatkatteko vielä yhdessä vai päädyttekö eroon.
