KYSYMYS: Olemme olleet yhdessä 23 vuotta ja naimisissa kohta 20 vuotta. Suhde alkoi, kun olimme molemmat eronneet edellisistä liitostamme. Jo suhteen alussa meillä oli erilaisia näkemyksiä läheisyydestä ja hellyydestä. Minä olin eronnut lyhyestä liitosta ja uskoin täysin rakkauteen ja olisin halunnut näyttää ja saada ihailua, hellyyttä, läheisyyttä ym. Mies oli jätetty ja hän oli hyvin varovainen ja pidättyväinen tunteiden näyttämisessä. Hän kuitenkin halusi sitoutua ja halusi meidän menevän kihloihin melko nopeasti. Ajattelin, että hän oppii luottamaan minuun ja näyttää tunteitaan myöhemmin.
Menimme naimisiin ja vuosi häiden jälkeen syntyi ensimmäinen lapsi. Olin onnellinen, mutta tyytymätön siihen, että mies ei näyttänyt tunteitaan minua ja lastamme kohtaan. Lapsemme ollessa pieni, hoidin kotityöt ja lapsen hoitamisen lähes yksin. Mies teki pitkiä päiviä ja työmatkoja ja riitelimme usein kotitöistä ja lapsen hoitamisesta. Sain aina kuulla, että pari vuotta on tiukkaa ja sitten helpottaa. Nyt lapsemme on 17-vuotias ja edelleen hoidan kotityöt lähes yksin, lapsi kyllä auttaa ja osallistuu jonkin verran. Mies omistautuu työlleen ja heittäytyy kotiin tultuaan sohvalle torkkumaan ja telkkaria katsomaan. Välillä mainitsen hänelle, kuinka väsynyt olen kaiken hoitamiseen yksin, mutta hän ei suostu kuuntelemaan. Tunnen myös yksinäisyyttä suhteessamme, kun mies ei kuuntele minua eikä ota minua huomioon. Läheisyys on hävinnyt väliltämme ja riitelemme paljon. Meidän liitto on ollut lähes koko ajan hyvin riitaisa ja siitäkin olemme riidelleet. Minun mielestä hyvässä avioliitossa ei tarvitse riidellä koko ajan. Miehen mielestä se on täysin normaalia. Minä haluaisin sopia riidat heti ja mies ei. Hän saattaa pitää mykkäkoulua useitakin viikkoja eikä suostu koskaan pyytämään anteeksi. Aikaisemmin tein aina jossain vaiheessa sovinnon ja otin riidan syyt niskoilleni, jotta saisin tilanteen normaaliksi. Viime aikoina en ole enää jaksanut ja halunnut niin tehdä ja asiat ovat jääneet käsittelemättä. Minä koen tilanteesta suurta surua ja ahdistusta, miehen mielestä kaikki on hyvin.
Olemme käyneet pariterapiassa muutaman kerran noin vuosi sitten. Hetkeksi tilanne muuttui, mutta muutaman viikon jälkeen kaikki palasi samaan vanhaan kuvioon. Olen käynyt terapeutilla juttelemassa myös yksin. Hänen mielestään minun toimintatapojen muuttaminen ei yksin auta ja hänen mielestään mieheni käyttäytyminen on henkistä väkivaltaa. Nyt pohdin kovasti, pitäisikö erota ja rakentaa oma elämä ilman turhia odotuksia. Vai jäädä tähän liittoon, unohtaa omat toiveet ja tarpeet ja elää yhtä onnettomana ja surullisena kuin tähänkin asti. Tilanne on minun mielestä sietämätön ja vaikuttaa suuresti minun fyysiseen ja henkiseen terveyteen.
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi! Luin kirjeestäsi, että olet nyt ikään kuin tien risteyksessä: pohdit jatkaako parisuhdetta vai erotako. Kerroit että olette olleet jo pitkään yhdessä, 23 vuotta. Muistelet suhteenne alkuvaiheita, sitä miten oletit että miehesi alkaisi näyttää tunteitaan myöhemmin opittuaan luottamaan sinuun edellisen suhteen kolhujen jälkeen. Näin ei kuitenkaan käynyt. Muitakin pettymyksiä olet kokenut: koet yksinäisyyttä eikä miehesi tunnu haluavan kuunnella sinua eikä ota sinua huomioon. Myös parisuhteen riitaisuudesta teillä on eri näkökannat.
Haluan alkuun nostaa esille yhden asian, jonka kirjettäsi lukiessani panin merkille: kävitte jossain vaiheessa pariterapiassa ja se muutti asioita muutaman viikon ajaksi. Näkisin tässä pienen toivonkipinän. Voisiko olla mahdollista että koettaisitte vielä yhdessä saada avioliittoonne muutosta? Sen aikaan saaminen ei ole aina helppoa ja voi vaatia pitkäjänteistä työtä, mutta ennen kaikkea molempien sitoutumisen parisuhteen uudistamiseen. Vanhoihin kaavoihin on usein liiankin helppo huomaamattaan palata – vaikka ne olisivat tuhoisiakin, ne ovat kuitenkin tuttuja ja turvallisia. On tärkeää että kumpikin tiedostaa parisuhteen merkityksen sekä sen, että sille tulee antaa aikaa ja huomiota ja että sen eteen on tehtävä joskus kovastikin työtä. Yksinäisyys parisuhteessa sattuu kipeästi. Parisuhde, jossa molemmat voivat hyvin, on voimavara elämässä. ”Huono” parisuhde taas kuormittaa ja vaikuttaa kielteisesti myös muilla elämänalueilla. Olisiko teidän avioliittonne vielä pelastettavissa? Keskustelu on erittäin tärkeää yhteyden löytämiselle ja sen ylläpitämiselle. Rohkeus ilmaista tunteita, avata omia kokemuksiaan ja kuunnella toista ovat vuorovaikutustaitoja, joita voi harjoitella.
Kirjeesi viimeisistä virkkeistä luin, ettet oikein itsekään taida uskoa jaksavasi parisuhteessanne, jos kaikki jatkuu ennallaan. Asioiden laita tuntuu vaikuttavan vahvasti elämänlaatuusi. Siksi minusta on todella tärkeää tehdä juuri kuten olet tehnytkin: olet pysähtynyt ja alkanut miettiä vaihtoehtoja. Oletko ottanut asian puheeksi puolisosi kanssa? Oletteko pysähtyneet yhdessä punnitsemaan vaihtoehtoja: eroa ja yhdessä jatkamista? Jos jaat ajatuksiasi, eivät pohdintasi tule puolisollekaan yllätyksenä ja kumpikin ehtii prosessoida asiaa, mihin jatkosuunnitelmiin sitten päädyttekään. Avoimessa vuorovaikutuksessa piilee myös mahdollisuus uuden yhteyden löytymiselle.
Minusta näyttää että kaiken ennallaan jatkuminen ei ole sinulle vaihtoehto. Jonkin olisi muututtava. Olet alkanut ilmeisen vakavasti pohtia eroamista. Erokaan ei ole helppo vaihtoehto, mutta joskus muuta vaihtoehtoa ei oikein löydy. Kerrot käyneesi terapeutilla myös yksin. Ehkäpä se voisi olla yksi paikka pohtia eroa ja punnita kaikkea siihen liittyvää?
Ajattelen että olisi hyvä käydä pariterapiassa yhdessä puolisosi kanssa – siinäkin tapauksessa että päädytte eroon. Näin voisitte saada tukea ja apua tunteiden käsittelemiseen, keskinäiseen vuorovaikutukseenne ja kokonaisuuden työstämiseen.
Olli, perheneuvoja
4 kommenttia
shiwan8
28.5.2015 06:26
Tällaisia miehiä feminismivoittoinen kulttuuri on meille tuottanut. Näiden määrähän tulee vain lisääntymään. Ehkä siinä vaiheessa kun miehille sallitaan muidenkin kuin positiivisten tunteiden avoin näyttäminen eikä heitä rankaista jokaisesta virheestä kohtuuttomasti niin saatamme saada sukupolven joka koostuu miesten osalta lähes pelkästään ehjistä yksilöistä. Sitä odotellessa tämän kirjoituksen kuvauksen täyttäviä jamppoja on tiedossa vain enenevässä määrin. :)
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
s8an
1.6.2015 03:49
Mitä ihmettä sä horiset, miten se liittyy tähän kirjoitukseen ja mitä ihmeessä feminismillä on minkään tässä esiintyvän kanssa tekemistä?
elämäloppuu
1.6.2015 03:47
Mitäköhän kirjoitusta CITY.fi vakiopeikko Shiwan8 kommentoi? Tuliko copypastaa leikepöydältä? Asiaan: Jatkuva riitely parisuhteessa ei todellakaan ole normaalia, eikä ole merkki optimaalisesta parisuhteesta - miksi olisi? Miksi se ei olisi merkki jatkuvista yhteensovittamattomista eroista? Olen itse osittain vastaavassa tilanteessa, mies. Olen tuonut esille yli 10 v. avioliittomme aikana vauva-aikana alkaneen vaimoni jatkuvan löysäilyn niin lasten, kuin parisuhteenkin hoidossa. Vuosien yhteiselon viesti on: työ on perhettä tärkeämpää ja kaikki on parisuhteen hoitoa tärkeämpää. Otan todellakin "osaa" kotitöihin, vastaten ruoan laitosta, olen lasten kanssa noin joka 4 ilta ilman vaimoa hänen viettäessään aikaa töissä, sen lisäksi hoitaen vähintään puolet lasten hoidosta muutenkin. Tästä huolimatta asia, johon olen pyrkinyt viimeiset 3 vuotta, edes tunnin poissaolo 2-3 kertaa viikossa lenkillä tai kellarin puntteja nostamassa (ihan normaalia terveyden hoitoa!) aiheuttaa riidan haastamista ja mykkäkoulua. Samaan aikaan tarjoan hänelle päivittäin, joskus monta kertaa päivässä mahdollisuutta käydä kävelyllä, rentoutumassa ulkona jne. jotta hän saisi palauduttua töistään.
Jotkut ihmiset vain ovat itsekkäitä, muita ihmisiä huomioon ottamattomia narsistisia kusipäitä, eikä mikään aika terapiassa tule muuttamaan sitä. Ihminen muuttuu, jos häntä kiinnostaa muuttua. Jos ei kiinnosta, ei muutu.
Mekin kävimme terapiassa, uhattuani lähdöllä, vaimo vaati että minun pitäisi siivota vielä enemmän: done, tein viikkorytmin, jossa vedän joka viikonloppu ensin kaiken pyykkäämisen ja muun tekemisen lisäksi vielä (varsin siistiä) kämppää läpi...itse pyysin että vaimo panostaisi enemmän parisuhteeseen, koska sitä ei kohta muuten ole. Arvatkaapas kauanko kesti? 2 viikkoa.
Se henkilö palaa takaisin urilleen laiminlyömään parisuhdetta, jota työn tekeminen parisuhteen eteen ei vain kiinnosta pätkääkään.
Jätä se. Elämä on lyhyt ja kohta huomaat tuhlanneesi suuren osan siitä uhraten sen itsekkään ihmisen hyväksikäytölle.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Lisbethi
11.6.2015 09:45
Eksyin tälle palstalle vuosi sitten suurin piirtein, ja nyt kun näin tuon nimimerkki shiwan8:n, niin muistin.. :D Sama kaveri trollaili jo silloin täällä :D
Uskomatonta, että tällaisia muistaa...:)
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin