Suhdeklinikka

Ensimmäinen parisuhteeni alkoi ollessani 17-vuotias ja hän oli samalla elämäni ensirakkaus. Seurustelimme 6 vuotta, kunnes hän lopulta jätti minut meidän 6 vuotis päivänämme. Suhteessamme oli jo jonkin aikaa mennyt huonosti, mutta vielä huonommin minulla meni oman perheeni kanssa, ja elin elämäni ensimmäistä hyvin raskasta ja pelottavaa kriisi aikaa. Olin exälleni äärimmäisen vihainen, että hän lähti juuri silloin kuin olisin häntä eniten tarvinnut, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että taisteltuani itse tuon jakson läpi, teki minusta vahvemman.

Ensimmäisen suhteeni jälkeen päätin, että otan aikaa itselleni ja en syöksy heti seuraavaan suhteeseen, vaan annan haavojen parantua rauhassa. Puolen vuoden päästä erosta oli ensimmäinen kerta kun oli jotain mahdollisen uuden suhteen alkua, mutta se loppui parin viikon hauskan yhdessä olon jälkeen. Kun mitään vielä ei oikein ole kerinnyt tapahtua, muuta kuin hyvä olo siitä, että jotain voisi tapahtua, kunnes yhtäkkiä ei tapahdukkaan mitään ja koko homma lässähtää siihen. Tältä herralta sain kaivella tiedon ulos ettei hän haluakkaan kanssani mitään. Tietenkin se sattui, sillä edellisen suhteen ero oli vielä tuoreena mielessäni, mutta toivuin suhteellisen pian.

Tästä vuosi ja tapasin "vanhemman version ensirakkaudestani". Hän oli minua vanhempi, asui toisessa maassa ja tapasimme kerran kuukaudessa ja skypetimme lähes päivittäin ja lopulta pari kertaa viikossa. Tämä kesti puolivuotta ja alkoi hyvin romanttisissa merkeissä Italian Toscanassa, kunnes kaukosuhteen pitäminen yllä alkoi ilmeisesti väsyttää häntä ja minä lopulta vedin homman poikki.

Tuli seuraava.. kaksi, melkein kolme viikkoa hauskaa yhdessä oloa. Pusuja, haleja, hauskaa, ihanaa, pieni toivon kipinä. Olin avoin ja kerroin, että missä asioissa minulla saattaa olla vaikeuksia. Vaikken ole absolutisti minun saattaa olla vaikea kestää biletystä ja haluan toisen tietävän, ettei tarvitse ihmetellä + itse en baareissa roiku ynm. "Tosi asioiden" kertomisen jälkeen meni pari kolme hassua päivää ja sitten meidän piti puhua, yhtäkkiä ne vaaleanpunaiset tunteet olivatkin kadonneet ja ollaankin vain kavereita.

Vuosi meni, ystäväni erosi, teki profiilin, tapaili ja löysi, aikaa meni 3 viikkoa. Nyt he ovat olleet yli puolivuotta yhdessä ja homma näyttää toimivan. Hän kehoitti minua tekemään profiilin, mitä vastaan olin pitkään ollut. Ajatus siitä, että tapaisin jonkun perinteisellä tavalla tuntui "oikeammalle". Neljä vuotta siitä, että on ollut oikeasti jonkun kanssa oikeassa parisuhteessa, alkoi tuntua ja aattelin, että pakkohan sitä on kokeilla. Ehkä toivoin, että kaikki tapahtuisi yhtä hienosti ja nopeasti mitä ystävälläni. Kaikkea sitä voi toivoa ja kuvitella.

Omalla saralla homma lähti hyvin hitaasti käyntiin. Ensinnäkin, että olisin saanut jonkun juttelemaan kanssani jolle laiton viestiä.. Tai, että joku joka säväyttää ottaisi yhteyttä. Lopulta pääsin ensimmäisille treffeille! Meillä oli tosi hauskaa, nauroimme, juttelimme taukoamatta, ymmärsimme toisiamme ja täydensimme toisiamme. Tuntui kuin olisin tuntenut hänet aina ja samalla se ihastuttava uuden löytäminen. Niin monessa asiassa hän oli hyvin saman oloinen ja tapainen kuin minä itse ja olin jo hyvinkin innoissani tästä. Juttelimme myöhään yöhön myös niistä vaikeista asioista, hän kuunteli ja tuntui oikeasti tajuavan ja oli hommassa mukana. Pari päivää tämän jälkeen hän perui meidän treffit ja pyysi sporttisen illan sijaan minut kahvilaan. Siellä hän kertoi minulle, että hänelle oli valjennut näinä muutamina päivinä itseään tutkittuaan, ettei hänellä olekkaan niin syviä tunteita minua kohtaan ja haluaisi olla mieluummin kaveri, jos minulle sopii. Tämä tuli minulle hyvin suurena yllätyksenä, sillä hän oli antanut minulle hyvin toisenlaisen kuvan ja nyt hän pahoitteli siitä, että oli johdatellut minut harhaan. Pettyneenä totesin, että valitettavasti johdatit.

Otin aikaa ja jälleen kasasin itseni, poistin profiilini hetkeksi ja lopulta palasin takaisin. Oli kiinnostuneita, kiinnostavia, muutamia treffejä, juttuja jotka eivät johtaneet mihinkään.

Sitten sain tosi hauskalta tyypiltä viestiä ja nauroin hänen jutuille ratketakseni. Tuntui kuin olisin nauranut vuoden naurut yhdessä päivässä. Oi, miten hän maalasikaan taivaan sanoillaan. Valitettavasti tulin kipeäksi ihan alkumetreillä, mutta romantikkona hän kävi ikkunani alla! Puhuimme puhelimessa ja punastelin ikkunan takana. Olipa outoa, hassua ja aivan ihanaa. Mehän vasta aloimme juttelemaan toisillemme vajaa viikko sitten! Puolivointisena tapasin hänet pari päivää tämän jälkeen. Osaksi flunssan takia en ollut ihan kokonainen itseni, mutta taisi siinä olla vähän pelkoakin, vain pari kuukautta sitten minua oltiin pahasti johdatettu harhaan.

Ekoilla treffeillä hän puhui siitä kuinka saan hänen sydämmen hakkaamaan, kuinka vedän häneltä jalat alta (kukaan ei ollut sanonut minulle noin aiemmin), vaikka ja mitä kaikkea ihanaa ja aloin olla aika sulaa vahaa vaikka koitinkin kovin pitää itseni kasassa. Pian näimme jo toisilla treffeillä, ja sitten hän tuli luokseni mukanaan kitaransa ja hän soitti ja lauloi minulle ja ihastui siitä, että minustakin lähtee ääntä. Jälleen kauniita sanoja ja vaikka kuinka yritin olla ajattelematta asioiden edelle ajattelin, että tässä se on! Nyt päätin, etten heti kerro kaikkea menneisyydestäni, mutta kerroin jotain alkoholismista ja jotain muuta pieniä juttuja. Tiesin, että jossain vaiheessa oli kerrottava enemmän. En halua joutua siihen tilanteeseen, että ollaan oltu yhdessä 4 vuotta ja sitten asiat tulevat esille yllätyksenä, vaikka se alkaa nyt tuntua oikealle vaihtoehdolle.

Niin kävi, että elämäni yksi vaikeimmista päivistä osui sitten meidän kolmannen viikon kohdalle. Minut irtisanottiin ja viestissä jossa kerroin hänelle tästä tietenkin surun murtamana, hän vastasi siihen, että universumi on epäreilu ja että hänelläkin on ikävää kerrottavaa. Viimeisen kerran kun tapasin hänet hän oli tuntunut hieman etäiseltä, mutta olin ajatellut, että se johtui siitä, että hänellä oli kiire. Ja nyt se selvisi miksi. Hän oli illan hiljaisina hetkinä tutkiskellut sydäntään ja huomannut, ettei olekkaan valmis deittailemaan ja että haluaisi olla kanssani mieluummin kaveri. Vastasin hänen teksiviesteihin mahdollisimman lyhyesti ja vältellen, sillä tiesin etten siinä mielentilassa pystyisi sanomaan mitään rakentavaa. Isku molemmille poskille samana päivänä.

Meni pari päivää ja hän laittoi minulle jotain viestejä ja ajattelin, että ehkä pystyn oikeasti olemaan vain kaveri. Pari viikkoa myöhemmin päätin poistaa profiilini, sillä tulin siihen tulokseen, että ehkä tämä hetki elämässä pitää elää näin ja sitten kun on päässyt kaikesta surusta yli niin voi keskittyä taas uusiin ihmisiin, enkä ollut muutenkaan seurannut tilannetta viimeiseen kuukauteen. Mutta minkä tein, kävin kuitenkin katsomassa hänen profiilia. Järkytyin sillä näin, että hän oli käyttänyt sovellusta viime yönä. Olin hyvin loukkaantunut tästä, sillä tietenkin ajattelin että ihminen joka on juuri sanonut, ettei ole valmis deittailemaan ei roikkuisi deitti palvelussa? Vai olenko minä jotenkin tyhmä ajatellessani näin? Myönnän, että olin salaa toivonut, että tässä tapahtuisi vielä joku käänne ja hän sittenkin haluaa minut, muttat että hän olikin valmis seuraavaan? Närkästyneenä laitoin hänelle mahdollisimman asiallisen viestin, jossa kerroin olevani erityisen loukkaantuntu siitä kohtelusta mitä hän on minuun kohdistanut.

Puhuin suuni puhtaaksi siitä lähtien, miten hän ei ollut kohdannut minua kasvotusten asiallaan laittaa juttumme poikki, vaan teki sen viestillä, siitä miten hänen kauniit sanansa johdattivat minut tarkoituksellisesti harhaan sillä miten muutenkaan kuun ja tähtien taivaalta nappaamista voi ymmärtää? Ja miten hän oli sählännyt parin muun jutun kanssa ja miten hän käytti deitti sivua vaikka minulle hän oli kertonut, ettei ole valmis deittailemaan. Tiesin hänen eronneen kesällä, mutta olin ymmärtänyt, että he olivat olleet vain ystäviä jo pitkään. Hän vastasi viestiini, ettei tietenkään ollut halunnut loukata minua ja että on osittain ansainnut viestini moitteet. Tässä uudessa viestissä yhtäkkiä me emme olleetkaan sopivia toisillemme, enkä minä ollutkaan se kauan kadoksissa ollut tyttö joka tupsahti hänen elämäänsä... vaan, että hän oli aistinnut, että jotain oli tullut meidän väliin ja niin etten olekkaan sopiva hänelle. Lopulta en vastannut tähän enään mitään, sillä en tiennyt mitä sanoa.

Mielessäni vaan poukkoilee ajatukset, että miksi universumin pitää olla niin ilkeä kokoajan? Miten tämä voi olla näin vaikeaa? Mitä minä en näe vai syttyykö parin viikon jälkeen otsaani valo: "vaikea lapsuus", "vaikea suhde isään", "ei pidä alkoholismista" tai jotain muuta roskaa joka saa miehet pakenemaan?

Minulla ei ole kuin muutama asia mitä toivon toiselta, ei alkoholisti / bilettäjä, ei tupakoi, on +/- 4-vuotta ikäiseni, mahdollisesti luova tai harrastaa jotain luovaa.. ja todennäköisesti tummempi piirteinen viehättää minua enemmän kuin vaalea, ja suomalainen olisi kiva... Tietysti aina melkein kaikesta voi joustaa.

Myönnän, että olen hyvin loukkaantuntu viimeisen tapauksen käytöksestä, mutta että saman tapainen kaava on jatkumoa aiemmalle, ensin suuria tunteita ja sitten ne katoavat? Pettymyksiä läpi elämän. Miten tähän voi vaikuttaa? Tietenkin minulle herää ajatus, että teenkö jotain väärin? Olen luonteeltani iloinen ja positiivinen, olen hyvä suutelemaan ja harrastan säännöllisesti monipuolista liikuntaa eli olen tavallisen kokoinen. Ehkä en sovi samaan muottiin mihin suurin osa ja olen vähän boho jostain kulmasta, mutta mitä, eikö varmasti ei barbie-tyttö kelpaa suurimmalle osalle? En ole täydellinen, enkä odota että se toinenkaan on, sillä täydellisyys löytyy epätäydellisyydestä. Olen tällainen ja olen tyytyväinen tällaisena, mutta oloni horjuu sillä oikeasti olisi ihana tulla kotiin ja käpertyä oman kullan kainaloon, syödä illal hänen kanssa ja jutella myöhään yöhön ja tehdä seikkauluja yhdessä ympäri maailmaa.

Varmasti tähän ei ole yhtä oikeaa vastausta, mutta... milloin on hyvä alkaa puhumaan "vaikeista" asioista? Siitä, että isä on alkoholisti? Että lapsuus oli mitä oli.. ajoittaan tosi kivaa.. ajoittain epämielyttävää? Siitä, että olen välillä omalle äidilleni äiti ja että äitini on masentunut ja pari kertaa meinannut tehdä itsemurhan? Ja tietenkin haluan puhua näistä asioista sille toiselle, ei niin, että se toinen on oma henk.koht psykiatrini vaan kuin paras ystäväni. Että jos olen surullinen joskus noista asioista, niin voin halata häntä ja hän ymmärtää, että tarvitsen sen halauksen juuri nyt.

Eikä ole reilua sitä toista kohtaan kertoa näistä asioista?

Koitan saada jotain perspektiiviä tähän tilanteeseeni. Tiedän, että olen fiksu ja pystyn selittämään näitä asioita itselleni aika hyvin, mutta joskus liika on vaan liikaa. Heijastaako lapsuuden jutut / 5 vuotta sitten tapahtuneet jutu oikeasti niin paljon, että ne vaikuttavat näin suuresti? Mitä ihmettä niille voi tehdä, ne on ollutta ja mennyttä, miten voin enempää hyväksyä niitä, mitä olen jo hyväksynyt vai pitääkö ne hyväksyä? Tuntuu kamalalta ajatella, että tämä olisi vain huonoa tuuria tai kohtaloni on elää 30 koiran/kissan kanssa ja harmaantua yksin. Ok, en ole niin epätoivoinen, mutta on vaikea luottaa siihen, ettei sieltä tule taas seuraava täydellisen oloista, suurilla sanoillaan ja täydellisillä eleillään vaan harhauttaakseen uudestaan. Tuntuu turvallisemmalta hankkia koira, sillä se rakastaa sen kolmen viikon jälkeenkin.

Tunnen hienoja miehiä, aivan todella kauniissa parisuhteissa.. joten tiedän, että heitä on. Tai ehkä parhaat on viety päältä? Ehkä omat vaaleanpunaiset lasit alkavat olla niin naarmuiset, että välillä siihen on vaikea uskoa, että joku hieno, ihana tyyppi riittäisi mullekin.

Tapasimme mieheni kanssa netissä viisi vuotta sitten. Molemmat olemme yli nelikymppisiä ja meillä molemmilla on teini-ikäiset lapset.

Minä asuin maaseudulla omassa talossa ja mies on syntyjään kaupunkilainen ja eleli kaupungissa. Mies jotenkin ihastui maalaiselämään ja minuun aivan suunnattomasti ja halusi todella nopeasti muuttaa yhteen. Se tapahtui kuin huomaamatta, muistan ajatelleeni silloin, että oho tämähän meni nopeasti, mutta ajattelin, että katsotaan miten käy. Muistan, etten alussa kokenut mitään jättisuurta rakastumisen tunnetta, hänen kanssaan oli vain hyvä olla.

Alussa jo minua häiritsi kovasti se, että juttelimme paljon, jopa aamuyöhön saakka alkuvaiheessa useasti, mutta suurimmaksi osaksi minä olin kuuntelijana ja kuuntelin hänen tarinoitaan ex-suhteistaan ja naisistaan jne.. Mietin jo silloin, että olenko enemmänkin terapeutti. Mies oli kuitenkin aivan hullaantunut minuun.

Muutimme siis yhteen ja aloimme remontoimaan taloa. Lapset tulivat toimeen ihan ok, vaikkakin kasvatusperiaatteemme olivat aivan erilaiset. Minä ja lapseni olemme äänekkäitä ja näytämme tunteemme avoimesti, itkemme ja nauramme ja hänen perheensä taas on tottunut siihen, että tunteita ei juurikaan näytetä eivätkä lapset saa pitää meteliä.

Menimme kihloihin parin vuoden yhdessäolon jälkeen.

Kun olimme olleet pari vuotta yhdessä, oli mieheni jättänyt vahingossa auki erään nettisivuston ja totta kai vilkaisin sitä ja huomasin, että hän oli käynyt keskustelua naisten kanssa. Petyin kovasti ja meille tuli siitä suuri riita. Jo silloin heräsi epäilys, että minkähänlaista peliä hän mahtaa pelata. Mieheni on ollut minua kohtaan hellä ja kohdellut todella hyvin, mutta usein kun olimme yhdessä ihan missä tahansa, hän pälyili erittäin kiinnostuneena kauniita naisia todella aktiivisesti ja se kieltämättä häiritsi minua. Yhtäkkiä hän innostui uudesta ammatista ja kouluttautui siihen, tässä ammatissa hän saa olla lähes poikkeuksetta tekemisissä naisten kanssa ja hän jatkuvasti minulle kertoikin minkälaisia naisia, minkänäköisiä ja kuinka kivan oloisia siellä on. Hän kertoo välillä yksityiskohtaisesti kuinka joku nainen selvästi yrittää iskeä häntä ja tekee niin ja näin ja häntä naurattaa ja hymyilyttää.

Tuolla koulutuksessa hän tapasi myös naisen, jonka kanssa hänestä tuli hyvä ystävä. Hän alkoi tekstiviestitellä tämän naisen kanssa ja ahkerasti myös Facebookissa käydä keskustelua. He kävivät päiväsaikaan kahvilla ja mies sanoi, että hän vain auttaa tätä naista pääsemään alkuun tässä työssään. Mieheni ei kuitenkaan koskaan ole ollut mikään baareissakävijä, että siitä häntä ei voi syyttää, jos olemme menneet juhlimaan, lähes pääsääntöisesti olemme käyneet yhdessä ja meillä on ollut yleensä hauskaa.

No loukkaannuin jonkin verran, kun sain tietää, että mieheni on aktiivisesti tekemisissä tämän naisen kanssa ja kertoi minulle siitä vasta sitten, kun hänen oli pakko, kun kyselin, kenen kanssa hän niin aktiivisesti Facebookissa kirjoittelee.

Huomasin, että hän alkoi välillä jättää kihlasormuksen kotiin ja sanoi, että se hiertää treenatessa.

Epäilykseni olivat heränneet ja ihan huvikseni eräänä päivänä ryhdyin selailemaan netin deittipalstoja. Löysin mieheni deitti-ilmoituksia kaikilta suomalaisilta deittipalstoilta, pettämissivustoilta sekä yhdeltä seksiseuraa hakevalta sivustolta. Jokaisessa hänellä oli sama nimimerkki, nimimerkki, jota hän käyttää kaikissa muissakin palveluissa ja on minunkin tiedossani. Olin aivan musertunut.

Olin kuitenkin vuosien aikana rakastunut mieheeni syvästi, meillä oli paljon yhteistä, tykkäsimme lomailla yhdessä ja nauroimme joskus paljonkin. Arki oli haastavaa uusperheen arkea, miehellä oli yhden lapsensa kanssa suuria ongelmia ja lastensuojeluviranomaisetkin puuttuneet asiaan.

Mutta olimme hyvin läheiset ja tämä tieto deittipalstoista tuli minulle shokkina. Itkin koko päivän ennen kuin mies tuli kotiin ja päätin, että kerron hänelle heti, että tiedän.

Kerroinkin ja mies toki hätkähti, mutta pokkanaamalla sanoi, että eihän se mitään tarkoita, katselen vain siellä ja etsin uusia ystäviä. Mutta että koskaan, en koskaan, ole pettänyt sinua. Hän vain katselee kuulemma. Siinä kaikki. Hänen mielestään elämä voi jatkua samaan malliin kuin ennekin. Hän on muutenkin sitä mieltä, että se mikä on sallittu miehille ei ole sallittu “akoille”, kuten hän meitä naisia kutsuu. Tasa-arvoa hän ei kannata, vaan miesten pitää saada tehdä miesten juttuja.

Jouduin jälleen kerran painamaan villaisella omat tunteeni. Mies ei ole koskaan kestänyt itkua, vaan lähtee yleensä pois, jos olen joskus itkenyt ja sanoo, että no niin ryhdistäydy.

Jatkoimme yhteiseloa, minulla oli kadonnut luottamus, mutta jatkoin elämää normaaliin tapaan. Itkin usein yksin ja mietin suhteen tulevaisuutta.

Olen elämää nähnyt aikuinen nainen ja siksi koen olevani vahva ja tasapainoinen, joten aloin miettiä olisiko parempi muuttaa pois ja katsoa mitä elämä tuo tullessaan. Mies suunnitteli tämän “ongelmalapsensa” muuttoa meille. (Minulta ei kysytty voiko hän muuttaa, vaan ilmoitettiin, että olemme exän kanssa päättäneet, että tyttö muuttaa meille.) Silloin päätin, että nyt tai ei koskaan. Vuokrasin asunnon kotipaikkakunnaltani, josta olimme muuttaneet kaksi vuotta sitten pk-seudulle, koska mies halusi ja minä muutin vain siksi, ettei tulisi eroa, koska mies ilmoitti, että hän muuttaa ja silläsipuli, sinä teet omat ratkaisusi, tule mukaan tai jää tänne. Päätimme, että pidämme kaksi asuntoa, mutta olemme silti yhdessä. Nyt olen asunut puoli vuotta omassa kodissa, jossa viihdyn erinomaisesti. En tiedä olemmeko yhdessä. Emme ole puhuneet asiasta. Mies lopetti täysin kihlasormuken käytön ja kun kysyin siitä, hän ilmoitti, ettei tämä mitään kihloissaolemista ole, kun sinä teit päätöksesi ja muutit pois (hän oli viimeisen vuoden aikana useaan kertaan sanonut, että voithan aina muuttaa takaisin “kotiasi”, jos ei täällä asiat kelpaa).

Välillä soittelemme joka päivä montakin kertaa ja joskus olemme kuulematta toisistamme pariin viikkoon. Mies sanoi, ettei hänellä ole ollut ketään muuta naista, ettei hän jaksa edes alkaa lämmittelemään ketään, kun siinä on oma vaivansa ja sinä oot niin tuttu ja turvallinen ja hän tietää saavansa laatua (seksiä). Mutta edelleen hänellä on ilmoitukset kaikilla deittisivustoilla, Facebook-kavereiksi tulee kokoajan lisää ja lisää naisia ja mies kertoo minulle jatkuvasti naisista, joita hän tapaa työssään ja kuinka moni tulee niiiiiin lähelle ja yrittää iskeä ja häntä edelleen vain naurattaa.

Tässä eräänä päivänä sanoin hänelle, että olemme nyt eronneet ja hän saa tehdä mitä hän haluaa, ettei hänen tarvitse minulle raportoida tekemisistään, mutta että kiva jos voimme olla ystäviä. Hän oli lähdössä illan viettoon ja jotenkin muuttui sen jälkeen, kun olin hänelle tuon sanonut. Hän soitteli minulle usein ja pyysi käymään, vietimme useita viikonloppuja keskenämme ja lasten kanssa yhdessä ja meillä oli mukavaa, mutta seuraavana päivänä hän saattoi olla kylmä ja välinpitämätön, minusta tuntui usein tosi pahalta noiden päivien jälkeen. Tuntuu, että hän haluaa nyt vain seksiä ja läheisyyttä, niin kauan kuin tulee jotain muuta.

Minä olen hauska, omillani toimeentuleva, sporttinen ja nätti nainen ja tiedän, että monet miehet ovat kiinnostuneita minusta, mutta en tiedä, miksi ihmeessä tämä irroittautuminen tästä “exästäni” on niin vaikeaa. Olemme soutaneet ja huovanneet puoli vuotta ja tuntuu, että asia ei vain etene. Haluaisin päästää irti oman otteeni, mutta ne ihanat muistot vuosien varrelta aina houkuttavat pitämään kiinni ja hän on kuitenkin kuin perheenjäsen ja “kuuluu elämääni”. Ja seksi, joka on hänen kanssaan aivan järjettömän mahtavaa :)