KYSYMYS: Olemme olleet yhdessä n. 20 vuotta mieheni kanssa. menimme naimisiin n.4 vuotta sitten, ja meille syntyi monien vuosien odotuksen jälkeen poika.
Minusta tuli aluksi ylihuolehtiva ja kaikkeen puuttuva sekä tarkoin neuvolan ohjeita seuraava epäilevä äiti. Nyt olen päässyt siitä ainakin osittain eroon. N. vuosi syntymän jälkeen sain poliisilta viestin jossa minun epäillään vieneen työpaikaltani n. 25000 euroa. Minulla ei ole asiasta mitään tietoa. Mutta tämän jälkeen tämä suht onnellinen avioliitto on ajautunut sellaiseen kriisiin, jossa minä latelen totuuksia miehelleni ja hän ei minulle vastaa. Lapsen kuullen olemme välttäneet tappelua ja pyrimme hoitamaan häntä kuitenkin mahdollisuuksien mukaan hyvin.
Tämä poliisi asia on edelleen kesken ja olemme viittä vailla eroamassa. Itse en enää jaksa edes yrittää, jos hän haluaa olla hiljaa ja puhumatta, niin olkoon. Hän ei muutenkaan tunnu enää välittävän minusta. Mitä tehdä?
VASTAUS: Kiitos viestistäsi, jossa kerrot kahdesta isosta asiasta, jotka ovat vaikuttaneet parisuhteeseenne.
Ensinnäkin teille syntyi lapsi. On hienoa, että huomaat nyt sen, miten lapsen saaminen, vuosien odotuksen ja pettymysten jälkeen vaikutti sinuun. Se teki sinusta ylihuolehtivan, kaikkeen puuttuvan, tarkan ja epäilevän äidin. Käyttäytymisesi on monin tavoin ymmärrettävää. On hienoa, että olet nyt pystynyt muuttamaan sitä. Valitettavasti se on osaltaan vaikuttanut yhteiseen parisuhteeseenne ja mieheesi? Oletteko pystyneet puhumaan asiasta? Onko hän kertonut, miten hän koki nuo ajat, lapsettomuuden, lapsen saamisen ja sinun reagoinnin? Oletko ottanut omalta osaltasi vastuuta tilanteesta ja pyytänyt käyttäytymistäsi anteeksi mieheltäsi? Vai onko tapahtunut jäänyt käsittelemättä, väliinne?
Sitten tapahtui yllättäen toinen iso asia, tilanteessa, jossa teillä oli pieni lapsi ja olitte jo valmiiksi monin tavoin uuden tilanteen kuormittamia. On todella järkyttävää joutua syytetyksi rikoksesta, jota ei ole tehnyt. Miten tämä asia, jonka on täytynyt kuormittaa sinua todella paljon, on vaikuttanut sinuun ja käyttäytymiseesi? Entä miten miehesi on suhtautunut asiaan? Koetko, että miehesi on ollut sinun puolellasi, tukenut sinua? Vai tuliko tämäkin asia väliinne?
Sanot, että latelet totuuksia miehellesi. Mitä mahdat tällä tarkoittaa? Mitä ovat nuo totuudet? Joka tapauksessa ymmärrän viestistäsi, että miehesi on reagoinut tapahtuneeseen vetäytymällä, lakkaamalla puhumisen, hiljaisuudella. Tämä on ymmärrettävää ja itse asiassa hyvinkin tavallinen tapa, erityisesti miehille, reagoida tilanteessa, jossa he kokevat itsensä syytetyiksi ja keinottomiksi. Itse asiassa tavallisin asia, mitä miehet kuvaavat pariterapiatilanteissa on, että kaikki mitä he sanovat tai tekevät vie asioita vain huonompaan suuntaan ja siksi on helpompaa lakata yrittämästä, vetäytyä. Mutta kun puoliso vetäytyy, niin se ymmärrettävästi tulkitaan niin, että hän ei enää välitä minusta, meistä. Näin sinäkin olet miehesi käyttäytymisen kokenut.
Teillä on pitkä yhteinen historia ja vihdoin kauan kaivattu yhteinen lapsi. On surullista, että olette joutuneet näin kauas toisistanne, kumpikin suremaan tapahtuneita yksin, erillään toisistanne. Miten saisitte vihellettyä tämän kielteisen kehän välillänne poikki? Pysyisitkö lähestymään miestäsi rauhan lippua heilutellen? Sano hänelle, että haluaisit jutella hänen kanssaan siitä, mitä teille parina on tapahtunut. Yritä pysyä rauhallisena vaikka hän ei heti olisi valmis puhumaan. Yritä houkutella häntä sovittelevana, hyvällä. Ehdota, että varaisitte kahdenkeskistä aikaa juttelulle, mieluummin niin, että lapsi ei ole paikalla. Sano, että haluat kuulla hänen ajatuksiaan ja tunnelmiaan. Älä syytä. Puhu mieluummin itsestäsi, omista tunnelmistasi ja tunteistasi, kuin hänestä. Viestistäsi luen huolesi ja hätäsi teistä ja yhteisestä suhteestanne. Kerro siitä hänelle. Kerro mitä tarvitset häneltä. Kysy mieheltäsi mitä hän kaipaa sinulta. Kysy hänen ajatuksiaan siitä miten voisitte mennä tilanteessa eteenpäin, uudenlaiseen suuntaan. Saattaa hyvin olla, että yksi keskustelu ei auta. Saattaa myös olla, että meinaatte joutua entisenlaisiin kielteisiin keskusteluihin. Älkää kuitenkaan luovuttako. Todetkaa, että nyt tämä meinaa mennä taas huonosti mutta yritetään uudestaan toisella kerralla.
Tällaisia ajatuksia viestisi toi mieleeni. Toivottavasti ne voisivat aukaista jotain uusia polkuja. Toivotan sinulle voimia tilanteeseenne!
KYSYMYS: Olemme olleet yhdessä 23 vuotta ja naimisissa kohta 20 vuotta. Suhde alkoi, kun olimme molemmat eronneet edellisistä liitostamme. Jo suhteen alussa meillä oli erilaisia näkemyksiä läheisyydestä ja hellyydestä. Minä olin eronnut lyhyestä liitosta ja uskoin täysin rakkauteen ja olisin halunnut näyttää ja saada ihailua, hellyyttä, läheisyyttä ym. Mies oli jätetty ja hän oli hyvin varovainen ja pidättyväinen tunteiden näyttämisessä. Hän kuitenkin halusi sitoutua ja halusi meidän menevän kihloihin melko nopeasti. Ajattelin, että hän oppii luottamaan minuun ja näyttää tunteitaan myöhemmin.
Menimme naimisiin ja vuosi häiden jälkeen syntyi ensimmäinen lapsi. Olin onnellinen, mutta tyytymätön siihen, että mies ei näyttänyt tunteitaan minua ja lastamme kohtaan. Lapsemme ollessa pieni, hoidin kotityöt ja lapsen hoitamisen lähes yksin. Mies teki pitkiä päiviä ja työmatkoja ja riitelimme usein kotitöistä ja lapsen hoitamisesta. Sain aina kuulla, että pari vuotta on tiukkaa ja sitten helpottaa. Nyt lapsemme on 17-vuotias ja edelleen hoidan kotityöt lähes yksin, lapsi kyllä auttaa ja osallistuu jonkin verran. Mies omistautuu työlleen ja heittäytyy kotiin tultuaan sohvalle torkkumaan ja telkkaria katsomaan. Välillä mainitsen hänelle, kuinka väsynyt olen kaiken hoitamiseen yksin, mutta hän ei suostu kuuntelemaan. Tunnen myös yksinäisyyttä suhteessamme, kun mies ei kuuntele minua eikä ota minua huomioon. Läheisyys on hävinnyt väliltämme ja riitelemme paljon. Meidän liitto on ollut lähes koko ajan hyvin riitaisa ja siitäkin olemme riidelleet. Minun mielestä hyvässä avioliitossa ei tarvitse riidellä koko ajan. Miehen mielestä se on täysin normaalia. Minä haluaisin sopia riidat heti ja mies ei. Hän saattaa pitää mykkäkoulua useitakin viikkoja eikä suostu koskaan pyytämään anteeksi. Aikaisemmin tein aina jossain vaiheessa sovinnon ja otin riidan syyt niskoilleni, jotta saisin tilanteen normaaliksi. Viime aikoina en ole enää jaksanut ja halunnut niin tehdä ja asiat ovat jääneet käsittelemättä. Minä koen tilanteesta suurta surua ja ahdistusta, miehen mielestä kaikki on hyvin.
Olemme käyneet pariterapiassa muutaman kerran noin vuosi sitten. Hetkeksi tilanne muuttui, mutta muutaman viikon jälkeen kaikki palasi samaan vanhaan kuvioon. Olen käynyt terapeutilla juttelemassa myös yksin. Hänen mielestään minun toimintatapojen muuttaminen ei yksin auta ja hänen mielestään mieheni käyttäytyminen on henkistä väkivaltaa. Nyt pohdin kovasti, pitäisikö erota ja rakentaa oma elämä ilman turhia odotuksia. Vai jäädä tähän liittoon, unohtaa omat toiveet ja tarpeet ja elää yhtä onnettomana ja surullisena kuin tähänkin asti. Tilanne on minun mielestä sietämätön ja vaikuttaa suuresti minun fyysiseen ja henkiseen terveyteen.
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi! Luin kirjeestäsi, että olet nyt ikään kuin tien risteyksessä: pohdit jatkaako parisuhdetta vai erotako. Kerroit että olette olleet jo pitkään yhdessä, 23 vuotta. Muistelet suhteenne alkuvaiheita, sitä miten oletit että miehesi alkaisi näyttää tunteitaan myöhemmin opittuaan luottamaan sinuun edellisen suhteen kolhujen jälkeen. Näin ei kuitenkaan käynyt. Muitakin pettymyksiä olet kokenut: koet yksinäisyyttä eikä miehesi tunnu haluavan kuunnella sinua eikä ota sinua huomioon. Myös parisuhteen riitaisuudesta teillä on eri näkökannat.
Haluan alkuun nostaa esille yhden asian, jonka kirjettäsi lukiessani panin merkille: kävitte jossain vaiheessa pariterapiassa ja se muutti asioita muutaman viikon ajaksi. Näkisin tässä pienen toivonkipinän. Voisiko olla mahdollista että koettaisitte vielä yhdessä saada avioliittoonne muutosta? Sen aikaan saaminen ei ole aina helppoa ja voi vaatia pitkäjänteistä työtä, mutta ennen kaikkea molempien sitoutumisen parisuhteen uudistamiseen. Vanhoihin kaavoihin on usein liiankin helppo huomaamattaan palata – vaikka ne olisivat tuhoisiakin, ne ovat kuitenkin tuttuja ja turvallisia. On tärkeää että kumpikin tiedostaa parisuhteen merkityksen sekä sen, että sille tulee antaa aikaa ja huomiota ja että sen eteen on tehtävä joskus kovastikin työtä. Yksinäisyys parisuhteessa sattuu kipeästi. Parisuhde, jossa molemmat voivat hyvin, on voimavara elämässä. ”Huono” parisuhde taas kuormittaa ja vaikuttaa kielteisesti myös muilla elämänalueilla. Olisiko teidän avioliittonne vielä pelastettavissa? Keskustelu on erittäin tärkeää yhteyden löytämiselle ja sen ylläpitämiselle. Rohkeus ilmaista tunteita, avata omia kokemuksiaan ja kuunnella toista ovat vuorovaikutustaitoja, joita voi harjoitella.
Kirjeesi viimeisistä virkkeistä luin, ettet oikein itsekään taida uskoa jaksavasi parisuhteessanne, jos kaikki jatkuu ennallaan. Asioiden laita tuntuu vaikuttavan vahvasti elämänlaatuusi. Siksi minusta on todella tärkeää tehdä juuri kuten olet tehnytkin: olet pysähtynyt ja alkanut miettiä vaihtoehtoja. Oletko ottanut asian puheeksi puolisosi kanssa? Oletteko pysähtyneet yhdessä punnitsemaan vaihtoehtoja: eroa ja yhdessä jatkamista? Jos jaat ajatuksiasi, eivät pohdintasi tule puolisollekaan yllätyksenä ja kumpikin ehtii prosessoida asiaa, mihin jatkosuunnitelmiin sitten päädyttekään. Avoimessa vuorovaikutuksessa piilee myös mahdollisuus uuden yhteyden löytymiselle.
Minusta näyttää että kaiken ennallaan jatkuminen ei ole sinulle vaihtoehto. Jonkin olisi muututtava. Olet alkanut ilmeisen vakavasti pohtia eroamista. Erokaan ei ole helppo vaihtoehto, mutta joskus muuta vaihtoehtoa ei oikein löydy. Kerrot käyneesi terapeutilla myös yksin. Ehkäpä se voisi olla yksi paikka pohtia eroa ja punnita kaikkea siihen liittyvää?
Ajattelen että olisi hyvä käydä pariterapiassa yhdessä puolisosi kanssa – siinäkin tapauksessa että päädytte eroon. Näin voisitte saada tukea ja apua tunteiden käsittelemiseen, keskinäiseen vuorovaikutukseenne ja kokonaisuuden työstämiseen.
KYSYMYS: Suunnittelen lähtöä yli 30 vuotta kestäneestä suhteesta vain henkilökohtaiset tavarat mukanani. Jätän hyvän miehen ja yläasteikäisen lapsen keskenään. Vain sen takia, että en enää tunne muuta kuin kaveruutta miestäni kohtaan. Vuoden sisällä salamarakastuin toisaalla, mutta lähtöpäätökseen se ei vaikuta, eli kyse ei ole hyppy suhteesta seuraavaan. Kuinka suureen katkeruuteen läheisten taholta on varauduttava? Onko teko liian julma ja itsekäs? Pitääkö kuitenkin vain jatkaa suhteessa, vain sen takia, ettei muiden maailma romahda? Ja ettei suhde lapseen rikkoonnu?
VASTAUS: Kiitos viestistäsi ja luottamuksesta Suhdeklinikkaa kohtaan. Olet tärkeässä kohdassa elämässäsi ja suurten päätösten äärellä.
Ensimmäisenä huomioni kiinnitti se, että suunnittelet pakkaavasi omat tavarasi ja vain häipyväsi. Toimimalla tavalla, joka olisi omien sanojesi mukaan julma ja itsekäs. Tuot esiin vain kaksi äärimmäistä vaihtoehtoa: olet itsekäs ja jätät kaiken vanhan taaksesi tai olet epäitsekäs ja jäät muiden takia. Olisiko mahdollista löytää muitakin vaihtoehtoja?
Kerrot, että puolisosi on hyvä mies. Sinun rakkautesi häntä kohtaan on kuitenkin hiipunut, mistä kertoo se, että rakastuit toiseen ihmiseen. Voiko olla, että miehesi on jo jollain tasolla tajunnut,että olet suuntautunut kodista ulospäin? Vaikka hän ei olisikaan mitään vielä huomannut, ajattelen, että hän ansaitsisi kyllä sen tietää. Monet ihmiset eroryhmissä ja perheneuvojan vastaanotolla ovat ihan hajalla sen takia, ettei heille annettu edes mahdollisuutta keskusteluun ja asian sulatteluun. Että puoliso vain otti ja lähti. Jätetty puoliso jää siinä suuren taakan kantajaksi. Salamaerossa hänen elämänsä muuttuu totaalisesti vastoin hänen tahtoaan ja ilman mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Hän jää yksin toipumaan shokistaan ja joutuu lisäksi kannattelemaan lasta, joka myös tulee toisen vanhempansa yllättäen hylkäämäksi.
Olet aikuinen viisikymppinen nainen, jolla on paljon elämänkokemusta. Uskon, että sinulla on varmasti hyvät syyt miettiä eroa. Voihan olla, että olet henkisesti jo niin pitkällä, ettei paluuta takaisin enää edes ole. Pysähdy kuitenkin hetkeksi vielä miettimään, oletko enemmän lähdössä vanhasta pois vai jotain uutta kohden?
Onko elämässäsi tällä hetkellä joitain hankalia, stressaavia tekijöitä, jotka uuvuttavat sinua? Joskus ihmiset, jotka ovat tyytymättömiä elämäänsä ja kaipaavat siihen muutosta, ajattelevat, että ero voisi olla ratkaisu. Joskus se onkin. Joskus ihmiset eron jälkeen huomaavat, että elämä on vieläkin raskaampaa. Muut hankalat asiat ovat pysyneet ennallaan ja lisäksi ovat tulleet kaikki eroon liittyvät asiat, syyllisyys, lapsiin liittyvät sopimiset, raha-asiat, uuden kodin hankkiminen ja niin edelleen.
Vaikka pysyisitkin eropäätöksessäsi, voit vaikuttaa paljon tulevaan elämääsi, yhteiseen vanhemmuuteenne ja suhteeseesi lapseen sillä, miten toimit nyt. Tässä vaiheessa voit vielä vaikuttaa ehkä muiden tuntemaan katkeruuteenkin. Toimimalla mahdollisimman hienotunteisesti, ottamalla läheisesi ja heidän tunteensa huomioon voit helpottaa teidän kaikkien tulevaisuutta. Yhteinen vanhemmuus pitää sinut kiinni lapsesi isässä joka tapauksessa lopun ikääsi. Sitä ei voi juosta pakoon.
Toivon sinulle viisautta valita oikea tie ja tapa, mitä jolla sitä lähdet kulkemaan.
KYSYMYS: Olemme olleet aviomieheni kanssa yhdessä syksyllä 12 vuotta ja naimisissa 4. Meillä on alle 2-vuotias lapsi ja hoidan häntä kotona. Olemme alusta saakka olleet tuttujen ja kavereiden mielestä ns. “vanha pariskunta. En silloin ensimmäisinä vuosina tajunnut mitä he tarkoittivat, mutta nyt ymmärrän. Tapasimme kun muutin 16-vuotiaana opiskelemaan ja mieheni, silloin 21, asui samassa opiskelija-asuntolassa. Olin nuori ja naiivi, hän on ensimmäinen poikaystäväni. Tulin alkoholistiperheestä ja olin ensimmäisinä vuosina aika masentunut ja kävin sen johdosta terapiassa. Etenimme suhteessa lähinnä minun mielestäni sen vuoksi, kun se vain kuului asiaan. Tiedostin kuinka kauan olimme olleet yhdessä ja koin sukulaisilta ja ystäviltä painostusta sitoutumiseen. Olen lukenut paljon romantiikasta ja rakastan romanttisia elokuvia, elämäni ei vain koskaan ole ollut sellaista kuin niissä.
En ole 100% varma tunteistani miestäni kohtaan. Mietin, että osittain se voi johtua sitoutumisen pelosta. On helpompaa pitää toinen kädenmitan päässä, kuin todella avata sydämensä ja antaa mahdollisuus rikkoa se. Kuuntelen ahdistuneena, kun tuttuni puhuvat "siitä oikeasta", ja siitä, että sen vain tietää kun on oikean ihmisen kanssa. Minä en tiedä. Meillä oli aikalailla erilliset elämät harrastuksineen, rahoineen ja ystävineen, kunnes saimme lapsen. Minusta tuntui, että miehellä ystävät, harrastukset ja rahat jäivät, mutta itse olen luopunut lapsen jälkeen kaikesta. Lapsi ei välttämättä ole ollut vaativa, mutta olen itse ollut alusta saakka vaativa itseäni kohtaan. Olen väsynyt, ja en koe miehen ymmärtävän minua henkisellä tasolla. Aikaisemmin pystyimme keskustelemaan suht paljon asioista, mutta lapsen jälkeen keskusteluyhteys on pikkuhiljaa näivettynyt. Emme ole saaneet yhteistä aikaa ja enää minua ei se oikeastaan kiinnostakaan. Mies oli ärsyttävän ahdisteleva, kun synnytyksen (sektio) jälkeen hän jaksoi kinuta seksiä vähän väliä. Hormonien vuoksi haluni palautuivat vasta lapsen ollessa 6kk ja tällä välillä harrastimme seksiä ehkä 3-4 kertaa. Yhdestäkään kerrasta en nauttinut ja koin sen vastenmielisenä ajanhukkana. Mieheni ei ymmärtänyt minua, eikä käsittänyt etten kyennyt haluamaan tai nauttimaan. Hän vain halusi seksiä ja kehtasi jopa nalkuttaa asiasta, kun "pihtasin".
Kun lapsi oli 2kk, mieheni oli koko päivän poissa. Ensin töissä, sitten iltamenoissa (“töissä"). Lapsella oli vatsavaivoja ja olin epävarma vanhempana. Rukoilin miestä tulemaan kotiin, koska olin jaksamiseni äärirajoilla ja pelkäsin tekeväni jotain huutavalle lapselle. Hän ei tullut kotiin. Vetosi, että hänen täytyy olla töissä. Työ oli tavallaan vapaaehtoistyötä ja kilometrin päässä. Hän olisi voinut ottaa "hätätapauksen" vuoksi puoli tuntia taukoa ja käydä kotona rauhoittamassa minua. Olisin halunnut hänen tulevan kotiin, rauhoittavan minua ja vakuuttavan, että jos tarvitsen, hän jää tuekseni. Petyin häneen niin paljon tuona päivänä, etten ole antanut tapausta anteeksi. Hädän hetkellä, hän ei uskonut minun tarvitsevan apua oikeasti ja valitsi minun, lapsen ja perheen sijaan työt.
Näin koen hänen valitsevan nytkin koko ajan. Hän käy töissä, sen jälkeen on urheiluharrastus 1-2x arkipäivä, sekä vapaaehtoistyötä 1-2 arkipäivää. Viikonloppuna 1x kisoja. Olen päivät ja lähes illatkin yksin lapsen kanssa. Olen väsynyt, ja kaipaan tukea. Saan apua perhetyöstä, mutta haluaisin apua mieheltäni. Haluaisin, että hän osoittaisi perheensä tulevan hänelle ykkösenä, mutta koen, että hän rankkaa meidät vasta omien tärkeiden harrastustensa ja menojensa jälkeen. Kavereita minulla ei juuri ole ja kun ei harrastuksiakaan, omaa aikaa ei tule vietettyä. Kaipaisin sitä, ja jaksamiseni tarvitsisi sitä, mutta sitä on vaikea saada aikaiseksi. Joko mies on menoissa iltaan saakka, tai sitten kun hän kerrankin on kotona lähtisin - minne(?).
En myöskään koe miehen olevan tarpeeksi läsnä arjessa. Meillä on iltaisin päällä tietokone, läppäri, kännykkä, telkkari ja hän ei ole henkisesti paikalla. Poissaolevan isäni jälkeen tämä on kipupisteeni johon kiinnitän huomiota. Tämä ei häirinnyt minua ennen lasta... En koe mieheeni monien pettymysten jälkeen enää sitä vähääkään henkistä yhteyttä, en halua kertoa hänelle asioistani, sillä häntä ei juurikaan enää kiinnosta. Puhun hänen mielestään liikaa ja hän ei ota minua vakavasti, "koska sinä puhut niin paljon" - en enää. Poissa oloaan kun olisin sitä kipeiten hätätilanteissa tarvinnut, hän vastaa olettaneen, että "taas" liioittelen asioita. Kuten sitä, että kerroin joskus isäni lyöneen äitiäni. Tämäkin oli hänen mielestään minun mielikuvitukseni tuotetta, sillä hän ei voinut kuvitella niin käyneen ja koska mies pitää puheitani jostain syystä liioitteluna. Tämä satuttaa minua.
En tiedä mitä tehdä. Parisuhdeterapiaa yritin, mutta mies ei lähtenyt. Eron uhallakaan - joka oli osaltani bluffia. Olen yrittänyt lukea artikkeleita, ehdottaa muutoksia, mutta mikään ei oikein toimi. Ehkä sekin on syynä, että henkistä yhteyttä ja pettymyksiä ei niin helposti korjatakaan.. Joka päivä mietin eroa, mutten uskalla lähteä. Mies on sanonut, että jos lähden, se oli siinä. Olen nimittäin ehdottanut väliaikaista asumuseroakin(!), että katsoisimme paranisiko tilanne,
mutta ei.
Olen neuvoton. En tiedä enää rakastanko, enkä tiedä enää haluanko rakastaa. Hän on pettänyt minut monesti henkisellä tasolla ja kärsin, kun en saa häneen sitä yhteyttä mitä sieluni kaipaisi. En kuitenkaan haluaisi viedä pojaltani isäänsä, koska kyllä ero siihen vaikuttaisi… En kuitenkaan tiedä mitä tehdä. Mies on muuten hyvä, ei juo, polta, käy töissä, huolehtii meistä ja tekee välillä kotitöitäkin. Koen kuitenkin jääväni henkisesti niin yksin, ja arjessa kun hän ei ole paikalla, että ahdistaa. Olen alkanut haaveilemaan löytäisinkö treffipalstalta henkistä yhteyttä mitä kaipaan, ja tämä huolestuttaa minua.. Seksiin en menisi, mutta eikö henkinen intiimiys ole melkeinpä pahempaa.
Seksi on aina ollut minulle tärkeää ja olen halunnut enemmän kuin mieheni, mutta nyt emme ole harrastaneet seksiä kuukausiin. Ei vain tee mieli, ja mieheni valittaa että pihtaan. Se satuttaa, koska en halua harrastaa hänen kanssaan seksiä, koska hänelle se tarkoittaa että kaikki on kunnossa.
Mitä tekisin...
Suruneito
VASTAUS: Hei ja kiitos kysymyksestäsi, joka herättää monia tunteita ja ajatuksia. Ensimmäiseksi lähdin kuuntelemaan sinun kasvutarinaasi. Olit nuorena tyttönä itsenäistymässä alkoholismin varjostamasta lapsuudenkodista, vähän masentunut ja etsimässä itseäsi. Voisin kuvitella, että siinä tilanteessa etsit ennen kaikkea turvallista kumppania, joka ei juo. Pitämällä toista käsivarrenmitan päässä sait itsellesi kasvutilaa ja elitte parisuhteessanne jossain määrin etäisiä, erillisiä elämiä, joihin symbioottinen, tajunnan räjäyttävä rakastuminen ei alussakaan kuulunut. Sait tilaa kasvaa ja vahvistua, mutta nykyisessä elämäntilanteessasi aikuisena, itsetunnoltasi vahvempana naisena ja äitinä tällainen suhde ei enää riitä sinulle. Nyt kaipaisit enemmän läheisyyttä, kumppanuutta, jakamista - ja rakkautta, rakastamista...mitä se oikeastaan olisikaan?
Miehesi tuntoja voin lähteä vain arvailemaan, mutta yritänpä sitä silti. Hän on sama mies kuin aina ennenkin. Tekee töitä, harrastaa, osallistuu vapaaehtoistyöhön. Kaikin puolin hyvä mies, siis. Sellainen elämä on ollut riittävää hänelle ja vaimokin on vaikuttanut tyytyväiseltä. Yhtäkkiä häneltä odotetaankin enemmän: kotona olemista, lapsen hoitamista ja tunnetason läsnäoloa. Kun vaimo alkaa itkien vaatia miestä jäämään kotiin ja purkaa uupumustaan lapsen kanssa, miestä alkaa ahdistaa ja pelottaa. Onko tuttu ja turvallinen elämä murtumassa? Ei hän koe osaavansa auttaa tällaisessa tilassa olevaa vaimoa. Tilanne on aivan uusi eikä sen hallitsemiseen ole keinoja. Pitääkseen edes itsensä tasapainossa mies vetäytyy entiseen tavalliseen elämäänsä, työhön, harrastuksiin ja vapaaehtoistoimintaan. Se osa maailmaa on sentään tuttu ja turvallinen. Itkevää, tarvitsevaa vaimoa hän ei osaa lähestyä. Keskusteleminen vähenee. Hän osaisi etsiä yhteyttä seksin kautta, mutta vaimo torjuu sen yrityksen.
Sitten kuuntelen suhdettanne. Elämäntapanne parina on ollut yhdestä näkökulmasta katsoen tilaa antava, toisesta etäinen. Lapsen syntymä kriisiyttää suhteen, koska mahdollisuudet näin suureen erillisyyteen vähenevät. Kumpikin joutuu siirtämään omien tarpeidensa tyydyttämistä ja elämään pikkulapsivaiheen asettamilla ehdoilla. Miten tasapuolisesti pari kykenee tätä luopumista tekemään? Jos vain toinen vanhempi luopuu omasta ajastaan ja toisen elämä näyttää jatkuvan entisen kaltaisena, tilanne vaatii puhumista. Näen tässä kriisissä suuren mahdollisuuden: saatte opetella ilmaisemaan tunteita toisillenne ja samalla etsimään läheisempää tapaa elää yhdessä. Jos uskaltaudutte olemaan läsnä toisillenne muullakin kuin järjen ja arjen tasolla, paljaina kaikenlaisine tunteinenne ja oloinenne, kriisi voi kääntyä kasvuun.
Kysy mieheltäsi, miltä lapsen syntymä on hänestä tuntunut. Miltä sen aiheuttamat muutokset elämässänne ja suhteessanne ovat tuntuneet? Mikä häntä ilahduttaa tässä elämänvaiheessa? Mikä pelottaa? Mitä oman lapsuudenperheensä elämästä hän haluaisi siirtää teidän perheeseenne? Entä mitä siitä hän haluaisi välttää? Kerro myös omista kokemuksistasi ja tuntemuksistasi. Älkää jättäkö tällaista keskustelua tallautumaan arjen jalkoihin vaan pitäkää yllä tunteiden jakamista. Antakaa toisillenne myönteistä palautetta heti, kun siihen on pientäkin aihetta.
Olette vetäytyneet suhteessanne puolustusasemiin, mutta uskon, että suunta on vielä korjattavissa. Se edellyttää kummaltakin pettymysten purkamista ja omien tarpeiden ja toiveiden jakamista. Kertokaa omista toiveistanne syyttelemättä ja kuunnelkaa toista puolustautumatta. Siten ymmärrys ja anteeksiantaminen voivat saada tilaa. Ne raivaavat usein tietä rakkaudelle.
Uusien alkujen kevättä toivottaen Päivi, perheneuvoja
KYSYMYS: Hei, minua vaivaa sellainen asia että puolisoni (avovaimoni) on todella riippuvainen perheestään, vanhemmat sekä sisarukset. Kun asuimme vielä samalla paikkakunnalla heidän kanssaan saattoi hän tavata heitä lähes päivittäin. Nyt olemme hetken asuneet toisella paikkakunnalla ja välimatkaa hänen perheeseensä on noin 300km. Tänä lyhyenä aikana mitä olemme täällä asuneet on sisaruksia käynyt jo kerran kylässä ja hän puolestaan myös kerran perheensä luona. Yhteydenpito on muutenkin jatkuvaa, ei edes vain päivittäistä vaan jollakin tapaa lähes joka hetkistä. Tämä kaikki on taas poissa meidän yhteisestä ajasta mitä on muutenkin hyvin rajallisesti.
Nyt pelkään että hän matkustaa sukuloimaan tyylin 2-3krt/kk ja siihen päälle vielä ehkä joku sieltäkin käy meillä ainakin sen kerran kuussa. Millä saisin hänet pois roikkumasta sukulaisistaan ja panostamaan enemmän meihin kahteen? tälläistä tilannetta en tule ainakaan jaksamaan kovin pitkään. Hän on hieman alta kolmekymppinen ja minä jonkin verran vanhempi, hän myös kärsii jonkinlaisesta masennuksesta eli riippuvuus sukulaisiin voi osittain johtua myös siitäkin.
VASTAUS: Sinua vaivaa asia, joka ei ole ihan tavatonta ja joka voi monella tavalla aiheuttaa haasteita parisuhteessa. Nimittäin molempien kasvuperheet. Parisuhteessa yhdistyy kaksi elämänikäistä historiaa, jotka voivat puolisoilla olla hyvinkin erilaiset. Teidän kohdallanne vaikuttaa siltä, että vaimollasi on hyvin kiinteät suhteet kasvuperheeseensä verrattuna omiin kokemuksiisi.
Kerrot, että vaimollasi on miltei jatkuva yhteys vanhempiinsa ja sisaruksiinsa ja se häiritsee teidän suhteenne kehittymistä. Koet jääväsi toiseksi kun puolisosi pitää yhteyttä kasvuperheensä jäseniin. On toisaalta luonnollista, että tunnet olevasi ulkopuolinen: heillä on takanaan elämänikäinen suhde, teidän parisuhteenne on vain murto-osa siitä. Heillä on omat muistonsa ja juttunsa, johon sinä voit osallistua korkeintaan kuuntelemalla ja kyselemällä.
Oletteko keskustelleet, mikä vaimosi perhettä on yhdistänyt? Joskus taustalla voi olla jokin perhettä kohdannut vaikeus, joka on pakottanut sen jäsenet turvautumaan toisiinsa. Vanhempiin ja sisaruksiin turvautuminen voi jäädä päälle ja vaikeuttaa itsenäistymistä sekä pysyvien ihmissuhteiden luomista vielä aikuisiällä. Kokemuksesi perusteella vaikuttaa siltä, että vaimosi ei ole vielä tähän mennessä ollut valmis irtautumaan kasvuperheestään ja kääntymään sinun puoleesi.
Entä millainen on oma taustasi? Millaisesta perheestä tulet, miten olet kokenut ja miten tällä hetkellä koet suhteet vanhempiisi ja sisaruksiisi, jos sinulla sellaisia on? Mitä yhteistä ja erilaista niissä on verrattuna vaimosi kokemuksiin? Mitä ajattelette toistenne kasvuperheistä? Näistä asioista teidän on hyvä puhua yhdessä, että ymmärtäisitte toisianne paremmin. Myös siitä on tärkeää sopia, millä tavalla pidätte yhteyttä molempien sukulaisiin. Tasapuolisuus yhteydenpidossa voisi olla hyvä periaate, jos se teidän tilanteessanne tuntuu mahdolliselta.
Itsenäistyminen omasta kasvuperheestä on yksi elämän kehitystehtävistä. Turhaan ei Isossa Kirjassa sanota: mies luopukoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa. Käännettävät kääntäen: myös vaimo luopukoon vanhemmistaan ja liittyköön puolisoonsa. Ajattelen tämän kehotuksen tarkoittavan laajemminkin sitä yhteisöä, jossa on kasvanut; siis myös sisaruksia ja muita sukulaisia. Luopuminen ei tietenkään tarkoita, että yhteydenpito pitäisi kokonaan lopettaa. Totta kai teillä voi olla läheiset ja lämpimät välit sukulaisiinne. Mutta te kaksi olette nyt uusi perheyksikkö, jonka suojissa sen mahdolliset tulevatkin jäsenet voivat rauhassa kasvaa ja kehittyä. Sen rakentamiseen teidän on nyt tärkeää keskittyä. Muut, ovat he sitten lähisukulaisia tai ystäviä, ovat vierailijoita, jotka sitten elävät ”talossa talon tavalla”.
Kysyt, miten saisit vaimosi panostamaan suhteeseenne sukulaisten sijasta. Käskemällä se tuskin onnistuu. Sen sijaan kysele, ole kiinnostunut vaimostasi: millaista hänen elämänsä on ollut, mistä hän haaveilee, mitä hän haluaa suhteeltanne. Kerro myös omista ajatuksistasi ja tunteistasi. Ehkäpä tätä kautta löydätte parhaiten tien toistenne luo.
KYSYMYS: Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä n 11 vuotta ja meillä on 5- ja 7-vuotiaat lapset. Ongelmamme tuntuu olevan minussa. Kun olen väsynyt/allapäin enkä osaa pukea sanoiksi mistä se johtuu, tällöin olen yleensä hiljaa ja omissa oloissani. Kaipaan mieheni olkapäätä mutta en osaa sitä sanoa ja työnnän mieheni pois kun hän yrittää auttaa. Mies yrittää kysyä mikä minu painaa mutta en osaa sanoa. Kun hän on aikansa yrittänyt hän vaikuttaa siltä, että olisi minulle vihainen siitä, että olen pahoilla mielin/väsynyt/kiukkuinen. Sitten minusta alkaa tuntumaan epäreilulle, että minulla ei ole tilaa olla väsynyt/pahoilla mielin. Sitten olemme molemmat hiljaa ja mökötämme.
Näin tapahtui viimeksi juuri äsken. Nukuin huonosti ja olen ollut väsynyt koko aamun ja tietenkin hiljainen ja omissa oloissani. Mieheni tuli lähelleni ja sanoi, että kiukkusuus tarttuu ja yritin puolustaa, että on epäreilua minua syyttää koska mielestäni minulla on oikeus olla väsynyt ja huonolla tuulella. sittenpä alettiin molemmat mököttää. Mökötys vaihe ei kauaa yleensä kestä mutta on se todella uuvuttavaa. Sen jälkeen halaamme ja pussaamme ja olemme sylikkäin. Mutta jotenkin se vaan väsyttää. Mitä tässä pitäisi tehdä? hakea ulkopuolista apua yhdessä vai olisiko minun syytä hakea apua?
Kiukkupieru 32v
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Voin hyvin uskoa, että koet tilanteenne hankalana ja uuvuttavana. Täältä Suhdeklinikan perheneuvojan näkökulmasta näen kertomuksessasi kuitenkin paljon hyvää ja kaunista.
Kerrot lapsiperheen elämästä, jossa on paljon väsymystä ja välillä kiukuttelua ja pahaa mieltä. Kuulen myös aitoa välittämistä, hellyyttä ja sitoutumista yhteiseen elämään.
Huonosti nukuttujen öitten jälkeen väsymys on ymmärrettävää, samoin se, että aina välillä olemme itse kukin allapäin ja huonolla tuulella. Yksin asuessa ne eivät olisikaan mikään juttu tai ainakin haittaisivat vain omaa elämää. Silloin kun eletään parisuhteessa, toisen mielialat heijastuvat yleensä tavalla tai toisella myös kumppaniin. Parhaassa tapauksessa molemmat ovat emotionaalisesti niin itsenäisiä, että toiset pahan tuulen puuskat eivät omaa hyvää mieltä suuremmin heilauta. Käytännössä käy kuitenkin usein niin, että huonolla tuulella oleva saa tartutettua oman mielialansa myös toiseen.
Kuulen sinun kertovan ristiriidasta: kaipaat miehesi olkapäätä, mutta työnnät hänen pois, kun hän yrittää lähestyä. Hienoa, että olet tietoinen tästä kuviosta. Omien käyttäytymismallien huomaaminen ei aina ole helppoa, mutta niistä tietoiseksi tuleminen on ensimmäinen ja tärkein askel kohti niiden muuttamista. Voit myös miettiä, mistä tai keneltä olet tällaisen mallin oppinut. Tämä on käyttäytymismalli, johon sinun kannattaa kiinnittää huomiota.
Mikäli et ole sitä vielä tehnyt, kerro miehellesi, että kaipaat hänen lohdutustaan, vaikka sinun on välillä vaikeaa ottaa sitä vastaan. On tärkeää, että miehesi saa kuulla sen sinulta. Muutoin on vaara, että hän näkee vain vetäytymisesi antaman viestin ja sen sanomahan on aivan toisenlainen.
Kerro miehellesi, että sinun on välillä vaikeaa ilmaista itseäsi juuri silloin, kun olet väsynyt ja pahalla mielellä. Kerro, mitä häneltä silloin toivot. Toivotko, että hän antaa sinun olla rauhassa vai että hän tulee kuitenkin halaamaan? Vaikenemalla jätät miehesi avuttomuuden ja neuvottomuuden tilaan. Hän välittää sinusta, on kiinnostunut tietämään, mikä on hätänä ja on halukas lohduttamaan. Nämä kaikki on ilmaisuja hänen rakkaudestaan ja on suuri sääli, jos ne menevät hukkaan. Pahimmassa tapauksessa hän sulkeutuu itsekin, lakkaa yrittämästä ja tie kohti vieraantumista alkaa.
Vaikka puhuminen huonona hetkenä tuntuu vaikealta, rohkaisen sinua kuitenkin opettelemaan sitä. Vähimmillään voit sanoa vaikka: ”Minä olen nyt huonolla tuulella. En osaa nyt sanoa miksi, mutta se ei johdu sinusta.” Näin toimimalla otat vastuuta omasta käyttäytymisestäsi ja vapautat miehesi huolestumasta. Voitte vaikka sopia, että tulet itse hänen lähelleen sitten, kun olet taas valmis kontaktiin ja ottamaan lohdutusta vastaan.
Ehdotan, että kokeilet näitä. Muutos vaatii aina useita toistoja, joten ole kärsivällinen ja anna sille aikaa. Ole armollinen itsellesi. Jos yrityksistä huolimatta tuntuu, ettette pääse keskenänne eteenpäin, hae tai hakekaa ihmeessä ulkopuolista apua. Terapiassa käyminen vaatii kuitenkin sen, että puhutte kotona keskenänne ja olette valmiita muuttamaan niitä käyttäytymismalleja, jotka ovat haitallisia. Voitte aloittaa ne kotona jo tänään.
Toivon, että pääsette eroon turhasta mököttämisestä ja voitte kohdata toisenne aidommin. Sinulle rohkeutta muutoksen aloittamiseen.
KYSYMYS: Elämäni meni pirstaleiksi...erosin avomiehestäni ...25 vuoden jälkeen...3 lasta josta jo 2 aikuista..elämä omalla kohdallani oli hektistä ennen eroa ..tein 2 työtä 4 vuoden ajan ...aamupäivät hoivapalvelussa..ja toinen iltapäivällä alkavana ..kävin kotona kääntymässä..ehkä tein ruuan valmiiksi..ja lähdin taas töihin..ravintola-alalle....yhteistä aikaa ei ollut miehen kanssa ..ei ollut loppuvaiheessa edes voimia..vaikka huomasin että mieheni kärsi..tilanteesta..mutta itse kun tulin töistä ..toki mieheni kuunteli ja oli hereillä ..haluten tietää päivästäni..ja josta hänelle myös kerroin ..mutta muistan että se oli yksipuolista..en välttämättä häntä kuunnellut tahi jos hän odotti sängyssä..josko se avopuoliso tulisi..uppoudun omiini, nautin viinilasillisen ja kävin netissä..ei ollut voimia muka muuhuunkaan..tai ajattelin itsekkäästi..14 tuntia töissä..oma aika nyt ja piste...ja lapsetkin joutuivat koetukselle..(mutta huomaan että heistä on kasvanut fiksuja ja ajattelevia nuoria/aikuisia.)....mutta haluan heittää varottavan esimerkin itsestäni...kaikki lähti taloudellisesta tarpeesta...silloin alussa..päätyö ei riittänyt tuntien takien ..oli pakko hankkia toinen työ korvaamaan ...sain toisen työn joka sopi minulle..hoivatyö joka toki palkitsi paljon..ihmiset oli pyyteettömiä ja kiitollisia minun palveluista..tuntui mukavalta...moni muu työ ei ole niin palkitsevaa kuin tässä..huomasin itsestäni muutoksia..työt jatkui...tuli kroonistuvaa nokkoihottumaa, parisuhdeongelmia, itse olin kireä kuin viulunkieli, en osannut nauttia ns. vapaista..piti tarttua muka aina johonkin nurkkaan..
kun mies joka on ollut aina tekevä ja osaava..ei osannut mielestäni kotihommia tehdä, syyttelyä, kylmyyttä..ja erkanin perhe-elämästäni...en nähnyt sitä kaikkea hyvää..mitä meillä jo oli..minä...nainen, joka oli synnyttänyt 3 lasta..ollut kotona vauva-ajat..järjestänyt arkea, huolehtinut vauvamuskarit, synttärit...rippijuhlia..innolla..muutuin totaalisesti ..aloitettua toisen työn...ero-ajatus alkoi todella..muka..itämään viime vuoden lopussa..(sitä ennenkin oli ollut jaksoja jossa oli ero mielessä).. olin ollut miehelleni kylmä, tunteeton ja etäisyyttävä hakeva..kaikki liikkeeni kuvasti sitä että olin varma mitä haluan..olen suorittaja..suoritin varmaan tätäkin liikettäni tällä tavoin....antaen ymmärtää että se on nyt näin..ja sitten..ennen.. lopullista lähtöäni yhteisestä kodistamme ..koimme yhteistä..pitkästä aikaan...juttelua todella syvällistä, seksiä, jota emme olleet harrastaneet tovin aikaan ja joka tuntui...ja minä tiesin että mieheni olisi valmis jatkamaan..mutta pistin kehiin semmoisen ihmiskimurantin jota vieläkin itse ...jopa häpeillen...ajattelen..oli muka joku ihastus..tässä iässä...ja joka johti yhden vaiheen jälkeen siihen että olin sitten ns. pauloissa ja koin ..olin jo kylläkin muuttanut omaan osoitteeni, mutta avomieheni kanssa..osittain sovittu yhteishengessä..että katsotaan ja otetaan etäisyyttä..jatketaan vielä näin..kun tunteita olikin..mulla..kin..ne heräsi ennen tätä ns. pettämistäkin..hyvin voimakkaasti..hänelle..mutta tilanne pääsi käsistä ja myönnän kyllä..itsestänikin..en pysty harrastamaan seksiä toisen kanssa ihan totaalisesti mutta muuten ..ja se pettymyksen määrä joka iski jälestä päin ja kyllä avomiehelleni heti myönsin tehneeni näin...ja se oli siinä...asiat lähti hänen kohdallaan tosi vauhdikkaasti liikkeelle..se viha ja petetyksen tunne..mikä hänellä tuli..oli voimakasta..piti sanoa summa mitä vailla..pankit, vakuutukset, irtisanomiset yhteiset..kaikki heti ..asiat meni ...olin auki..henkisesti..ja niin oli miehenikin..ei mitään yhteyttä kuin välttämöttömät...tunsi..että teen kuolemaa..
kävin edelleen töissä...12-14 h/pvä..joskus kaikki purkaantui työkavereiden läsnäollessa..tuli itkukohtauksia..ja mönnän miehenikin tukeneeni minua jossain vaiheessa prosessia...hän..joka oli ns. petetty ...antoi minulle voimia..mutta se oli ennen ..sitä...ja nyt..toista viikoa meni ..olin niin syvällä.. ja ajatus selviänkö..olen jo käynyt perhepsygologialla..se syyllisyys..ei jätä rauhaan..otin sitten mieheeni yhteyttä yksi aamupäivä...liittyen nuorimmaiseen...mutta oli ajatus..muutakin..kuulla hänen äänensä...ja se herätti...ja paljasti..ei se ole hänellekään ollut helppoa...ajatus ahdisti..että ollaan erottu..ja ..elämä on..kuin puolikasta...ja ollaan lähennetty...muutaman viikon aikana..toisillemme..mutta herää kysymys...kun tätä ihmistä..avomiestäni..haluan suojella...päästäänkö tästä yli ja mahdolisesti rakentamaan uutta pohjaa...ja minulla itsellä täysi muutos..olen sairaslomalla nyt jonkun aikaan..pystyisin rakentamaan jotain pohjaa arjelle.toisen työn lopettaminen..koska eihän elämä ole työtä...seuraavasta listasta seuraavaan..oma näkökenttäni supistui huomattavasti silloin kun ammensin työtä lisää..en jättänyt parisuhteelle aikaa..ja se herääminen..eron jälkeen..se vie kyllä jalat alta.....ihminen on aika pieni siinä myllerryksen joukossa..jos siitä koskaan selviää..ja toiveena itsellä olisi .,pelastaa tämä erottu parisuhde..mutta en ole ihan varma..koska tiedän toki..mies rakastaa edelleen minua..on sen sanonut..mutta onko se sama..että mies haluaa..yrittää uudelleen..pieni pelko vierellään??? ja 25 vuotta toki takana....
VASTAUS: Kiitos paljon kirjeestäsi. Sanoit, että yksi syy tilanteesi jakamiseen on olla varottavana esimerkkinä muille. Siksikin erityinen kiitos, että jaoit avoimesti tarinasi. Olet katsonut avautunein silmin elämääsi ja ratkaisujasi. Olet nähnyt ihmeteltävän tarkkaan, missä tienne lähti kuin huomaamatta väärille laduille. Ihailen rehellisyyttäsi ja avoimuuttasi. Et kaunistele valintojasi ja soimaat itseäsi välillä aika ankarasti.
Mennyttä ei voi pyyhkiä pois eikä tehtyä saa tekemättömäksi, mutta menneen kanssa voi päästä sovintoon, jos näkee ja myöntää virheensä, katuu ja pyytää anteeksi. Tässä on teidän mahollisuutenne tällä hetkellä. Olet ankara itsellesi, siksi toivon, että voisit antaa myös itsellesi anteeksi. Näen arvokkaana sen, että et puolustele etkä etsi syitä muissa, vaan kannat vastuun valinnoistasi.
Suhde uuteen ihmiseen paljasti sinulle todelliset tunteesi miestäsi kohtaan. Joskus epätyydyttävässä parisuhteessa elävä hakeutuu uuteen suhteeseen saadakseen syyn eroon. Sinun kohdallasi suhde paljasti, mitä perheesi merkitsee sinulle. Huomaat että 25 vuotta ei pyyhitä pois ja perheessä koettu moni hyvä asia nousee arvokkaana mieleesi.
Olisko tuumaustauko nyt paikallaan? Huomaan, että jo nyt olet pannut asioita uuteen järjestykseen, esim. olet valmis vähentämään työtäsi. Tietääkö miehesi sen, mitä olet kirjeesssäsi kirjoittanut? Kirjeen näyttäminen kertoisi hänelle, mitä todella ajattelet ja miten näet omat menneet valintasi. Kuulisit myös, mitä kertomasi herättää hänessä.
Teit nopeita ratkaisuja eron suuntaan. Nyt olisi viisasta edetä harkiten. Selvitä itsellesi, mitä sinä haluat, mitä sydämesi sanoo. Kuuntele myös järkeäsi, sillä vasta järki ja tunteet yhdessä muodostavat luotettavan kokonaisuuden.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja kevään tuomaa uuden elämän sykettä, sehän näyttää olevan jo pienellä taimella.
KYSYMYS: Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä noin 10 vuotta. Meillä on kaksi pientä lasta. Jollain tasolla rakastan miestäni, mutta en ole rakastunut häneen. Mitään seksuaalisia haluja minulla ei ole ollut häntä kohtaan enää pitkään aikaan. Haen ja saan huomiota vierailta miehiltä, mutta suutelua pidemmälle en ole mennyt. Vielä.
En ole kiinnostunut hakemaan apua, kun olen sitä mieltä, ettei se auta. Miehen kanssa olemme puhuneet asioista ja avioerokin on ollut puheissa - hän ei sitä halua. Mietin asioita paljon ja luulen, että tähän tilanteeseen on tultu, koska molemmat raskaudet ja vauva-ajat olen ollut hyvin yksinäinen, ehkä jopa vähän masentunut. Mieheni vain jatkoi omaa elämäänsä vanhaan malliin ja minä koin, ettei häntä kiinnostanut, ei raskaudet tai vauvat. Raskaudet oli kuitenkin yhteisiä päätöksiä. Olen huono puhumaan asioista, vaikka minulla on hyviä ystäviä. Koen, että minun kuuluisi olla onnellinen, koska minulla on "kaikki"; perhe, talo, työ ja volvo pihassa. Miksi en olisi? Mies osallistuu nykyään paremmin, on lasten kanssa ja antaa minun harrastaa. Mutta en vain osaa olla onnellinen! Ajatus avioerosta tuntuu ulospääsyltä, mutta mietin, että ovatko syyt siihen "riittävät". Ei ole perheväkivaltaa tai päihdeongelmaa tai jotain oikeaa ongelmaa. En usko, että uusi parisuhde toisi onnea, haluaisin vain keskittyä lapsiin ja itseeni, en halua olla vaimo enää, vain äiti ja nainen.
Joskus mietin, että olenko tulossa hulluksi? Rakastinko miestäni oikeasti mennessämme naimisiin vai teinkö sen vain, koska avioliitto tuntui oikealta ratkaisulta siinä iässä ja halusin lapsia? Haluanko oikeasti olla hänen kanssaan loppuelämäni? En halua.
Onneton
VASTAUS: Kiitos mailista, jonka olet kirjoittanut harmaana hetkenä perhe-elämäsi keskeltä. Olet miettinyt paljon suhdettanne ja perhe-elämäänne. Tunnet tyytymättömyyttä nykytilaan. Haluaisit jotain muuta. Kertaat menneitä yhteisiä vaiheitanne. Löydät sieltä hyvää, mutta myös epätyydyttäviä asioita, joilla ehkä on yhteyttä nykyiseen tyytymättömyyteesi.
Joku vetovoima teillä on ollut toistenne puoleen, kun olette perheen perustaneet. Olette rakentaneet puitteiltaan hyvän perhe-elämän. Ulkoisesti kaikki on kohdallaan. Haluat olla äiti ja nainen. Naisellisuuttasi ruokkii muilta miehiltä saamasi huomio. Jäikö ensimmäisen ensimmäisen lapsen odotuksen ja saamisen jälkeen trauma siitä, kun miehesi ei ollutkaan mukana odotuksessa ja iloitsemassa kanssasi lapsesta? Olet jäänyt silloin liian yksin. Luonnollisesti odotit, että voisit jakaa tunteitasi ja ajatuksiasi ja että miehesi olisi ollut kiinnostunut voinnistasi ja olisistte voineet jakaa yhteisiä unelmia perhe-elämästänne. Kerrot, että olet huono puhumaan. Ehkä tuolloin nuorena kokemattomana äitinä kätkit sisällesi mielipahan ja pettymyksen.
Koskaan ei ole liian myöhäistä selvitellä menneisyyden haavoittumisia. Voistko ottaa vielä miehesi kanssa puheeksi nuo sinua kuormittavat muistot. Luulen, että miehesi olisi valmis kuuntelemaan ja kuulemaan, koska hän ei halua menettää sinua ja perhettään. Jospa hänen silmänsä avautuisivat ja saisit tarvitsemaasi ymmärrystä.
Kerrot, että miehesi osallistuu nykyään enemmän perhe-elämäänne etkä muutenkaan moiti häntä. Ajattelet, että avioerosta löytyisi ulospääsy epätyydyttävästä tilanteesta. Kun ajattelet eroa, mistä haluaisit eroon? Voisiko siitä/niistä asioista päästä eroon muuten kuin eroamalla? Puhumalla. Kuuntelemalla. Selittelemällä. Kertomalla, mitä toivot parisuhteelta. Kertokaa kumpikin toisillenne, millainen on mielestänne hyvä parisuhde. Voisitteko kumpikin tehdä työtä, niin että edes joitain mainitsemistanne teille tärkeistä asioista voisi lähteä kasvuun.
Teillä on kaksi kasvavaa lasta. He ovat riittävä syy, yrittää parantaa parisuhdetta. Olettehan sanattomasti luvanneet heille kodin, isän ja äidin silloin kun olette kutsuneet heitä tähän maailmaan.
Minulla on sellainen tunne, että teillä on vielä kaikki mahdollisuudet tallella voidaksenne tehdä paremman parisuhteen. Kuulosti hyvältä, että olette puhuneet. Jatkakaa sitä edelleen. Kuunnelkaa toistenne toiveita ja pettymyksiä. Ottakaa pieniä askeleita kohti toisianne.
KYSYMYS: Olen ollut viisi vuotta naimisissa mieheni kanssa ja meillä on parivuotias lapsi. Kumpikin ollaan töissä ja miehellä fyysisesti raskas työ. Ongelmaksi on tullut yhteisen ajan puute, jota olen itse tietoisesti yrittänyt korjata hankkimalla lastenhoitajaa että voidaan olla kahdestaan. Viimeksi kun oltiin taas yhdessä viettämässä iltaa niin mieheni roikkuu kännykällä facebookissa. Itse olen jo tähän niin tottunut etten edes huomannut mutta sitten eräs toinen mies sanoi siitä miehelleni arvostelevasti ja olin samalla kannalla hänen kanssa. Siitä meille tuli iso riita koska en muka puolustanut miestäni.
Olen aiemminkin valittanut hänen liiallisesta tietokoneen ja facebookissa roikkumisesta. Häntä vaan kiinnostaa ne enemmän kuin minä. Saatiin asia kuitenkin sovittua. Toinen ongelma on se, että minä olen aina se joka tekee aloitteen seksiin. Vuoden aikana mies on kerran tehnyt aloitteen kolmen aikaan aamuyöllä. Meillä on seksiä, mutta vain minun aloitteestani. Mies sanoo olevansa niin väsynyt töistä että vaikka Jennifer Lopez tulisi vastaan ei jaksaisi naida... Olen jopa yrittänyt auttaa miestäni löytämään toista työtä, mutta tässä maailman tilanteessa ei töiden saaminen ole helppoa.
Nyt vielä itselleni on tullut ihastuksia toisiin miehiin ja en ole siis tehnyt mitään, mutta ahdistaa kun on välillä niin puutteessa ja tulee torjutuksi oman miehensä puolelta. Meillä on suukottelua ja halailua päivittäin, mutta niin kuin mieheni aina sanoo tarviiko sitä aina nussia? Minulla on kanssa kysymys miksi naiset joutuu uhrautua antamaan mutta miesten ei tarvitse enää uhrautua naistensa vuoksi? Ollaan käyty aiemmin yhdellä ryhmämuotoisella avioliittokurssilla mutta se oli ihan turhaa..
VASTAUS: Kuulostaa siltä, että kysyt paikkaasi miehesi elämässä: mitä hänelle merkitset? Elätte pikkulapsiperheen elämää, jossa parisuhdeaikaa pitää yleensä tietoisesti raivata. Niin olet tehnytkin, mutta ilmeisesti kaipaisit jonkinlaista panostusta myös miehesi puolelta. Olet ymmärrettävästi loukkaantunut ja pettynyt, jos miehesi roikkuu kesken kahdenkeskistä iltaanne Facebookissa. Kännykkä on silloin ikään kuin parisuhteenne kolmas osapuoli, joka kilpailee miehesi huomiosta. Olet päätellyt, että FB on miehellesi kiinnostavampi. Surullista, jos näin todella on. Suosittelisin sinua kuitenkin tarkistamaan asian vielä mieheltäsi: mikä loppupeleissä on hänelle tärkeää. FB ja muut sosiaaliset mediat koukuttavat helposti, mutta koukkuun jäänyt saattaa olla viimeinen, joka tämän huomaa ja joka tästä kärsii. Silloin asiaan pitää puuttua lempeästi mutta jämäkästi.
Toiseksi ongelmaksi kerrot miehesi passiivisuuden seksialoitteiden suhteen. Mies selittää asiaa työhön liittyvällä väsymyksellään. Onko näin jatkunut pitkään? Ovatko seksuaaliset tarpeenne olleet aiemmin helpommin yhteensovitettavissa vai oletteko olleet aina erilaisia tässä suhteessa? Olet ymmärrettävästi turhautunut ja loukkaantunut kun tulet torjutuksi. On myös inhimillistä, että ihastut muihin miehiin kun et saa mieheltäsi kaipaamaasi huomiota. Ihastuksia tulee ja menee, mutta ratkaisevaa on, kuinka silloin toimii. Olet toiminut viisaasti kun et ole lähtenyt ratkaisemaan parisuhdeongelmaa uusilla suhteilla. Lisäksi minusta kuullostaa hyvältä, että parisuhteessanne on säilynyt päivittäinen arkihellyys. Pitäkää siitä kiinni!
Pohdit myös, miksi naisten täytyy uhrautua antamaan, mutta miesten ei. Jäin miettimään, että onko asia todella niin? Itse ajattelen, että kenenkään ei tarvitse uhrautua seksiin - sukupuolesta riippumatta. Seksin täytyy olla vapaaehtoista, muuten siitä katoaa ilo ja nautinto.
Kuulostaa siltä, että parisuhteessanne on vaihe, jossa läheisyyden ja erillisyyden tarpeenne eivät oikein kohtaa miehesi kanssa. Antakaa tälle vaiheelle aikaa ja mahdollisuutta korjaantua itsestään. Jos kuitenkin pidemmän päälle tuntuu, että kaipaatte ulkopuolistakin apua, niin suosittelen teitä hakeutumaan pariterapiaan.
KYSYMYS: Olemme yli 30 vuotta yhdessä ollut aviopari. Menimme yhteen 17- ja 19-vuotiaina. Avioliittomme on ollut hyvin tiivis ja antoisa, lukuun ottamatta viimeistä kahta vuotta. Mieheni on ollut hyvä aviomies, olen pitänyt häntä uskollisena. Itse olen ollut uskollinen hänelle aina. Minua ei ole koskaan viehättänyt toiset miehet, sillä pidän kiinni avioliitonlupauksesta.
Mieheni käytös minua kohtaan muuttui noin kaksi vuotta sitten, epäilykseni alkoivat pettämisestä josta en ole saanut häneltä vieläkään ns. rehellistä vastausta. Hän vannoo, ettei ole pettänyt, uskon sen vielä, mutta kehonkieli kertoo muuta.
Tuon episodin jälkeen elämämme muuttui täysin. Hän ei ole se rakastava aviomies minua kohtaan, päinvastoin kohtelu on kylmää, alentavaa eikä kosketusta. Kun pyydän voitko halata, kysymys kuuluu onko pakko? Miehen lailla hän ei ole suudellut minua tai tuntenut vetoa minuun näinä kahden vuoden aikana. Pusut ovat niin kovia, kylmillä, kovilla huulilla, että en tunne niissä rakkautta enkä lämpöä. Seksi tapahtumien alussa oli sitä, että minun piti tyydyttää itseäni usean kuukauden ajan. Nyt tilanne on muuttunut siihen, että haluaisin enemmän mutta hän ei ole kiinnostunut vartalostani.
Yritän jotenkin paikata tilannetta, mutta en kelpaa. Viimeinen vastaus oli pyyntööni, että testaan onko hän ollut muiden kanssa.
Ymmärrän myös sen, että tämä tilanne on ollut suhteellemme raastavaa aikaa, mutta hän sanoo rakastavansa minua eikä halua erota. Mitä teen? Tunnen että aviopuolisona en saa sitä mitä odotan ja mitä sain aiemmin. Hänellä on klassinen lause, olet mustasukkainen ja sairas. Asia ei kuitenkaan ole niin, sillä en voi elää rakkaudettomassa avioliitossa.
Teini-ikäinen lapsi seuraa sivussa ja yrittää jollakin tavalla pitää molempien vanhempien puolia, vaikka hänelle olen sanonut useasti, että tämä on vanhempien asia. Itse olen yrittänyt mennyt lähelle, rakastaa ja näyttää rakkautta, mutta alan tuntea itseni riittämättömäksi. Mikä olisi paras tapa lähestyä tilannetta ja miestäni?
-kohta loppuu voimat-
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Vaikuttaa siltä, että tämä uskottomuusepäily on jumiuttanut suhteenne pyörimään vain tämän yhden asian ympärillä. On tapahtunut jotakin, joka on laittanut epäilyksesi liikkeelle. Miehesi on vakuuttanut, että epäilyssäsi ei ole perää. Sanot, että tällä hetkellä uskotkin, että mies ei ole ollut uskoton. Haavoja tämä prosessi on kuitenkin aiheuttanut molemmin puolin.
Voisikohan tilannetta lähestyä laajemmin? Mitä kumpikin teistä tarkoittaa uskottomuudella? Yhdyntää jonkun kolmannen osapuolen kanssa? Suutelemista, halailua tai muuta fyysistä läheisyyttä? Läheistä suhdetta, jossa liikkuu romanttisia ja eroottisia tunteita? Läheistä ystävyyssuhdetta, josta puoliso kokee jäävänsä ulkopuolelle? Yleisiä oikeita vastauksia uskottomuuden määrittelyyn ei ole olemassa. Millaiset ovat sinun ja miehesi suhteen rajat? Millainen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa on teidän suhteessanne sallittua, millainen taas ei? Onko teillä samanlainen käsitys näistä rajoista?
Haastaisin teitä myös puhumaan omasta suhteestanne. Mikä siinä on hyvää ja toimivaa? Olette jakaneet yhdessä ison osan elämästänne. Teitä voi onnitella sitoutumisesta ja sitkeydestä! Joskus pitkässä suhteessa kuitenkin käy niin, että suhteen päivittäminen unohtuu. Kumpikin kuvittelee toisen haluavan samoja asioita kuin vuosia sitten, vaikka elämä on voinut muuttaa kumpaakin. On kasvettu ihmisinä ja opittu tuntemaan itseänsä paremmin. Saattaa myös olla niin, että vaikka isompia ongelmia ei olisi näyttänyt olevan, toisen pienet pettymykset ja toiveet ovat jääneet puolisolta kuulematta. Vähitellen sinänsä pienistä asioista on voinut alkaa kasvaa isompi möykky. Tuntuu, että puoliso ei ymmärrä eikä ota minua huomioon. En tule kuulluksi enkä nähdyksi sellaisena kuin olen. Toiveilleni ja tarpeilleni ei ole tilaa. Tällainen olo voi olla jommalla kummalla puolisoista tai molemmilla yhtä aikaa.
Miehesi kertoo rakastavansa sinua, mutta kehon kieli kertoo muusta. Loukkaantumisesta? Pettymyksestä? Sinäkin rakastat. Millaisia sanattomia viestejä sinä lähetät?
Yleensä paras tapa lähteä keskustelemaan vaikeista asioista on aloittaminen hyvän ja toimivan kautta. Mistä teidän suhteessanne iloitset? Mistä olet kiitollinen? Millaisina hetkinä jokin hyvä tunne puolisoasi kohtaan läikähtää sinussa? Pyri antamaan kaikki tämä hyvä palaute miehellesi silloin, kun aihetta on. Kysy häneltä muista asioista kuin uskottomuusepäilyistä. Ole aidosti kiinnostunut siitä, kuka ja millainen mies hän on tänä päivänä. Osoita huomiota kuin aikoinaan vastarakastuneena. Vaikuttaa siltä, että peli ei ole vielä menetetty!
