KYSYMYS: Olemme mieheni kanssa seurustelleet reilu 4 vuotta, minulla on aiemmasta liitosta 2 lasta. Koko suhteemme ajan olen ollut varovainen onnistuuko menevän nuoren miehen ja uusperheen yhdistäminen. Pitänyt sitä henkistä takaovea auki. Mies vannoo aina rakkauttaan eikä minulla ole ollut syytä epäillä uskottomuutta.
Viime keväänä saimme ensimmäisen yhteisen lapsemme ja keskustelu asuntolainasta heräsi. Joka puolelta painostettiin viimeinkin luottamaan ja niinhän sitten lopulta tein. Unelmoin kodista, matkoista, häistä, onnellisesta perhe-elämästä. Vauva kasvoi tyytyväisenä ja kesä tuli ja meni. Asuntolainaa ei vaan kuulunut. Aloimme lopulta riitelemään aivan tyhjästä, kumpikaan meistä ei saanut kiinni, miksi riitelimme.
Helpottaakseni stressitaakkaa, päätin että luovutaan nyt siitä asuntolainasta ja katsotaan mikä muu asia meitä rassaisi. Silloin mies tunnusti ettei ollut tehnyt lainalle mitään koska ei ollut varma onko meillä yhteistä tulevaisuutta. Maailmani romuttui. Minä olin riidoista huolimatta onneni kukkuloilla ja olin varma että saisimme asiat selvitettyä ja jatkettua siitä mihin jäimme. Nyt olinkin ollut onnellinen yksin ja olen varma että se onni sokaisi minut näkemästä miehen käytöksen muutosta, Päätimme kuitenkin tsempata ja varasimme pariterapiankin. 2 viikkoa kaikki oli taas hyvin, ehkä jopa paremmin kuin aiemmin. En uskaltanut herätellä unelmiani, mutta ajattelin että ehkä olemme vielä huomennakin yhdessä.
Jokin ääni päässäni epäröi ja käski tutkia miehen puuhia. Löysin epäilyttäviä faceviestejä ja jäin seurailemaan tilannetta, Mies lähti viikonloppuna yöksi töihin ja viestittely tuon naisen kanssa alkoi heti kun poistui ulko-ovesta. Koko yön seurasin reaaliaikaisesti tuota ällöttävyyttä kunnes puhalsin pelin poikki. Mies oli pahoillaan ja vannoi katuvansa. Minä taas olin nähnyt liikaa ja voin pahoin. Seksiviestejä oli lähetelty pari kuukautta, eli sen ajan kun riitelimme ja jopa kun päätimme tosissamme taas yrittää. Mies kuulemma halusi vain kokea itsensä halutuksi, ei ollut nähnyt naista livenä. Lasten vuoksi päätin antaa vielä tilaisuuden. Tuosta alkaa olla jo viikko, olen itkenyt joka päivä, kuin myös oksentanut pahaa oloani pois. Fyysinen kipu ja pahoinvointi on järkyttävä eikä luottamuksesta ole tietoakaan. Huomaan kuitenkin että mies yrittää parhaansa. Olemme hieman jutelleetkin noista viesteistä, mutta oksennus nousee suuhun jos liikaa yritän.
Onko meillä tulevaisuutta? Pystynkö enää luottamaan? Ilmapiiri kotona on muuten mukava, turhanpäiväiset riitelyt loppuivat kuin seinään kun lainasta ei tarvitse enää jankuttaa. Lapset rakastavat miestäni ja jossain tuolla kaiken valheen alla on se mies johon rakastuin. Toivoisin todella että voisin unohtaa tämän kaiken.
Pettynyt, 30
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi. Kuvat siinä, monin tavoin, sitä ristiriitaa, joka syntyy toisaalta halusta luottaa ja rakentaa yhteistä tulevaisuutta ja toisaalta niistä epäilyksistä, jotka sinua ovat alusta asti vaivanneet.
Oikeastaan melkein ensimmäinen lauseesi tavoittaa ongelman ytimen, kirjoitat, että "epäilet onnistuuko menevän nuoren miehen ja uusperheen yhdistäminen". Ja kysymyksesi edetessä tavallaan vastaat siihen itse. Monet asiat eivät toteutuneet haluamallasi tavalla, eivätkä siinä ajassa, kuin olisit tahtonut. Toisaalta kuvailet niitäkin asioita, jotka ovat onnistuneet. Päällimmäisenä yhteinen lapsi ja vanhemmuus laajemminkin: kerrot, että lapsesi ovat kiintyneet mieheesi. Voisi siis ajatella, että vanhemmuuden saralla on tapahtunut hyviä asioita, onnistumisisa.
Parisuheteen saralla olet joutunut kokemaan pettymyksiä. Sinua on loukattu ja olet menettänyt luottamuksesi. Olette myös riidelleet paljon. Oli ilahduttavaa lukea, että varasitte pariterapia-ajan. Minulle jäi kuitenkin mielikuva, ettette menneet vastaanotolle. Olisiko teillä nyt paremmat valmiudet sen aloittamiseen, ainakin aika paljon on vaakalaudalla.
Kirjoitat siitä, miten pahoin olet voinut, psyykkisesti ja fyysisesti. Se kertoo varmaan siitä, miten syvälle loukkaus on osunut. Kysyt myös, pitäisikö sinun vain unohtaa ja antaa anteeksi. Ajattelen, ettemme voi väkisin unohtaa mitään. Joistakin asioista on puhuttava, on päästettävä tunteet ulos, etteivät ne myrkyttäisi sisintämme. Samoin on anteeksiannon laita, emme voi pakottautua antamaan anteeksi. Sen aika on vasta sitten, kun oma loukkaantumisemme ja pettymyksemme ovat voineet tulla kuulluksi ja käsitellyiksi. Luulen, että pariterapia voisi olla paikka joissa voisitte käsitellä, sekä omia, että yhteisiäkin pettymyksiä ja odotuksia.
Jotain voisi arvella siitä, että miehesi koki asuntolainan ahdistavaksi tai että hän oli sinulle "virtuaalisesti" uskoton. Ne voisivat kertoa, vaikka siitä, että hänelle on lyhyessä ajassa tapahtunut paljon. Hänen elämänsä täyttävät nyt uudenlaiset velvollisuudet ja tehtävät. Ei ole aina helppo luopua entisestä, vapaammasta elämästä. Anna hänelle aikaa. Tai pikemminkin antakaa toisillenne aikaa. Tarvitsette paljon läheisyyttä ja puhumista, että luottamuksenne palautuisi ennalleen. Mutta jos haluatte molemmat sitä, uskon, että se on mahdollista.
KYSYMYS: Olen reilu 40-vuotias nainen, joka on ollut puolisonsa kanssa yhdessä 15 vuotta. Perheeseen kuuluu lisäksi 12 ja 10-vuotiaat lapset.
Yhteinen elämä on ollut koetteleva: autokolari, kodin vesivahinko ja sen myötä rahapula. Selvisimme näistä kaikista ja olemme jatkaneet yhdessä tukien perheen yhdessäoloa.
Pari vuotta sitten puolisoni jätti omat laskunsa maksamatta, minkä seurauksena häneltä meni luottotiedot. Muutama kuukausi sitä ennen nuorempi lapsi alkoi joutua hankaluuksiin koulussa.
Maksuhäiriö poistuu vuosien mittaan ja lapsi on erittäin älykäs ja selviää koulupäivistään pienryhmässä, mutta nyt minun jaksamiseni on tullut tien päähän.
Työskentelemme molemmat täysipäiväisesti ja puolisoni työpaikka on kauempana ja hän kotiutuu arkisin vasta klo 19:30 ja hän on lisäksi lähes joka lauantai töissä. Molemmat lapsemme harrastavat aktiivisesti, eikä arkisin ole yhtään vapaailtaa, jolloin en kuskaisi jompaa kumpaa lasta jonnekin.
Minusta tuntuu, että koska hoidan lasten läksyt ja kouluasiat, harrastukset, ruoan, kaupassakäynnit täysipäiväisen työn lisäksi, tarvitsisin tukea arjen pyörittämiseen. Koska puolisoni on niin paljon poissa, mietin ristiriitatilanteissa, johtuuko näkemykseni mukainen huono tapa hoitaa riita-asiat siitä, ettei hän kunnolla enää tunne lapsiaan. Minulla ei ole sukua tai tukiverkkoa lähimaillakaan, joten apua ei ole saatavilla.
Olemme yrittäneet keskustella asiasta, mutta mustavalkoisesti tiivistäen puolisoni ilmoitti minulle, että kaikki haasteet suhteessamme loppuu, kun asenteeni muuttuu. Hänen mielestään elämämme on hyvin tavallista perhe-elämää ja lapsilla on hyvä koti, hänellä on mieluisa oma työ ja itselle kiva harrastus, jossa on ystäviä. Minun pitää vain lopettaa turha stressaaminen ja elämä näyttää valoisalta.
Ongelma on, että minä näen asiat IHAN eri lailla. Tarvitsisin myös omaa aikaa, oman harrastuksen ja henkilön, joka saa minut hymyilemään. Puolisoni tullessa kotiin, suru ja ahdistus täyttää sydämen ja haluan vain pois. Miten tästä eteenpäin?
Viavaleria
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Kirjoitat koskettavasti monenlaisista vaikeuksista, esimerkiksi autokolarista, vesivahingosta ja rahapulasta. Olette selvinneet vaikeuksista yhdessä perheenne kanssa, mitä pidän arvostettavana. Kirjoitat ongelmasta, joka on varsin tuttu monille lapsiperhearkea eläville pareille. Ongelmana on arkiasioiden epätasainen jakaantuminen. Kuvailet puhuttelevasti, miten kannat vastuuta käytännössä katsoen koko kodin piiristä. Tämänkaltainen asetelma, jossa nainen kantaa vastuu koko kodin piiristä on ollut tavallinen aiemmin. Tämä on ollut mahdollista silloin, jos mies on ollut leiväntuoja ja nainen on ollut kotona. Nykyään monien perheiden tilanne on kuitenkin toisenlainen. Sinäkin kirjoitatkin siitä, miten käytte kummatkin täysipäiväisesti työssä. Juuri tästä johtuen perheenne arkisten vastuiden tulisi jakautua myös tasapuolisemmin.
Pidän kohtuuttomana, että joudut kantamaan yksin niin paljon vastuuta. Tarvitset ymmärrettävästi myös omaa aikaa, harrastuksen ja ihmisen jonka puoleen voit kääntyä. Tilanteen muuttuminen edellyttäisi kuitenkin sitä, että voisitte kantaa miehesi kanssa vastuuta yhdessä. En ole tavannut vielä parisuhdetta, jossa vaikeudet ratkeaisivat pelkästään sillä, että toinen puolisoista muuttuu. Kummankin osallisuuden tarkasteleminen on tärkeää. Pohdin kirjettäsi lukiessani, olisiko teidän mahdollista sopia yhdessä miehesi kanssa vastuiden jakaantumisesta eri tavoin? Olisiko teillä esimerkiksi ystäväperhettä, jonka kanssa voisitte jakaa kokemuksia ja saada vertaistukea? Tarvittaessa voisitte hakeutua myös alueenne perheasianneuvottelukeskukseen, jossa voisitte pohtia yhdessä miehenne kanssa, kuinka pääsisitte eteenpäin.
KYSYMYS: Olen ollut nyt jo jonkin aikaa naimisissa ja meillä on yksi uhmaikäinen poika. Viime kevät oli tosi rankkaa aikaa lapsen huonon käytöksen johdosta. Nyt onneksi jo parempaan päin menossa, mutta silti neuvolasta saatiin lähete jatkotutkimuksiin. Samalla parisuhde on ollut haasteellista. Yhteistä aikaa miehen kanssa ei tahdo löytyä ja en enää itse jaksa järjestää lapsenvahtia yms. Kun jo pelkän työ ja koti järjestelyihin menee kaikki voimat. Myös mies on tosi rankassa työssä ja aina väsynyt. Minä olisin halukkaampi, mutta mieheni ei. Tämä on aiheuttanut ongelmia meille. Ollaan puhuttu asiasta monesti, mutta silti tilanne on aina sama. Itse olen huomannut tunteeni välillä kylmenevän miestäni kohtaan ja ihastuvani milloin kehenkin. En kyllä ole mitään ikinä tehnyt muiden kanssa, mutta itseäni jo huolestuttaa se. Olen tästä maininnut miehelleni, mutta nyt mietin että ehkä se oli virhe. Jos hän nyt kokee, että en yhtään enää rakasta häntä, vaikka näin ei ole. Mitä meidän nyt pitäisi tehdä? Kaverini oli sitä mieltä, että minun pitäisi mennä puhumaan jonnekin terapiaan asiasta. Mutta millä ajalla kun pieni lapsi ja työ ?
Äiti 25v
VASTAUS: Nostit esiin todella tärkeitä aiheita. Kerrot, että sinulla ja miehelläsi on ollut rankkaa uhmaikäisen pojan ja parisuhteenne kanssa. Keskityn nyt parisuhteeseen, koska olette saamassa apua neuvolan kautta poikanne tilanteeseen. Koet, että on vaikeaa löytää aikaa toisillenne ja lapsenvahtia on työlästä järjestää. Olette molemmat väsyneitä kotiasioiden lisäksi myös työasioista. Haluaisit panostaa parisuhteeseen, mutta koet olevasi asian kanssa yksin. Toteat tunteidesi kylmenneen miestäsi kohtaan ja kerrot ihastuvasti muihin miehiin. Olet tästä huolissasi ja olet kertonut asiasta myös miehellesi. Mietit mitä teidän pitäisi tehdä, voisiko terapia auttaa ja olisiko se ajallisesti mahdollista.
On luonnollista, että parisuhteissa olevat ihmisetkin joskus ihastuvat johonkin toiseen ja /tai heillä on fantasioita muista ihmisistä. Silloin kun on tyytymätön omaan parisuhteeseen riski ihastumiseen luonnollisesti kasvaa. Monet ihastuvat, mutta pitävät rajansa sen suhteen, että mitään konkreettista ei tapahdu kuten sinäkin olet onnistunut tekemään. Hienoa, että olet ollut niin vahva! Joissain parisuhteissa on mahdollista jakaa ihastumisiaan ja fantasioitaan muista oman kumppanin kanssa. Joskus ne ehkäisevät fantasioiden toteuttamista. Hyvin tavallista kuitenkin on, että fantasioista ei voi kertoa ilman toisen osapuolen suurta loukkaantumista ja heräävää mustasukkaisuutta. Ihmiset pitävät fantasiat itsellään.
Kirjoitat kertoneesi miehellesi ihastuvasi muihin. Minulle tuli sellainen tunne, että olet saattanut tehdä sen, koska halusit hänen havahtuvan tekemään töitä suhteenne eteen. Miten hän mahtoi reagoida? Loukkaantuiko hän asiasta? Raivostuiko hän, menikö hän hiljaiseksi tai jotain muuta? Mietit luuleeko hän nyt, että et enää yhtään rakasta häntä. Olisi hyvä ottaa asia puheeksi hänen kanssaan kysymällä miltä hänestä tuntui kuulla asiasta. Rauhallisenkin reaktion takana voi olla suuria tunteita kuten riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteita ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Usein raivostumisen alta löytyy myös pelkoa, surua ja pettymystä. Kuten sinäkin, todennäköisesti myös hän miettii asiaa mielessään. Voisi kuvitella, että hänen luottamuksensa parisuhteeseenne horjuu tällä hetkellä. Sinunkin luottamuksesi on horjunut siihen, että olette tässä yhdessä taistelemassa suhteenne eteen. Toivottavasti pääsette keskustelemaan tuntemuksistanne laajemmin. Silloin voit myös kertoa, että rakkautesi ei ole loppunut, kuten kerroit.
Mielestäni teidän olisi hyvä miettiä yhdessä tilannettanne ensin keskenänne ja hakeutua pikaisesti pariterapiaan, jos keskinäiset keskustelut eivät auta. Pikkulapsiperheissä, joissa erot ovat hyvin yleisiä, ei kannata pitkiä aikoja odottaa tilanteen parantumista. Mitä pikimmin saatte apua tilanteeseen, sitä tuloksellisempaa se on. Keskustelujen avulla kuulisitte toistenne toiveita ja pystyisitte ymmärtämään toisianne paremmin. Aina on hyvä myös miettiä arjen sujumiseen liittyviä parannuksia kuten omia lepohetkiä molemmille ja yhteisen ajan järjestämistä. Mietin myös voisiko miehesi työtilanteeseen saada jotain helpotusta. Parisuhdetyytyväisyyden lisääntyessä jaksatte paremmin myös lapsen kanssa! Parisuhteenne on koko perheen kannalta tärkeä asia ja tärkeisiin asioihin on hyvä panostaa myös aikaa. Yksityiset pariterapeutit ja jotkut perheasiain neuvottelukeskukset (ilmainen apu) tarjoavat ilta-aikoja, jos virka-aikana asiointi ei ole millään mahdollista. Jos miehesi ei suostu ulkopuolisen avun hakemiseen, voisit käydä yksin esimerkiksi neuvolapsykologilla tai edellä mainituissa paikoissa.
Toivon teille oikein paljon voimia sekä rakentavia ja lähentäviä keskusteluja!
KYSYMYS: Olen 38v. naimisissa oleva 3 lapsen äiti. Aviolittoa on kestänyt 10v. Luonteeltani olen sosiaalinen, joustava ja helppo elämänkumppani, en kahlitse toista ja annan hänen totuttaa ja harrastaa itseään ja ystävät ovat minun henkireikäni. Mieheni on johtaja sekä töissä että kotona. On kova poika määräämään ja sanomaan viimeisen sanan. Kysyn aina monesti häneltä mitä mieltä hän on asioista kun teen jotakin päätöksiä,muuten siitä seuraa riitaa jos hän ei ole sanottavaansa saanut sanoa. Hän myös haluaa pistää nokkansa joka asiaan. Huonekalujen paikkoja ei vaihdeta ilman hänen lupaansa, tauluja ei laiteta seinään.. Viime kesänä leikkasin hiukseni lyhkäseksi kysymättä häneltä lupaa siihen (tiesin,että hänen mielestään naisella pitää olla pitkät hiukset) kun tukkani oli kuin hiirenhäntä.Tulin parturista kotiin ja kuulin kunniani ja hän avautui sekä naapurin, että lasten aikana niin, että tyttärelle tuli todella paha mieli ja purskahti itkuun (9v.) itsekkin ihan tärisin. Sano vielä samalla, et perutaan synttärijuhlat kun mulla on niin karmeet hiukset. Ilmoitti illalla, et hän ei tule koskaan mainitsemaan enää mitään minun hiuksistani ja nyt olen sit käyny toisen kerran parturissa ja komentteja ei ole tullut. Mieheni on kunnianhimonen tunnollinen ja kova tekemään töitä ja tunnollinen. Työssä hän on saanut arvostusta ja uskoisin, et pidetty esimies. Urheilussa hän on menestynyt nuorempana ja siitä seurauksena hän on myös ollut kiinnostunut koko elämänsä terveellisestä ruokavaliosta ja siinä sivussa olen myös saanut joululahjaksi ruokagurulla käynnin (missä homma meni aivan yli). No,se on taakse jäänyttä elämää. Viime jouluna tuli lahjaksi crosfitin alkeiskurssin lahjakortti ja sitä ennen syksyllä olin sanonut,et tiedän sen, ettei mua kiinnosta se homma, enkä halua uhrata perheenaikaa siihen. Sain mä toki muutakin häneltä lahjaksi. Eli komentti kuuluu häneltä: Minä en anna hänelle aikaa eikä hän tule minun elämässäni ykkösenä.. enkä huomioi häntä tarpeeksi.. Hän myös harrastaa metsästystä, mikä vie paljon aikaa, mutta en ole valittanut siitä. Joka vuosi hän vielä lähtee vkoksi metsästämään kavereiden kanssa, mutta mielummin hän lähtis minun kanssa. Mä en ole käynyt missään reissulla.. Hänen kaverinsa lähtee naisystävänsä kanssa 3 viikoksi ulkomaille ja tämä äiti jättää lapsensa isälle hoitoon siksi aikaa. Niin hänen mielestänsä se olisi ok,että me jätettäis omat lapset ja lähdettäis reissuun 3 viikoksi ja vaiks mun äiti hoitais niitä.. Tässä olis paljon kirjotettavaa.. mut viimeinen ongelmanydin on nyt se, että olen halunnut mennä facebookkiin n.5 vuotta sitten, mutta siitä seuraa sitten avioero, koska meidän parisuhde ei ole kunnossa ja se on hänelle sitten viimeinen niitti. Kun mä vietän sit siellä aikaa enkä panosta parisuhteeseen. Yksi syy miksi sinne olisin matkalla, kun nyt sit kohta 2 hyvää ystävääni asuu ulkomailla ja mulla ei ole aikaa kirjotella kaikille erikseen ja muutenkin. Eli olis tarkotus liittyä naamakirjaan, mutta uhkakuvat leijuu päällä.. Ystävät eivät voi ymmärtää tämmöstä rajottelua enkä kyl itsekkään.. Parisuhdeterapiaa olen ehdottanut, mut ei käy. Isäntä saa päättää niin paljon perheen asioista ja se on mulle ihan ok, mut jotkut asiat olis ihan ki a itse päättää. Oon miettinyt, et onks se jollakin tavalla narsisti.. ja niin itsekeskeinen, hänen menot ovat aina ne tärkeimmät. Vielä kaikkien vuosien jälkeen naaman eteen tulee se oma ruokalautanen, mut ei olla kiinnostuttu onko jollakin muullakin nälkä.
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi. Ensimmäisenä tulee mieleen, että kirjoituksesta kuultaa läpi paljon painetta. Kuin olisit kerännyt pitkään aineistoa, joka on tuottanut sinulle mielipahaa ja murhetta. Onko niin, ettette oikein kunnolla pysty miehenne kanssa puhumaan näistä asioista. Kun tarpeeksi kauan patoaa itseensä mielipahaa, ei vastaa loukkauksiin tai rajoittamiseen, tulee pikkuhiljaa aika tukala olo. Se olo vaikuttaa koko elämiseen, on vaikea nauttia arjesta, lapsista ja kaikesta hyvästä, kun kantaa loukkausten ja riitojen ja näkymätöntä reppua. Tärkeintä olisi siis, että voisit puhua hänen kanssaan siitä, miten koet tilanteet, joihin joudutte.
Kun kirjoitat, että ystäväsi eivät voi ymmärtää miehesi harjoittamaa rajoittelua, niin lisäät perään, ettei voi ymmärtää sitä itsekään. Aikuinen ihminen on tasa-arvoinen ja vertainen parisuhteessa, sen ei tulisi perustua kummankaan määräilyyn, rajoittamiseen tai alistamiseen. Kerroit yhtenä esimerkkinä halusi liittyä Facebookiin ja miehesi vastustuksen sitä kohtaan. Joskus suhteessa joudumme joustamaan ja luopumaan aisoista, joista pidämme, jos ne aiheuttavat toiselle jotain sellaista hankaluutta joka oikeasti on todellista. Minun on hyvin vaikea uskoa, että aika laajalle levinnyt tapa kommunikoida ihmisten kanssa, eli Facebook, voisi uhata miestäsi. Luulen, että kysymys Facebookista on vain yksi monista vastaavista. Oleellisinta on ehkä halu kontrolloida toista.
Luulen, että tarvitsisitte apua, että oppisitte puhumaan ja elämään arkea tasavertaisina kumppaneina. Tällä en tarkoita sitä, etteikö saisi olla työnjakoa, ja erilaisia rooleja ja tehtäviä. Tarkoitan sitä, ettei kumpikaan saisi kokea olevansa alistettu tai rajoitettu.
Paikkakunnallanne toimii varmasti esimerkiksi kirkon perheneuvonta. En voi taata, että saatte heti aikaa, mutta aina pääsee jonoon, ja jo se tieto, että on apua on tulossa, usein helpottaa oloa.
KYSYMYS: Meillä on mieheni kanssa pieni (4kk) lapsi. Mieheni ehdotti aikanaan lapsen hankintaa, en siis häntä siihen pakottanut.
Nyt hän ei kuitenkaan osallistu lapsen hoitamiseen ollenkaan. Hän ei hoida myöskään kotitöitä. Jos kotona menee jotain rikki (omakotitalo) niin aikansa vitkuteltuaan hän saattaa asialle jotain tehdä kun tarpeeksi monta kertaa pyydän, mutta yleensä niin huonosti että siitä seuraa vain lisää ongelmia. Töistäkin hän sai nyt potkut, joten nyt korostuu entistä enemmän se, että minä teen kaiken ja hän ei tee lähestulkoon mitään. Aikansa hän kuluttaa harrastusten parissa ja tietokoneella. Tietsikalla hän on päivässä useita tunteja, tuntuu olevan täysin riippuvainen siitä, ja suuttuu kun koitan pyytää jotain kohtuutta asioissa. Hänen mielestään käyttö on kohtuullista ja "muut on yhtä paljon". Telkkarin tuijottaminen vie myös osan ajasta. Nyt on taas viikon reissussa, ensimmäisen reissunsa teki heti kun sairaalasta palasimme, ja oli poissa puolitoista viikkoa.
Nyt nuo harrastukset vie myös kaikki hänen rahansa, ja minä olen joutunut maksella kaikki hänen ruokansakin.
Haluaisin vain normaalia perhe-elämää, mutta miehestäni ei näytä siihen olevan. En haluaisi rikkoa perhettäni, haluaisin että lapseni saisi kasvaa ydinperheensä kanssa. Rakastan miestäni, mutta en jaksa tällaista. Hänen mielestään vaatimukseni ovat kohtuuttomia, hän "ei saa tehdä mitään", eikä hän suostu lähtemään perheterapiaan. Kotona hän porsastelee eikä siivoa jälkiään, joten hän aiheuttaa minulle valtavasti lisää työtaakkaa, ja tilanne rasittaa minua henkisesti. Tuntuu että minun olisi parempi olla ilman häntä, mutta sitten taas mietin lastani. En enää tiedä mitä tehdä.
Nyt löydät Suhdeklinikan myös Facebookista!
_____________________________________________________________________________________
VASTAUS: Tunnet itsesi melko petetyksi parisuhteessasi. Miehesi, joka halusi perheeseenne lasta, ei nyt vauvan synnyttyä osallistukaan lapsen hoitoon ja kotitöihin aktiivisesti. Vastuu lapsesta ja kodista on pääsääntöisesti sinun harteillasi.
Lapsen syntymä on iso elämänmuutos. Kahdesta tulee kolme ja vauva-arki voi yllättää sitovuudellaan. Mietin, miten miehesi on mahtanut kokea tämän kaiken. Joskus voi syntyä sellainenkin kierre, että mitä enemmän nainen omistautuu vauvalle ja kodin hoitamiselle, sitä yksinäisemmäksi ja ulkopuolisemmaksi mies kokee itsensä ja sitä enemmän hän vetäytyy. Tästä taas seuraa se, että nainen kuormittuu yhä enemmän, uupuu ja syyttää miestä, joka vetäytyy lisää. Osapuolilla voi olla erilainen näkemys siitä, alkoiko noidankehä miehen arkivastuusta vetäytymisestä vaiko naisen vetäytymisestä läheisyydestä. Olennaista on se, että kehän pyöriessä kumpikin kokee yksinäisyyttä ja voi huonosti. Väärinymmärrykset lisääntyvät.
Mikä olisi teille sopiva tilanne istua alas ja puhua tämän elämänvaiheen kokemuksista? Onko miehesi tarrautunut joihinkin sinkkuelämän jäänteisiin, aikaan, jolloin reissut kavereiden kanssa ja tietokoneen ääressä istuminen saattoivat viedä ison osan ajasta? Mitä isäksi tuleminen merkitsee hänelle? Mistä hän nauttii perhe-elämässä? Mitä hän mieluiten tekee vauvan kanssa? Mikä vauvaelämässä on tuntunut vaikealta? Mihin hän on pettynyt? Mikä voisi auttaa häntä sopeutumaan uusiin vastuisiin? Voisit itse kertoa omasta kasvustasi äitiyteen. Mikä siinä on sinulle ollut helppoa ja ihanaa, mikä yllättävää, mikä vaikeaa? Mihin olet pettynyt? Mihin kumpikin kaipaatte muutosta? Jos tällaista keskustelua on hankalaa saada onnistumaan ilman syyttelyä ja riitaa, voisitte puhua näistä asioista vaikkapa yhteisellä neuvolakäynnillä terveydenhoitajan kanssa. Avoin ja molemminpuolinen tunteista, toiveista ja tarpeista puhuminen auttaisi teitä muutokseen. Muutos lähtee liikkeelle pienistä, konkreettisista teoista.
Keskustelussa on tärkeää muistella, mihin olette rakastuneet toinen toisissanne. Mikä teidän suhteessanne on ollut hyvää ja toimivaa? Miten sitä voisi löytää nykyiseen arkeenne uudelleen? Millä pienellä huomioivalla teolla voit osoittaa miehellesi, että näet edelleen nykyisen kuoren alla rakkaan kumppanisi? Ehkä pieni huomionosoitus saisi hänet vastaamaan samalla tavalla ja negatiivinen kehä välillänne voisi kääntyä pyörimään hyvään suuntaan. Jos olet aiemmin kokenut suhteesi mieheen läheiseksi ja hyväksi, arvelen, että teillä on mahdollisuus rakentaa onnea uudelleen. Se on työtä, johon tarvitaan sanoja ja tekoja.
Suhdeklinikan artikkelisarjassa etsitään ratkaisuja parisuhteen pahimpiin solmukohtiin. Tällä kertaa aiheena on työn tuoman paineen vaikutus parisuhteeseen.
Uusi artikkeli julkaistaan Suhdeklinikalla kerran kuukaudessa.
Modernin ajan ihmisen elämään on tullut paljon mukavuuksia. Työaika on virallisesti ehkä historian lyhyin. Silti työ kilpailee voimakkaasti parisuhteen ja kodin kanssa. Työ on monen ihmisen mielessä kaiken aikaa. Työelämä tarjoaa aivan uusia älyllisiä ja sosiaalisia haasteita ja houkutuksia.
Suomalaiset naiset ovat tehneet maailmanennätyksen kokopäivätöissä käymisessä. Useimmissa muissa maissa naimisiin menevät naiset alkavat omistautua kodille ja perheelle. Suomessa aikuisten on käytännössä pakko käydä töissä voidakseen asua jossakin. Väsyneet miehet ja naiset palaavat töistä kotiin, jossa odottaa uusi työmaa. Ei ihme, että työn ja kodin yhteensovittamisesta puhutaan paljon. Perheneuvoja Lauri Anttilan mielestä siitä pitäisi puhua vieläkin enemmän.
Työterveyslaitoksen vuoden 2009 tutkimuksen mukaan työssäkäyvistä yli puolet arvioi, etteivät kotiasiat häiritse juuri koskaan työhön keskittymistä. Samaan aikaan enemmistö koki, että ansiotyö aiheuttaa kotiasioiden laiminlyöntiä ainakin joskus. Asennemittauksissa perhettä arvostetaan, mutta työ hallitsee ajankäyttöä ja sanelee päivän rytmin.
Suomalaiset väittävät arvostavansa perhettä eniten
”Arvostukset vaihtelee. Milloin työ on tärkein, milloin koti. Nää menee suhdanteiden mukaan. Kun on töistä tiukkaa ja yt:t joka puolella, työ ajaa ohi. Se on vähän feikkiä sanoa, että perheen arvostus nousee. Työllä on tosi merkittävä rooli meidän hyvinvoinnin kannalta”, sanoo Lauri Anttila.
”Ihmiset tarvitsee rahaa meidän yhteiskunnassa. Jos ihmisellä ei ole rahaa, on vaikeaa löytää tärkeitä arvoja omasta itsestä, luonnosta ja vapaaehtoistyöstä. Ensi sijalla on riittävän toimeentulon takaaminen. Työ tuo sisältöä ja rytmiä päivään.”
Kuinka usein työn ja kodin yhteensovittaminen tulee esiin pariterapiassa?
”Aika usein tulee esille, se on aika iso stressitekijä monessa perheessä kyllä. Ihmiset ajattelevat, että töissä on vaikeaa. Työtä ei voi tehdä omilla ehdoilla, vaan työnantaja määrittelee ne. Työtahti on kova, ja varsinkin nää it-jutut, sähköpostit ym. tuo stressiä. Monet tuntee siitä syyllisyyttä. Monet kokee työn mielekkäänä, mutta se on selvä aikarosvo”, Anttila kertoo.
Anttilan mukaan työstään innostunut ei itse välttämättä koe runsasta työntekoa haittana.
”Työntekijä ei välttämättä koe itse ristiriitaa, mutta puoliso ja lapset voivat kokea. Kotona on vaikeaa löytää rauhallista soppea, jossa voi näpytellä rauhassa tai puhua puhelua ulkomaille.”
Duunari voi olla paras kumppani
Työterveyslaitoksen mukaan kotiaan joutuvat laiminlyömään useimmiten yrittäjät, toimihenkilöt ja esimiesasemassa olevat. Kellokortista näyttää tulleen monelle suorittavan tason työntekijälle pelastus. Asiantuntija- ja johtotehtävissä käytetään joustavaa kokonaistyöaikaa, mikä monissa tapauksissa merkitsee jatkuvaa töissä tai valmiudessa oloa. Naisilla kodin laiminlyönnin kokemukset ovat viime aikoina lisääntyneet. Psyykkinen oireilu, kuten masentuneisuuden tunne, unettomuus, ärtyisyys ja uupumus ovat myös lisääntyneet.
TTL:n mukaan tasa-arvoista kotitöiden jakoa kannatetaan nykyään yleisesti asennetasolla, mutta käytännössä perhevapaat ja kotityöt kasautuvat naisille, joille jää vähemmän aikaa ja energiaa panostaa työhön. Naiset tekevät miehiä useammin kompromisseja perheen hyväksi.
”Ihmisten asenne voi olla tasa-arvoinen, mutta onko työantajan asenne? Töissä voi olla vaikeaa lähteä pyytämään vapaata. Tämä voi olla myös rahasta kiinni. Tästä pitäisi puhua vielä enemmän. Välillä ryöpsähtää jokin isyyskeskustelu, sitten se vaietaan. Nuoret ovat erilaisia. Uusien sukupolvien mukana tulee muutos”, Anttila uskoo.
Anttilan mukaan pelkkä asennemuutos ei riitä, vaan tarvitaan muutoksia lainsäädäntöön. Perhevapaiden kustannukset voisi jakaa eläkemaksujen tapaan tasan kaikille.
Anttilan vastaanotolla eivät valita vain kotiäidit tai työelämän naispuoliset altavastaajat. Naiset saattavat satsata opintoihin ja työhön paljonkin aikaa, ja he haluavat usein varmistaa hyvän työmarkkina-aseman huonoina ja hyvinä aikoina.
”Nykyään nainenkin voi tehdä enemmän töitä”, Anttila sanoo.
Pohdimme parisuhteeseen vaikuttavia sukupuolirooleja. Eikö naisilla ole enemmän kanssasisaria, joille valittaa, että ukko on aina töissä? Uranaisen mies taas saattaa kokea, että kavereiden vaimot ovat kotihengettäriä oman siipan rinnalla.
”Kokeeko mies, ettei saa naisen huomiota? Äkkiä sitä huomiota haetaan muualta. Onko miesten lähtöherkkyys (tämän seurausta)?”, Anttila pohtii.
Usein pikkulapsiperheessä nainen huomioi Anttilan mukaan ykkösenä lapset, ja mies voi kokea olevansa syrjässä.
”Kun nainen menee (takaisin) töihin, se jatkuu, ettei parisuhteeseen satsata. Nainen haluaa oman elämänsä takaisin, oman päänsä ja oman kroppansa. Jos työpaikalla joku alkaa kiinnostua susta, tuntuu että hei, mä oon muutakin kuin ruoanlaittaja”, Anttila kuvailee.
Työpaikan ihastumiset eivät välttämättä johda mihinkään sen kummempaan, mutta loukkaukset voivat olla verisiä henkiselläkin puolella.
”Tästä voi koitua henkistä uskottomuutta, jos parisuhteen hoito on jäänyt tekemättä. Ei ole yritetty saada lastenhoitajaa ja tehty asioita yhdessä. Menty leffaan tai tehty perheen kanssa asioita. Läheisyys jää pois. Yhtäkkiä huomataan, että ollaan vieraantuneita. Kun ihmiset etääntyvät toisistaan, mitä mielelle tapahtuu? Ihminen kaipaa seuraa ja läheisyyttä ja huomiota”, Anttila sanoo.
Ihminen on kolmipyörä
Anttilan mielestä ihminen on kokonaisuus, ja kaikkien elämän tärkeiden palasten pitäisi sopia yhteen. Hän vertaa ihmisen elämää kolmipyörään. Pyörät ovat perhe / parisuhde, työ ja oma aika / mieli.
”Jos yksi kolmipyörän kumeista on tyhjä, se vaikeuttaa ihmisen elämää ja kolmipyörän etenemistä. Jos jokin tärkeä asia on huonosti, se vaikuttaa meidän koko elämään. Jos vaikka pomon kanssa ei mene hyvin, kyllä se heijastuu perhe-elämään”, Anttila muistuttaa.
Jyväskylän yliopiston tutkimukset työyhteisöjen perhemyönteisyydestä antavat samansuuntaisia tuloksia. Parhaiten työn ja kodin yhteensovittaminen sujuu silloin, kun ihmisellä on hallinnan tunne sekä työssä että kotona, ja kun hän omaa sen lisäksi myös hyvät yksilölliset stressinhallintakeinot.
Työ on mielentila
”Parisuhteessa työ on kolmas pyörä, uskottomuuteen verrattava asia silloin kun työ on tärkeämpi kuin kumppani. Se on kierre. Kun kotona on yhä vähemmän puhetta, on myös vähemmän henkistä läheisyyttä, ja se voi johtaa fyysisen läheisyyden vähenemiseen. Kumpikin alkaa järjestellä aikaansa omilla ehdoilla”, Anttila valaisee.
”Työ on usein mielentila. Ihmiset ei mene vain fyysisesti, vaan myös psyykkisesti sinne. Töissä ollaan asioiden kanssa tekemisissä. Niiden kanssa on helpompi olla kuin tunteiden kanssa. Kaikki kotona odottavat parisuhderistiriidat, lasten kasvatus, kotityöt ja uusperhekuviot ovat usein vaativampia. Työ on helpommin hallittava mielentila, joka jää helposti päälle kun työaika loppuu”, kuvailee Anttila.
”Työkavereiden kanssa on helpompi puhua asioista kuin kotona. On vaikea hypätä työmoodista arkipäivän maksalaatikkokeskusteluihin. Arkipäivän kohtaamisia on oltava riittävästi, että säilyisi semmoinen kotikieli. Pitäisi olla yhteisiä asioita, joista voi olla kiinnostunut.”
Anttilan mielestä toisen arkipäivästä kiinnostuminen voi olla vaikeaa. Ihmiset suoriutuvat usein väsyneinäkin pakollisista lasten- ja kodinhoitokuvioista, mutta kumppanin kuulumiset jäävät helposti syrjään.
Kaksi tärkeää matkaa
Mitkä ovat pahimmat ongelmat työn ja kodin yhteensovittamisessa?
”Rajapinta. Osataanko erottaa työ ja koti toisistaan, periaatteessa ja käytännössä. Työmatka ja kotimatka on loistavat sanat. Työmatkalla asetutaan työmoodiin. Kotimatkalla laitetaan työ sivuun ja aletaan miettiä kotiasioita. Mitäs me syödään tänään, pitäiskö soittaa puolisolle jne.”, Anttila sanoo.
”Jos työasioita pitää vielä illalla hoitaa, vaikuttaa se siihen, miten on läsnä perheen arjessa. Jos ei ole läsnä, rupeaa puhe loppumaan. Jos ei saa häiritä toista, alkaa se vaikuttaa henkiseen ja fyysiseen läheisyyteen. Kohta kotona on kaksi ihmistä ilman aikuista kumppanuutta.”
Mitä asialle voi tehdä?
”Ihmisten pitää opetella kalenterimenettely. Istahdetaan tiettynä päivänä alas ja tsiigataan tulevan viikon tapahtumat. Mietitään voidaanko tehdä jotain kimpassa. Suunnitellaan yhdessä myös joulut ja lomat ym.”, Anttila neuvoo.
Muitakin pieniä ja helposti toteutettavia muutoksia on tarjolla.
”Ottakaa iltateetraditio. Istukaa alas ja jutelkaa. Mitä kuuluu? Miten päivä on mennyt? Nämä ois loistavia kysymyksiä. Jos toinen pysähtyy miettimään ja vastaamaan, ja vielä kysyy, että miten sun päivä on mennyt, voi lähteä tulemaan erilaisia keskusteluja. Parisuhteessa tarvitaan yhteistä aikaa ja yhdessä olemista. Jos on lapsia, kannattaa ottaa lapset mukaan.”
Anttilan mukaan pieni teehetki ei ole kovin hurja myönnytys perheen hyvinvoinnille.
”Kiireinen ihminen kokee toisen vaativana. ”Sä et huomioi mua” -kommentti onkin vaativa”, Anttila myöntää ja jatkaa:
”Harvoin menee tunteja päivässä, jos vähän huomioi toista! Ongelmana on se, että työ on niin imevää. Miten voin pysähtyä juttelemaan kumppanin kanssa?”
Monella on ihan aidosti aikaa vieviä projekteja, kuten väitöskirjan teko. Voisiko kumppanille antaa jonkin määräajan, esimerkiksi ”teen tätä projektia kaksi kuukautta, ja sitten minulla on enemmän aikaa”?
”Kyllä. Ihminen kestää paremmin asioita, jos on määräaika. ”Mä en pysty tänään juttelemaan, kun mun pää on niin täynnä, palataanko asiaan huomenna?” Iso projekti voi olla parisuhdetta vahvistava asia. Meillä on toiveita toista kohtaan. Jos ei niistä puhuta ääneen, ne muuttuu vaatimuksiksi ja pettymyksiksi”, Anttila varoittaa.
”Jos voidaan puhua, että nyt mulla on väliaikaisesti tämä juttu, tuntuu helpottavalta. Jos toisesta tuntuu, että tätä hommaa jatkuu ikuisesti, alkaa tuntua toivottomalta. Välissä pitää olla sitä arkea.”
Mitä vaihtoehtoja on, jos on aina niitä tärkeitä juttuja?
”Jo se, että asioista ruvetaan puhumaan, vie asioita jonnekin. On tärkeätä tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Että toinen ottaa tosissaan sen, etten jaksa näin. Pitää kuunnella kiinnostuneesti ja aktiivisesti, että mitä tähän liittyy”, Anttila vastaa.
Entä jos puhe ei johda mihinkään muutokseen?
”Aina ihmiset eivät löydä ratkaisuja. Aina kuuntelu ei riitä. Aina ihmiset eivät löydä vaihtoehtoja. Sitten pari voi päätyä eroon. Jos kumppanit ovat epävarmoja tällaisissa asioissa, on tärkeää pohtia millaista elämä olisi eron jälkeen. Asia josta ei voi puhua, suurenee meidän päässä”, Anttila kertoo.
Anttilan mielestä ihmiset eivät eroa turhaan. Ero on suuri ja ristiriitainenkin asia, mutta siihen ei ryhdytä koskaan kevyesti.
”Oisko jotain ollut joskus aikaisemmin tehtävissä? Ne jotka eivät ole vielä eronneet, voivat miettiä, mitä voisi tehdä nyt”, Anttila kehottaa.
”Kummallakin on tärkeitä juttuja, kummatkin on väsyneitä ja stressaantuneita, varsinkin pikkulapsiperheissä. Voi priorisoida. Mitkä asiat on välttämättömiä hoitaa ja millä tasolla, nollasta kymppiin. Mikä asia on kahdeksan (arvoinen), mikä kuutonen ja mikä pelkkä ykkönen jne. Voi delegoida. Kuka tai ketkä tekee, ja milloin hoidetaan? Kuinka tarkasti tämä hoidetaan?”, Anttila vinkkaa.
Anttila kehottaa kiireisiä pariskuntia miettimään, onko oikeasti välttämätöntä tehdä asiat niin kuin ensin ajateltiin.
”On tärkeää olla itselleen kriittinen ja armollinen, ja toiselle armollinen”, Anttila vakuuttaa.
Aina joku superihminen pystyy hoitamaan kaiken?
”Hänelle voi sanoa, että hienoa, mä en tällä hetkellä pysty”, Anttila ohjeistaa.
Onko lapsettomilla pareilla ongelmia kodin ja työn yhdistämisessä?
”Ihan samat ongelmat on ajankäytön ja arjen jakamisen kanssa. Kohtaamattomuutta voi olla ihan samalla lailla”, Anttila kertoo.
Varoitukset menevät kuuroille korville
Auttaako se, jos ihminen ilmoittaa jo seurustelun alussa, että olen uraihminen, eikä minusta tule koskaan kotiäitiä tai -isää?
”Ihmiset eivät halua kuulla tällaista, eivätkä välttämättä ymmärrä sen seurauksia. He eivät ymmärrä, mitä se tarkoittaa vaikka kymmenen vuoden ajan, tai mitä se tarkoittaa sitten kun olen 45. Olenko tyytyväinen siihen, että mulla on oma elämä, ja riittääkö se?”, Anttila sanoo.
Mitä haluaisit sanoa nuorille aikuisille?
”Ihminen muuttuu yllättävän pitkään. Mitä me ollaan parikymppisinä voi olla jotain muuta kuin kolmekymppisinä. Mitä me tehdään isona, tai millaisia me ollaan kymmenen vuoden kuluttua? Miten lapset vaikuttaa? Me ei nähdä omaa muutosta, mutta toisen muutos voi olla vaikea hyväksyä”, Anttila kertoo.
Anttilan mukaan asioista pitää opetella puhumaan, ja keskustelua täytyy myös ylläpitää jatkuvasti.
”Moni kertoo, että ”alussa me puhuttiin, mutta nyt me ei olla kymmeneen vuoteen puhuttu”. Arjessa pitää puhua, ja pitää ottaa toinen huomioon. Mikä on se tapa, jolla toista muistaa”, Anttila herättelee.
