KYSYMYS: Olen toista kertaa naimisissa saman miehen kanssa. Ensimmäinen avioliittomme kesti 27v, erossa olimme noin 8v ja nyt olemme olleet taas naimisissa 6v. Meillä on kolme aikuista lasta ja seitsemän lastenlasta. Tulemme muuten hyvin toimeen toistemme kanssa, mutta liittoamme rasittaa tosi pahasti mieheni alkoholin käyttö. Hänelle oli tullut ero pitkäaikaisesta avoliitostaan juuri alkoholin takia. Ehkä aloin siinä liian nopeasti auttajaksi. Olen itsekin juonut liikaa varsinkin eron jälkeen, mutta nyt en ole juonut ollenkaan yhdeksään vuoteen.
Suhdettamme vaivaa siis mieheni päivittäinen viinan käyttö. Hän käy kyllä töissä, mutta on sellaisessa asemassa, ettei hoitoonohjausta ole tehty, kyllähän hänen alaisensa tietysti huomaavat jokapäiväisen viinan hajun. Viikonloput ja lomat hän juo aamusta iltaan välittämättä siitä, olemmeko lastemme ja heidän lastensa kanssa yhteisellä matkalla.
Olen hyvin optimistinen luonteeltani ja uskon aina hänen lupauksiinsa, jotka kestävät korkeintaan kuukauden. Hän on ollut kahdessakin maksullisessa avohoidossa, mutta lopettanut ne kesken. Tuntuu, että oma motivaatio puuttuu edelleen.
Olen jo usein ehdottanut eroa, koska masennun ja ahdistun tilanteesta. Nyt kuitenkin tuntuu, että en enää jaksa. Lapsemme ovat myös sitä mieltä, että pitäisi lopettaa. Olen aika empaattinen ja pelkään, miten mieheni käy, jos hän jää yksin. Kysyn nyt ihan suoraan neuvoa, pitäisikö minun laittaa suhteemme katkolle ja odottaa, että hän pärjää tai on pärjäämättä.
Eläkeikäkin pian edessä.
Apila
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Kuulen siinä suurta sitoutumista, pitkämielisyyttä, kestävyyttä ja epäilemättä myös rakkautta. Kaksi kertaa olet lupautunut seisomaan miehesi rinnalla niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin ja niin todella olet tehnyt. Sinä olet kaksi kertaa valinnut miehesi, mutta kuulostaa siltä, että se, jonka hän on valinnut ja joka päivä valitsee on alkoholi.
Kerrot, että ryhdyit heti suhteenne alussa miehellesi auttajaksi. Et ole ensimmäinen etkä viimeinen ihminen maailmassa, joka uskoo, että minun rakkauteni avulla toinen kyllä raitistuu, paranee, muuttuu tms. Valitettavasti puolison halu, tahto, pyrkimys eikä rakkaus tee alkoholistia raittiiksi, jos oma motivaatio puuttuu.
Miehesi on ilmeisesti juonut lähes koko aikuisuutensa, useita kymmeniä vuosia. Siinä ajassa hänelle on rakentunut voimakas sekä fyysinen että henkinen riippuvuus viinaan. En tiedä, elätteletkö vielä toiveita miehesi raitistumisesta. Kun ympäristö kerran mahdollistaa hänen juomisensa, niin työpaikalla kuin kotonakin, niin miksipä hän rakkaasta pullostaan luopuisi. Ainoa pysäytys voisi olla uhka terveydentilaan liittyen. Aina sekään ei tehoa.
Kerrot masennuksestasi ja adistuneisuudesta. Voimasi alkavat loppua eikä mikään ihme. Kuulostaa siltä, että miehesi alkoholismi on saanut sinutkin sairastumaan ja uupumaan. Lapsenne ovat sinusta ja jaksamisestasi huolissaan ja sama huoli nousee minullekin. Nyt olisi sinun aika hengähtää ja alkaa pitää huolta itsestäsi. Toivottavasti et pahastu, kun sanon näin suoraan, mutta on todennäköistä, että miehesi juo itsensä hautaan joko sinun rinnallasi tai ilman sinua.
Syyllisyys on usein tuttu tunne alkoholistien omaisille. Silloinkin kun rakkaus on koetuksella tai jo lopussa, saattaa puolison syylisyys pitää liittoa kasassa. Ajattelenkin, että tärkeimmät keskustelut sinun tulee käydä itsesi kanssa. Voitko antaa itsellesi luvan ajatella itseäsi, kun olet tottunut ajattemaan ensin miestäsi? Voisivatko sinun tarpeesi olla yhtä tärkeät kuin miehesi? Voisitko nyt asettaa ne etusijalle? Voisitko sallia itsellesi vapauden?
Kerrot, että eläkevuodet alkavat jo häämöttää. Miten haluaisit niitä viettää? Anna itsellesi lupa unelmoida ja suunnitella. Monet asiat ovat vielä mahdollisia, kunhan annat itsellesi niihin luvan.
Ymmärrän, että kysymys eroamisesta tai jäämisestä on iso eikä sitä päätöstä pidäkään tehdä hätiköiden. Suosittelen, että haet itsellesi keskusteluapua ja vertaistukea. Kahdenkeskinen keskustelu ammattilaisen kanssa auttaa usein selvittelemään omia tunteita (esim. sitä syyllisyyttä) ja ajatuksia. Al-Anon tarjoaa vertaistukea alkoholistien omaisille. Sivulta löydät lisätietoja ja paikat, joissa kokontuu omaisten ryhmiä ympäri Suomea.
Tässä vielä videopätkä, jossa perheneuvojat keskustelevat siitä, kun päihteiden käyttö on ongelmana parisuhteessa:
Lempein ja rohkaisevin terveisin Paula, perheneuvoja
KYSYMYS: Arjesta on tullut meillä ahdistava mörkö mitä jo enemmän pelkää kun ns. odottaa. Muutettiin uusperheenä saman katon alle vuosi sitten ja aika paljon ongelmia se on tuonut tullessaan. Lapset eivät millää meinannut vetää yhtä köyttä ku kolmesta kaksi on biologisia sisaruksia. Nyt kun lapset ovat huomanneet että niillä on ne omat vanhemmat kaikesta huolimatta olemme me ajautuneet todella huonoihin väleihin. Suhde alkoi useampi vuosi sitten molempien ollessa suhteessa tahoillaan. Toista ei vaan pystynyt unohtamaan vaikka useasti yritettiin. Molemmat erosivat omaan tahtiin, minä asuin lasteni kanssa vuoden ihan omillani. Kun aina oltiin yhdessä, muutettiin yhteen. Eniten riitaa tuo miehen entinen ja pienimmän (4v.) hoito. Mies on suurpiirteinen, aikataulu heitot ei meinaa mitään. Entinen vielä enemmän. Itse vuorotyössä ja vapaa-aika kortilla. Jos heidän lapsen hoito on minun vastuulla, toivoisin että asiat kulkisi silloin minun kautta eikä puolestani päätettäisi. On uskomattoman vaikea suhtautua miehen entiseen asiallisesti, kun jo monta vuotta menty hänen pillin mukaan ja miten hän jaksaa. Mies haastaa jatkuvasti ymmärtämään ja minä en vaan ole päässyt yli. Alkanut inhota entistä enemmän. Asiat ei vaan ota selvitäkseen, mikä voisi auttaa?
VASTAUS: Uusperheen arki ja parisuhde on täyttä elämää. Kerrot, että toden teolla olette tätä arkea nyt harjoitelleet saman katon alla vuoden. Molemmilla on omat lapset ja eniten huolta tuottaa pienimmän lapsen, neljävuotiaan hoito. Oletan, että pienin lapsi on miehesi, mutta tuo lauseesi jättää auki senkin mahdollisuuden, että pienin lapsi on sinun? Mies ja hänen entinen puoliso ovat molemmat suurpiirteisiä ja välillä heidän lapsi on sinun vastuullasi.
Pelkästään tämä tieto, että neljävuotias lapsi jätetään sinun hoitoosi, kertoo jostakin luottamuksesta. On niitäkin uusperheitä, joissa puolison entinen kumppani ei luota omaa pientä lastaan ollenkaan puolison uudelle kumppanille. Hän saattaa myös ruokkia mielikuvia, että isän uusi kumppani on jotenkin hankala ihminen. Tässä on siis kuitenkin teillä jokin luottamus säilynyt siihen, että aikuiset ovat aikuisia ja tahtovat hyvää ainakin kaikille lapsille. Te olette jo onnistuneet jollakin tavalla rakentamaan luottamusta.
Ajalla on merkitystä. Vuosi on yhtä aikaa pitkä ja lyhyt aika. Viime aikoina on alettu kiinnittämään huomiota siihen, että kahden eri perhetaustasta tulevien lasten ja aikuisten ei voi aina olettaakaan, että yhteinen uusi arki muotoutuu kovin nopeasti. Uuden perheen yhteiset pelisäännöt eivät useinkaan synny hetkessä ja helposti tuosta vaan. Monet riidat nousevat arkisista asioista. Toisen perheessä on vaadittu, että ulkotakki on aina naulakossa, toisen perheessä takin on voinut heittää oman huoneen tuolille. Teillä on molemmilla lapsia etkä kerro tarkemmin miten huoltajuudet ja lasten asumiset on sovittu. Vuodenkin jälkeen voi tuoda vapautta jos päätätte, että opiskellaan asioita vielä toinenkin vuosi. Siinä tarvitaan uteliasta ja avointa mieltä puolin ja toisin. Olette varmaan tätä kyllä tehneetkin jo aika paljon. Uteliaana voi yhä avoimesti kysyä, miten tämä tai tuo asia on tehty ennen teidän perheessä?
Joskus auttaa, jos kaikki aikuiset tai lapsetkin voivat istua saman pöydän ääreen. Voisiko tämä onnistua? Ei pidä ajaa tietenkään itseään liian vaikeilta tuntuviin tilanteisiin, jos paine tuntuu vielä liian suurelta. Silloin voit pyytää, että miehesi neuvottelee kahdestaan asioista entisen puolisonsa kanssa. Heillä kuulostaa olevan kuitenkin jonkinlaiset keskusteluvälit?
Sinulla on aivan kohtuullisen kuuloisia toiveita. Haluaisit kuulla asiat suoraan ja ilman muuta on reilua, että muut eivät tee päätöksiä sinun puolestasi. Sanot, että on uskomattoman vaikeaa suhtautua asiallisesti miehesi entiseen puolisoon, mutta jos tuota noin osaat pohtia, saatat hyvinkin jaksaa suhtautua aikuismaisesti häneen? Tiedät, että kyse on sinun ja lasten paremmasta arjesta. Tärkeät aiheet ovat nyt esillä.
Jos tarkasteluun ottaa miehesi ja hänen entisen puolisonsa tavan toimia lapsia koskevissa asioissa, niin sinun kannalta he ovat liian suurpiirteisiä ja tämä lisää sinun vastuuta. Toisten perusluonteen ja temperamentin muuttaminen on vaikeaa, ellei mahdotontakin puuhaa. Silti saat kertoa, vaikka konkreettisten esimerkkien kautta, miten asiat näyttäytyvät sinulle. Sinun rooli uutena kumppanina on merkittävä. Voit olla käynnistämässä ja mahdollistamassa keskusteluja ja uutta sopimista.
Sinulla on yhtä aikaa mahdollisuus pitää kiinni omista rajoistasi ja käynnistää yhteistyöneuvotteluja. Sinun yli ei saa kävellä ja yhtä aikaa voit kuitenkin sanoa kaikille, lapsille ja näille muille aikuisille, että nyt tarvitaan keskusteluja ja sopimista toimivamman arjen suuntaan. Siitä hyötyisivät kaikki. Oman biologisen vanhemman ja lapsen suhde on uusperheessäkin aivan erityinen suhde. Silti sopimalla ja avoimesti erilaisia perhetaustoja ”tutkimalla” voi löytyä parempia tapoja toimia.
Uusperheissä on usein onnistumisen painetta ja syyllisyyden kysymyksiä. Sitten on paljon toivoa ja iloa. Voitko kertoa muille aikuisille, että sinun kannalta tässä jokin ahdistaa ja haluaisit sopia arjen sujumista helpottavista käytännöistä. Uusperheet eivät ole pelkästään ”kahden kauppa”. Teillä on miehenne kanssa molemmilla muitakin tärkeitä ihmisiä ja rakkauden kohteita. Silti ytimessä, koko paketin lisäksi, on teidän kahden parisuhde. En tiedä olenko kuullut oikein sen mitä kaikkea kysyt. Vielä nousi mieleeni, että onko postissasi mukana myös huoli siitä, minkälainen suhde miehellä on edelleen entiseen puolisoonsa ja välillä taitaa tuntua siltä, että hän asettuu liiaksi entisen vaimon puolelle? Onhan tuokin sinun kannalta oleellista, miten koet paikkasi kumppanisi rinnalla. Kerrot aika vähän mitä miehesi toivoo, paitsi sinua ymmärtämään enemmän entistä puolisoaan. Voisiko muustakin kysyä?
Rohkaisen tästä kaikesta keskusteluja jatkamaan, vaikka tunnet, että väsymys jo uhkaa. Jotain yleensä alkaa tapahtua, kun olet jo lähtenyt liikkeelle.
KYSYMYS: Sain tietää avomiehen syrjähypyistä esikoista odottaessani.
Olen 33-vuotias nainen ja mieheni minua 10v vanhempi. Olemme molemmat korkeasti koulutettuja ihmisiä; minä työskentelen kunta-alalla Suomessa ja mieheni merenkulkualalla ulkomailla, ollen täten välillä kaksikin kuukautta putkeen pois kotoa. Keskinäinen luottamus on siis näin osa-aikakaukosuhteessa olennainen osa suhdettamme.
Olemme tunteneet toisemme pitkään ja lyhyesti seurustelleet kerran vuosia sitten. Tuolloin kesän mittainen parisuhde kaatui siihen, etten pitkän sinkkukauden jälkeen itse oikein osannut olla oma itseni parisuhteessa ja mies tuskastui, kun ei saanut minusta mitään irti. Välimme säilyivät kuitenkin ystävällisinä, välillä läheisinäkin, ja olimmekin toisinaan paljonkin tekemisissä keskenämme aina v. 2012 asti, jolloin rakkaus roihahti todenteolla.
Viime vuonna ostimme yhteisen omakotitalon. Samana vuonna suhdettamme ryöpytti hänen tietokoneeltaan tekemäni löytö, josta siis pornon (mikä sinänsä ei ollut minulle yllätys eikä minua juuri hetkauttanut) lisäksi löytyi paljon kuvia hänen vähäpukeisista tytöistä, joiden epäilin olevan hänen työkavereitaan. Järkytyin ja kyselin syytä tähän, johon mies väitti kivenkovaan kuvien olevan tuntemattomista ihmisistä. Käyttötarkoitus kuville oli miehen mukaan sama kuin pornolla, ja lähentymisen eleenä ostin hänelle itse pari dvd:tä mukaan seuraavalle työreissulle. Myöhemmin minulle kuitenkin selvisi, että olin itse ollut oikeassa ja kuvat oli kopioitu tietokoneelle tyttöjen itse netissä julkaisemista kuvista. Mies oli siis valehdellut minulle, mutta koska suhteemme oli tuosta talvimyrskystä selvinnyt, en halunnut enää lähteä asiaa kaivelemaan, vaan päätin tästedes luottaa häneen ja annoin olla.
Viime keväänä tulin suunnitellusti raskaaksi ja olimme molemmat asiasta todella innoissamme. Heinäkuussa meille hyvin tavallisen riidan päätteeksi vanhat epäilykset kuitenkin nostivat päätään ja pengoin hänen tietokoneensa läpi. Tällä kertaa löysin hänen puhelimella kuvaamiaan videopätkiä, joissa hän harrastaa seksiä maksullisten naisten kanssa ulkomailla töissä ollessaan. Videot oli kuvattu alkuvuonna. Kertoessani miehelle tietäväni hänen olleen uskoton, hän kielsi aluksi kaiken, ja myönsi asian vasta, kun kerroin nähneeni videot. Hänen ainoa puolustuksensa asiaan oli se, että naiset olivat maksullisia eikä mitään tunteita ollut pelissä, ja että tapaukset olivat ennen raskaaksi tuloani. Syy oli kuulemma ainoastaan seksin tarve. Hän sanoi olevansa erittäin pahoillaan, mutta käytännössä osoitti sen lähiviikkojen aikana ainoastaan pysymällä paljon pois kotoa harrastustensa yms. parissa. Eniten mieltäni kalvoi se, että keskusteluja käydessämme mies valehteli edelleen vanhasta työkavereitansa koskevasta kuva-asiasta, vaikka jo itse tiesin totuuden toiseksi.
Ensishokin laannuttua ajattelin, että tulevan lapsemme kannalta minun on parasta vielä antaa miehelle mahdollisuus. Loppukesä oli meille aurinkoinen ja iloitsimme odotuksestani yhdessä, vaikka mieltäni tasaisesti kaihersikin miehen uskottomuus. Nyt hän on kuitenkin lähtenyt takaisin töihin, tälläkin kertaa kahdeksi kuukaudeksi ja minä puolestani olen palannut takaisin ajatuspolkuun siitä, olisiko kuitenkin parempi erota. Mies ei ole missään vaiheessa halunnut erota eikä menettää minua, ja lupasi vielä töihin lähtiessään, ettei enää satuttaisi minua. En kuitenkaan enää itse tiedä, mitä tällaiseen osa-aikakaukosuhteeseen jää, kun siitä ottaa luottamuksen pois? Millä konkreettisilla keinoilla pystyisin rakentamaan luottamuksen uudestaan? Käyn läpi syyllisyyden tunteita sen suhteen, että erotessani riistän lapseltani mahdollisuuden ydinperhearkeen, mutta tuskin lapsi sellaista osaa kaivata, mitä ei ole kokenutkaan?
Tulevaisuus pelottaa, ei pelkästään taloudellisesti vaan myös henkisesti. Pikkuvauva-aika on rankkaa yhdessä tai yksin, mutta kummassa päästäisin itseni helpommalla?
Kipeitä päätöksiä pikaisella aikataululla
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Sinua on satutettu kipeästi. Uskottomuus iso kriisi parisuhteelle. Se rikkoo luottamuksen, joka on niin olennainen osa parisuhdetta. On hyvin tärkeää työstää asiaa ja sen herättämiä tunteita, etteivät ne jäisi käsittelemättä – näin riippumatta siitä, jatkatteko yhdessä vai päädyttekö eroon.
Kirjeestäsi sain käsityksen, että asian käsittely on vielä kesken: ymmärsin että puolisosi pikemminkin vetäytyy siitä. Sinä taas yrität löytää itsestäsi keinoja rakentaa luottamus uudelleen. On ensiarvoisen tärkeää, että puolisosi kantaa vastuun teoistaan ja osoittaa sen myös käytännössä lähtemällä työstämään asiaa yhdessä kanssasi.
Uskottomuuskriisin purkamisessa on puolison oltava avoin ja rehellinen, jotta ”paraneminen” voi alkaa: että haavasi saisivat hoitoa ja että ymmärtäisitte kumpikin miten tähän kriisiin on ajauduttu. Kerroit että puolisosi ”osoitti olevansa pahoillaan käytännössä olemalla poissa kotoa”. Eikö olisikin parempi tehdä pikemminkin päinvastoin: ryhdyttävä keskustelemalla etsimään yhteyttä ja luottamusta? Mietit myös millaisin konkreettisin keinoin voisit rakentaa luottamuksen uudelleen. Yksin et siihen pysty. Puolisosi tulee olla mukana täysipainoisesti. Jos hän ei sitoudu ”paranemisprosessiisi”, luottamus ei rakennu uudelleen. Pienikin ele, joka herättää epäluottamista (ja jonka ei edes tarvitse liittyä uskottomuuteen) voi laukaista sinussa samat tunteet kuin silloin, kun sait tietää uskottomuudesta. Myös puolisosi itsensä kannalta on tärkeää että käytte asiaa läpi – mieluiten ammattiauttajan kanssa. Kipusi, surusi ja pettymyksesi on saatava tulla kuulluksi.
Sanoit puolisosi uskottomuuden syyn olleen seksin tarve. Seksuaalisuus on erottamaton osa jokaista ihmistä. Joskus on kyse riippuvuudesta, joka näkyy seksuaalisuuden alueella – mietin voiko puolisosi tapauksessa olla kyse riippuvuudesta? Joka tapauksessa hänen työnsä luonne (matkatyö) siis herättää sinussa pelkoa uskottomuuden toistumisesta. Olisiko hän ollut uskoton, jos työ ei olisi vienyt häntä pois kotiympäristöstä? Mikä vaikutus on työyhteisön kulttuurilla suhteessa uskottomuuteen? Voisitko luottaa häneen paremmin, jos hän ei olisi matkatyössä?
Kiinnitän vielä huomiota nimimerkkiisi ”Kipeitä päätöksiä pikaisella aikataululla”. Tulkitsen sen niin että lapsen syntymän ja pikkuvauva-aika painaa päälle ja koet että joudut siksi tekemään päätöksen nopeasti. Luottamuksen rakentuminen ja uskottomuustrauman käsitteleminen vaativat kuitenkin aikaa. Oletteko hakeneet ulkopuolista apua ammattiauttajalta? Koetko että vielä voisi olla mahdollista käsitellä puolisosi uskottomuutta siten, että yhteys ja luottamus palautuisivat välillenne?
Haavasi ovat syvät. Jos kuitenkin pääsette käsittelemään kriisitilannettanne ja pääsette siitä yhdessä eteenpäin, suhteenne voi parhaimmillaan syventyä ja parantua. Työtä on kuitenkin tehtävä sen eteen ja suosittelen teitä ottamaan prosessiinne mukaan ammattiapua!
KYSYMYS: Olen muutamaa vuotta vaille 30-vuotias nainen ja yhden taaperoikäisen pojan äiti. Avioliittoa on takana noin kolme vuotta ja sitä ennen seurustelimme pari vuotta. Työ on ollut minulle aina tärkeää ja palasin aikaisin töihin, mutta olen mielestäni yrittänyt parhaani äitinä. Olen suurpiirteinen ja rento, mutta lapsen turvallisuuteen liittyvissä asioissa tarkka. Poika on reipas ja tasapainoinen, uskaltaa sekä kiukutella että halailla. Hänellä on hyvä tukiverkosto.
Ongelmat ovat kai perinteisiä pikkulapsiperheen ongelmia. Yhteisen ajan puute, seksin puute, vastuu kotitöistä ja lapsen hoidosta ja monet käytännön erimielisyydet - meillä kaikki tämä yhdistyy rajuihin riitoihin. Olen hyvin äkkipikainen ja aina vihainen, enkä voi hillitä itseäni enää yhtään. Rauhallinen mieheni kerää vihaa sisälleen ja suuttuu kerralla rajusti.
Haukun miestä ja nalkutan koko ajan. Mieheni pitää minua koko ajan pilkkanaan leikin varjolla. Välillä se naurattaa, toisinaan menee yli. Väkivallan pelkoa ei ole, vaikka pientä heittelyä tai tönimistä pahimmillaan on. Olemme puhuneet erosta tosissamme ja jakaneet tavaroita noin viisi kertaa kahden vuoden sisällä, mutta aina on jotenkin sopu tullut ja on jatkettu yhdessä kuin ennenkin.
Lapsen kuullen olemme koettaneet pehmentää riitelyä. Mies on sitä mieltä, että aiheutan riidat yksin ja syyllistää lapsen pelästyttämisestä. Otan kaikki asiat herkästi omaksi syykseni muutenkin elämässä, joten en jaksa. Jos poika on paikalla riidan aikana, otan hänet syliin, rauhoittelen ja selitän ettei ole mitään hätää. Uhkailen erolla päivittäin. Mies on uhannut eron tullessa ottaa lapsen huoltajuuden kokonaan, koska huudan ja käyttäydyn tasapainottomasti. En kestä miestä silmissäni.
Olen alkanut muuttua yhä enemmän marttyyriksi. Haluan ratkaista kaikki asiat itse, kuten ennen avioliittoa. Ihailen yksinhuoltajien vahvuutta ja tunnen itseni pullamössöksi, kun mies esimerkiksi kantaa lasta julkisella paikalla. Pojan ollessa 1-vuotias yritin pyytää ja passuuttaa miestä tekemään asioita puolestani, koska olin niin väsynyt. Nyt olen lähtenyt sille linjalle, etten pyydä mieheltä mitään. Jos olen väsynyt, lahjon miestä tarjoutumalla tekemään jotain vastineeksi. Mieheni kokee väsymykseni laiskuutena ja antaa ymmärtää, että avun pyytäminen on aina passuuttamista.
Mies on todella hyvä isä ja läsnä lapselle. Kun ei ole riitaa, hän tarjoutuu hoitamaan lasta yli- tai iltatöideni ajan. Muistan kuitenkin riidat ja olen tullut varovaiseksi. Haluan tehdä osani lapsenhoidosta. Jatkuva riittämättömyyden tunne vaivaa. Vaikka olen viime aikoina panostanut hoitoon kuskaamisissa ja järjestänyt miehelle "omaa aikaa", hän ei tunne että asiat olisivat muuttuneet. Ihan kuin en hoitaisi muka lasta ollenkaan. Työnantajani ja -kaverini tietävät miehen negatiivisen suhtautumisen ylitöihin ja hekin ovat joutuneet joustamaan, että pääsisin ajoissa hakemaan lasta hoidosta tms.
Mieheni on vastuuntuntoinen esikoinen, teknisesti hyvin lahjakas ja tottunut olemaan aina oikeassa. Hänellä on hyväpalkkainen, koulutusta vastaava työ, johon liittyy perheen kannalta raskasta epäsäännöllisyyttä. Mies on tunnollinen ja totuttelee vasta työhönsä. Itselläni on monta työnantajaa. Minulla on työelämässä monta mielenkiinnon kohdetta, ja olen päätynyt erittäin epäsäännöllisiin työkuvioihin. Nautin tästä vaihtelusta, mutta perheen aikatauluihin sovittaminen tuottaa vaikeuksia. Päätyöni on hyvin vapaamuotoinen, fyysisesti raskas, paljon oma-aloitteisuutta vaativa ja vielä koulutusta vastaava, mutta yksityiseltä pieneltä työnantajalta ei oikein voi vaatia koulutusta vastaavaa palkkaa.
Hän on myös kaikkien arvostama "hyvä" mies. Ei ole epäilystäkään, kummasta tulisi eron sattuessa syntipukki. Minusta, koska olen niin "hullu" käytökseltäni. Tiedän paljon huonompia ja lapsellisempia miehiä. Minua ei hakata, mies ei juo, hän hoitaa lasta ja käy töissä. Mitä siis valitan? Ehkä seksin puutetta ja sitä jatkuvaa kirjoittamatonta asetelmaa välillämme, että kaikki suhteen pahuus ja riitely johtuu minusta. Otan itseeni kaiken, mitä mies sanoo.
Arkipäivän raha on ainut asia, josta emme riitele. Jaamme kaikki yhteiset kulut tarkasti puoliksi, vaikka palkkani junnaa tällä hetkellä pienempänä kuin miehen (myös tuloni heittelevät kovasti). En ota mitään armopaloja, joita mies yrittää joskus tarjota. En halua olla "kakkoselättäjä", koska se johtaa vain alemmuuden tunteeseen ja katkeruuteen.
Olen jo pitkään vältellyt yhdessäoloa puolisoni kanssa. Olen töissä, kavereiden luona tai sukuloimassa. Tarjoudun tekemään viikonloppuja, ettei tarvitsisi olla kotona. Yhteistä lomaa pystyy järjestämään korkeintaan viikon kerrallaan pari kertaa vuodessa. Kavereiden kanssa on kivaa, mutta nyt parisuhteen huono tila tuntuu vievän voimat sosiaalisesta elämästäni, jopa töistä. Mies ei halua parisuhdeterapiaan, myöntyy kyllä avioliittokurssille "jos pitää". Minun pitäisi löytää sopiva viikonloppuleiri, järjestää kaikki käytännön asiat.
Ihan kuin miestä ei kiinnostaisi avioliittomme pelastaminen. Miten saisin hänet kiinni pettämisestä? Voiko olla kyse muusta? Ulkoisesti en juuri miellytä miestäni ja olen nalkuttava akka, niin en yhtään ihmettelisi pettämistä. Olen yrittänyt tunnustella merkkejä, mutta en löydä ja ne osoittautuvat vääriksi epäilyiksi. Minulla on vahva tunne, että mieheni ei ole pettänyt koskaan. Itse en ole pettänyt. Se pilaisi elämämme. Rakkautta kuitenkin on, en halua rikkoa avioliittoa. Lisäksi seksuaaliset halut eivät millään kohtaa. Kun olen yrittänyt pakottaa itseäni miehen mieliksi, olen suuttunut kesken ja loukannut häntä vain pahemmin.
Suuri osa mieheni ajasta menee uutisten selaamiseen älypuhelimella ja ilta tv:n katseluun. Hän ei vaivaudu suojelemaan lasta väkivalta-ym. kohtauksilta. Joudun huutamaan ja vetämään tv:n johtoa seinästä. Pistorasioilta suojaaminenkaan ei ollut itsestäänselvyys ennen kuin kovistelin asiasta tosissani. Lapsen turvallisuus kärsii miehen leväperäisyyden takia, ja itse toisaalta teen väsyneenä pelottavia huolimattomuusvirheitä, jotka mies yleensä huomaa ja saan hävetä.
Parisuhdeongelmamme voi osin johtua erilaisista seurustelukokemuksistamme. Olemme kumpikin aika myöhään heränneitä tässä asiassa. Minulla on takana muutama peräkkäinen suhde, miehellä vain yksi parin viikon mittainen. Hän ei hyväksy sinkkunaisten vaihtuvia kumppaneita ja arvostelee aina suureen ääneen, kun joku julkkisnainen on esim. jäänyt pettämisestä kiinni. Kumpikaan ei ole seurustellut vakavasti ennen suhdettamme. Oma ensirakkauteni varjostaa suhdettamme. Kärjistetysti olin luokan ruma tyttö, joka löysi vasta pilkun jälkeen ravintolasta seuraa ja mieheni taas pinttynyt, naisia oudoksuva vanhapoika. Olisi hyvä, jos mieheni olisi saanut enemmän kokemuksia aikanaan.
Välillämme on päivittäin jonkin verran hellyyttä ja kosketusta. Myös lapsi parhaimmillaan yhdistää. On vaikea olla riidoissa, kun pieni poika kiipeää halaamaan kumpaakin yhtä aikaa.
On myös todella suuri ristiriita. En osaisi arvostaa nykyaikaista tasa-arvoista pehmomiestä, vaan valitsen aina vanhan koulun sovinistin. Olen itse aika äijämäinen, niin miehen täytyy olla minua miehekkäämpi. Onko parempi yrittää järjestää enemmän yhteistä aikaa, että seksi palaisi parisuhteeseen? Voisiko miehen laiskuus ja vetämättömyys johtua riitelystämme? Miten voisi "huijata" itsensä sietämään miestä edes jonkin aikaa, että saataisiin riitelyn kierre katkeamaan? Olen siinä pisteessä, että itsehillintä järkiperustein ei tunnu onnistuvan.
VASTAUS: Hei ja kiitos kutkuttavasta viestistäsi! Annoit niin paljon virikkeitä moniin suuntiin, että minulla on aiheista runsaudenpulaa lähtiessäni pohtimaan kysymyksiäsi. Päällimmäisenä kuulen pikkulapsiperheille niin tutun mutta aina äärimmäisen kuormittavan ajanpuutteen. En kuitenkaan tartu tähän asiaan vaan mietin syvemmällä, arjen pinnan alla olevia kokemuksianne, ennen kaikkea tunnesuhdettanne.
Kuvaat itseäsi rumaksi tytöksi, joka sai seuraa vasta pilkun jälkeen ravintolaillan päätteeksi ja on vaimona huutava, raivoava ja erolla uhkaileva hurjimus ja miestäsi pinttyneeksi vanhaksi pojaksi, joka puolisona vetäytyy iltaisin television ääreen uhaten eron tullen hakea yksinhuoltajuutta. Kuulen määritelmissäsi enemmän kuin ripauksen sarkastista huumoria, mutta silti ne tekevät vääryyttä teille kummallekin. Olet luova ja napakka kielen käyttäjä, joten mietin, millaisia muita tarinoita voisit kertoa teistä. Luulen, että teistä saisi aikaan monenlaisia kertomuksia eri tilanteissa ja eri näkökulmista lähtien. Sanot, että miehen käyttämä pilkkaava puhe menee välillä huumorina ja naurattaa, välillä se loukkaa pahasti. Sarkasmi on taitolaji, jonka käyttö vaatii kuulolla olemista ja valmiutta korjata ja pyytää anteeksi, jos tuli tökänneeksi arkaan kohtaan kipeästi. Millaiset toimintatavat miehesi mahtaa kokea loukkaavina?
Millaisia olivat se nuori nainen ja mies, jotka aikoinaan alkoivat seurustella? Siinä ei ollut rumaa tyttöä eikä pinttyvää poikamiehenalkua vaan kaksi viehättävää ihmistä, jotka kiinnostuivat toisistaan ja rakastuivat. Millaisia ominaisuuksia näitte toisissanne tuolloin? Millaisia toimivia puolia suhteessanne oli? Mitä kaikesta tästä on vielä jäljellä teidän välillänne? Minusta tuntuu, että ei tarvitsisi kaivaa kovinkaan syvälle saadakseen esille näitä kadonneita aarteita.
Kerrot, ettet osaa arvostaa nykyajan pehmomiestä vaan tarvitset vanhan ajan sovinistin. Arvelen, että näillä herkullisilla kärjistyksillä sanoilla ilmaiset pettymyksen, joka on myllertänyt tunteitasi lapsen syntymän jälkeen. Hait ja sait miehen, joka on eteenpäin menevä, työssään menestyvä ja siten vahva kumppani rinnallesi. Isyyden myötä häneen on tullut lasta kantavan pehmoisän piirteitä, jotka ärsyttävät sinua. Olet niihin pettynyt ja häpeät itseäsi, kun mies vieressäsi kantaa lastanne. Toisaalta kuitenkin kaipaat miehen vastuunottoa arjessa. Miten voisit mielessäsi yhdistää sekä miehen pehmeät, "lällyt?" puolet, jotka samalla merkitsevät hyvää ja läsnä olevaa isyyttä että hänen vahvuutensa ja menestyvyytensä, jotka mielestäni edustavat sinulle sovinismin sijasta seksuaalisuuteen liittyvää voimaa ja aggressiota. Haasteenasi on mahduttaa molemmat puolet saman miehen nahkoihin. Miten hyväksyt itsessäsi vahvuuden ja heikkouden? Miten miehesi kokee sinun yhdistävän äitiyden ja puolison/rakastajattaren roolisi? Parisuhteessa siirtymät lasta hoitavan vanhemman roolista hekumallisen rakastajan rooliin ja takaisin tapahtuvat lennosta. Miten voitte ruokkia itsessänne ja toisissanne elävää seksuaalisen kumppanin roolia tässä elämänvaiheessa? Tällainen panostus parisuhteeseen ei ole pois lapseltanne vaan välillisesti mitä suurin satsaus vanhemmuuteen.
Parisuhteessa tarvitaan kahta vastakkaista voimaa: läheisyyttä ja erillisyyttä. Läheisyys on voimistavaa, hoitavaa ja turvallisuutta tuovaa, mutta ääripäässään tukehduttavaa. On vain me, ei lainkaan minua ja sinua. Erillisyys puolestaan antaa tilaa yksilöllisyydelle ja kasvulle, mutta ääripäässään päästää yhteyden kumppaneiden välillä ohentumaan ja katoamaan. Kun ihannoit vahvoja yksinhuoltajaäitejä, nouseeko ääneen itsenäinen ja erillinen minäsi? Entä elääkö läheisyyttä tarvitseva minä halauksen ja hellyyden hetkissä välillänne? Millaisessa tasapainossa nämä minäsi puolet ovat?
En usko, että miehelläsi on ketään toista. Luulen, että hän pakenee välillänne vellovaa jännittyneisyyttä ja tyytymättömyyttä television ääreen. Ehkä hänen tapansa toimia tällaisessa tilanteessa on hiljentyä ja vetäytyä. Se ei ole toimiva tapa sen paremmin kuin syyttelevä ja uhkaileva riiteleminenkään. Ratkaisuja olette etsineet: Olet ehdottanut tilanteen selvittämiseksi pariterapiaa, jolle mies on antanut pakit. Miehesi puolestaan on tarjonnut taloudelliseen epävakauteesi välillä tukea, jonka olet torpannut armopaloina. Nämä ratkaisuyrityksenne ovat siis saaneet toiselta osapuolelta ämpärillisen kylmää vettä niskaansa.
Kun tässä lukemani perusteella arvailen asioita ja heittelen tuntemuksiani, voin toki osua monessa kohdassa metsään. Olen kärjistänytkin ja heitellyt aika paljon palloa sinulle, koska miehesi tunteista ja ajatuksista en tiedä mitään. Poimikaa siis tästä vuodatuksesta se, mikä tuntuu osuvan omaan tilanteeseenne ja sivuuttakaa muut höpinät.
Minusta tuntuu, että tässä suhteessa on vielä paljon tehtävissä ja monta kiveä kääntämättä. Menkää ihmeessä parisuhdeleirille tai -kurssille laittamaan prosessi liikkeelle. Ehdotan, että olet tässä asiassa aktiivinen. Kuka ties miehesi on itse innolla varaamassa seuraavaa leiriä!
Energistä ja inspiroivaa parisuhdesyksyä teille toivottaen Päivi, perheneuvoja
KYSYMYS: Olemme olleet 35 vuotta yhdessä mieheni kanssa ja meillä on 20-vuotias tytär. Tyttären syntymän jälkeen liittomme oli pienemmässä ja vähän isommassa kriisissä mutta selvisimme siitä hyvin, tai näin ainakin kuvittelin. Olen luullut että suhteemme on ollut viimevuodet paremmalla mallilla mutta nyt mieheni uhkaa erota koska ei kuulemma ole enää tunteita vaikka olemme tehneet ja teemme paljon yhdessä asioita. Hänellä on ilmeisemmin pahanlaatuinen ikäkriisi meneillään. Suhteemme on kyllä ollut välillä melkoista vuoristorataa mutta noin päällisin puollin kaikki on kunnossa. Keskustella emme osaa joka on rasite suhteessamme. Mieheni on pettänyt minua ainakin kerran noin viisi vuotta sitten. Rakastan kuitenkin kaikesta huolimatta miestäni enkä haluaisi millään luopua hänestä. Olen ns. kasvanut häneen kiinni. Hän ei suostu lähtemään terapiaan, mitä voin tehdä?
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Teillä on miehesi kanssa pitkä liitto, joka on kestänyt monenlaiset vaiheet. Tämä kertoo hyvää sitkeydestänne ja kestävyydestänne erilaisissa elämäntilanteissa. Ette luovuta helposti! Kerrot myös matkan varrella kohdatuista vaikeuksista. Lapsenne syntymän aikoihin oli hankalaa ja joitakin vuosia sitten miehesi petti sinua. Mieleeni tulee ajatus, että nämä ja ehkä muitakin ongelmakohtia suhteessanne on ehkä ohitettu sen kummemmin niitä käsittelemättä. Silloin voi käydä niin, että senhetkinen kriisi tasoittuu ja elämä jatkuu päällisin puolin hyvin, mutta tyytymättömyyttä jää kasautumaan toisen tai molempien mieleen. Jossain kohdassa kaikesta pureskelematta niellystä kehkeytyy sitten niin iso pala, että eron uhka nousee kuin ukkospilvi kirkkaalta taivaalta. Ei ole tapahtunut mitään yhtäkkisen järisyttävää, mutta toinen puolisoista kokee, että hänen mittansa on tullut täyteen.
Jos miehellesi on käynyt näin, olisi tärkeätä päästä puhumaan asioista. Jos mies ei ole innostunut puhumisesta, asiasta voisi neuvotella vaikkapa niin, että kysyisit, voisitteko keskustella 15 minuuttia ja sitten lopettaa sillä erää, mutta sopia jatkosta seuraavana päivänä. Voisit myös kokeilla omien ajatustesi kirjoittamista paperille tai sähköpostiin ja kirjeen antamista hänelle. Kirjoitettuasi nuku yön yli ja lue teksti uudelleen, jotta siitä ei tule toiselle syyttelevää vaikutelmaa. Kerro omista tunteistasi ja toiveistasi ja siitä, että haluat ymmärtää miestäsi ja tietää, mistä on kysymys.
Tuntuu toki sinun näkökulmastasi epäreilulta, että mies on mielessään käsitellyt liitossanne kokemiaan ongelmia niin pitkälle, että on tullut eropäätökseen asti, ja vasta siinä kohdassa kertoo sinulle asiasta. Ymmärrän, että tuo toimintatapa kertoo puhumisen vaikeudesta. Juuri tuo pettymysten, loukkaantumisten ja omien tarpeiden sekä toiveiden puhumatta jättäminen puolestaan vaikuttaisi olevan ongelmanne ydin.
Voisiko pariterapiaakin vielä ehdottaa niin, että miehesi tulisi yhden kerran kokeilemaan? Sen jälkeen hän voisi päättää, tuntuisiko mielekkäältä jatkaa käyntejä. Voisiko suomalainen mies yhden terapiakerran kestää?
Toivon, että tavalla tai toisella pääsette puhumisen alkuun. Huolehdi omasta jaksamisestasi ja hae tarvittaessa keskusteluapua itsellesi.
KYSYMYS: Kaiken se kärsii? Olen sairastanut vakavaa masennusta monta vuotta kaikkea on kokeiltu, mutta apua ei löydy, ei edes Herra vastaa rukouksiini. Mies muutti työhuoneeseensä nukkumaan ensin nukkui lattialla sitten hilasi sinne sängyn.. niin lopullista.Välimme ovat erittäin kireät, mies ei ymmärrä enää tätä työkyvöttömyyttä ja lapsetkin arvostelevat kun palvelu ei pelaa. Olimme miehen kanssa kuin kämppäkaverit mitään ei ole muuta 30 vuoden avioliitosta jäljellä. Olen miettinyt lähtemistä mutta minne menen, sairas ja niin uupunut ihminen. Iso talo ja pihamaat kasvihuone kaikki huutaa tee tee tee töitä. Onko niitä masentuneiden hoitokotia mihin voisi muuttaa ja missä? Rukoilkaa puolestani. Amen.
Kyllikki, 57
VASTAUS: Kiitos viestistäsi! Pitkäaikainen masennus on raskas seuralainen niin masentuneelle itselleen kuin kumppanillekin. Koska tilanteeseen ei ole odotettavissa nopeaa muutosta, on tärkeätä etsiä keinoja mahdollisimman hyvään elämiseen sairauden kanssa. Näitä keinoja tarvittaisiin yhdessäoloon ja toisen ymmärtämiseen.
Suosittelen teille pariterapiaa, jotta puhuminen tulisi mahdolliseksi. Miehesi olisi hyvä saada sanotuksi, mikä kaikki on saanut hänet vetäytymään toiseen huoneeseen. Miltä elämä hänestä tuntuu? Olisiko mitään pientä muutosta, jota hän sinulta toivoisi ja jonka kokeileminen olisi sinulle mahdollista? Samat asiat voisit sinä puolestasi kertoa hänelle. Olisiko jotain ihan pientä asiaa, jonka tekemällä hän saisi sinut tuntemaan olosi hiukan paremmaksi? Olisiko sellaisen asian tekeminen hänelle mahdollista? Pelkästään se, että kumpikin saisi puhuttua omasta olostaan toiselle, olisi askel kohti ymmärtämistä ja hiukan helpompaa oloa.
Kumpikin teistä tarvitsee myös omaa keskusteluapua. Onko sinulla tällä hetkellä käyntejä mielenterveystoimistossa tai muussa vastaavassa paikassa? Entä miehelläsi? Muun muassa Omaiset mielenterveystyön tukena on järjestö, jonka kautta voi saada vertaistukea.
Toivon, että ette jäisi yksin parisuhteessanne, vaan yrittäisitte puhua oloistanne toisillenne. Toivon myös, että kumpikin teistä yksilönä jaksaa hakea keskusteluapua.
KYSYMYS: Olemme olleet naimisissa 25 vuotta. Minulla on alusta asti ollut sellainen tunne, että meidät oli tarkoitettu yhteen, olin nimittäin vannoutunut vanhapiika, vaikken ihan siihen ikään ehtinytkään ennen naimisiin menoa. Meillä on 3 lasta, josta 2 on aikuisia ja viimeinen hyvässä murrosiässä. Nyt minusta on jo pidempään tuntunut siltä, että olen lähes ilmaa miehelleni. Katse ja kosketus ovat minulle tärkeitä asioita, mutta ei miehelleni, ainakaan "ylimääräinen" koskettelu. Meillä ei riidellä, meillä mökötetään. Mykkäkoulua on jopa kuukausia, yksi viikko ei riitä. Ja tämmöinen on erittäin piinaavaa.
Olen saanut tutkiskella itseäni monet ajat ja toki minä olen aina se syyllinen, koska olen räväkkäsanainen. Kadun lähes aina sanomisiani ja olen monta kertaa pyytänyt anteeksi. Mies on sitä mieltä ettei anteeksipyyntö auta, jos ei pysty muuttamaan tapojaan. Eli olen umpikujassa. Myös muistini tekee tepposia ja mieheni ajattelee, että unohtelen tahallani. Sanomiseni eivät ole auttaneet.
Olen uskossa oleva ja niin monesti pyytänyt ja anonut apua, mutta en ole sitä ymmärtänyt ottaa vastaan. Mikä avuksi?
Koputa niin avataan
VASTAUS: Kerrot, että pitkästä liitostanne on jo jonkin aikaa puuttunut sellainen läheisyys ja hellyys, jota kaipaat voidaksesi tuntea itsesi rakastetuksi. Miehesi ei tunnu välittävän ylimääräisestä koskettelusta ja hyväksyvistä katseista, mikä sinulle taas olisi tärkeää tuon tunteen ylläpitäjänä.
Mietin, mitähän teille on mahtanut viime vuosina tapahtua. Tavoitatko mieleesi, milloin katseet ja kosketus alkoivat vähentyä? Oliko se molemminpuolista vai alkoiko toinen käyttäytyä uudella tavalla? Tapahtuiko elämässä jotain, joka ehkä vei voimavaroja keskinäisen suhteenne hoitamiselta? Tästä teidän olisi tärkeää puhua yhdessä.
Koet syyllisyyttä siitä, että olet tunteitasi ehkä paremmin ilmaisevana kertonut miehellesi, miltä hellyyden vähäisyys ja mököttäminen sinusta tuntuvat. Miksiköhän? Koetko syyllisyyttä räväkästä tavastasi sanoa näistä sinua vaivaavista asioista vai siitä, että yleensä avaat suusi niistä? Mitä mahdat pyytää mieheltäsi anteeksi? Sen ilmaisemista, että tilanteenne tuntuu sinusta pahalta, ei tarvitse pyytää anteeksi. Se on sinun tunteesi, joka ansaitsee tulla kuulluksi. Sen sijaan on paikallaan pyytää anteeksi, jos ilmaisee tunteensa toista loukkaavalla tavalla. Kummastakohan sinun tapauksessasi on kysymys? Voit kokeilla sitä vaihtamalla mielessäsi rooleja miehesi kanssa: millaisia tunteita sinussa heräisi, jos miehesi puhuisi sinulle samalla tavoin kuin sinä hänelle.
Mietin myös, mikä mahtaa olla miehesi mykkäkoulun ja murjottamisen takana. Tunnut ajattelevan, että syy on sinussa ja käyttäytymisessäsi. Mutta parisuhteessa on aina kaksi osapuolta. Tiedätkö, mitä miehellesi oikeasti kuuluu? Onko hänellä työpaineita tai muuten stressiä elämässään, mikä voisi selittää hänen käyttäytymistään? Hän vaikuttaa ennemmin mököttävän kuin puhuvan ääneen vaikeista asioista.
Mikä sitten avuksi? Miten voisi tulla kuulluksi ja myös varmistaa, että aidosti kuulee toista? Mietipä ensiksi, mitä teille ”riidoissa” tapahtuu? Meneekö se aina saman kaavan mukaan? Ensin sinä räjähdät, kun et enää jaksa pitää asioita sisälläsi ja miehesi saa siitä aiheen mököttää, kun sinä et osaa käyttäytyä oikein. Olisikohan nyt syytä muuttaa toimintatapaa? Olennaisinta ei ole päästä eroon riidoista vaan oppia riitelemään oikein. Rakentavan riitelyn perussääntö on, että puhut minä-kieltä puhuessasi omista tunteistasi ja sinä-kieltä vain kuvatessasi toisen käyttäytymistä. Teidän tapauksessanne se voisi toimia vaikka tähän tapaan: ”Minusta tuntuu, ettet välitä minusta, kun kerron sinulle pahasta olostani etkä sinä vastaa minulle. Minulle tulee siitä yksinäinen ja surullinen olo. Mietin, mitä sinä mahdat tuntea ja ajatella.”
Rakentavasta riitelystä löytyy paljon tietoa netistä, sieltä kannattaa käydä vilkaisemassa. Toivon, että löydätte yhdessä uudenlaisen tavan puhua toisillenne ja kuunnella itseänne ja toista. Sitä kautta läheisyys ja hellyyskin pääsevät suhdettanne rikastuttamaan.
KYSYMYS: Vaimoni petti minua 1,5 vuotta sitten ja teko seuraa minua joka ikinen päivä vieläkin. Mietin mitä kaikkea vaimolla olisi vielä kerrottavana tapahtuneesta ja salaileeko hän vielä jotain tapahtunutta?
Elämme edelleen yhdessä lastemme kanssa. Vaimo on päässyt aika hyvin yli teostaan jota on katunut alusta asti kun jäi kiinni. Vaimo on ollut pettynyt ja hieman masentunutkin siitä mitä teki. Luottamusta en ole saanut takaisin ja anteeksi en ole voinut vieläkään antaa. Voinkokaan koskaan? Tämä on ollut tuskallinen taival edetä ja on edelleen.
Mitä pitäisi tehdä, että voisin jatkaa elämääni siten ettei joka päivä tarvitsisi miettiä tapahtunutta? Nyt tuntuu, että olisi ollut helpompaa heti alussa lähteä pois ja erota. Tuhota kaikki hääkuvat, vaatteet, kengät yms tavarat millä olin hemmotellut vaimoani. Minun on paha olla edelleen tapahtuneen seurauksena. Onko mitään enään tehtävissä? On meillä kuitenkin yhteisiä juttuja kuten kahviloissa ja syömässä käyntejä. Mutta jokin puuttuu.
Petetty mies 42 v.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Toivottavasti osaan antaa sinulle joitakin uusia näkökulmia tilanteeseesi.
Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi nimimerkkisi valintaan. Se kertoo kysymyksesi sisällöstä, mutta jäin miettimään, kuvastaako se myös identiteettiäsi tällä hetkellä. Se, että oma puoliso pettää, on aina iso juttu ja kirpaisee varmasti jokaista, mutta kirjeestäsi tulee sellainen olo kuin aika olisi pysähtynyt silloin 1,5 v sitten. Oma mielesi ei ikään kuin pääse eteenpäin vaan pyörittää edelleen samoja kysymyksiä kuin heti silloin pettämisen tultua ilmi.
Kuulostaa hyvältä parisuhteenne kannalta, että vaimosi on osoittanut katumusta ja ilmeisesti pyytänyt sitä anteeksi. Se, että hän on ollut pettynyt itseensä ja masentunut, kertoo, että pettäminen on vastoin hänen arvojaan. Hän on varmasti kärsinyt teostaan paljon ja maksanut kalliit oppirahat kokemuksestaan. Ja mikä tärkeintä, hän on halunnut jatkaa sinun kanssasi ja näin ollen valinnut sinut uudelleen. Se on aina upea juttu.
Luottamus on iso teema, joka luonnollisesti nousee aina tapetille pettämisen jälkeen. Luottamus on kuin lasiesine, joka särkyy herkästi, yksikin kunnon kolaus riittää. Sen kokoonliimaaminen taas on hankalampaa ja hidasta hommaa. Parisuhteessa se kuitenkin on mahdollista. Tuskin mikään suhde selviää niin, ettei jompikumpi (tai molemmat) joskus jotain virhettä tekisi. Tärkeää on tietysti myöntää, että on toiminut väärin puolisoaan kohtaan, olla pahoillaan ja katua sitä.
Luottamuksen palautumisessa molemmilla puolisoilla on oma osuutensa. Sen, joka on teollaan luottamuksen rikkonut, tulee katumuksen lisäksi jatkossa kaikin keinoin pyrkiä olemaan luotettava ja toisen luottamuksen arvoinen. Se näkyy nimenomaan tekemisissä ja tekemättä jättämisissä. Sanat ja lupaukset ovat tyhjiä ilman konkretiaa. Tähän tarvitaan myös aikaa ja kestävyyttä.
Petetyllä osapuolella on myös oma osuutensa luottamuksen jälleenrakennustalkoissa. Hänen tehtävänsä on ensiksikin päättää, haluaako olla niissä mukana, onko valmis pyrkimään anteeksiantoon ja suhteen korjaamiseen. Näkeekö hän suhteella vielä tulevaisuutta, haluaako jatkaa yhdessä? Tässä kohdin hän joutuu valitsemaan suuntansa: ero vai yhdessä yrittäminen. Kun hän on päättänyt haluavansa jatkaa suhteessa, hänen tehtävänsä on yrittää luottaa. Jos vain toinen tekee kaikkensa tilanteen korjaamiseksi ja toinen vetää jatkuvasti mattoa hänen altaan epäilemällä ja osoittamalla epäluottamusta, ennuste ei ole kovin hyvä. Niin tässä kuin muissakin kohdin parisuhde on kahden kauppa. Yksin kukaan ei voi sitä ylläpitää eikä pelastaa.
Kerroit, että sinun on vaikeaa antaa anteeksi vaimollesi. Se onkin joskus pitkä prosessi. Tärkeä kysymys siinä on, haluatko antaa anteeksi. Voisit miettiä, mikä vaimosi teossa oli pahinta. Mikä siinä loukkasi sinua kaikkein eniten? Voi olla, että sitä pohtimalla pääsisit kiinni johonkin tärkeään. Kerrot, että sinun on edelleen puolentoista vuoden jälkeen paha olla ja mietit asiaa päivittäin. On mahdollista, että vaimosi pettäminen on osunut johonkin erityiseen kohtaan sinussa ja sinun elämäntarinassasi. Voi olla, että tämä tapahtuma on nostanut ainakin tunnetasolla pintaan jotain kipeää. Onko omassa historiassasi tapahtynyt kenties jotain samankaltaista joskus? Onko joku muukin, johon olet luottanut, pettänyt luottamuksesi?
Mietin jostain syystä myös sitä, että onko mahdollista, että syyllistät jotenkin itseäsi tapahtuneesta ja rankaiset itseäsi muistelemalla sitä jatkuvasti, antamatta itsellesi lupaa unohtaa. Jos tunnistat tällaista, voisitko antaa jo itsellesi anteeksi? Kukaan meistä ei ole täydellinen ihminen eikä puoliso. Kaikki teemme virheitä ja tyhmyyksiä joskus, vaikka haluaisimmekin olla hyviä. Toivoisin sinulle armollisuutta sekä vaimoasi että itseäsi kohtaan. Hän on jo valinnut sinut uudelleen. Mikäli rakastat häntä edelleen, valitse sinäkin hänet ja anna teille mahdollisuus olla onnellisia yhdessä.
Mikäli omat pohdinnat ja yhteiset keskustelut eivät tunnu vievän tarpeeksi eteenpäin, kannattaa käyttää hyödyksi ammattilaisen apu. Hyviä parisuhdeterapeutteja löytyy [url=www.evl.fi/perheneuvonta]kirkon perheasiain neuvottelukeskuksista[/url] tai Suomen pariterapiayhdistyksen kautta.
KYSYMYS: Voivatko omaa tilaa vaativa introvertti ja läheisriippuvainen ekstrovertti muodostaa pidemmän päälle kestävän parisuhteen?
Taustaa:
Olen n. kolmekymppinen nainen, mieheni on viitisen vuotta vanhempi. Olemme seurustelleet 4,5 vuotta, ja suurimman osan siitä myös asuneet yhdessä. Meillä on kaksi yhteistä lasta, 3,5- ja 2-vuotiaat. Päällisin puolin kaikki on oikein kivasti: lapset ovat ihania ja kilttejä, kaikin puolin melko helppoja lapsia; Taloudellisesti pärjäämme, joskin aika tiukkaa on ja kauheasti ei mitään ylimääräistä ostella; Tulemme erinomaisesti toimeen toistemme vanhempien ja muun lähisuvun kanssa, tukiverkkomme on vankka ja olemme muutenkin paljon tekemisissä molempien sukujen kanssa; Meillä on samanlaisia toiveita tulevaisuuden suhteen, ja jaamme saman arvomaailman (ainakin suurimmalti osin).
Silti tuntuu että olemme vähän väliä eron partaalla. Tai ainakin minä olen. Riitelemme jatkuvasti. Niin pienistä kuin isoistakin asioista: lasten kasvatuksesta, rahasta, ajankäytöstä, töistä, kotitöistä, milloin mistäkin. Miehellä on myös tapana kaivella vanhoja. Jos kritisoin hänen käytöstään jossain tilanteessa, hän vetää esiin jonkun vuosia vanhan tapauksen jossa minä käyttäydyin huonosti, vaikka sillä ei olisi mitään tekemistä nykyisen tilanteen kanssa. Hän vatvoo eritoten muutamia tiettyjä vanhoja tilanteita kerta toisensa jälkeen, vaikka ne on jo monesti käyty läpi.
Mieheni ei halua erota. Hän on hyvin perhekeskeinen, ja on jo kerran eronnut, eikä halua toistaa sitä kauheutta enää koskaan. Hän on jokseenkin läheisriippuvainen, eikä oikein osaa olla yksinään. Hänellä on myös heikko itsetunto, ja hän kaipaa tukea ja oman arvonsa pönkitystä tunteakseen olonsa hyväksi.
Minä sen sijaan olen paljon itsenäisempi, arvostan omaa aikaa ja tilaa, ja viihdyn parhaiten yksin omin ajatuksineni. Toki viihdyn erinomaisesti lasteni kanssa ja miehenkin, mutta kaipaan kuitenkin säännöllisesti "nollausta", jolloin saisin vaan olla rauhassa yksin. Sitä mieheni ei voi ymmärtää, vaan ottaa sen lähinnä loukkauksena häntä kohtaan, etten halua viettää päivieni ainoita lapsi- ja työvapaita hetkiäni hänen seurassaan. En myöskään kaipaa pönkitystä ja kehuja, vaan arvostan itseäni sellaisena kuin olen. Osaan kuitenkin olla myös itsekriittinen, ja käyn sisäistä keskustelua itseni kanssa jatkuvasti.
Mieheni on koti-isänä, ja itse teen osa-aikatöitä (joka päivä n 5-6h). Silti tuntuu, että minä hoidan lapsia vähintään yhtä paljon kuin mies. Hoidan lapsia aamut, koska mies nukkuu joka aamu pitkään. Illallakin osallistun lasten juttuihin vähintään yhtä paljon kuin mieskin. Ja monesti teen ruoan, kun tulen töistä. Mies ei juuri puuhaile lasten kanssa päivisin, ei käy puistoissa tai askartele tai leiki. Pitää kyllä hengissä, tarjoaa jonkun välipalan jossain välissä, mutta pitkälti lapset puuhaavat omiaan kun mies on tietokoneella tai tekee muita omia juttujaan.
Mies ei tee kotitöitäkään juuri koskaan, joten koti on sekainen ja likainen. Mies vetoaa jatkuvasti siihen, ettei hän jaksa hoitaa lapsia ja kotia, kun ei saa minulta positiivista huomiota. Minä taas yritän kerta toisensa jälkeen jankuttaa hänelle, että minulla ei mitenkään voi riittää enää energia hänen huomioimiseen, jos saan hoitaa lapset, käydä töissä, siihen päälle vielä hoitaa lapsia lisää ja tehdä kotitöitä. Tätä samaa pyörää pyöritämme ympäri ämpäri. Kumman pitäisi muuttua ensin?
Minulle läheisyys ja kauniiden sanojen jakaminen on hyvin vierasta, enkä oikein osaa sellaista käytöstä edes kaivata. Lapsia kyllä halaan, pussaan ja kehun tuon tuostakin, mies sen sijaan ei. Sekin on aika käsittämätöntä, että hän peräänkuuluttaa minulta sellaista kohtelua jota kuitenkaan ei itse toteuta niitä kohtaan jotka sitä häneltä todella tarvitsisivat. En pysty ymmärtämään hänen prioriteettejaan. Kumpi on ensisijaisesti tärkeämpi, lapset vai parisuhde? Omasta mielestäni lapset ovat etusijalla. Heitä pitää kohdella hyvin, vaikka parisuhteessa olisi ongelmia. Mieheni sen sijaan jatkuvasti peilaa parisuhteen ongelmat lapsiin - jos minä olen kettumainen ja kylmä hänelle, hän on kettumainen ja kylmä lapsille. Ja sekös vaan pahentaa meidän välejä.
Mitä meidän pitäisi tehdä? Voimmeko oppia jonkin kultaisen keskitien, jossa minä saisin oman aikani ja mies saisi tarvitsemansa huomion? Mistä olisi hyvä aloittaa?
Introvertti-86
Kerroit että päällisin puolin perheenne elämä on ”oikein kivasti”. Luettelet paljon hyviä asioita jotka ovat kunnossa, jotka tukevat parisuhdettanne ja perhettänne sekä ovat merkittäviä voimavaroja elämässänne. Silti olette vähän väliä eron partaalla.
Kerrot että miehesi ei halua erota. Itse kuulostat miettivän, onko teillä edellytyksiä jatkaa pidemmällä tähtäimellä. Luin viestistäsi että mietit ainakin ajoittain eroa. Yksi syy on riitaisuus. Toisena syynä luen viestistä kokemuksesi siitä, että olette erilaisia. Näet itsessäsi piirteitä omaa tilaa kaipaavasta introvertistä ja puolisossasi läheisriippuvaisen ekstrovertin piirteitä. – Toisaalta teillä on myös hyvin paljon yhdistäviä tekijöitä, lähtien arvomaailmasta ja tulevaisuuden toiveista.
Kirjeesi alussa esittämääsi kysymykseen on vaikea antaa yksiselitteistä vastausta. Jokainen parisuhde on ainutlaatuinen, samoin jokainen parisuhteessa oleva on erilainen kuin toinen osapuoli. Parisuhteessa persoonien väliset erot tuntuvat vuosien mittaan monesti korostuvan. Mikä teidät sai alun perin yhteen? Mikä teitä yhdistää tänään?
Kirjeesi lopussa, ihan sivulauseessa, hahmotteletkin jo omaa vastausta alun kysymykseesi. Siirryt siinä persoonallisuuserojen määrittelystä pohtimaan tarpeitanne: miten kummankin tarpeet tulisivat tyydytetyksi? Mitä keinoja löytäisitte siihen, ettei kumpikaan kokisi toisen toiveita taakkana tai hylkäämisenä. Voisiko näitä keinoja etsiä vuorovaikutuksestanne käsin, jota kirjeessäsi vähän avasitkin. Miten voisitte puhua tarpeistanne niin ettei toinen ahdistuisi, syyllistyisi tai pahastuisi? Miten voisitte auttaa toisianne ymmärtämään itseänne?
Kun puhutaan tarpeista ja niihin vastaamisesta, ei ajatus ole, että tekisitte vaihtokauppaa: ”jos sinä ensin teet näin, teen minä puolestani näin”. Hedelmällisempää on, jos kumpikin asennoituu suhteessa toiseen kuin parisuhteen alussa usein sen kummemmin miettimättä tehdään: ”haluan tehdä sinulle hyvää, koska olet minulle tärkeä” – ei siis vastapalveluksen toivossa. Näin toimien seuraukset voivat olla yllättäviäkin. Mutta: tarvitaan molempien tahtoa lähteä etsimään yhteistä hyvää. Olennaista on että keskustelette avoimesti, uskallatte puhua tarpeistanne ja toiveistanne toiseen luottaen ja kuuntelette arvostaen toistenne syvimpiä tunteita ja toiveita. Tämä on helppo sanoa, mutta sen mukaisesti onkin vaikeampi toimia!
Sitäkin vielä mietin, että onko teillä tietynlainen epäsuhta ihmiskontaktien suhteen: onko niin että miehesi on päivän kotona ja kaipaa siksi iltaisin aikuiskontaktia ja sinä taas haluat palautua päivän kuormista (kenties monista kohtaamisista ihmisten kanssa)? Toisaalta kyllä kerrot että olette tiiviisti tekemisissä molempien sukujen kanssa. Voisiko tätä kautta kuitenkin löytyä jotain uutta keskusteluihinne?
Kysyit vielä: ”Kumpi on ensisijaisesti tärkeämpi, lapset vai parisuhde?” Tähänkään en voi antaa yhtä vastausta. Lapselle vanhemmat ovat elintärkeitä. Ilman hoitoa lapset eivät tule toimeen. Lapsi on suojaton ja tarvitsee siksi aikuisen hoivaa, turvaa, läsnäoloa, lohdutusta, hyväksyntää, tukea ja ennen kaikkea rakkautta. Näin ajatellen lapsi kyllä menee ehdottomasti edelle. Mutta parisuhdekaan ei kukoista ilman hoitoa. Jos se unohdetaan eikä sille annetaan aikaa eikä sen eteen tehdä ajoittain työtäkin, se kuihtuu.
Toivottavasti osasin antaa joitakin ajatuksenpoikasia, joiden avulla selviäisitte eteenpäin. Parisuhde on eräänlainen prosessi, joka kaipaa paitsi huolenpitoa, myös ajoittaista pysähtymistä ja sen katsastamista missä mennään. Olisi hienoa jos voisitte käydä yhdessä vaikkapa perheasiain neuvottelukeskuksessa: ulkopuolisen näkökulman avulla voi saada nopeastikin isojakin muutoksia aikaan!
Kuten totesitkin, teillä on elämä monessa mielessä hyvin. Toivon siis teille hyviä ja onnellisia aikoja myös parisuhteessanne!
KYSYMYS: Tämä kysymys ei koske parisuhdetta, mutta liittyy sen ympärille kuitenkin.
Minulla on uusi poikaystävä ja kaksi lasta sekä uudella poikaystävällä on kaksi lasta. Hänen poikansa vierailee isänsä luona säännöllisesti. Tytär harvemmin. Minun lapseni taas tapaavat isiään harvoin (heillä on eri isät).
Kuinka autan uudessa elämäntilanteessa lapsiani sopeutumaan? Nyt näyttää siltä, että ihan ok menee, mutta pieniä sopeutumisvaikeuksia taitaa olla. Poikani ja hänen poikansa ovat samanikäisiä ja samassa koulussa ja sikäli helppoa muodostaa kaverisuhde. Pojat ovat 8-vuotiaita. Tyttäreni on 4v. Hänen tyttärensä taas 12v. Tyttäreni on kuitenkin tottunut liikkumaan veljensä ja hänen kaveriensa kanssa poikaporukassa. Tyttäreni on kuitenkin tottunut myös saamaan sen enimmän huomion puoleensa ja nyt olen tietysti huomioinut myös uutta kumppania aika tavalla läheisissä merkeissä.
Eikö uusioperhekuviossa ole eri vaiheita? Ensialkuun ns. kuherruskuukausi ja sitten mahdollisesti taantumavaihe jne. Yhteen emme heti ainakaan ole muuttamassa, mutta käsittääkseni tapaamme jatkossakin usein. Nyt olemme naapureita, mutta hän on myymässä asuntoaan ja muuttamassa muutaman kilometrin päähän.
Haluaisin saada tämän kuvion toimimaan kunnolla ja mahdollisimman pienillä haavoilla puolin ja toisin.
Kiitos vastauksesta jo etukäteen.
VASTAUS: Kerrot kirjeessäsi omasta ja lastesi uudesta elämänvaiheesta ja mahdollisesta uusperheen muodostumisesta. Mietit millä tavalla tukisit lapsiasi ja poikaystäväsi lapsia niin että asiat sujuisivat ”mahdollisimman pienillä haavoilla”. Ymmärsin siis että haluat varautua ja valmistautua etukäteen mahdollisiin hankauskohtiin ja haasteisiin.
Uusperheen arjen haasteet ovat moninaiset. Uusperheessä on monta jäsentä ja lapsia on monenikäisiä. Osa asuu koko ajan yhteisessä kodissa, osa asuu välillä muualla. Välillä talo on täynnä väkeä, välillä on hiljaisempaa. Kun ihmisiä on paljon, myös näkökulmia ja kokemusmaailmoja on paljon. Jokainen tulee uusperheeseen myös omine tunteineen, toiveineen ja pettymyksineen. Ketään ei saisi unohtaa – ei aikuisten kokemusta mutta ennen kaikkea ei lapsia.
Lähtökohtana on siis hyvä muistaa se, että jokainen perheen jäsen tuo mukanaan ihan oman näkökulmansa, kokemusmaailmansa ja tunteensa. Ne vaikuttavat uusperheen päivittäisissä kohtaamisissa ja se on hyvä tiedostaa. Toisaalta tämäkään ei ole vain haaste, vaan myös rikkautta ja – tohtisin jopa sanoa – upea lahja.
Mietit että poikasi ja poikaystäväsi poika ehkä löytävät helpommin toveruuden monien yhdistävien tekijöiden ansiosta. Tyttärenne taas ovat varsin eri-ikäisiä, ja mietit miten oma tyttäresi sopeutuu uuteen tilanteeseen, jossa ei ole huomion keskipisteenä. Yksiselitteisiä vastauksia en pysty tässä antamaan, voin vain pohtia yleisemmin ja esittää sinulle kysymyksiä pohdittavaksi. Läsnäolo, puhuminen ja huomion antaminen tukevat uuteen tilanteeseen sopeutumista. Kaikki ovat yksilöitä – miten voisi tukea kunkin keskinäisen suhteen kehittymistä? Miten saada heidät kokemaan myönteisellä tavalla sisaruutta? Onko esimerkiksi mitään edes pienen pientä puuhaa tai hetkeä, jossa leikki-ikäinen ja murrosikäinen voisivat kokea keskinäistä yhteyttä? Ei välttämättä helppo tavoite, mutta onnistumisen hetki on varmasti kaikille palkitseva!
Uusperheessä molempien vanhempien on panostettava uuden, yhteisen perheen hyvinvointiin. Tavoitteenahan on oma perhe omine pelisääntöineen, joihin kaikki sitoutuvat. Se, miten on toimittu aiemmassa perheessä, ei välttämättä enää toimi uudessa perheessä. Yhteisöllisyyden, sen ”meidän perhe”-kokemuksen syntymiseksi tarvitaan yhteisiä koko perheen hetkiä ja elämyksiä: niistä muodostuvat yhteiset muistot, jotka puolestaan luovat yhteisyyden tunnetta.
Puhuit uusperheen eri vaiheista. Jokainen perhe on erilainen ja yksilöllinen. Jonkinlaisia kehityskulkuja ja vaiheita uusperheissä voidaan kuitenkin tunnistaa. [url=www.supli.fi]Suomen uusperheiden liiton[/url] sivuilta saat asiasta tarkempaa tutkimustietoa. Sieltä löydät myös muun muassa artikkeleita aiheesta sekä tietoa uusperheellisille kohdennetuista luennoista, parisuhdekursseista, tapahtumista ja vertaisryhmistä.
Teillä on monta ihmistä, jotka ovat uuden äärellä. On monta uutta ihmistä, johon tutustua ja joihin luoda suhde. Haasteita siis toki on, mutta myös rikkautta. Kun panostatte suhteeseenne ja perheeseenne, uskon että teillä tulee olemaan vielä paljon onnellisia hetkiä yhdessä läheistenne kanssa!
