KYSYMYS: Olen toisessa liitossani, yhdessä oloa on kestänyt 9 vuotta. Edellisestä liitostani minulla on kaksi teini-ikäistä lasta, ja se liitto päättyi ex-miehen alkoholiongelmaan. Tapasin pian eron jälkeen nykyisen mieheni, joka tarjosi minulle kaiken sen mistä olin jäänyt paitsi: turvallisen perheidyllin. Huomasin jo alussa että ns. syvemmällä tasolla olemme hyvin erilaisia, mutta pidin tärkempänä normaalia perhe-elämää. Mieheni on lisäksi minua monta vuotta nuorempi. Saimme kaksi yhteistä lasta, ja hetken uusperheemme oli täydellinen.
Nyt kupla on puhjennut. Reilu vuosi sitten olimme asumuserossa puoli vuotta, koska kotiäitiurani päättyi ja aloin luomaan omaa uraani, ja miehen oli vaikea hyväksyä sitä. Tuohon aikaan liittyi oma elämänkriisini, vaihdoin alaa ja mietin muutenkin että kuka olen ja mitä haluan. Koko asumuseron olimme paljon tekemisissä ja koin, että mieheni ei pystynyt päästämään irti, ja toisaalta minäkään en. Palasimme yhteen, kun erossakaan osattu olla. Paluuseen liittyi puoleltani myös pelkoa etten pärjää yksin. Mikään ei kuitenkaan reilussa vuodessa yhteenpaluun jälkeen ole muuttunut: koen, että meillä ei ole henkistä yhteyttä, mies on arvaamaton, haistattelee kun keskustelutaidot loppuvat, ei tule toimeen teinieni kanssa ja koen voimattomuutta. Ihanasta miehestä on tullut silmissäni kypsymätön, henkisesti köyhä mutta kuitenkin hyvä isä omille lapsilleen.
Ero pyörii päivittäin mielessäni, mutta sitä estää häpeä. Enkö onnistunut tässäkään? Pitäisikö tätä vain kestää, vaikka en saa tästä sitä mitä parisuhteelta toivoisin? Mies on myös tyytymätön, syyttää pihtaamisesta ja nalkuttamisesta. Olemme käyneet kaksi vuotta pariterapiassa, mutta se ei ole kantanut arkeen asti. Onko vain niin että olemme liian erilaisia? Mitä teen teinien kanssa? Pilaanko heidän nuoruuden kun isäpuoli kyykyttää? Kuvioon on tullut myös puoleltani halveksunta: mies on mustasukkainen ystävistäni ja miespuoleisista kavereista, ja minun on vaikea kunnioittaa häntä tästäkin syystä. Mustasukkaisuus tuli kuvioon vasta asumuseron aikana kun mies luki salaa viestejäni uudelle miespuoliselle tuttavuudelle. Tämä tuttavuus pyörii mielessäni vieläkin, koska juttu oli laitettava jäihin yhteenpaluun vuoksi. Pelko esti minua viemään eroa loppuun asti, koin että miehelläni on liikaa aseita minua vastaan. Ajattelin myös että ikäkriisissä ei pidä tehdä isoja päätöksiä. Ikäkriisi on ohi, mutta miksi silti tuntuu tältä?
Mies on pohjimmiltaan kiltti, avulias ja herkkä, mutta menee herkästi hyvin arvaamattomaan tilaan jolloin alkaa lapsellinen uhkailu ( lasu-ilmoitusuhkailu, vie lapset minulta, en saa pennin latia). Ja kuitenkin koen että hän on tavallaaan sosiaalisesti riippuvainen minusta, murehdin miten hänen käy jos tästä lähden. Teinityttöjen ja pienempien tyttöjen takia myös murehdin, miten he selviäisivät "uudesta" erosta? Mutta itseltäni ahdistus on poissa, se joka oli asumuseron aikoihin päällä, ero ahdisti ja pelotti mutta tavallaan ei enää. On jopa hieman tunteeton olo. Kun mies suutuspäissään häipyy, toivon ettei se palaisi. Mutta aina se palaa. Uhkailee vain. Enää ne vain eivät vaikuta minuun kuin ennen.
Tinja, 40v
VASTAUS: Kirjoitat, että olette muodostaneet uusperheen yhdeksän vuotta sitten. Jäin miettimään, kuinka asetelma on toiminut ja toisaalta muuttunut näiden vuosien aikana. Kirjoitit, että uusi puolisosi tarjosi sinulle alun perin sitä, mitä vaille olit jäänyt aiemmin; turvallisen perheidyllin. Oliko tämä idylli olemassa jo ennen yhteisten lastenne syntymää? Kuinka puolisosi ja vanhemmat lapsesi kiintyivät alun perin toisiinsa? Missä vaiheessa yhteiset lapsenne syntyivät? Joidenkin arvioiden mukaan uusperheen eri kehitysvaiheiden läpikäyminen vie 4-7 vuotta, joidenkin arvioiden mukaan uuden perheen vakiintumiseen voi mennä jopa 15 vuotta! Kirjoitit, että yhteisten lastenne syntymän jälkeen uusperheenne oli jonkin aikaa täydellinen... Minkälainen se silloin oli? Mitä kaipaat tästä ajasta?
Kirjoitit, että "kupla" puhkesi niihin aikoihin kun kotiäitiytesi päättyi ja aloit luoda omaa uraasi. Kokiko miehesi tämän (itsenäistymisesi) jotenkin uhkaavaksi? Kirjoitit myös henkilökohtaisesta ikäkriisistäsi, jolloin pohdit mm. alavalintaan liittyviä kysymyksiä. Oliko mies silloin tukenasi? Yrititte väliaikaisella asumuserolla ratkaista tilannetta, että se ei tuonut odotettua muutosta. Kirjoitit, että yhteenpaluuseen liittyi omalta puoleltasi pelkoa, ettet pärjäisi yksin. Haastaisin sinut hieman tutkimaan tätä pelkoa. Missä asioissa arvelet, ettet pärjäisi? Vanhemmuudessa? Työn ja perheen yhdistämisessä? Yksin (aikuisena) olemisessa? Talouden pidossa? Vai jossakin muussa? Jos tulkitsen oikein, parisuhteeseenne liittyy henkisen väkivallan piirteitä (syyttelyä, arvostelua, kontrollointia, uhkailua, yms.) Kuinka kauan jaksat tätä vielä? Sanotaan, että muutos tapahtuu vasta kun jäämisen kipu on lähtemisen kipua suurempi... Kumpaa pelkäät tällä hetkellä enemmän; parisuhteeseen jäämistä vai siitä lähtemistä? Jos luen tekstiäsi oikein, niin parisuhteen päättämistä hidastaa ainakin pelko ja häpeä "epäonnistumisesta". Kyseessä on kuitenkin sinun ainutkertainen elämäsi!
Kirjoitit, että olette käyneet kaksi vuotta pariterapiassa. Mikä siinä on mielestäsi toiminut? Mikä ei ole toiminut? Pariterapia on mahdollista muuttaa myös erotyöskentelyksi silloin, jos yhdessä niin sovitaan. Silloin pohditaan, minkälainen olisi mahdollisimman "hyvä ero" niin aikuisten kuin lastenkin kannalta. Suosittelen teitä jatkamaan vielä terapiakäyntejä ja pohtimaan myös erovaihtoehtoa. Joskus käy niin, että kun erosta (edes teoriassa) puhutaan, se voi kirkastaa jotakin tai antaa aivan uusia näkökulmia. Erosta puhuminen ei välttämättä johda eroon, joskus jopa päinvastoin. Puhuminen kannattaa aina! Pariterapeutin kanssa voisitte pohtia myös henkilökohtaisen psykoterapiaprosessin mahdollisuutta. Arvelen, että mahdollisesti sinulla on vielä joitakin käsittelemättömiä asioita edellisestä, kuormittavasta liitostasi ja sen päättymisestä. Olet ymmärrettävästi huolissasi myös lastesi tulevaisuudesta. Näitä huolia olisi hyvä jakaa ammatti-ihmisen kanssa.
Päädyittepä mihin tahansa ratkaisuun, toivotan koko teidän uusperheelle kaikkea hyvää!
Perheneuvoja Kaisa
PS. Hyviä uusperhettä käsitteleviä kirjoja ovat mm. Malinen & Larkela (2011) Parisuhde - uusperheen ydin sekä Raittila & Sutinen (2008) Huonetta vai sukua - elämää uusperheessä.
