KYSYMYS: Olemme mieheni kanssa seurustelleet reilu 4 vuotta, minulla on aiemmasta liitosta 2 lasta. Koko suhteemme ajan olen ollut varovainen onnistuuko menevän nuoren miehen ja uusperheen yhdistäminen. Pitänyt sitä henkistä takaovea auki. Mies vannoo aina rakkauttaan eikä minulla ole ollut syytä epäillä uskottomuutta.
Viime keväänä saimme ensimmäisen yhteisen lapsemme ja keskustelu asuntolainasta heräsi. Joka puolelta painostettiin viimeinkin luottamaan ja niinhän sitten lopulta tein. Unelmoin kodista, matkoista, häistä, onnellisesta perhe-elämästä. Vauva kasvoi tyytyväisenä ja kesä tuli ja meni. Asuntolainaa ei vaan kuulunut. Aloimme lopulta riitelemään aivan tyhjästä, kumpikaan meistä ei saanut kiinni, miksi riitelimme.
Helpottaakseni stressitaakkaa, päätin että luovutaan nyt siitä asuntolainasta ja katsotaan mikä muu asia meitä rassaisi. Silloin mies tunnusti ettei ollut tehnyt lainalle mitään koska ei ollut varma onko meillä yhteistä tulevaisuutta. Maailmani romuttui. Minä olin riidoista huolimatta onneni kukkuloilla ja olin varma että saisimme asiat selvitettyä ja jatkettua siitä mihin jäimme. Nyt olinkin ollut onnellinen yksin ja olen varma että se onni sokaisi minut näkemästä miehen käytöksen muutosta, Päätimme kuitenkin tsempata ja varasimme pariterapiankin. 2 viikkoa kaikki oli taas hyvin, ehkä jopa paremmin kuin aiemmin. En uskaltanut herätellä unelmiani, mutta ajattelin että ehkä olemme vielä huomennakin yhdessä.
Jokin ääni päässäni epäröi ja käski tutkia miehen puuhia. Löysin epäilyttäviä faceviestejä ja jäin seurailemaan tilannetta, Mies lähti viikonloppuna yöksi töihin ja viestittely tuon naisen kanssa alkoi heti kun poistui ulko-ovesta. Koko yön seurasin reaaliaikaisesti tuota ällöttävyyttä kunnes puhalsin pelin poikki. Mies oli pahoillaan ja vannoi katuvansa. Minä taas olin nähnyt liikaa ja voin pahoin. Seksiviestejä oli lähetelty pari kuukautta, eli sen ajan kun riitelimme ja jopa kun päätimme tosissamme taas yrittää. Mies kuulemma halusi vain kokea itsensä halutuksi, ei ollut nähnyt naista livenä. Lasten vuoksi päätin antaa vielä tilaisuuden. Tuosta alkaa olla jo viikko, olen itkenyt joka päivä, kuin myös oksentanut pahaa oloani pois. Fyysinen kipu ja pahoinvointi on järkyttävä eikä luottamuksesta ole tietoakaan. Huomaan kuitenkin että mies yrittää parhaansa. Olemme hieman jutelleetkin noista viesteistä, mutta oksennus nousee suuhun jos liikaa yritän.
Onko meillä tulevaisuutta? Pystynkö enää luottamaan? Ilmapiiri kotona on muuten mukava, turhanpäiväiset riitelyt loppuivat kuin seinään kun lainasta ei tarvitse enää jankuttaa. Lapset rakastavat miestäni ja jossain tuolla kaiken valheen alla on se mies johon rakastuin. Toivoisin todella että voisin unohtaa tämän kaiken.
Pettynyt, 30
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi. Kuvat siinä, monin tavoin, sitä ristiriitaa, joka syntyy toisaalta halusta luottaa ja rakentaa yhteistä tulevaisuutta ja toisaalta niistä epäilyksistä, jotka sinua ovat alusta asti vaivanneet.
Oikeastaan melkein ensimmäinen lauseesi tavoittaa ongelman ytimen, kirjoitat, että "epäilet onnistuuko menevän nuoren miehen ja uusperheen yhdistäminen". Ja kysymyksesi edetessä tavallaan vastaat siihen itse. Monet asiat eivät toteutuneet haluamallasi tavalla, eivätkä siinä ajassa, kuin olisit tahtonut. Toisaalta kuvailet niitäkin asioita, jotka ovat onnistuneet. Päällimmäisenä yhteinen lapsi ja vanhemmuus laajemminkin: kerrot, että lapsesi ovat kiintyneet mieheesi. Voisi siis ajatella, että vanhemmuuden saralla on tapahtunut hyviä asioita, onnistumisisa.
Parisuheteen saralla olet joutunut kokemaan pettymyksiä. Sinua on loukattu ja olet menettänyt luottamuksesi. Olette myös riidelleet paljon. Oli ilahduttavaa lukea, että varasitte pariterapia-ajan. Minulle jäi kuitenkin mielikuva, ettette menneet vastaanotolle. Olisiko teillä nyt paremmat valmiudet sen aloittamiseen, ainakin aika paljon on vaakalaudalla.
Kirjoitat siitä, miten pahoin olet voinut, psyykkisesti ja fyysisesti. Se kertoo varmaan siitä, miten syvälle loukkaus on osunut. Kysyt myös, pitäisikö sinun vain unohtaa ja antaa anteeksi. Ajattelen, ettemme voi väkisin unohtaa mitään. Joistakin asioista on puhuttava, on päästettävä tunteet ulos, etteivät ne myrkyttäisi sisintämme. Samoin on anteeksiannon laita, emme voi pakottautua antamaan anteeksi. Sen aika on vasta sitten, kun oma loukkaantumisemme ja pettymyksemme ovat voineet tulla kuulluksi ja käsitellyiksi. Luulen, että pariterapia voisi olla paikka joissa voisitte käsitellä, sekä omia, että yhteisiäkin pettymyksiä ja odotuksia.
Jotain voisi arvella siitä, että miehesi koki asuntolainan ahdistavaksi tai että hän oli sinulle "virtuaalisesti" uskoton. Ne voisivat kertoa, vaikka siitä, että hänelle on lyhyessä ajassa tapahtunut paljon. Hänen elämänsä täyttävät nyt uudenlaiset velvollisuudet ja tehtävät. Ei ole aina helppo luopua entisestä, vapaammasta elämästä. Anna hänelle aikaa. Tai pikemminkin antakaa toisillenne aikaa. Tarvitsette paljon läheisyyttä ja puhumista, että luottamuksenne palautuisi ennalleen. Mutta jos haluatte molemmat sitä, uskon, että se on mahdollista.
Kaikkea hyvää!
perheneuvoja Kati
2 kommenttia
Kati minäkin
3.11.2015 08:32
Olen kokenut vastaavaa ja voin vahingosta viisastuneena kertoa etten ainakaan minä päässyt asiasta yli. Mieheni vakuutteli ettei koskaan enää loukkaa minua eikä viestittele vieraiden naisten kanssa mutta melkein samaan syssyyn kun edellinen juttu loppui alkoi uusi. Mies käynyt yksin terapiassa selvittämässä omaa päätään muttei sekään tunnu auttavan.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
shiwan8
4.11.2015 15:01
Kumpikin on osoittanut olevansa kaikkea muuta kuin luottamuksen arvoinen. Hän liehittelemällä muita naisia, sinä koska olet valmis rikkomaan lakeja päästäksesi käsiksi hänen yksityisasioihinsa. Kummankaan moraalinen selkäranka ei kestä. Onko mielestäsi teillä näillä elementeillä realistisesti tulevaisuutta?
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin