KYSYMYS: Olemme seurustelleet pari vuotta. Meillä on 10kk ikäinen lapsi, ja minulla on kaksi lasta edellisestä liitosta. Asumme miehen talossa, mutta tunnen ulkopuolisuutta. Koen myös, että suhteessamme yhdeksi haasteeksi on noussut vanhemmat lapseni, heidän elatuksensa, heidän kasvattamiseen liittyvät kysymykset ym. Emme ole yhteisellä aaltopituudella emmekä saa keskusteltua asioita selväksi.
Yritän itse puhua tunteistani, yritän selvittää asioita, mutta seinä on noussut vastaan. Mies antaa ymmärtää suorin sanoin sanoen, ettei jaksa kuunnella enää saman toistoa ja jankkaustani. Silti asiat eivät selviä. En koe tulevani ymmärretyksi ja alkaa tuntua, että arvomme ovat liian erilaiset. Liian usein kuulen lauseita "jos lapsiani ei olisi", "minä en lapsiasi elätä enkä maksa heidän olemistaan".
Olen taloudellisesti ahdingossa, sillä olen hoitamassa nuorimmaista isän toiveesta kotona alkusyksyyn saakka. Taloudellisesti minun tulisi kyetä alentuneella maksukyvylläni tarjoamaan lapsilleni, itselleni sekä tälle suhteelle ne edellytykset kuin minulla olisi töissä käydessä. Se on mahdotonta, eikä mies kykene kunnolla tulemaan asiassa vastaan isompien lasteni vuoksi. Hän on tiennyt jo tavatessamme lapsistani ja muuttaessamme tähän taloon, olen tehnyt selväksi, millainen kuvio tulee olemaan eli myös vanhemmat lapseni tulevat olemaan pääsääntöisesti meidän kanssamme vaikka isäänsä tapaavatkin.
Olen arjet yksin, mies on keikkatyössä muualla ja sekin oli tiedossa. Minua odottaa kolmivuorotyö hoitovapaan jälkeen, johon en luonnollisestikaan voi palata enää tässä tilanteessa. Yritän hakea uutta paikkaa. Minulla on työtapaturmana sattunut niskavamma, joka vaatisi lepoa päivän mittaan sekä säännöllistä lääkitystä kipuun. En pysty arjessa juurikaan lepäämään, sillä olen aina yksin lasten kanssa. Lääkkeitä en voi ottaa ilman toista aikuista, sillä ne vaikuttavat voimakkaasti keskushermostoon ja menen niistä pöhnään. Olen siis hyvän tahdon ja positiivisten ajatusten varassa.
Asumme paikkakunnalla, jossa kukaan ei käy meillä kylässä. Yhteydenpito ystäviin on olemassa, mutta läsnäolevia ihmisiä ei. Meillä kävi viimeeksi vieraita tammi-helmikuussa, kun lapsellani oli synttärijuhlat. Joulun alla olin erittäin uupunut. Vauva valvotti ja minulla on erityislapsi, joka vaatii jatkuvaa aikuisen valvontaa. Olisin tarvinnut huolehtimista osakseni, olisin tarvinnut apua lasten kanssa mutta myös selviytyäkseni väsymyksestä ja masentuneesta olostani. Mieheni kanssa oli mahtavat riidat niihin aikoihin. Itkin polvillani hänen edessään että auttaisi minua, mutta hän halveksi, oli kylmä, vastasi vihaisesti enkä saanut riittävästi tukea. Minun on vaikea luottaa häneen rinnallani, sillä koen ettei ole lunastanut paikkaansa.
Tarvitsisin näyttöä että uskaltaisin luottaa, minulla ei ole apua ollut saatavilla, siksi se niin vaikeaa. Hän joskus on, joskus ei ole. En koskaan tiedä milloin mitenkin. Olen työstänyt oloani ilman lääkkeitä ja ammattiapua. Olen todella yksinäinen, mutta oloni on kohenemaan päin.
En silti tunne olevani rakastettu enkä koe olevani tasa-arvoinen, sillä en kykene missään vaiheessa, vaikka palaisin töihin, lunastamaan paikkaa tässä parisuhteessa, sillä vanhemmat lapseni ovat jotenkin aina välissä. En koe, että voisin heidän kustannuksellaan ja tästä kaikesta mustasta huolimatta jatkaa tätä suhdetta ja siltikin sydämeni kysyy, että onko tämä todella loppuun nähty?
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Se sai minut mietteliääksi. Sinulle on tapahtunut paljon asioita viime vuosina. Olet aloittanut uuden parisuhteen ja muuttanut miehesi taloon isompien lastesi kanssa. Teille on syntynyt vauva. Työelämään paluusi lähestyy… Siis paljon isoja elämänmuutoksia, jotka vaativat sopeutumista kaikilta perheenjäseniltä.
Uusperhekuvioissa on tyypillistä, ettei kahdenkeskistä seurusteluvaihetta juurikaan ole vaan lapset ovat mukana kuviossa alusta alkaen. Tämä asettaa uusparisuhteelle omat haasteensa. Onkohan teillä ollut mahdollisuutta kahdenkeskisyyteen ja rauhassa toisiinne tutustumiseen? Kirjoitit, että tunnet ulkopuolisuutta talossa... Kyseessä on kuitenkin myös sinun ja lastesi koti. Olisi tärkeää, että voisit ulkopuolisuuden tunteen sijaan vähitellen tuntea itsesi enemmän "sisäpuoliseksi". Olisikohan tämä mahdollista?
Uusperheen muotoutumiseen katsotaan menevän useita vuosia. Aikaa ja kärsivällisyyttä siis tarvitaan. Minkälaisia odotuksia sinulla ja kumppanillasi mahtoi olla uusperhettä perustaessanne? Mitkä odotukset ovat täyttyneet? Mihin olette joutuneet pettymään? Entä minkälaisia odotuksia sinulla ja kumppanillasi on tulevaisuudelta? Ovatkohan nämä odotukset yhteensovitettavissa? Mistä olette valmiita tinkimään? Entä mikä on teille luovuttamatonta?
En tiedä isompien lastesi ikää, mutta oletan heidän olevan joka tapauksessa erilaisessa kehitysvaiheessa kuin pienokaisenne. Lisäksi yksi lapsistasi tarvitsee erityistä tukea. Nämä edellä mainitut asiat asettavat vanhemmuudelle omat haasteensa. Oman jaksamisesi kannalta olisi tärkeää, että voisit jakaa näitä haasteita kumppanisi kanssa. Kirjoitit kaipaavasi enemmän apua ja tukea mieheltäsi. Olet kertonut tarpeistasi ja toiveistasi-jopa itkenyt polvillasi hänen edessään. Kirjoituksestasi välittyy yksinäisyys ja uupuneisuus. Lisäksi kuvasit taloudellisia ja terveydellisiä huolia. Jäin miettimään, että kuinkahan kauan mahdat jaksaa jatkaa nykyisessä, monin tavoin kuormittavassa tilanteessa?
Kirjoitit olevasi hyvän tahdon ja positiivisten ajatusten varassa. Nämä ovat hyviä voimavaroja, mutta eivät ehtymättömiä. Myönteinen elämänasennekin tarvitsee säilyäkseen edes jossakin määrin vastavuoroista ystävällisyyttä, lämpöä ja myötätuntoa. Jos näitä ei ole saatavilla, on riskinä myönteisyyden hiljainen hiipuminen, uupuminen, ehkäpä kyynistyminenkin. Kirjoitit, ettet kykene lunastamaan paikkaasi uudessa parisuhteessasi, sillä isommat lapsesi ovat jotenkin aina välissä. He ovat kuitenkin sinun lapsiasi ja vain kerran pieniä. Uusperheasetelmassa uudelta kumppanilta vaaditaan aikuisuutta hyväksyä tämä tosiasia. Kirjoitit, ettet voi lastesi kustannuksella ja kaikesta mustasta huolimatta jatkaa tätä suhdetta. Olet siis ilmeisesti pohtinut myös eroajatuksia.
Kirjoitit sydämesi kysyvän, onko tämä (suhde) todella loppuun nähty. Tämä on iso kysymys, johon sinun täytyy itse löytää vastaus. Onkohan niin, että molemmat vaihtoehdot - sekä suhteen jatkaminen että siitä luopuminen - tuntuvat kovin raskailta? Kumpaa valintaa arvelet katuvasi vähemmän vuosien kuluttua?
Omien tunteittesi ja ajatuksiesi kirkastamiseksi suosittelen sinua hakemaan keskusteluapua. Sitä voit lähteä kyselemään vaikkapa lastenneuvolan tai terveysasemasi kautta. Suomessa toimii 41 kirkon Perheasiain neuvottelukeskusta, joista voi myös saada ammatillista keskusteluapua ihmissuhdekysymyksissä. Palvelujen piiriin voi hakeutua yksin tai kumppanin / perheen kanssa. Älä jää yksin murheidesi kanssa vaan ota ensimmäinen askel kohti muutosta jo tänään!
Lämpimin ajatuksin
Perheneuvoja Kaisa
15 kommenttia
shiwan8
6.6.2014 14:48
Ei se homma voi mennä niin, että hankitaan pari lasta jonkun kanssa ja sitten etsitään uusi mies elättämään ne lapset. Jos lapsilla on isä niin pyydetään mieheltä lisää rahaa. Jokainen hoitakoon oman jälkikasvunsa ja jos ei riitä rahkeet niin pyytää apua valtiolta.
Onhan se ikävää, jos rahat ei riitä, mutta tosiaan, ei se ole muiden kuin lasten vanhempien ja ehkä valtion homma pitää lapset leivässä ja vaatteissa. Toki apua saa pyytää ulkopuolelta, mutta pitää ymmärtää, ettei ulkopuolella kellään yksityishenkilöllä ole mitään velvollisuutta rahoittaa näiden lasten elämää ja että jos hän/he valitsevat olla osallistumatta rahallisesti niin siitä on turha heittä alkaa parjaamaan.
Mitä miehen käytökseen tulee, jos tarina sen osalta pitää paikkaansa, en nyt ihan ymmärrä miksi hän niin suhtautuu kirjoittajaan. Ehkä tästä olisi hyvä saada se toisenkin osapuolen kanta selville.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Dia
6.6.2014 17:47
Parisuhde on usein naiselle tärkeämpi kuin miehelle. Lisäksi tunteiden ja ajatusten verbaalinen läpikäynti sujuu naisilta paremmin kuin miehiltä koska aivojen eroavaisuudet. Miehille on ominaista vetäytyä omiin oloihinsa keksimään ratkaisua ja ahdistumaan siitä ettei sitä ole jo.
Tämä tieto tuskin hirveästi lohduttaa, mutta saattaa auttaa ymmärtämään.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
NOMAD_1
9.6.2014 12:21
Sanoisin mieluummin, että MIEHILLÄ ON TAIPUMUS keskittyä niihin ongelmiin, jotka ovat ratkaistavissa - ja sivuuttaa naisia helpommin ongelmat, joihin ei ole ns. pysyvää ratkaisua (naisten taipumuksesta alempana). Tällaisen asennoitumisen myötä sivuutetaan helposti sellaiset ongelmat, joihin ei ole ratkaisua, mutta jotka vaativat valintaa. Uusperheen muodostaminen on erinomainen esimerkki tällaisesta kysymyksestä, johon Shiwan antaa tyypillisen miehisen vastauksen eli geenit/biologian rajanvedon työkaluna ja yhteiskunnan tuen tätä täydentämään: "Jokainen hoitakoon oman jälkikasvunsa ja jos ei riitä rahkeet niin pyytää apua valtiolta."
Shiwan ei pysty näkemään uusperheen muodostamista valintana. Jos uusperheeseen liittyy, niin ottaa vastaan sen kokonaisuuden, joka on alusta alkaen selvästi näkyvillä. Toki biologisella isällä on lainmukainen elatusvelvollisuus ja tätäkin laajempi moraalinen velvollisuus auttaa kohtuuden rajoissa sen, mitä pystyy (rahallisesti ja muutenkin). Jos biologinen isä tässä kuitenkin epäonnistuu tai jättää velvoitteensa täyttämättä, niin mitä pitäisi ajatella uusperheen isästä, joka ei auta valittua puolisoaan/perhettään? Shiwan kutsunee tätä järkeväksi omasta geeniperimästä huolehtimiseksi, mutta muiden pitäisi nähdä se itsekkäänä pienisieluisuutena, mitä se onkin. Ihmisten keskuudessa biologista vanhemmuutta täydentää sosiaalinen vanhemmuus eli kuka lapsen varsinaisesti kasvattaa. Esimerkiksi jos sijais/kasvattiperheen lapsesta tulee hyvä ja arvostettava ihminen, niin pelkät geenit soppaan heittäneen on parempi olla paukuttelematta henkseleitään. Vastaavasti jos omasta lapsipuolesta tulee kelvoton tapaus, niin tästä on vaikea pestä käsiään toteamalla, etten minä tehnyt mitään tai osallistunut kasvatukseen millään tavoin. Jo edelleä mainitun kaltaisen tai minkä tahansa muun mallin antaminen on kasvatusta (kukaan ei kiistäne mallioppimisen merkitystä - monkey see, monkey do?) Kaikissa tapauksissa geenit ovat jotain, mitä kannamme itsestämme riippumatta, joten kiitos ja kunnia hyvistä sellaisista kuuluu ihmisen sijaan luonnolle. Kunnia jaetaan niille, jotka käärivät hihansa ja käyvät parhaansa mukaan sekä valittuja että yllätyksenä tulleita kasvatusvelvollisuuksiaan täyttämään (ja tässä yllätys tarkoittaa vahinkoraskautta, ei piiloteltuna elättäjää etsivää uusperhettä).
Toki nainenkin voi yrittää päästä helpolla ja hankkia pelkän elättäjän lapsilleen ja tällöin mies tekee virheen uusperheansaan astuessaan. Toisaalta se, joka tulee uusperheeseen vain itsestään ja jälkikasvustaan huolehtimaan, virittää vastaavan ansan. Tällaisesta järjestelystä voidaan kenties myös sopia suoraan ja avoimesti, mutta kuka kutsuisi tällaista perheeksi? Yllä mainitussa tapauksessa mies tuntuu vielä ahdistaneen naisen taloudelliseen pulaan pyytämällä tätä jäämään kotiin heidän yhteistä 10kk-ikäistä hoitamaan. Jos äiti on tällä tavoin ansiotyön ulkopuolella molemmille tärkeää asiaa hoitamassa, niin kyllä leivän ja muun tarpeellisen ansaitseminen jää miehen velvollisuudeksi - siis koko perheen eikä vain omien geeniensä suhteen. Perhe on kokonaisuus, johon kuuluvat huolehtivat toisistaan. Perhe on myös jotain, mikä pitäisi aina valita, eikä koskaan ratkaista. Ja valinta on sitä, että vastaa myös kysymykseen miksi? eikä vain mitä? Siis: kun olette ylpeitä suunnitelluista eli ei-yllättäneistä lapsistanne, niin miettikääpä myös, miksi alun alkujaankaan hankitte lapsia (ja tässä vastaus, koska muutkin tai koska se olisi kohta ollut mahdotonta, on selkärangatonta lauman mukana kulkemista).
Mielestäni NAISILLA ON TAIPUMUS palata ratkaisemattomiin kysymyksiin uudelleen ja uudelleen (minkä mies kokee helposti jankkaamiseksi). Sinänsä asioihin palaaminen on hyvä juttu, mutta jos niihin palataan kerta toisensa jälkeen tuomatta käsittelyyn mitään uutta, niin silloin kyse todellakin on jankkaamisesta. Jos toista vaaditaan kuuntelemaan saman toistoa, niin silloin häntä painostetaan sen hyväksymiseen sellaisenaan. Toisaalta asioiden vatvominen yksin tai tähän suostuvassa seurassa on niihin totuttautumista: asiaa ei ratkaista eikä edes yritetä ratkaista millään tavoin, mutta se alkaa toiston seurauksena tuntua tutummalta sekä sellaisena turvallisemmalta ja hyväksyttävämmältä.
Mielestäni yllä kuvatussa kommunikaatio-ongelmasta keskeistä onkin se, kieltäytyykö mies kuuntelemasta saman jankkaamista vai kieltäytyykö hän keskustelemaan aiheesta kokonaan. Miehelle ja naiselle tyypilliset asioiden käsittelytavat voivat täydentää toisiaan ja erityisesti niiden yhdistelmällä voidaan välttää molempien sudenkuopat: nainen ei päästä miestä hylkäämään valintaa vaativia elämän keskeisiä kysymyksiä ja mies ei anna naisen jankata puutteellista ratkaisua ensin turvalliseksi ja sitten hyväksytyksi sellaisenaan, kun asiaan voi vielä tuoda jotain uutta ja kokonaisuutta valaisevaa. Elämä on oppimista ja oppiminen elämistä, mutta päättämättömyys ja/tai valintaa vaativien kysymysten kiertäminen ei riitä kumpaankaan...
shiwan8
9.6.2014 20:39
Nomad, kun päätät jatkossa valehdella minusta niin koita nyt hyvä ihminen valehdella jotain sellaista joka on edes osittain totta. Kai sinä nyt ymmärrät, että väitteesi jota kukaan ei pysty edes puoliksi todentamaan tarjolla olevasta materiaalista ei mene läpi ainoallekaan ihmisille jonka ÄO on isompi kuin kenkänsä jenkkiläinen kokonumero. :D
Dia
10.6.2014 23:48
Nomad: olen samaa mieltä siitä, että uusperheen muodostamisessa vallitsee tietyt säännöt ja siinä tilanteessa on kohdeltava pientä biologisesti itselleen vierasta mutta aikuisista riippuvaista lasta reilusti sekä epäitsekkäästi. Lapsen rankaiseminen oman egonsa tähden on sairasta.
Olisi harhaanjohtavaa sanoa, että naiset tekee asiat tavalla A ja miehet tavalla B. Ihminen on monimutkainen kokonaisuus ja puhtaasti feminiinistä tai maskuliinista ihmistyyppiä ei välttämättä ole enää olemassakaan. Olemme sekoituksia.
Feminiinisiä piirteitä ovat mm. perheyksikön pysyvyydestä huolehtiminen sekä sanattoman viestinnän vahva tulkintakyky. Siksi naiset "vatvoo" ja haluaa perheen. Näin siis virtaviivaisen yksinkertaisesti.
Maskuliinisia piirteitä ovat taas yksinolo, joskus puhtaasti voimaan tai aggressioon painottuvat kommunikointi- ja olemistavat. Tämäkin muutama mutka oikoen ilmaistu.
Ääni
9.6.2014 00:17
Aika surullista, että naisella on ulkopuolinen olo omassa perheessään. Ymmärtäisin ulkopuolisuuden tunteen, jos vanhemmat lapset olisivat tulleet miesystävän mukana. Silloin voisi jopa olla sellainen "minä ja he" asettelu.
Kumppanin taloon muuttaessa voi helposti tulla sellainen olo, että se on kumppanin koti. Se on todella valitettava asia, mutta sen uskoisi muuttuvan ajan myötä. Ehkä kyse on enemmänkin asenteesta? Jos henkilö ei alitajuntaisesti halua nähdä kumppanin kotia omana kotinaan, niin ei tunne tule siitä muuttumaan.
On aika iso juttu alkaa seurustella ihmisen kanssa, jolla on jo lapsia. Mutta mies tiesi mihin oli ryhtymässä. Se ei kuitenkaan edellytä sitä, että hän olisi taloudellisesti vastuussa naisen lasten huolehtimisesta. Kuten toinen ihminen jo täällä kommentoi, kyllä vastuu on lasten äidillä ja isällä, sekä valtiolla.
Naisella on yhteensä kolme lasta ja hänellä on kotiäitinä vaikeuksia elättää vanhemmat lapsensa - olisikohan tässä tilanteessa parasta, että nainen palaisi työelämään? Siten hän saisi elätettyä kaikki lapsensa, ja kinastelut raha-asioista miehen kanssa varmasti vähenesivät. Sen lisäksi tekisi varmasti hyvää saada hieman vaihtelua arkeen ja kokea itsensä taas itsenäiseksi.
Ihmiset katsovat asioita aina VAIN omasta näkökulmastaan. Mikä on naisen miesystävän näkökulma? Kokeeko hän olevansa pelkkä elättäjä? Myös töissäkäyminen on raskasta ja saa helposti hermot kireäksi. Asioista puhuminen on toimivan suhteen peruskivi, mutta puhumisella ja asioista jankuttamisella on iso ero.
Yllä olevan kirjoituksen tilanteessa minua säälittää eniten nuo kaksi vanhempaa lasta. He varmasti kokevat olevansa ei-haluttuja ja tiellä. Naisen kirjoituksesta ei hehku yhtään myötätuntoa heitä kohtaan - tuli enemmänkin sellainen kuva että he todellakin vain vaikeuttavat elämää. Aikuiset ihmiset tekevät omat päätöksensä elämässä, kukaan ei ole uhri. Valitettavasti samaa ei voi sanoa lapsista.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Hohoijakkaa....
9.6.2014 11:52
Minulla on kokemusta uusperhe kuviosta ja sen pohjalta en oikein ymmärrä kirjoittajan ahdistusta miehen haluttomuudesta osallistua kirjoittajan omien lasten kustannuksiin tai kasvattamiseen.
Itselläni on kaksi lasta edellisestä liitosta eikä nykyinen vaimoni osallistu mitenkään heidän elättämiseensä eikä edes yritä leikkiä olevansa lasteni "äitipuoli". En ole häntä ikinä vaatinut elättäjän/äitipuolen rooleihin ja homma on sujunut mielestäni hyvin.
Lapsillani on oma äitinsä ja lähtökohtaisesti lapsen elättäminen kuuluu lasten vanhemmille.
Ilmeisesti joillakin nykyajan naisilla on vaan ihmeellinen käsitys siitä että heidän kotileikkiinsä pitäisi kaikkien osallistua, varsinkin siihen kustannuspuoleen. Poimitaan ns. "rusinat pullasta". Elämä ei ole aina kivaa. Kasvakaa aikuisiksi !
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
shiwan8
9.6.2014 20:36
Tässä tulee juurikin esiin se sarjamonogamian tuottama ongelma. Lisäännytään yhden miehen/naisen kanssa ja sitten kun uusi mies/nainen ei otakaan 100% edellisen paikkaa niin koetaan pettymys.
Ehkä sekin olisi hyvä ymmärtää, että jos itsellä lapsia on kahdesta suhteesta niin lapsen vanhemmilla olevaa suhdetta ja kiintymystä lapseensa on turha ruveta vaatimaan kolmannelta osapuolelta (exältä tai nyxältä). On aivan normaalia, että ihminen haluaa sijoittaa resurssinsa ensisijaisesti omiin lapsiinsa.
todelihmettelija
10.6.2014 14:50
Minusta semmoinen ei ole mikään perhe missä kaikilla on omat rahat ja omat asiat, se on kommuuni. Suhteesta näyttää puuttuvan rakkaus.
Jos ottaa jo aiemmin lapsia tehneen, pitää tietää mitä tekee. Lapset ovat AINA. Puolisot voivat vaihtua.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Dia
10.6.2014 23:50
Näinpä. Itsekkäiden aikuisten maailmassa kärsivät lapset, koska heillä ei ole mahdollisuutta poistua ikävästä kuviosta.
Yh-vanhemman pakettiin kuuluu lapsi. Tälle lapselle ei tarvitse olla ylikiva ja maailman mukavin, mutta totaalinoraaminen satuttaa lasta ja opettaa hänelle. välinpitämättömyyttä.
shiwan8
3.7.2014 15:43
Kysymys on vain siitä onko reilua, että uusi kumppani elättää vanhan lapset vai ei? Minä olen sellaisen kasvatuksen tuotos jossa yksi olennainen osa oli kantaa itse vastuu omista teoistaan. Tässä tapauksessa maksaa itse itsensä tuottamat kustannukset. Sellaisesta esimerkki on lapsi. Pois lukien valtion tuet, ei tulisi mieleenkään lähteä maksattamaan kumppanilla hypoteettiseten kersojen elämää. Minun lapseni, minun vastuuni, minä huolehdin.
Vastaavasti voi kysyä asiaa niin, että miten heikko itsekunnioitus ihmisellä pitää olla, että lähtee elättämään jonkun toisen lapsia parisuhteessa?
Elinkustannukset, jollaisia lapset eivät siis ole, ovat sitten täysin eri juttu.
Muuten penskoja on syytä kohdella asallisesti olivat omia tai ei.
TokaPirkko
14.10.2014 09:56
Mitenköhän tässä kävi??? Olisi mielenkiintoista tietää tarkemmin millaisista kasvatuksellisista ongelmista oli kyse tai oliko raha asioissa kyse elinkustannusten vai lasten henk.koht.tarpeiden maksamisen ongelmasta?
Vastaa kommenttiinElän itse uusperheessä, meillä on yhteinen pieni mieheni kanssa ja miehelläni on kaksi lasta edellisestä suhteestaan. En voisi kuvitellakaan maksavani hänen lastensa tarpeita. Ostan heille kyllä silloin tällöin jotakin, eikä meillä ole erillisiä ruokia kaapissa mutta rahankulun perheessämme pitää ehdottomasti mennä niin että en minä heitä elätä. Vaikka väkisinhän vähän elätän koska elatusmaksuthan pienenee huomattavasti koska asun täällä.
Kasvatus ongelmia meilläkin on ollut koska erolapsihan herättää vanhemmissaan sääliä ja silloin voi olla vaikea pitää jämptejä sääntöjä. Lisäksi jos ex-pari on riitaisa niin edes heillä ei ole yhteisiä sääntöjä. Ei aloittajalla mistään tällaisesta ole kyse? Uutena puolisona käy lievästi sanottuna hermoon katsella kun niitä erolapsi reppanoita paapotaan ja ne on ihan sekaisin sen vuoksi. Onneksi tällaisetkin asiat voivat korjaantua jos niistä pystytään reilusti puhumaan ja sopimaan uusparina yhteinen linja. Paras olisi tientenkin että myös ex-parilla olisi yhteinen linja. Uusi puoliso tarvitsee myös lomaa lapsipuolistaan, toivottavasti aloittajan lasten isä on lastensa kanssa säännöllisesti ja tarpeeksi, myös lasten vuoksi.
Ilman muuta lapset tulee hyväksyä osana pakettia ja kohdella heitä hyvin. Mutta tulee myös huolehtia uuden puolison hyvin kohtelusta ettei tilanteesta tule hänelle kohtuuton. Toivon teille kaikkea hyvää.
Vastaa kommenttiin
ettlllldjojvijijbib
27.10.2014 15:19
Kun asutaan yhdessä ja tulot yhteensä ovat riittävät ei valitettavasti mikään yhteiskunnallinen tahokaan tule rahoittamaan äidin lasten kuluja. Olisi ollut hyvä miettiä näitä asioita ennen yhteenmuuttamista sekä varsinkin ennen yhteisen lapsen suunnittelua. Vastaavasti naisen lasten biologinen isä ei ole vastuussa tämä ussioperheen tilanteesta, vaan osallistuu elatusavun mukaan lastensa kuluihin. Kuluja voidaan toki tarkistaa tulotason laskiessa.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Ihmettelijä
15.3.2016 14:30
Kylläpä on vastuutonta toimintaa. Aloitukden kirjoittaja ei ole tainnut arvoida yhtään voimavarojaan ja taloudellista tilannettaan, kun on mennyt hankkimaan lapsen uuden miehensä kanssa ja vielä jäönyt kotiin hoitamaan vauvaa. Jos on jo kaksi lasta ja vakava sairaus, niin voisiko elämä olla yhtään helpompaa ilman uutta vauvaa? Voisiko isä jäädä hoitamaan lastaan ja äiti menä töihin. Ihan vapaahetoisia valintoja kaikki.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Uusperhekuviossa
9.8.2019 05:29
"Miten heikko itsekunnioitus ihmisellä pitää olla, että lähtee elättämään jonkun toisen lapsia parisuhteessa?"
Sitä kutsutaan rakkaudeksi. Rakkauteen kuuluu arjen jakaminen sekä toisen hyväksyminen lapsineen.
Minä kustannan joskus mieheni lapsen elämistä, mieheni kustantaa joskus minun lapseni elämistä. Sitä kutsutaan yhteistaloudeksi. Pöyristyttävää että joku ajattelee tämän johtuvan siitä, että meillä olisi molemmilla heikko itsekunnioitus. Ihmistyyppi, jonka toivon ettei koskaan lähde mukaan uusperhekuvioon aiheuttamaan lapsille lisätraumoja siitä miten he ovat "jonkun toisen ongelma". Sanoisin, että heikko itsekunnioitus on sillä vanhemmalla joka tällaisen yksioikoisen ihmisen kanssa lähtisi edes harkitsemaan uusperhekuviota.
Ihmissuhteessa autetaan ja tuetaan toista sekä jaetaan asioita. Sitä kutsutaan välittämiseksi ja rakkaudeksi, myös kodiksi. Ei ihmekään että eroja on paljon, kun ihmiset jo lähtökohtaisesti suhtautuvat parisuhteeseen kuten markkinatalouteen.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin