KYSYMYS: Olemme olleet naimisissa jo lähes neljäkymmentä vuotta. Suhdetta ovat rasittaneet toiset suhteet ja niistä puhumattomuus. Taustana on mieheni adoptiolapsuus, minulla isän alkoholiongelma, ero isästä kun olin vain kuusivuotias (hän kuoli, kun olin yksitoistavuotias). Joskus tuntuu, että elämä on pahaa unta. Ehkä se on sitä meille molemmille.
Koska menimme nuorina naimiisin, piti aloittaa elämä turvallisista lähtökohdista käsin, mikäli ymmärrän.Olimme vain lapsia, jotka rakastuivat toisiinsa. Meillä on lapsia on kaksi ja he elävät jo omaa, onnelllista elämäänsä. Meillä on hyvä olla, mutta tunteista emme pysty puhumaan. Minä yritän, mutta mieheni on kuin hiljainen puu. En voi ymmärtää häntä mitenkään. Hän sanoo, että hänellä on kaikki hyvin. Hyväniin, mutta minulla ei ole kaikki hyvin. Olen onneton ja surullinen.
Lohtuna ovat lapset ja lapsenlapset, jotka tuovat jo paljon rakkautta. Mutta silti kaipaan mieheni rakkautta, missä se on?
VASTAUS: Kerroit kirjeessäsi että teillä puolisosi kanssa "on hyvä olla". Ihan kaikki ei kuitenkaan ole hyvin. Välillä koet että elämäsi on kuin pahaa unta. Koet ettei puolisosi osaa puhua tunteistaan eikä kaikkia kipeitä asioita menneisyydestä ole voitu käsitellä. Kaipaat miehesi rakkautta.
Kun kerroit puolisosi adoptiolapsuudesta ja oman isäsi alkoholiongelmista ja varhaisesta kuolemasta, ymmärsin että olet pohtinut ehkä enemmänkin omaa elämääsi ja puolisosi elämää sekä taustojanne. Usein onkin niin että monet nykypäivän asiat juontuvat kaukaa menneisyydestä, jopa lapsuudesta. Ehkä puolisosi ei ole lapsena oppinut ilmaisemaan tunteitaan ja omia tarpeitaan? Ehkä häntä ei ole kuultu eikä huomattu? Nämä ja monet muut asiat selviävät jos löydätte keskusteluyhteyden ja rohkenette kohdata myös kipeät asiat yhteiseltä taipaleeltanne. Uskottomuus satuttaa ja loukkaa. Luottamus on vaikeaa rakentaa uudelleen - mutta mahdotonta se ei ole. Uskottomuuden tuottaman kivun ja häpeän takia asiasta voi olla vaikea puhua. Vuosien jälkeen sen esille nostaminen voi tuntua vanhojen haavojen auki repimiseltä. Voisiko asiasta puhuminen kuitenkin palauttaa yhteyden ja luottamuksen välillenne?
Mietin vielä tuota puolisosi puhumattomuutta. Kuinka kauan sitä on jatkunut? Onko se leimannut suhdettanne alusta lähtien vai kehittynyt vuosien varrella? Onko se suora seuraus uskottomuudesta?
Omista tunteista puhuminen ei aina ole helppoa. Sitä voi kuitenkin opetella. Turvallisessa ilmapiirissä omien tunteiden sanoittaminen on helpompaa. Ja kun tunteilla on nimi, ne on helpompi kohdata ja työstää.
Millä tavoin olette osoittaneet toisillenne rakkautta? Kun muistelet yhteistä elämäänne, miten olette ilmaisseet välittämisenne ja toisen merkittävyyden itselle? Joku ilmaisee rakkautensa sanoin, toinen teoin. Oletteko puhuneet siitä, miten itse pyritte ilmaisemaan toiselle että hän on tärkeä? Jos puolisosi ei enää ilmaise välittämistään sinulle, olisi hyvä että voisit avoimesti puhua hänelle toiveistasi.
Olen iloinen että sinulla on lapset ja lapsenlapset, jotka tuovat iloa, läheisyyttä ja rakkautta elämääsi! Toivon sydämestäsi että vielä löytäisitte puolisosi kanssa toisenne. Voisitteko ehkä lähteä yhdessä keskustelemaan avioliitostanne perheneuvojan kanssa? Ulkopuolisen näkökulma voi joskus avata solmuja jotka tuntuvat mahdottomilta avata.
KYSYMYS: Erosimme 15 vuotta kestäneestä avioliitosta kaksi vuotta sitten. Meillä on ihanat lapset ja tämän eroajan, olemme olleet ihan mukavissa väleissä.
Itse kävin eroryhmän ja olen yrittänyt käsitellä asiaa. Eron syyksi olen löytänyt erityisesti oman kasvuni tarpeeni.
Elämme oli hyvää ja näytti varmasti tasapainoiselta. Itse aloin kuitenkin voida huonosti ja lopulta en nähnyt muuta keinoa elää ja hengittää kuin eroamalla tekemällä ison muutoksen elämässäni. Kaksi vuotta on ollut melkoista vuoristorataa, mutta en ole katunut eroamme enkä haikaillut eksmiestäni. Olen tutustunut ihmisiin ja saanut elää ”kadotettua nuoruuttani” joka toinen viikonloppu lasten ollessa isällään. Olen ollut myös onnellinen.
Olen uskonut että löydän sen oikean rakkauden, joka täyttää sisälläni olevan tyhjiön. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Melko pian olen huomannut, ettei kenestäkään tapaamistani ole ”elämäni mieheksi”. Eksäni on elänyt saman ihmisen kanssa koko tämän kaksi vuotta.
En edelleenkään kadu tai tunne sellaista vetoa – kuin miehen ja naisen välillä – eksääni kohtaan, mutta olemme alkaneet keskustelun, jossa pohdimme palaammeko yhteen. Lasten kannalta ja järjellä ajatellen tämä kannattaisi. Nyt kysymys kuuluu löydänkö / löydämmekö toisemme uudelleen, löytyykö kipinä ja rakkaus.
Tahtoisin olla onnellinen – kävi miten kävi. Ja lasten parasta toivon myös, mutta tiedostan että lapset voivat olla onnellisia jos olen sitä itse.
Kysymys kuuluu, mitä voisin tehdä. Mietimme että menemme treffeille. Minua pelottaa.. jos päätän lähteä tähän, löydänkö itseni samasta pisteestä, tai miten voin olla varma ja pysyä päätöksessäni.
Manna, 40
VASTAUS: Kirjeestäsi luen että koet olevasi tienristeyksessä: pohdit ja kyselet itseltäsi mitä valintoja sinun tulisi tehdä. Palatako takaisin yhteen entisen puolison kanssa vai pitää ero voimassa? Kerroit että teillä on hyvät välit ja että olet ollut myös onnellinen eron jälkeen. Olet saanut jotain mitä vailla olet ollut.
Toisaalta myös koet ettet ole löytänyt sitä mitä olet toivonut löytäväsi: elämäsi miestä, häntä joka "täyttäisi tyhjiön" sisälläsi. Ja vaikka koet että eropäätöksesi oli oikea etkä edelleenkään tunne vetoa entistä puolisoasi kohtaan, olet alkanut miettiä palaamista aiempaan suhteeseen. Mietit löydättekö vielä toisenne ja voiko rakkaus välillänne syttyä uudelleen.
Joskus käy niinkin, että eronnut pari löytää toisensa uudelleen (lyhyemmän tai pidemmän ajan kuluttua) ja elää onnellista elämää yhdessä. Rakkaus voi siis syttyä uudelleen. Siksi uskon itse että se voisi olla mahdollista myös teille.
Ottaisin kuitenkin vakavasti myös huolesi siitä, että "löydät itsesi samasta pisteestä." Toisin sanoen teidän kannattaa keskustella ja pohtia asiaa yhdessä monelta kantilta. Mikä toi teidät alun perin yhteen, mistä saitte voimavaroja liittoonne, mitkä asiat kuormittivat sitä? Mitkä asiat vaikuttivat siihen, että lopulta erositte? Teidän kannattaa katsoa ensinnäkin siis taaksepäin. Sen lisäksi olisi hyvä pohtia tätä hetkeä: miten itse kunkin asiat ovat nyt, mikä teitä vetää yhteen, mikä taas vie poispäin toisistanne? Vielä kannattaa pohtia myös tulevaisuutta: jos palaamme yhteen, mitä itse kukin toivoo ja odottaa parisuhteelta? Minkä asioiden pitäisi olla toisin ettei sama kehityskulku toistuisi? Mitkä asiat lisäävät onnellisuutta itse kunkin elämässä, mitkä asiat taas kuluttavat?
Tässä siis muutamia miettimisen arvoisia kysymyksiä joista voi aloittaa asian työstämisen – yksin ja yhdessä. Kirjeesi ei kerro miten käsittelitte eroanne entisen puolisosi kanssa. Ero, siihen johtaneet syyt ja kaikki tunteet sekä eron vaikutukset on hyvä työstää läpi, että kaikki tarpeellinen tulisi sanoitetuksi. Jäin miettimään sitäkin, oletteko eronne käsittelyssä samassa vaiheessa: olethan sinä elänyt kaksi vuotta itseksesi (sinulla on ollut aikaa käydä läpi asioita) mutta puolisosi on kertomasi mukaan aloittanut uuden suhteen aika pian eronne jälkeen.
Voisit ehkä lähestyä asiaa myös siitä näkökulmasta, mitä olet eron jälkeen löytänyt ja oppinut ja mitä vielä olisi löydettävissä. Kerroit että vaikka elämänne oli "hyvää ja tasapainoisen näköistä", voit kuitenkin huonosti etkä löytänyt muuta keinoa selvitä kuin ero. Kun käsittelit eroanne, millaisia syitä löysit sille että voit huonosti? Etkö kokenut parisuhdettanne tyydyttäväksi? Oliko elämänvaiheenne liiaksi sinua kuormittava? Oliko sisäisen kasvun tarpeesi pikemminkin peruste erolle kuin syy siihen? (Perustelusi erolle on se, ettei voinut kasvaa sisäisesti parisuhteessa. Voiko varsinainen syy löytyä syvemmältä?) Vielä voisit pohtia, oletko saavuttanut tavoitteesi: oletko kasvanut sisäisesti? Oletko löytänyt jotain uutta, jota voit tuoda suhteeseenne? Mitä olette yhdessä ymmärtäneet parisuhteestanne ja erostanne? Jäin miettimään myös kuvaamaasi "tyhjiötä sisälläsi": onko se jotain jonka vain toinen ihminen, muu kuin sinä itse, voi täyttää?
Puhut viisaasti omasta ja lastesi onnellisuudesta. On tärkeää että kaikki voivat hyvin ja ovat onnellisia. Siksi on hyvä pohtia asioita ennen yhteen palaamista. Mutta tärkeää on myös muistaa tunteet toista kohtaan ja yhteinen tahto kulkea samaa polkua kumppaneina toisilleen.
Koet ehkä saaneesi enemmänkin kysymyksiä kuin vastauksia. Ajattelen kuitenkin että sinä löydät vastaukset yhdessä puolisosi kanssa asioista keskustellen.
Toivottavasti vastaukseni auttaa teitä alkuun. Kirkon perheneuvonta ja muut tahot auttavat mielellään mahdollisuuksiensa mukaan sinua ja koko perhettäsi!
KYSYMYS: Perheessä eletään ruuhkavuosia. Lapset on pieniä, vauvakin viisi kuukautta, mutta meillä riidellään liikaa tai ainakin tuntuu riitaiselta. Ollut ehkä liiankin helppoa aikaisemmin. Nyt rahahuolia, kiirettä, omia toiveita, yhteisiä toiveita, toiveita toiselle. Liikaa monenlaista. Viimeinen, ehkä isoin ongelma on, että emme saa mitä haluamme. Emme ehdi mitä haluaisimme. Ja ikävintä, että tarvitsisimme toiselta tukea moniin eri asioihin, joita joudumme tai haluamme tehdä, mutta toinen ei ehdi tai jaksa kannustaa tai tukea puolisoa.
Apua tarvitaan! Eilen sanoin puolisolleni: “meillä on mun mielestä neljä vaihtoehtoa: minä tarviin apua tai sinä tarviit apua tai me tarvitaan apua tai tässä rämmitään ja selvitään tai ei”.
Puolisoni ei halua puhumaan vieraalle ihmiselle omia asioita. Tuntisi olon ikäväksi, jos joku kyselisi jotain. Itse olen valmis ja halukas yksin tai yhdessä tai päästän mielellään puolisoni yksinkin minne vaan saamaan apua.
VASTAUS: Tuntui toiveikkaalta lukea tätä lähettämääsi kysymystä. Siinä on jotakin päättäväistä. Kuvaisin sitä halulla taistella sen puolesta, minkä koet itsellesi tärkeäksi ja arvokkaaksi. Elätte juuri sitä vaihetta vauvaperheessänne ja parisuhteessanne, jolloin tuntuu, että aika ei riitä mihinkään. Lapsiperheen arjen pyörittäminen vie voimia. Taloudelliset vaikeudet stressaavat ja saattavat kiristää pinnaa myös parisuhteessa. Riidat saavat helposti potkua kiireestä, väsymyksestä, asioiden paljoudesta ja huolista.
Hyvänä ja kannustavana asiana pidän sitä, että teillä on yhteisiä ja toisianne koskevia toiveita henkilökohtaisten toiveittenne lisäksi. Mielestäni se kertoo jotakin suhteenne jatkuvuudesta ja tahdostanne sitoutua toisiinne. Mitä siitä ajattelet? Pohdit, että viimeisin isoin ongelma on kenties siinä, että ette saa, ettekä ehdi sitä mitä haluaisitte. Jäinkin miettimään, miten se helpottaisi elämäänne, että saisitte haluamanne? Auttaisiko se jaksamaan paremmin yhteistä arkea?
Joskus hyvällä arkielämän organisoinnilla, vastuiden jakamisella ja molempia tyydyttävillä sopimuksilla päästään sitä kohti, mitä halutaan. Toisaalta olisiko tässä elämäntilanteessanne hyvä jättää asiat hautumaan ja ottaa ne esiin sitten kun niiden toteuttamiseen on realistisemmat mahdollisuudet? Sen aikaa voisi pyrkiä nauttimaan niistä asioista, jotka perheessänne ja parisuhteessanne on kohdallaan juuri nyt.
Kirjoittamasi pohjalta voisin ajatella, että parisuhteessanne on paljon hyvää vuorovaikutusta, joka sisältää molempien toiveiden, odotusten ja tarpeiden jakamista. Ratkaisemattomienkin pulmien kanssa voi oppia elämään. Keskinäisissä ristiriidoissa on tärkeää, että niistä voidaan keskustella meidän yhteisinä ongelmina, jotka sitten aiheuttavat molemmissa erilaisia tunteita.
Kirjoitat painokkaasti, että tarvitset/tarvitsette apua. Parisuhteenne on merkityksellinen sinulle ja miehellesi! Jos miehesi ei ole vielä halukas lähtemään kanssasi ammattiauttajalle, voit hakeutua avun piiriin yksinkin. Sekin voi auttaa teitä molempia, että pääset keskustelemaan ongelmistanne ulkopuolisen kanssa. Voit ottaa yhteyttä esimerkiksi lähimpään Perheasiain neuvottelukeskukseen. Aloitteellisuutesi yhteisten asioiden puolesta saattaa rohkaista myös miestäsi lähtemään liikkeelle.
KYSYMYS: Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä yli 10 vuotta, josta asuneet yhdessä lähes koko ajan.
Olemme noin vuosi sitten ostaneet oman ensimmäisen asunnon, ja oletin, että kaikki on hyvin. Asumme avoliitossa, koska miehen mielestä naimisiinmeno ei muuta mitään. Itse olen kuitenkin sitä aina halunnut. Mies ei ole koskaan varsinaisesti sanonut, että ei haluaisi lapsia, vaan sanonut sen siten, että olen olettanut, että jossain vaiheessa hän niitä kuitenkin haluaa. On kuitenkin vitsaillutkin tai puhunut epäsuorasti niistä.
Itselläni on tällä hetkellä erittäisin iso vauvakuume, ollut jo muutaman vuoden ajan, ja minulle vauvan tulo tähän elämäntilanteeseen olisi enemmän kuin tervetullut (olen 29, hyvä työ, hyvä koti). Mies kuitenkin haluaa keskittyä uraansa ja tuntuu, että raha on hänelle elämän tärkein asia. Hän ajattelee vain rahaa, ja sitä miten tulevaisuuden voi turvata rahalla. Hän ei halua lasta tällä hetkellä, ei mahdollisesti koskaan. Kun olen ottanut asian esille, hän ei ole koskaan sanonut siihen kunnolla ei, mutta nyt kävimme keskustelua asiasta.
Hän on olettanut, että minulle on ok, jos en koskaan saisikaan lapsia. Hän on luullut, että minulle riittää vain hän, kun hän on itse sanonut, että ei halua kenties koskaan lapsia. Keskustelun päätyttyä hän sanoi, että jos haluan varmuudella lapsia, minun tulee lähteä tästä suhteesta. Eli minun pitäisi nyt yksin päättää suhteemme tulevaisuus: pysynkö hänen kanssaan enkä mahdollisesti koskaan saa lapsia vai lähdenkö pois suhteesta etsimään uutta elämää, jossa mahdollisesti löydän miehen, joka myös haluaa lapsia. Pelottaa, jos lähden pois suhteesta, löydänkö kuitenkaan miestä, joka ajattelee samalla tavalla kuin minä. Vai jäänkö suhteeseen odottamaan sitä, mitä en välttämättä koskaan saa. En ikinä kuvitellut, että joutuisin tekemään tällaisen valinnan, ja miksi tämä minun pitää itse yksin päättää?
Mies on hyvin vahva persoona ja tuntuu, että hän ei edes välitä, kun sanoo, että minun pitää päättää, haluanko jäädä vai lähteä. Hän sanoi, että ajattelee minun parasta, kun antaa mahdollisuuden päättää. Mutta välittääkö hän? Jos hän sanoo, että mene, jos et malta odottaa kahta vuotta, kenties enemmän. En kuitenkaan ole valmis tinkimään lapsista, mutta voinko saada sitä mitä haluan jäämällä suhteeseen tai lähtemällä siitä? Ihan kuin hän ei haluaisi ottaa vastuuta suhteestamme, kun haluaa minun päättävän asian, jäänkö vai lähdenkö. Tuntuu, että hän haluaa, että minä päätän tämän asian, että hän ei ole se ”jättäjä”. Miten tällaisen asian voi yksin ratkaista?
Mies on sanonut sitä, että suhteessamme ei ole intohimoa. Olemme keskustelleet tästä, mutta yleensä emme pääse puusta pitkälle. Kun kysyn hänen tunteitaan ja ajatuksiaan, mitä hän kaipaa, en saa vastausta, vaan hän kääntää asian aina niin, että olenko minä tyytyväinen. Emme koskaan kunnolla riitele, vaan asioista, joista ollaan eri mieltä, sanotaan oma mielipide ja sitten alkaa hiljaisuus. Kunnon riita puhdistaisi ilmaa, mutta hän ei sitä tee. Hänen mielestään meille ei voisi nyt tulla edes lasta, koska parisuhteemme ei ole kunnossa. Kun kysyn tähän, mitä hän tarvitsee, miksi hän ajattelee noin, en saa siihen vastausta, vaan hän laittaa vastakysymyksen, ”sinunko mielestä meillä on kaikki hyvin?” Itse olen kertonut tunteistani ja siitä mitä tarvitsen, mutta häneltä en saa vastausta.
Hänen mielestään oma elämä loppuu siihen, kun lapsi syntyy. Eikä hän myöskään halua sitä, että ulkonäköni muuttuu lastensaannin vuoksi. Hänen mielestään ei voi enää matkustella, viettää vapaa-aikaa, tehdä asioita spontaanisti, käydä missään. Itse en taas ymmärrä sitä, miten elämä voisi siihen loppua. Asiat ovat vain järjestelykysymyksiä, ja toiselle voi antaa tarvitsemaansa vapaa-aikaa, kun pelisäännöt ovat selvillä.
Olen usein myös ajatellut sitä, välittääkö hän aidosti ja mitä merkitsen hänelle? Arvostaako hän minua? Näihinkään kysymyksiin en saa kunnon vastausta, vaan hän kääntää asian aina eri tavalla.
Toisaalta ajattelen, että en voi lähteä, kuitenkin 10 vuotta olemme yhdessä eläneet. Voinko jättää sitä vain taakseni? Toisaalta ajattelen, että jos en nyt lähde, en tule koskaan lähtemäänkään. Miten tämän voi yksin ratkaista. Jos lähden, pelkään kaiken romahtavan. Miten selviämme asunnon myynnistä, jonka juuri ostimme ja jota olemme yhdessä laittaneet ja sisustaneet? Miten selviämme jatkosta? Miten elämä löytää uudelle uralle? Olenko ollut turhaan suhteessa 10 vuotta, kun ero on edessä? Vai onko?
Lintunen
VASTAUS: Kiitos viestistäsi, joka käsitteli monissa parisuhteissa hyvin keskeistä kysymystä yhteisten lasten hankkimisesta. Vanhemmaksi tuleminen ja lasten saaminen ovat kullekin meistä hyvin yksilöllisiä ja henkilökohtaisia teemoja, jotka kietoutuvat monin tavoin ihmisenä olemisen monimuotoisuuteen.
Siksi meillä jokaisella on yksilöllinen suhde tähänkin asiaan. Silloin kun yhteisen lasten hankkiminen ei ole itsestään selvää ja pari miettii yhdessä ja erikseen kysymystä yhteisistä lapsista, he usein joutuvat samanaikaisesti miettimään perusteellisesti omaa parisuhdettaan ja omaa itseään. Mitä me haluamme yhdessä ja erikseen?
Teillä on pitkä yhteinen historia. Et kerro kirjeessäsi miehesi ikää, mutta sinä olet ollut alle parikymppinen suhteenne alkaessa. Olet elänyt miehesi kanssa vuodet jolloin me kasvamme aikuisuuteen ja aikuisen elämän valintoihin ja ratkaisuihin. Joskus on niin, että tällaisessa kohdassa puolisot joutuvat toteamaan, että haluamme aikuiselta elämältämme liian erilaisia asioita voidaksemme jatkaa yhdessä. Eräs aikuisuuden keskeisimmistä kysymyksistä liittyy siihen, tuleeko minusta vanhempi vai ei. Se on aikuisen elämän valinnoista yksi suurimmista ja vaikuttaa merkittävällä tavalla koko ihmisen loppuelämään.
Kerrot, että miehesi mielestä suhteenne ei ole kunnossa ja siitä puuttuu intohimoa. Minä kysyisin vähän samoin kun miehesi. Mitä sinä ajattelet, tunnet? Koetko sinä suhteenne hyvänä ja onnellisena? Oletko sinä tyytyväinen? Mitä sinusta tuntuvat nuo asiat, joita miehesi sanoo sinulle? Kerrot miettiväsi välittääkö hän sinusta aidosti ja mitä merkitset hänelle, arvostaako hän sinua. Nuo ovat isoja ja tärkeitä kysymyksiä.
Miehesi on oikeassa siinä, että moni asia muuttuu lapsen myötä. Kuulostaa siltä, että hän ei ole valmis näihin muutoksiin eikä ole varma onko koskaan. On oikeastaan reilua, että hän sanoo omat ajatuksensa lapsen saamisesta suoraan, vaikka se ymmärrettävästi tuntuu sinusta pahalta kuulla. Sinä olisit valmis lapsen tuomaan elämänmuutokseen ja jopa kaipaat ja toivot sitä. On iso juttu sitoutua lapsettomuuteen loppuelämäkseen jos itse haluaa tulla vanhemmaksi mutta puoliso ei.
Ehdotan, että kuulostelet rauhassa itseäsi, parisuhdettanne. Sinun etuna on, että olet kuitenkin suhteellisen nuori. Joskus ihmiset joutuvat miettimään näitä kysymyksiä iässä, jolloin lapsen hankkimiselle on jo biologisestikin viimeiset hetket. Kun ihmisen tekee omaa elämää koskevia suuria päätöksiä esim. eroamisesta, usein käytännön asioilla on tapana tavalla tai toisella järjestyä sen jälkeen kuin asia on mielen tasolla ratkaistu. Parisuhteen päättyminen ei tarkoita sitä, että suhde olisi ollut turha. Jokainen rakkaussuhde opettaa meille jotain itsestämme ja elämästä. Kuvaat hyvin, että tuntuu pelottavalta ajatukselta päättää, ratkaista yksin näin isoja asioita. Ja kuitenkaan kukaan muu ei pysty tekemään näin tärkeitä, sinua ja sinun elämääsi koskevia päätöksiä puolestasi.
Kaikkea hyvää sinulle toivottaen, perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Olen 28-vuotias. En enää tiedä mitä pitäisi tehdä. Olemme olleet mieheni kanssa 6 vuotta yhdessä ja meillä on kaksi lasta. Nuorempi on 1,5 vuotta ja hänen kanssaan on ollut aika haastavaa kun nukkuminen on jäänyt melko vähälle. Parisuhteeseen ei olla jaksettu kauheesti panostaa. Mieheni ei kylläkään hirveesti ennenkään panostanut kahdenkeskiseen aikaan. Olen ajatellut että tämä on nyt tammöinen vaihe elämässä ja kyllä tästä selvitään kun hyväksytään että nyt keskitytään selviämään lasten ja raha-asioiden haastavuuden kanssa.
Nyt en kuitenkaan jaksa enää. Me ei keskustella mistään asioista eikä muutenkaan yhteistä tekemistä löydy. Olen aiemmin yrittänyt keskustella, mutta mieheni kohautta hartioitaan tai alkaa puhumaan ihan muusta. Enää en jaksa yrittää avautua. Olo tulee vaan pahemmaksi kun kuvittelee että nyt keskustellaan jostakin. Mieheni kysyy kyllä mitä minulle kuuluu, mutta voin vastata että huonoa ja että huonosti on mennyt jo pidemmän aikaa, mutta hän vastaa yleensä vain harmi tai jotain vastaavaa. Ei kysy mistä johtuu eikä varsinkaan yritä helpottaa oloani.
Raha-asiat on pitkään ahdistanut ja niistä joka kuukausi mieheni voivottelee kun ikinä ei oo rahaa mihinkään. Meillä on todella tiukkaa taloudellisesti, mutta laskujeni mukaan meidän pitäisi pärjätä. Aina kuitenkin vähintään viimeinen viikko eletään muutamalla kympillä. Olen yrittänyt tehdä budjettia ja laskea ja puolisoni kanssa käydä menoja ja sopia kuluista, mutta mikään ei ikinä onnistu. En osaa sanoa mistä se johtuu. En syytä täysin miestäni asiasta, mutta hän ei ole mitenkään oma-aloitteisesti valmis tekemään mitään taloudellisen tilanteemme parantamiseksi. Valittaa vain. Itseäni stressaa raha-asiat todella paljon.
Lapsemme aloitti päiväkodin viikko sitten kun minun piti palata töihin ja se on ollut minulle todella raskasta. En saa mitään ymmärrystä tai tukea pahaan olooni. Ihan kuin puhuisi seinille kun kertoo miten ahdistavaa on jättää itkevä lapsi hoitoon. Oma ongelmani on etten helposti avaudu tunteistani mutta ei yhtään helpota jos toinen ei reagoi mitenkään vaikka kerron että on paha olla. Olemme tästä asiasta keskustelleet aiemmin, mutta mitään ei tapahdu. Hän vaikuttaa onnelliselta suhteessamme. Kunhan vain saa seksiä silloin tällöin ja aamuisin ja iltaisin halin ja sanotaan rakastavamme toista. Mikä tuntuu kovin vaikealta nykyisin.
Olen pelännyt tätä hetkeä milloin en enää jaksa itse sanoa asioista vaan annan vain olla. Nyt sellainen hetki on ja pelottaa mitä nyt teen..
VASTAUS: Kiitos viestistäsi ja hyvä kun jaoit tilannettasi kanssani.
Viestisi perusteella minulle syntyi kuva, että olette kaksi hieman saman tyyppistä henkilöä, joille omista tunteista ja kokemuksista avautumine ei ole ihan luontevaa. Jostain historianne varrelta olette tuollaisen mallin oppineet ja ehkä se aluksi tuntui kotoiselle. Nyt kun tilanteet ovat kärjistyneet ja stressitekijöitä alkaa kertyä alatte reagoida tilanteeseen eri tavalla.
Sinä tuot esiin pettymystä, turhaumista ja suhteenne hankalia asioita. Miehesi välttelee edelleen "avautumista" ja vetäytyy ja voivottelee.
Tästä on saattanut syntyä kierre, jossa mitä enemmän sinä tuot vaikeuksia tai pettymystä esiin sitä voimallisemmin miehesi vetäytyy ja/tai käy toivottomaksi.
Jos yllä esitetty pitää jossain määrin paikkansa sinun käsityksesi mukaan, niin lue eteenpäin. Jos kuvaukseni ei osunut kohdalleen, niin alla oleva on lähinnä viihdelukemistoa sinulle. Ehkäpä voit sitten lähettää uusintakysymyksen palveluumme tai pyytää jotakuta toista vastaajaamme kertomaan oman näkemyksensä.
Kysymys: Mitä tekisin, kun tekisi mieli vaan antaa olla (ja luovuttaa)?
Koen, että kysymys koskee toivoa ja rohkeutta. Kun on yrittänyt moneen otteeseen ja usein tai aina pettynyt usko ja toivo alkavat kuolla. Kysyy paljon rohkeutta ja sitoutumista uskaltaa vielä yrittää saada positiivinen vastaus tarpeeseensa. Asiaa ei varmaankaan tee helpommaksi se, että jo lähtökohdissaan omista tarpeista, toiveista ja tunteista puhumien on vaikeaa. Mutta toisaalta se voi olla juuri se silta mitä pitkin pääsee toisen luo, nimittäin yhteinen ymmärrys siitä, kuinka vaikeaa on puhua tunteista ja tarpeista.
Koen, että tämä yhteydenotto tänne meille, on teko toivon ja rohkeuden puolesta. Silloin, kun oikein on ottanut selkäänsä, jokainen kaipaa tukea ja lohdutusta. Tänään katselin lyhyen eläinfilmin, jossa tappelussa hävinnyt simpanssi ulisi ja huusi pettymystään ja tappiotaan. Sen lohdutti toinen simpanssi, joka kävi halaamaan sitä ja pysyi siinä kunnes toisen paha olo helpotti – tässä suhteessa me ihmiset emme poikkea karvaisemmista serkuistamme. Hädän ja pettymyksen hetkellä tarvitsemme kaveria. Yritän nyt pikkuisen olla sinulle virtuaalikaveri ja halia sinua kirjallisesti niin, että uskallat vielä yrittää.
En vain oikein tiedä, mikä olisi sinulle sitä parasta rohkaisua ja lämpimintä tukea. Ammattilaisen tuki kun tahtoo täällä netissä olla aika paperinmakuista ja bitteihin kietoutunutta neuvontaa ja rohkaisua.
Ehdotukset
Kerrot, että olet yrittänyt puhua vaikeista asioista miehesi kanssa, mutta laihoin tuloksin. Ei liene kovin järkevää ehdottaa, että yritä vielä. Mutta paljoa muuta en osaa, kun en oikein näe vaihtoehtoja puhumiselle ja pyytämiselle. Mutta kun siinä juuri on ensimmäinen vaikeus: toinen ei reagoi. Yritän ehdotella sinulle joitain konsteja, joita voisit yrittää:
Mitä jos kertoisit miten tärkeästä asiasta sinulle nyt on kyse? Kertoisit miten vaikea sinun on tällaista tilannetta enää kauempaa sietää ja jaksaa ja että haluat siihen muutoksen joko yksin tai hänen kanssaan. (En siis suosittele pysymään iän kaiken toimimattomassa suhteessa. Yrittää kuitenkin kannattaa.)
Mitä tapahtuisi, jos suoraan kertoisit, mitä tarvitset ja toivot? Voisitko kertoa miehellesi millaisia vastauksia toivot mieheltäsi, kun kerrot hänelle vaikka murheistasi? Luulen, että asia auttaisi, jos voisit olla mahdollisimman konkreettinen tyyliin: Toivon, että kysyt minulta mikä oloni on tehnyt pahaksi tai halaat tms. Toivon, että istut viereeni etkä lähde pois ennekuin olen saanut kertoa asiani loppuun. (Joskus näennäisen välinpitämättömyyden tms taustalla voi olla epätietoisuus mitä voisi tehdä, kun toisella on paha olo. Joskus taustalla voi olla pelko, ettei osaa tehdä mitään tai kokemus omasta keinottomuudesta ja avuttomuudesta tilanteessa.)
Mitä jos kysyisit häneltä, mikä saa hänet reagoimaan vaikenemalla tai siirtämällä keskustelun muuhun silloin, kun sinulla on paha olla? Mitä sinun paha olosi hänessä herättää tai mitä hänessä alkaa tapahtua, kun puheeksi tulevat perheen talousvaikeudet? Kokeko hän voivansa olla sellainen mies ja puoliso kun hän haluaisi? Ja jos ei, niin mikä estää?
Paria pykälää haastavampi on vaihtoehto, jota itse käytän usein esim. asiakkaitteni kanssa, mutta myös joskus läheisteni kanssa. Kutsun sitä tässä ja nyt –metodiksi. Kun toinen reagoi, tekee, sanoo, jättää sanomatta tms jotain kerron heti miltä se minusta juuri nyt tuntuu tai mitä minussa herää.
Esimerkiksi:
Kerron omasta pahasta olostani toiselle, mutta toinen räplää kännykkäänsä eikä vastaa mitään.
Minä: Musta tuntuu, että jään ihan yksin, kun et vastaa mitään. Samalla tulee olo, että en ole sinulle kovin tärkeä, kun minusta näyttää, että keskityt ennen kaikkea kännykkääsi.
Tästä voi lähteä hedelmällinen keskustelu, kun toinen saa tietoa siitä, mitä sinussa tapahtuu kussakin hetkessä ja mitä heidän toimintansa aiheuttaa sinussa. Vaikeaa tämä on siksi, että tämä ei tahdo toimia enää siinä vaiheessa, kun on jo vihainen, vaan se pitää aloittaa hyvissä ajoin, kun vielä pysyy tolkku päässä. Lisäksi se on vaikeaa, kun pitää oikeasti huomata miltä kussakin hetkessä tuntuu. Ja tunteet totisesti vaihtuvat nopeasti. Oman vaikeuskertoimensa asettaa vielä se tapa, jolla tuntemukset olisi syytä ilmaista. Kaikenlainen syyttely ja hyökkäämien kannattaa tässä kohdassa unohtaa. Vielä kun ottaa huomioon, että et "helposti avaudu" tunteistasi tämä vaihtoehto voi tarvita jonkin verran harjoittelua. (Voin sanoa, että se on ammattilaisellekin haastavaa, kaikista edellä mainituista syistä sekä siksi, että siinä laittaa itsensä alttiiksi haavoittumiselle jakamalla omista tunteistaan). Harjoittelun voisit kuitenkin aloittaa ryhtymällä tarkkailemaan omia tunteitasi. Voisit pysähtyä kuulostelemaan millaisia tunteita ja reaktiota sinussa alkaa tapahtua kussakin hetkessä.
Menkää pariterapiaan. Siellä voi löytyä keinoja päästä keskustelun alkuun ja varmuutta ja luottamusta tunteiden jakamiseen. Pariterapiaa on saatavilla paikkakunnasta riippuen kunnan järjestäminä, kirkon perheasiain neuvottelukeskuksista ja yksityisesti. Yksityiseen pariterapiaan on mahdollista saada myös KELA-korvusta. Myös yksilöterapia voi auttaa. Netissä on väestöliiton sivuilla treeniohjelma parisuhteen parantamiseksi.
Lopuksi
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja paljon rohkeutta. Joskus käy niin, että tulee vesiperä hyvistä yrityksistä huolimatta. Sille ei voi mitään, sillä parisuhde on kahden kauppa, jossa yksin voi tehdä vain puolet matkasta. Joskus taas omat voimat eivät riitä perille saakka. Olisi hirveän hyvä, jos voisit löytää läheltäsi tsemppareita matkallesi. Onko sinulla kavereita, nettituttuja, sukulaisia, jotka voisivat kannustaa sinua eteenpäin ja kannatella sinua silloin, kun on vaikeaa? Tiedän, että odotat tätä puolisoltasi, mutta tässä kohtaa matkaa voisi myös kavereiden tuki olla avuksi. Ammattilaiset voivat myös toimia tukena.
KYSYMYS: Olemme naimisissa olleet viisi vuotta ja yhdessä kahdeksan. Kolme lasta löytyy ja koira +ok-talo, eli normisetti suomalaisittain. Ikää on palttiarallaa 30.
Vuonna 2008 minulla oli lievää masennusta äitini juomisesta ja itsemurha-aikeista. Ensimmäinen lapsi valvotti unihäiriönsä takia ja hormonimigreenini oli huipussaan. Kirjoitan siis naispuolena. Olin väsynyt, mutten muista että olisiko suhteemme huonontunut.
Seksielämämme kuoli miehen puolelta samaisena vuonna, toivoin uutta lasta, mutta sitä ei tietysti kuulunut.
Vuonna 2011 onnistuin vihdoin tulemaan raskaaksi ja saimme pojan vuonna 2012. Silti suhteemme ei ollut seksuaalisesti läheinen. Joskin tulin vahingossa raskaaksi ja tyttö syntyi 2013.
Kiirin paikka tuli oikeastan kun tajusin täyttäväni sen kolmekymmentä, elän seksittömässä ja läheisyysköyhässä suhteessa. Olin kipuillut sitä jo vuosia. Tämä tietysti aiheutti sen itsetutkiskelun ja naiviisti ajattelin itsessäni olevan jotain hyvin suurta vialla. Niinpä päätin että hankin itselleni jotain korviketta pönkkäämään naisen huonoa itsetuntoa. Asia kuitenkin eteni niin pitkälle että sorruin pettämään aviomiestäni, kaikesta hurmioituneena. Samalla tajusin kuitenkin että, vaikka olin "huonossa suhteessa" rakastin miestäni valtavasti. Pettämiseni jälkeen oksentelin ja laihduin kaksi viikkoa, kunnes mietintäni jälkeen tunnustin ja kerroin samalla satuttaneeni miestäni pahoin ja en pysty sitä syyllisyyttä kantamaan henen kanssaan, halusin erota. Oloni vain paheni.
Mieheni kuitenkin yllätti minut totaalisesti. Hän tunnusti tehneensä jo monia vuosia aijemmin, pettänyt luottamukseni satunnaisen baarituttavuuden kanssa. Vuonna 2008. Sinä vuonna siis kuin seksielämämme kuoli.
Minut on tuomittu teostani kovin sanoin ja mieheni teosta on pyydetty unohtamaan, onhan siitä jo kuitenki aikaa.
Pitäisikö?
Olen naisena aivan maahan lyöty, itsetunnostani on enää rippeitä jäljellä, vain sanomaan sen että olen nätti. Mies kertoo sen vaikuttaneen seksiin välillämme, mutten voi käsittää?!
Olenko oikeasti ainut syyllinen tilanteeseen, vaikka mies jo aijemmin rikkoi kaiken tietämättäni?
Miten pääsen tervepäisenä ja käsiteltynä asioista yli ja mihin pitäisi keskittyä?
Olemme toki keskustelleet kotona, mutta en saa käsiteltyä sitä täysin.
VASTAUS: Kerrot parisuhteesi tarinan, jota on hallinnut läheisyyden puute. Se on sinun puoleltasi johtanut itsetunto-ongelmiin ja lopulta uskottomuuteen. Kannat syyllisyyttä tapahtuneesta, ja tunnustettuasi kuulet miehesikin olleen uskoton. Yrität ymmärtää, mitä teille oikein on tapahtunut.
Mietit läheisyyden puutteen yhteyttä ensimmäisen lapsen syntymään ja samoihin aikoihin tapahtuneisiin asioihin. Jouduit hoitamaan yhtä aikaa äitiäsi ja lastasi – ei ihme, että mielesi masentui. Elämänjärjestyksenhän olisi pitänyt mennä niin, että äitisi olisi ollut tukenasi lapsen synnyttyä. Miehesi ratkaisu tässä tilanteessa oli se, että hän etsi satunnaista lohtua muualta – sen sijaan, että olisi osannut olla tukenasi.
Siihen loppui läheisyys teidän väliltänne. Olit hämmentynyt ja mietit, mikä sinussa oli vialla kun läheisyys ja seksi ei enää kiinnostanut miestäsi. Naisellinen itsetuntosi mureni vuosi vuodelta, kunnes päätit testata, oletko vielä haluttava.
Parisuhteenne on kriisissä, mutta kriisin syy ei ole sinun uskottomuutesi. Syyt ovat syvemmällä. Uskottomuutesi - ja samalla miehesi uskottomuuden - ilmitulo auttoi näkemään yhteyksiä menneiden tapahtumien ja nykytilanteen välillä. Kaikki ei ole ollutkaan sitä, miltä se on näyttänyt.
Syyllisyys ja miten olette sitä käsitelleet, on teidän tarinanne yksi teema. Miehesi ratkaisi oman uskottomuutensa aikoinaan jättämällä kertomatta ja yrittämällä unohtaa tapahtuneen. Samoihin aikoihin hänellä alkoivat vaikeudet olla sinun lähelläsi. Sinä ratkaisit tekosi tunnustamalla. Myös sinä koit, ettet voi enää elää miehesi lähellä. Onko läheisyytenne kannalta lopulta kysymys samasta asiasta? Tuntuu mahdottomalta olla toisen lähellä kun tuntee syyllisyyttä ja häpeää, tiedostaa sitä sitten tai ei.
Tämä kriisi on uhka parisuhteellenne, mutta se voi olla myös mahdollisuus. Kumpaan suuntaan haluatte liittonne purren kääntyvän? Oletteko molemmat valmiita tekemään työtä sen eteen? Olisiko nyt aika käsitellä menneitten vuosien tapahtumat teidän molempien kannalta, niin että voisitte laittaa sille pisteen ja aloittaa uuden suhteen, sellaisen, jossa molemmat tulette kuulluksi ja nähdyksi sellaisina kuin olette –omine toiveinenne ja tarpeinenne?
Etsikää rohkeasti apua, jollei keskustelu kahden kesken luonnistu – ulkopuolinen kuuntelija voi auttaa teitä eteenpäin kriisinne selvittelyssä.
KYSYMYS: Minulla on hyvä aviomies: ei juo, ei hakkaa, tekee kotitöitä, hoitaa lapsia. Silti rakastan toista. Mitä teen?
VASTAUS: Olet kätkenyt lyhyeen kysymykseesi koko elämääsi syvästi koskettavan asian. Sinulla on hyvä mies ja silti rakastat toista.
Arvaan, että käyt nyt kierroksilla. Tunteesi myllertävät laidasta laitaan. Olet hämmentynyt niistä tunteista, mitä toisaalta aviopuolisosi ja toisaalta tämä rakkautesi kohde sinussa herättävät. Ehkäpä pohdit, mitä rakkaus ylipäätään on. Onko se sitä hyvää arkea, mitä puolisosi kanssa elät – josta ehkä kuitenkin tuntuu puuttuvan jotain. Vai onko se sitä tunteiden paloa ja intohimoa, mitä tunnet nyt toista kohtaan – josta taasen puuttuu arki ja sen rutiinit.
Nyt sinulla on miettimisen paikka. Mitä oikeastaan haluat elämältä? Mitä tarpeitasi perhetilanteesi tällä hetkellä tyydyttää, mitä muuta toivoisit siihen kuuluvan? Millaiset toiveesi tulevat tyydytetyiksi rakkautesi kohteen kanssa? Voisivatko nuo kaksi asiaa – arki ja intohimo – yhdistyä tämänhetkisessä parisuhteessasi? Joskus toiseen rakastumisessa saattaa olla kysymys siitä, että kaipaa omaan parisuhteeseensa jotain, mitä siinä on ehkä suhteen alussa ollut mutta mikä on vuosien myötä vähitellen hiipunut.
Sinun ja puolisosi olisi nyt syytä myös yhdessä pohtia parisuhteenne tilaa. Perhe-elämähän teillä tuntuu sanojesi mukaan sujuvan. Onko parisuhteenne jäänyt arjen rutiinien jalkoihin? Mitä sinä toivoisit olevan toisin – ja tiedätkö, mitä miehesi kaipaa yhteiselämältänne? Millaista oli teidän suhteenne alkuaika – onko siinä jotain sellaista, minkä haluaisitte löytää uudelleen?
Toivottavasti nämä muutamat ajatukset auttavat pohdinnoissasi eteenpäin. Etsithän rohkeasti apua, jos tuntuu, että ajatussolmut eivät ota auetakseen.
KYSYMYS: Taustaksi meidän ikämme: Äitini 83 v, minä 58 v ja adoptiotyttäreni 31 v, tyttärenpoika 4,7 v. Minä asun maalla omakotitalossa, jossa äidilläni on oma asunto erillisellä sisäänkäynnillä, mutta myös yhteys sisäkautta minun asuntooni välieteisen kautta. Saunatilat on asuntojen välillä ja ne ovat yhteiset.
Meillä on aina ollut ongelmia siinä, että äitini tahtoo puuttua ja ohjata kaikkea tekemistäni, en osaa tehdä mitään hänen mielestään, olen laiska ja sairas hänen mielestään, kun en jaksa ”hypätä” hänen tahtiinsa leikkaamaan ruohoa ja tekemään muita pikku tilan töitä.
Hän on ottamassa aina mm. polttopuun tekijöitä, vaikka asialla ei ole mikään kiire. Itsekin osaan tehdä niitä, mutta en saa niitä tehdä silloin kun itse haluan. En pidä kuulemma lapsestani huolta kun en ihan joka päivä soita hänelle. Äitini tulee asuntooni vaikka laitan oven lukkoon, ilmeisesti on teettänyt toisen avaimen tai sitten jollain konstilla saa oven auki.
Minä kustannan hänen asumisensa, kun hänellä on elinikäinen asumisoikeus ja hän on kuitenkin koko ajan pyytämässä minulta lisää rahaa mm. omiin puhelinlaskuihin ynnä muuhun. Tämä äitini käytös on aiheuttanut sen, että olen alkanut vihata häntä, niin väärin kun se omaa äitiä kohtaan onkin. Olen hänen ainut lapsensa.
Kun tyttäreni tulee käymään vauhti vaan kiihtyy, emme osaa hoitaa poikaa, emme osaa antaa hänelle muka ruokaa ja kaikki on aivan hyvin kuitenkin. Ainut asia, mitä tyttäreni kanssa haluamme, on oma rauha ja ruokaakin haluamme syödä silloin kun meillä on nälkä ja osaamme sitä itsekin tehdä. Jos laitamme välioven lukkoon, kuuluu hänen huutonsa välieteisestä oven läpi. Olemme hyvin väsyneitä tähän ja tyttäreni ei halua enää tulla vierailulle. Itsekin lähden välillä pois, sillä pinnani on niin kiristynyt tästä jatkuvasta painostuksesta mitä kodissani saan. En saa edes levätä silloin kun haluan.
Olenkin jo sairastunut masennukseen ja sen takia osatyökyvyttömyyseläkkeellä. Välillä tuntuu etten kertakaikkiaan jaksa. Mikä avuksi? Olen rukoillut ja pyytänyt apua sitä kautta.
VASTAUS: Kuvaat elämää useamman sukupolven perheessä. Sinä ja äitisi asutte saman katon alla, tyttäresi poikansa kanssa käy välillä vierailemassa. Tällaisissa perhetilanteissa on aina omat ongelmansa. Helposti astutaan toisten reviirille eikä anneta heille riittävästi omaa tilaa ja rauhaa. Kuvauksesi perusteella kuulostaa kuitenkin siltä, että äidillesi on aivan erityisen vaikeata kunnioittaa toisten perheenjäsenten yksityisyyttä.
Mietin, onko asia aina ollut näin? Onko kyse äitisi persoonallisuuden piirteestä, ehkä sairaudestakin? Toisen asunnossa kulkeminen omin luvin, ehkä omilla avaimillakin, jatkuva moittiminen, vähättely ja mitätöinti kuulostavat henkiseltä väkivallalta sinua ja tytärtäsi kohtaan. Rahan pyytäminen vaikuttaa hyväksikäytöltä.
Millaiset mahdollisuudet sinulla on irtautua tilanteesta henkisesti ja fyysisesti. Voitko vaihtaa lukot ja pitää sitten avaimet tarkasti tallessa? Rahaa sinun ei tarvitse antaa. Jos keskustelu äitisi kanssa alkaa saada syyttelyn ja vähättelyn piirteitä, ehdotan, että lähdet heti pois. Voit sanoa rauhallisesti, että et kuuntele loukkauksia ja juttelet hänen kanssaan mielelläsi, mutta vain silloin, kun puhe on asiallista.
Ymmärrän vihan tunteesi äitiäsi kohtaan. Sinulla on täysi oikeus olla vihainen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että näistä tunteista puhuminen äitisi kanssa ei hyödytä mitään. Olisiko muita ihmisiä, joiden kanssa voisit puhua? Voisitko ottaa yhteyttä äitisi lääkäriin? Hän on vaitiolovelvollinen potilaansa asioista, mutta hän voi kuunnella sinua ja saada siten tärkeätä tietoa ja ehkä mahdollisuuden vaikuttaa jotenkin. Itse voit ainakin puhua omalle lääkärillesi. Toivottavasti sinulla on ystäviä, joiden kanssa voit jakaa jotakin tästä. Mielenterveystoimiston kautta voit myös kysyä keskusteluapua itsellesi, että jaksat. On tärkeätä, että et jää yksin näiden asioiden kanssa. Pidä omat rajasi arkielämässä niin hyvin kuin pystyt ja puhu näistä kokemuksista jonkun ulkopuolisen kanssa.
Entä mikä kaikki tuo sinulle iloa ja auttaa unohtamaan vaikeudet edes hetkeksi? Pyri säilyttämään ja lisäämään kaikkea sellaista elämässäsi.
KYSYMYS: Tilanne oli pitkään se, että tulin miehen puolelta torjutuksi seksuaalisesti, sen lisäksi lähes alusta asti on tilanne ollut se että mies ei puhu tunteistaan, miehen kanssa ei voi puhua tunteista/seksistä/ongelmista, ei siis mistään tärkeästä. Jos kysyn mieheltä että miksi hän on tehnyt jotain tietyllä tavalla, tai miksi on ollut haluton tms vastaus on aina en tiedä tai en muista tai hiljaisuus. Ja kun kohta yhteistä elämää on takana 7vuotta, alan olemaan todella turhautunut.
Noin 1v 8kk sitten tilanne kärjistyi siihen että käskin miehen painua helvettiin (koin vahvasti että hän ei välitä koska ei ilmaise sitä sanallisesti, koska ei suostu keskustelemaan asioista jotka painoi mieltäni ja siihen mennessä miehen haluttomuus oli kestänyt 2vuotta koko sen ajan yritin saada keskustelua asiasta aikaiseksi ja vastassa oli aina hiljaisuus).
Mies hankki asunnon ja minä hajosin, itkin miestä takaisin, mutta hän ei tullut. Monta kuukautta mies torjui minut täysin. Silti aina halasin kun haki lapsemme ja kerroin että rakastan, yritin selittää sitä miksi olin niin vihainen, miksi reagoin sillä tavalla. 6kk päästä mies haki avioeroa, kertomatta minulle, hän vielä itse kyyditsi minut hakemaan haastetta (jonka itse kuvittelin liittyvän kuolinpesän jakoon) kotona aloin itkee sitä ja mies totesi lapselle, että mitä se sitte odotti kun lapsi sanoi että äiti itkee. Tuon jälkeen aloimme kuitenkin lähentyä pikku hiljaa. Lopulta kävimme sexpon tarjoamassa ilmaisessa seksuaalineuvonnassa (paripsykoterapeutti/seksuaaliterapeutti), ja sen jälkeen seksikin elpyi. Kaikki on muuten hyvin. Mutta mies pitää edelleen sitä asuntoa jonka hankki 1v 8kk sitten!
Minä koen että mies pitää tuota asuntoa varalta jotta pääsee häipymään jos siltä tuntuu, sen takia olen välillä todella vihainen, en jaksa epävarmuutta se ahdistaa. Mitä siis voisin tehdä ahdistukselleni? myöskin menneet loukkaukset kummittelee.. avioerohakemus on todella iso asia, se pistää miettii että mies todella pystyy sen tekee jos tahtoo ja kun mies ei puhu tunteistaan, niin enhän minä tiedä jos jokin on vialla.
Mitä tässä tilanteessa voi tehdä? Voiko menneitten asioiden aiheuttamalle epävarmuudelle ja vihaisuudelle tehdä mitään?
VASTAUS: Vaikuttaa siltä, että jossakin vaiheessa asiat välillänne menivät tiukkaan umpisolmuun. Seksuaalinen haluttomuus on herkkä ja hankala kysymys ja sen ympärille voi kehkeytyä paljon loukkaantumista ja puhumattomuutta. Saitte kuitenkin tilanteeseen avun ja löysitte puheyhteyden sekä seksuaalisen läheisyyden uudelleen. Siitä teitä voi onnitella! Haitte apua ja pystyitte hyödyntämään sitä ja löysitte uudelleen paljon hyvää ja toimivaa. Sinua kuitenkin huolettaa se, että mies pitää edelleen asuntoa, jonka hän erillään asumisenne aikana hankki.
Voisiko ajatella, että meillä on jokaisella omat aikataulumme? Ehkä mieheltäsi vie enemmän aikaa alkaa luottaa siihen,että hyvä muutos välillänne kestää. Entä, jos yrittäisit nyt rauhoittua ja keskittyisit nauttimaan siitä, että pääasia eli teidän yhteiselämänne toimii ja odottelisit rauhassa, mihin tahtiin miehesi tekee ratkaisua asunnon suhteen. Joskus sellainen päätös voi nopeutuakin, kun ei tunnu, että sitä kohti hoputetaan. Voisitko kysyä häneltä, millaisia merkkejä hän odottaa näkevänsä suhteessanne voidakseen luopua tuosta turvapaikastaan? Se voisi auttaa niin häntä kuin sinuakin konkretisoimaan etenemistänne. Entä millaisen ajan kuluttua istuisitte alas ja pohtisitte, minkä verran asetettuja tavoitteita on saavutettu? Mistä kumpikin voi kiittää toista? Entä mitä vielä olisi tarpeen muuttaa? Sitä myötä, kun kumpikin näkee etenemistä tapahtuvan, voi sitten olla helpompi päättää toisesta asunnosta luopumisesta.
Jatkakaa ihmeessä tähän malliin! Olette ihan oikealla tiellä.
KYSYMYS: Olemme nyt olleet avioliitossa 7 vuotta ja yhteensä seurustelleet reilut kymmenen vuotta. Perheeseemme kuuluu pari pientä lasta. Toisen lapsen odotuksen aikana tuntui, että kaikki alkoi muuttumaan. Vaimo koki raskauden jälkeistä masennusta, öitä valvottiin nuoremman kanssa puolisentoista vuotta ja parisuhde oli ymmärrettävästi kovilla. Varsinkin tuon masennuksen aikana hoidin niin taloudellisen puolen kuin suurimman osan ns. kotitöistä. (en edes tiedä miten olen siitä selvinnyt ja arvostus niitä yksinhuoltajia kohtaan jotka selviävät arjesta onkin noussut todella paljon).
Nyt kun olemme kaikista vaikeimmista hetkistä päässeet yli niin vaimoni haluaisi yrittää kolmatta lasta. Minua henkilökohtaisesti pelottaa ajatus, sillä en usko itse selviäväni siitä ajasta, olettaen että se olisi edes lähelle yhtä raskas kuin edellinen. Itseäni pelottaa se, että jossakin vaiheessa oma jaksaminen loppuu ja "menetän" perheen, jota rakastan.
Samaan aikaan kun olemme yhdessä tuumin sopineet että yrittäisimme kolmatta lasta, joskus tulevaisuudessa kun olisin siihen valmis niin huomaan vaimoni muuttuvan jatkuvasti epävarmemmaksi. Epävarmuus näkyy itsetunnon heikentymisenä, hellyyden osoitusten puuttumisena sekä ennenkaikkea siltä että olemme enemmän lastemme vanhempia kuin toisillemme mies ja nainen. Harrastamme seksiä, mutta vain ja ainostaan silloin kun minä teen aloitteen, osoitamme hellyyttä toisillemme kun minä teen aloitteen.
Tiedän että ongelmat joita koemme tällä hetkellä ovat pieniä, varsinkin kun on vierestä seurannut useammankin avioliiton menneen karille väkivaltaisuuden tai pettämisen johdosta. Jotenkin kuitenkin tunnen että jotain minun on tehtävä nyt kun kaikki on vielä mahdollista ja olkoon tämä viesti ensimmäinen :)
VASTAUS: Onnittelen sinua siitä, että otit tämän askeleen hakeaksesi apua parisuhteenne ja perheenne hyväksi! Elätte pikkulapsiperheen haastavia vuosia, jossa vauvavaihe on tällä hetkellä takana. Kerrot, että toisen lapsen synnyttyä vaimosi masentui ja jouduit kantamaan vastuun perheen taloudesta ja pitkälti kodistakin. Koit sen raskaaksi ja nyt vaimon puheet uudesta vauvasta ymmärrettävästi pelottavat. Mitä apua vaimosi sai masennukseen; onko hän toipunut siitä ja onko vaarana, että masennus uusiutuu uuden vauvan myötä? Voihan olla, että tilanne olisi tällä hetkellä toinen.
Olette sopineet, että uuden vauvan aika on kun sinä olet siihen valmis. Nyt koet, että vaimosi on alkanut etääntyä sinusta. Vaikuttaa siltä, että välillänne on paljon sanoittamatonta. Onko teistä tullut liian varovaisia, ettette vain rasittaisi toisianne omilla huolillanne? Olet vaistonnut, että vaimosi kokee itsensä epävarmaksi ja hänen itsetuntonsa heikkenee. Oletko tarkistanut, kokeeko hän itse samalla tavalla? Ajatteleeko hän kenties, että koska et halua lasta, et halua häntäkään? Miksi vaimosi haluaa kolmatta lasta: mitä hän toivoo ja odottaa lapsen myötä? Oletko sinä puolestasi kertonut vaimollesi siitä, miksi ajatus vauvasta pelottaa sinua – että pelkäät oman jaksamisesi loppuvan? Oletteko yhdessä jakaneet ajatuksia siitä, mitä toivotte parisuhteeltanne ja perhe-elämältä; millaista elämänne olisi tilanteen säilyessä tällaisena ja miten se muuttuisi uuden perheenjäsenen myötä?
Kerrot, että et haluaisi menettää perhettä, jota rakastat. Ulkopuolinen näkökulma usein auttaa tilanteissa, joissa solmut eivät kahden kesken ota auetakseen. Tarvittaessa voitte ottaa yhteyttä paikkakuntanne perhepalveluihin, yksityisiin pariterapeutteihin tai lähimpään kirkon ylläpitämään perheasiain neuvottelukeskukseen.
Nyt kannattaa jatkaa tästä ensiaskeleesta eteenpäin kohti yhdessä jaettua tulevaisuutta. Toivotan teille rohkeutta matkaan!
