Suhdeklinikka

KYSYMYS: Olen 21-vuotias naisen alku. Olen seurustellut avomieheni kanssa jo kuusi vuotta ja yhdessä olemme asuneet noin kaksi vuotta.

Nyt mietin miten tästä tilanteesta edetään.. Mies lupasi pohtia tulevaisuuden suunnitelmiaan ja kertomaan niistä minulle avoimesti. Tuntuu kuin matto olisi revitty jalkojen alta. Olemme aina suunnitelleet tulevaisuuttamme ja leikitelleet asian kanssa. Nyt tulevaisuus ei välttämättä ole enää itsestäänselvyys.

Epätoivoinen

VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Kerrot suhteenne muuttuneen sen jälkeen, kun muutitte sinun opiskelusi vuoksi kotipaikkakunnalta eri puolelle Suomea. Miehesi ei ole sopeutunut uuteen tilanteeseen. Kerrot ettei hän poistu kotoa ja lähinnä pelaa koko päivän. Miehesi syyttää sinua tilanteestaan, vaikka itse halusi muuttaa heti perässä. Hän on nyt sanonut, ettei hän tiedä haluaako lapsia tulevaisuudessa. Tämä on tullut sinulle järkytyksenä, koska olette aina suunnitelleet tulevaisuuttanne yhdessä ja haluat ehdottomasti lapsia. Koet olevasi epätoivoinen ja mietit eroa.

Olet 21-vuotias, mutta olet seurustellut avomiehesi kanssa jo pitkään. Ilmeisesti miehesi on suunnilleen samanikäinen. Jäin miettimään missä vaiheessa olette joskus suunnitelleet hankkivanne lapset. Jos asia ei juuri tällä hetkellä ole ajankohtainen, miksihän miehesi miettii lapsi-asiaa juuri nyt? Liittyyköhän pohdinta jotenkin parisuhteeseenne yleisimmin? Onko hän alkanut jollain tavalla epäillä parisuhteenne toimivuutta ja kestävyyttä uudessa ja epämukavassa tilanteessa? Kun kaikki ympärillä on muuttunut (hän ei ole töissä, uusi paikkakunta, ei ystäviä eikä sukulaisia lähellä), suhteenne on hänelle ainoa tuttu asia. Väkisinkin parisuhteen merkitys korostuu ja nousee hänelle keskeiseksi uudessa tilanteessa. Suhteenne ehkä alkaa näyttäytyä uudessa valossa teille molemmille.

Mietit, voitko jatkaa suhdetta lapsiasian epäselvyyden vuoksi. Lasten hankkiminen yhdessä on luonnollisesti suuri sitoumus. Asiasta on hyvä olla varmuus teillä kummallakin. On hyvä, että miehesi on uskaltanut kertoa epäilyksistään, vaikka se onkin järkyttänyt sinua. Jos lopetat suhteen miehesi epävarmuuden vuoksi nyt, kadutko päätöstä joskus? Mitä jos tämä on vain väliaikainen, huono hetki suhteessanne, joka helpottuu miehesi oman elämäntilanteen kohentuessa? Onkohan tämä teille ensimmäinen kriisi parisuhteessanne? Pitkissä parisuhteissa on välillä vaikeampia vaiheita. Se, kuinka niistä selvitään, testaa parisuhteenne toimivuutta. Elämäntilanteenne on teille nyt poikkeuksellinen. Voisiko lapsi-asian jättää hautumaan ja yrittää saada elämänne mielekkääksi teille kummallekin uudella paikkakunnalla? Jos miehesi löytäisi töitä, harrastuksia, teille muodostuisi ystäväpiiriä sieltä, olisiko hän samanlaisissa mietteissä? Mietin myös miten parisuhteenne mahtaisi voida, jos olisitte ns. kaukosuhteessa. Joskus pariskunnat sopivat eron sijaan tauosta. On hyvä keskustella kaikista vaihtoehdoista.

Rakentavia keskusteluja toivoen

Perheneuvoja Nina

KYSYMYS: Kysyisin ystäväni puolesta kysymyksen. Hän kokee olevansa 45-v. miehenä elämänsä käännekohdassa, jossa pitäisi tehdä päätöksiä, mitä vielä tahtoo elämältään. Ongelma on 10 vuotta kestänyt, onnellinen avioliitto, jossa asioista keskustellaan.

VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi liittyen ystäväsi vaikeaan kysymykseen parisuhteessa. Kuten mainitsit ystäväsi elää käännekohtaa elämässään, tuo vaihe 40-50 ikävuosien välillä on ihmisille juurikin elämän ja oman itsen arvioimisen aikaa. Elämän rajallisuus alkaa avautua ihmiselämän ollessa yli puolen välin. Mitä vielä elämässä haluaa, mikä vielä on mahdollista ja mikä ei ole mahdollista, sen joutuu suremaan menetyksenä.

Ymmärrän hyvin huolesi ystäväsi puolesta. Miten vaikea ystäväsi tilanne onkaan valintatilanteessa elämän tärkeimpien asioiden kanssa: onnellinen parisuhde vai toive lapsesta. Toive omasta biologisesta lapsesta voi olla erittäin vahva ja luonnollinen kaipuu. Jäin miettimään, miten lapsitoive on mahtanut olla heillä esillä aiemmin suhteen aikana? Vai onko kyseessä asia, joka on noussut esille juuri viime vuosina? Miten mies on aiemmin itse suhtautunut asiaan?

Kerrot, että pariskunnalla on onnellinen liitto, joka on kestänyt jo kymmenen vuotta. Hyvä parisuhde on kallisarvoinen asia ja mietin, voivatko he pysähtyä lapsiasian äärelle vielä rauhassa yhdessäkin? Kuvaat, että ystäväsi liitto on keskusteleva ja seesteinen. Ehkäpä siinä on vieläkin tilaa miettiä mitä kaikkea lapsikysymykseen liittyy: pelkoja ja toiveita, ja mitä mahdolliset valinnat voivat tuoda mukanaan.

Kerroit, että nainen ei halua lasta ja pelkäisi että jäisi kuitenkin yksin vastuuseen lapsen kasvattamisesta. Onko siis kuitenkaan kyseessä se, ettei nainen haluaisi lasta vaan että nainen ei haluaisi olla yksin vastuussa lapsen kasvatuksesta? Ja nainen voisi pelätä mitä lapsi toisi mukanaan heidän elämäänsä? Voisin kuvitella, että lasten kanssa työskennellessään naisella on realistinen kuva siitä, miten haastavaa ja vaativaa lasten hoitaminen on. Naisella on tuntuma siihen, että yksinään vastuussa oleminen olisi hänelle liian rankkaa. Tämä kuulostaa tärkeältä omien voimavarojen ja jaksamisen kuulostelulta. On lupa sanoa ei. Luulen, että monelle suomalaisnaisellekin ajatus pelkästä kotiäitiydestä lasten kouluun menoon saakka voisi olla liian rankkaa. Mikä olisi miehen mielikuvissa hänen oma roolinsa lapsen kasvatuksessa ja perheen arjen jakamisessa? Minkälainen käsitys ja kuva miehellä on lapsen saamisesta ja hoitamisesta? Onko hän voinut seurata lapsiperheiden elämää ja tietää realistisesti, millaisia haasteita lapsi tuo mukanaan suhteeseen? Perheneuvojan näkökulmasta naisen huoli ei ole turha, sillä suurin osa asiakkaistamme on lapsiperheitä, joissa vanhemmuuden ja parisuhteen yhteensovittaminen on haastavaa (jopa Suomessa, jossa tukijärjestelmiä on tarjolla). Ystäväsi hyvä suhde joutuisi lapsen saamisen myötä uudenlaiseen kasvuhaasteeseen ja kriisiin, eikä se voisi jatkua samanlaisena ”seesteisenä” suhteena. Onko naisen valinta olla haluamatta lasta yritys suojella heidän hyvää parisuhdetta?

Toisaalta lapsen saaminen voi herättää syvempiäkin pelkoja, jos esimerkiksi oma lapsuus on ollut vaikea. Voisiko tällaisia pelkoja olla myös naisen ajatusten taustalla?

Et maininnut tekstissäsi miten ystäväsi on vastannut naisen huoleen? Onko hän miettinyt ja kertonut omalta osaltaan, miten olisi läsnä ja jakamassa vastuuta? Vai ajatteleeko hän, että ”perinteinen” tapa on ainoa vaihtoehto? Mutta tarvitseeko elämän mennä perinteiden mukaisesti? Voisiko tällaisella parilla, jolla on hyvä keskusteluyhteys olla mahdollisuus toteuttaa vanhemmuus omalla tavallaan? Perinteet muuttuvat ja voivat muuttua, jos ihmiset alkavat valita toisin. Olisiko heidän mahdollista elää omanlaistaan elämää ja luoda yhteinen jaettu vanhemmuus (ja tukiverkko), joka sopisi molemmille?

Mikäli naisen kanta pysyy samana, on ystävälläsi vaikea valintatilanne puntaroitavana. Arvostaako sitä hyvää, mitä elämässä jo on vai onko toive lapsesta niin suuri, että on valmis eroamaan toiveen toteutumiseksi? Kummassakin vaihtoehdossa ystäväsi menettää jotakin arvokasta ja korvaamatonta. On tärkeää tietää mitä suree, jos joutuu sanomaan hyvästit jollekin tärkeälle ja rakkaalle asialle tai haaveelle elämässään.

Jos ystäväsi joutuisi hyväksymään naisen ratkaisun ja luopumaan lapsihaaveestaan, niin miten se vaikuttaisi hänen suhtautumiseen vaimoonsa? Pystyisikö hän työstämään ja hyväksymään naisen valinnan, ilman että se katkeroittaisi häntä? Voisiko hän surra menetyksen kantamatta kaunaa vaimolle ja ottamaan vastuun omasta valinnastaan elää lapsettomassa suhteessa? Ja vaalia sitä hyvää, jota heillä on?

Minkälaisista haaveista ja toiveista hän joutuisi luopumaan, jos hänestä ei voisi tulla isää? Mistä hän kokisi silloin jäävänsä paitsi? Miten hän mahtaisi kokea itsensä ja elämänsä lapsettomana miehenä?

Yhtenä näkökulmana haluaisin tuoda esille sen, että vanhemmuutta, uuden elämän luomista ja huolenpitämistä voi toteuttaa muutenkin kuin olemalla isä ja äiti. Voisi kuvitella, että ystäväsi vaimo voi työssään lasten kanssa kokea ja todentaa omaa äidillistä puoltaan kasvattamalla lapsia. Voisiko ystäväsi ajatella ja löytää itselleenkin tapoja toteuttaa vanhemmuutta ja olla turvallinen isähahmo joillekin lapsille? Suomessa tällaista toimintaa on järjestetty esimerkiksi yksinhuoltajaäitien lapsille, joilta puuttuu suhde turvalliseen aikuiseen mieheen (lisäksi tukiperhetoiminta, sijaisperhe, kummius, jne., aina on olemassa lapsia, jotka kaipaavat aikuisen läsnäoloa). Tällainen suhde voi olla lapsen kasvun ja kehityksen kannalta erittäin tärkeä.

Jos ystävällesi toive omasta biologisesta lapsesta nousee tärkeämmäksi ja hän eroaa – mitä hän menettäisi vaimossaan? Mitä hän joutuisi suremaan yhteisen hyvän liiton päättymisessä?

Ero on askel tuntemattomaan. Ei ole itsestään selvää löytää itselleen hyvä puoliso ja rakentaa hyvä suhde. Lapsen saaminen ei ole myöskään itsestään selvää. Se voi olla polku, joka tuo eteen uusia yllätyksiä ja haasteita. En halua näillä maalailla pelkokuvia vaan muistuttaa elämään kuuluvasta hallitsemattomuuden ja yllätyksellisyyden elementistä.

Toivon ystävällesi viisautta kuulostella itseä ja tehdä hänelle itselleen hyvät valinnat, joiden kanssa voi elää onnellista ja hyvää elämää jatkossakin. Toivon myös voimia surra ja hyväksyä elämän rajallisuus, joka tuo luopumisia eteen meille kaikille.

Perheneuvoja Maarit

Minulla on ihana, todella kiltti ja vieläpä hyvännäköinen mies. Nuorempana tämä teki mallintöitä. Olemme asuneet yhdessä 15 vuotta, seurustelleet vielä kauemmin, ei lapsia. Meillä ei ole taloudellisia ongelmia, jaamme kotityöt ja matkustelemme paljon. Harrastamme hyviä ruokia ja viinejä. Olemme työnkin takia koko ajan 24 tuntia päivässä yhdessä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olemme olleet vain muutamia päiviä erossa toisistamme.



Periaatteessa meillä ei ole ongelmana se, mitä parisuhde antaa meille molemmille tms. Meillä ei ole pelkoa eroamisesta. Olemme päättäneet, että aiomme viettää elämän yhdessä kuolemaan saakka. Nyt olemme jo olleet yhdessä yli puolet elinikää. Kumpikaan meistä ei usko irtonaisiin suhteisiin tai niin kutsuttuun seurusteluun. Naimisiin emme varmaan idealistisista syistä tule koskaan menemään.
Nainen, 38

Aina silloin tällöin tapaa parin, joka kuvaa ongelmaansa tähän tapaan: ”Meillä on kaikki asiat hyvin. Olemme toistemme parhaita ystäviä. Haluamme erota”. Te ette kuitenkaan halua erota, missään nimessä. Mutta ongelma lienee saman sukuinen, mitä mainitsemillani pareilla: ”Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta se ei tunnu hyvältä”.
Eräs vanha, kokenut pariterapeutti sanoi kerran, että todellinen parisuhde on mahdollista vasta sen jälkeen, kun pari on ollut sen kysymyksen äärellä: ”Pitäisikö meidän erota?”

Sen jälkeen me olemme valmiimpia katsomaan toisissamme ja itsessämme sekä hyviin että huonoihin puoliin ja olemaan suhteessa todelliseen ihmiseen, emme pelkästään unelmaan ja ideaaliin. Ajatus erosta (tässä tapauksessa ei siis tarkoiteta eroa) voi olla hyväksi parisuhteelle ja auttaa paria parhaimmillaan löytämään uuden tavan olla suhteessa. Tätä samaa asiaa voi kuvata eri tavoin. Parisuhde koostuu yksinkertaistettuna läheisyydestä ja etäisyydestä. Ilman toista ei ole toista.

Hyvinvoiva parisuhde on kuin hyvinvoivan ihmisen sydänviiva eli se koostuu suhteellisen säännönmukaisesta läheisyys-erillisyys -vaihtelusta. Ilman erillisyyttä parisuhteesta alkaa tulla eräänlainen hapeton tila, jossa myös läheisyys alkaa voida huonosti ja vähitellen kuolla. Tämä alkaa näkyä mm. seksin vähenemisenä ja jopa lakkaamisena. Kun erillisyys-aspekti jää puuttumaan, niin parisuhteen sydänviiva loivenee ja huonoimmassa tapauksessa alkaa muistuttaa kuolleen sydänviivaa. Erillisyydellä tarkoitan paitsi konkreettista erillään oloa, myös sitä tosiasiaa, että kaksi ihmistä on aina hyvin monella tapaa myös erilaisia. Se ei ole parisuhteen kannalta vain huono asia, vaan myös hyvä. Siitä seuraa rytmi, jossa joudumme kerta toisensa jälkeen hakemaan yhteyttä toisiimme. Eron jälkeen tuntuu hyvältä palata yhteen. Riidan jälkeen tuntuu hyvältä sopia. Toinen pysyy myös sopivasti käsittämättömänä ja mysteerinä ja parisuhteen eräänlaisena ikuisena tehtävänä on löytää yhteys yhä uudestaan.

Edellä olevat teemat tulivat mieleeni, kun luin kirjeesi. Nyt haluaisin esittää sinulle muutaman kysymyksen. Pyydän jo etukäteen anteeksi, jos ne tuntuvat provosoivilta tai loukkaavilta, sillä se ei ole tarkoitukseni. Tarkoitukseni on ennemmin yrittää auttaa sinua hieman liikuttamaan itsestäänselvyyksiä ja katsomaan löytyykö niiden alle piilotettuna uusia näkökumia.

Sanot, että ainoa parisuhdeongelma on se, että olet äärimmäisen kyllästynyt kaikin puolin täydelliseen unelmamieheesi. Kenen mielestä miehesi on kaikin puolin täydellinen unelmamies? Sinun mielestäsi? Omasta mielestään? Muiden mielestä? Entä sinä? Oletko sinäkin tuollainen täydellinen unelmanainen ja kenen mielestä? Ongelma näet on, että kaikin puolin täydellisiä unelmamiehiä tai -naisia ei ole olemassakaan. Kysyt myös, voiko liika onnellisuus olla itsellään ongelma? Tämäkin saa minut miettimään, mitä on liika onnellisuus? Onko sellainen mahdollista, vuodesta toiseen? Onko täydellisyys mahdollista vai onko niin, että kuvaamalla ihmisiä, asioita, olosuhteita täydelliseksi, suljemme jostain syystä silmämme siltä toiselta puolelta? Jos näin olisi, niin voisimme esittää kysymyksen: Mihin olette tarvinneet tätä täydellisyyttä? Miltä tuntuisi ajatus puolison ja suhteen epätäydellisyydestä, vajavuudesta, puutteista, rikkinäisyydestä?

Sanot, että ette aio missään nimessä erota. Ymmärsin, että selityksenä sanoit, että olette traditionalisteja. Toisaalta sanot, että ette tule koskaan menemään naimisiin idealistisista syistä. Ette usko irtonaisiin suhteisiin ettekä nk. seurusteluun. Minun korvissani nuo edelliset lauseesi kuulostavat siinä määrin ehdottomilta ja jopa keskenään ristiriitaisilta, että jäin miettimään, mitä ne tarkoittavat. Mieleeni tuli useita miksi kysymyksiä? Mieleeni tuli myös, että miltä tuntuisi ajatus päinvastaisesta? Mitä herättää ajatus siitä, että eroaisi? Mitä herättää ajatus naimisiinmenosta? jne. Kysyn siis vain ajatuksia ja tunteita, en sano, että niin pitäisi toimia/tehdä.

Yli 15 vuotta 24/7 yhdessä. Mihin olette tarvinneet noin paljon yhdessäoloa? Onko niin, että siihen ei ole tähän asti mahtunut edes lapsia? Entä jos aloittaisitte rikkomalla tuon rakennelman? Yksinkertaisimmillaan lakkaisitte olemasta niin paljon yhdessä. Hankkisitte kumpikin harrastuksen ja tekemistä, johon toinen ei osallistu. Lakkaisitte jakamasta kaikkea toistenne kanssa. Mitä uutta se toisi suhteeseenne? Minkälaisia uusia tunteita se toisi suhteeseenne? Toisiko se pelkoa menettämisestä, epävarmuutta oman itsen kelpaamisesta, yksinäisyyden tunnetta, kateutta ym. olennaisesti ihmisenä olemiseen liittyviä tunteita? Entä toisiko tämän kaltaisten tunteiden tunteminen myös mahdollisuuden käsitellä sitä, miten kummankin taustat ja omat varhaiset suhteessa olemisen kokemukset elävät parisuhteessanne? Toisiko tuo kaikki parisuhteeseenne uusia tuulia, uusia mahdollisuuksia liittyä toisiinne uudella, elämänmakuisella, tavalla?

Ystävällisesti,
perheneuvoja Helena