Olemme olleet avopuolisoni kanssa kahdeksan vuotta yhdessä. Hän on 30-vuotias ja minä 37, lapsia ei ole.
Suhteessamme ei ole ollut tavallista päivittäistä läheisyyttä 4-5 vuoteen, eikä myöskään seksuaalista kanssakäymistä käytännössä enää kahteen vuoteen. Suhteessamme mies on kaikilta osin todella passiivinen, on itsekin sen myöntänyt, että odottaa vaan mieluummin, että joku muu hoitaa asiat. Hän ei siis tee esimerkiksi kotitöitäkään kuin vasta sitten, kun niitä useamman kerran pyytää. Hän ei myöskään osaa puhua mitään tunteistaan. Puhuta ei nykyään juuri mistään muustakaan enää. Muutenkin olemme ihan erilaisia, minä olen sosiaalinen ja hän ei, minä olen ulkoilmaihminen ja hän ihan täysi sohvaperuna, minä olen aktiivinen ja spontaani, hän taas passiivinen ja harkitsevainen jne. lista voisi olla loputon!
Olen ottanut nämä meidän parisuhteen ongelmat puheeksi ensimmäistä kertaa jo 3-4 vuotta sitten. Olen kertonut, että en ole onnellinen ja kertonut, mitä minä haluan parisuhteelta ja elämältä. Hän myöntelee haluavansa samoja asioita. Keskustelua sitten aina käydään, vaikka se ei todellisuudessa johda ikinä mihinkään. Puolisoni aina myöntää heti, että hän voisi toimia toisin ja on sitten aina luvannut parantaa tapansa. Mikään hänen käytöksessään ei kuitenkaan ole koskaan muuttunutt.
Viikko sitten lopulta sanoin, että en jaksa enää, haluan erota. Mieheni meni aika shokkiin: hoki vain sitä, että se ei voi olla totta. Että joku keino on löydettävä, että eroa ei tule. Että hän ei usko sitä, että en häntä enää yhtään rakasta. Yritin selittää hänelle, että rakastan kyllä, mutta kuin kaveria tai veljeä, en enää sillä lailla kuin naisen pitäisi miestä rakastaa. Hän kirjoitti minulle kauniin kirjeen, jossa sanoo rakastavansa minua ja lupaavansa nyt todella muuttaa tapansa. Tuntuu kuitenkin, että se kirje kertoi vain siitä, kuinka kurjaa HÄNEN elämänsä tulee olemaan jos jätän hänet. Ei kertonut lainkaan siitä, millaista MINUN elämäni tulee olemaan, jos en jätä häntä!
Olen ihan yllättynyt, että hän edes mitenkään tähän eroasiaan reagoi! Yleensä kun hän ei reagoi mihinkään mitenkään. Ei kuitenkaan saa sanotuksi ääneen, että rakastaa minua tms., kirjeeseen nämä asiat pystyi kuitenkin kirjoittamaan. Mies ei siis halua erota, vaan lupaa yrittää ihan mitä vaan ikinä minä tahdon.
Nyt kun hän sitten kovasti yrittää pitää lupaustaan siitä, että parantaa tapansa, niin mitään hän ei kuulemma kuitenkaan osaa tehdä. Koettaa niitä kotitöitä tehdä, mutta ei se tätä tilannetta pelkästään pelasta! Kaipaan suhteelta paljon paljon enemmän kuin kodinkoneen! Mutta hän vain sanoo, että ei tiedä mistä aloittaa ja mitä voi tehdä. Pelkää, että jos tekee vääriä asioita, niin lähden samoin tein. Tässäkin siis tavallaan odottaa, että minä sanon mitä pitäisi tehdä. En halua syöttää hänelle mitään valmiita ratkaisuja, vaan haluan odottaa aloitetta häneltä. Kerrankin häneltä! Haluan, että minä saan välillä olla se, joka saa vaan olla ja josta pidetään huolta. Olen niin väsynyt olemaan koko ajan se aktiivinen osapuoli!
Nyt hän on kuitenkin saanut sillä kirjeellään ja lupauksillaan omat ajatukseni taas ihan sekaisin! Olin niin varma tuosta erosta ja tavallaan olen vieläkin, mutta kun en olekaan... Otan yhteyttä nyt siitä syystä, että en nyt taida tunnistaa omia tunteitani. Tunnistan itsessäni läheisriippuvaisen piirteitä, enkä halua että tuo kieroutuma vaikuttaa päätöksiini. Haluan tehdä sellaisen päätöksen, joka kerrankin on oikein minun ITSENI kannalta.
Osa minusta sanoo, että minun olisi vielä annettava hänelle yksi tilaisuus, koska jokainen ansaitsee aina tilaisuuden. Jospa hän nyt todella voisi muuttaa käytöstään minua kohtaan. Toinen puoli minusta kuitenkin sanoo, että ei kannata, mikään ei ole kuitenkaan muuttunut, kuten ei edellisilläkään kerroilla. Muutaman kuukauden hän jaksaa yrittää ja jos en minä taas itse ole kantavana voimana tässä, niin kaikki taantuu takaisin entiselleen. Toisaalta ajattelen myös niin, että jos annan hänelle vielä tilaisuuden, niin onko se sitten vaan huijausta häntä kohtaan antaa mitään toivoa, kun en tiedä onko sillä enää mitään vaikutusta minuun, voiko minun tunteeni häntä kohtaan enää palata? Tällä hetkellä omat tunteeni ovat aika kuolleet, esim. tulevaisuuttani ajatellessa, näen kumppaninani vain kasvottoman henkilön, jonka kanssa teen ihan erilaisia asioita kuin olen tehnyt puolisoni kanssa tähän saakka.
Tuo "läheisriippuvuuteni", jos se sitä nyt on, saa minussa kuitenkin esiin sellaisen uhrautuvaisuuden, että kestän mieluummin itse pahan mielen, kuin aiheutan sen hänelle. Ja tästä tunteesta en nyt ole varma! Olen todella ahdistunut tilanteesta. En nyt itse pysty ollenkaan erottamaan, johtuuko tämä epäröinti tuosta läheisriippuvuudesta vai siitä, että minulla on kuitenkin jotain tunteita vielä häntä kohtaan?
Pikaista vastausta toivoen!
Nainen, 37
Kerrot parisuhteestasi, johon et ole enää pitkään aikaan ollut tyytyväinen. Haluaisit parisuhteelta jotain muuta kuin mitä se on ollut. Olet puhunutkin tuntemuksistasi, mutta muutosta ei miehen puolelta ole tullut, vaikka hän myöntääkin ajattelevansa samalla tavalla. Nyt, kun kerroit haluavasi erota, miehesi meni pois tolaltaan... ja alkoi yllätykseksesi toimia kuten olet vuosia toivonut. Hän jopa tunnusti kirjeitse rakastavansa sinua, kun ei koe osaavansa sitä muuten ilmaista.
Olet hämmentynyt: pitäisikö sinun pysyä päätöksessäsi erota vai antaa miehellesi vielä yksi mahdollisuus? Pelkäät, että unohdat jälleen itsesi ja omat tarpeesi, jos nyt annat periksi. Toisaalta et haluaisi aiheuttaa pahaa mieltä miehellesi. Mietit, onko sinulla sittenkin vielä tunteita häntä kohtaan, kun kärsisit mieluummin itse kuin antaisit hänen kärsiä.
Pohdit, mahdatko olla läheisriippuvainen ja siksi niin kiinni puolisossasi. Oletko miettinyt asiaa myös toisinpäin: miten läheisriippuvainen puolisosi mahtaa olla? Kuvauksesi perusteella hän on epävarma itsestään. Hän yrittää miellyttää sinua mutta pelkää, ettei osaa toimia toivomallasi tavalla. Hän on samaa mieltä kanssasi siitä, millainen parisuhteen pitäisi olla. Hän kokee, ettei voi elää ilman sinua. Mahtaako hän itse tietää, mitä elämältään ja parisuhteeltanne haluaa? Onko hän niin keskittynyt ajattelemaan sinun parastasi ja toimimaan parhaaksesi - siinä tosin onnistumatta - että on unohtanut itsensä ja omat tarpeensa? Aivan samoin kuin sinä pelkäät itsellesi tapahtuvan, jos et nyt toimi niin kuin olet suunnitellut.
Olette nyt kovin erilaisessa tilanteessa: sinä olet pohtinut eroasiaa jo pidemmän aikaa mielessäsi ja alat olla paremmin tietoinen siitä, mitä haluat. Puolisollesi ero tuli tavallaan uutena asiana: hän ei voi uskoa, että rakkaus voi näin loppua. Sinun kannaltasi on ymmärrettävää, että haluat nyt toimia sen sijaan, että vielä odottaisit muutosta tapahtuvaksi. Olisiko kuitenkin mahdollista ottaa aikalisä niin, että puolisosi ehtisi samalle aaltopituudelle kanssasi? Kun pahin shokki on häneltä mennyt ohi, voisitte ehkä rauhassa puhua kumpikin omista toiveistanne ja pohtia, haluatteko jatkaa tässä suhteessa.
Entä jos hakisitte tilanteeseenne apua? Ulkopuolinen kuuntelija voi auttaa teitä löytämään ja ilmaisemaan omia tuntemuksianne ja arvioimaan suhteenne tulevaisuutta. Sekä yksityiseltä puolelta että kirkon perheasiain neuvottelukeskuksista löytyy terapeutteja, jotka työskentelevät parien kanssa.
Toivotan sinulle rohkeutta ja viisautta tuleviin päätöksiin,
Perheneuvoja Pirkko
8 kommenttia
shiwan8
19.2.2013 11:10
Pariterapiaan. Tuo näyttää tällaiselle kyökkipsykologille siltä, että ukko on henkisen ja/tai fyysisen väkivallan uhri, siitä päätellen että tilanne on muuttunut tuollaiseksi suhteen aikana tämä johtuu suhteesta. Kuvaus on kuin suora lista parisuhteessaan henkisesti ja fyysisesti hakatun naisen oirelista. Parempi, että menette yhdessä ammattilaisen pakeille ja pidätte molemmat huolen siitä, että annatte toisillenne tilaa ilmaista itseänne ilman, että alatte kyykyttämään toisianne jos kumppanin ulosanti ei miellytä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Riemumieli
19.2.2013 11:59
"Muutenkin olemme ihan erilaisia, minä olen sosiaalinen ja hän ei, minä olen ulkoilmaihminen ja hän ihan täysi sohvaperuna, minä olen aktiivinen ja spontaani, hän taas passiivinen ja harkitsevainen jne."
Kiva että miehessäsi ei ole mitään hyvää, vain pitkä lista negatiivisia ominaisuuksia. Miksi otit alun perin lapsen riesaksesi, ja kasvatit hänet mielesi mukaiseksi? Hän kaipasi ehkä äitihahmoa, joka kertoo, mitä tehdä ja miten. Nyt niität sitä mitä kylvit, koulutuksesi on tehnyt tehtävänsä.
Toivon että miehellä olisi rohkeutta lähteä tuhahduttavan "rakkautesi" alta, mutta saattaa olla jo liian myöhäistä. Onneksi olkoon vain, taas nainen on onnistunut pilaamaan yhden miehen elämän ja saanut miehen uskomaan sen olevan tämä oma syy. Miksi naiset harvoin tietävät mitä haluavat?
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
19.2.2013 19:20
Mies ei ole ehkä ymmärtänyt mitä kaipaat parisuhteelta eikä hän siten ole voinut tarjota sinulle sellaista elämää. Kerro suoraan mitä kaipaat ja katso mitä tapahtuu. Kuulostaa siltä kun hänen pitäisi osata lukea ajatuksia siitä minkälaisia asioita haluasit tehdä. Hän on saattanut olla ihan onnellinen suhteessa. Mikäli tilanne ei muutu etkä jaksa olla suhteessa huomattavasti aktiivisempi osapuoli niin eroa. Miehet ukkoontuvat ja passivoituvat naisia nuorempina.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
20.2.2013 16:46
Tässä kysymyksen kirjoittaja, päivää ja kiitos Pirkolle vastauksesta ja muille kommenteista!
shiwan8:
Olen ehdottanut puolisolleni pariterapiaa, mutta hän ei ole suostunut. Olen ehdottanut myös, että aloitettaisiin vaikka erikseen yksilöterapiassa ja sitten siirryttäisin pariterapiaan, mutta tämäkään vaihtoehto häntä ei ole kiinnostanut. Hänen mielestään asiat on pystyttävä ratkaisemaan kahdestaan. Silti häneltä ei saa vastauksia mihinkään kysymyksiin, eikä hän osaa sanoa mitä hän suhteelta haluaa.
Olen ihan järkyttynyt, että tuosta kirjoituksestani joku voi saada kuvan, että olisin väkivaltainen ihminen ja mieheni olisi uhrini! Jokainen joka minut tuntee, voi sanoa minusta ihan päinvaistaista. Missään nimessä kyse ei ole siitä, että kyykyttäisin puolisoani, en fyysisesti, enkä henkisesti!
Riemumieli:
Kyllä miehessäni on hyvääkin. Hän on huumorintajuinen, rauhallinen, ei ole väkivaltainen, tässä muutama esimerkki. Tuossa kirjoitukseni listassa oli tarkoitus lähinnä vaan tuoda esille meidän välisiä eroja. Eihän siinä oteta mitään kantaa siihen mikä piirre on positiivinen ja mikä negatiivinen. Ihan yhtä lailla joku voi kokea spontaaniuden negatiivisena ja harkitsevaisuuden positiivisena, kun taas sinä koit nämä ilmeisesti päin vastoin.
Itse toivon, että miehelläni olisi taito ja ennenkaikkea halu (tai rohkeutta, jos se siitä kiinni on!) sanoa ääneen mitä tuntee, mitä ajattelee, mitä haluaa! Jos se halu on lähteä pois tukahduttavan "rakkauteni" alta, niin sitten se on! Tärkeintä minulle tällä hetkellä olisi, että hän tekisi edes jotain!
Ihmettelen tuota viimeistä kysymystäsi, minä nimenomaan tiedän mitä haluan ja tämän olen sanonnut myös miehelleni.
Anonyymi, eilen 19.20:
Vastaa kommenttiinOlen kertonut miehelleni ihan suoraan mitä parisuhteelta kaipaan. Olen sanonut tämän hänelle ihan asiallisesti ja yksinkertaisesti silmiin katsoen. Olen kysynyt, että ymmärtääkö hän mitä kaipaan ja hän on sanonut että ymmärtää. Siitä huolimatta hän ei tee mitään niitä asioita joita kaipaisin.
Hän tosiaan on ihan onnellinen tässä suhteessa, eikä kaipaa tähän mitään muutosta. Jotenkin meidän arvomaailmat ovat varmaan vaan kasvaneet erilleen. Hän on onnellinen kun saa joka päivä ruokaa ja voi katsella tv:tä ja on vakituinen työpaikka jne. Toki itsekin olen vastaavista asioista kiitollinen, mutta kaipaan silti tähän suhteeseemme jotain sisältöä, jotain henkisyyttä! Tuon kaiken ns. "maallisen" voin saavuttaa yksinkin, ei siihen puolisoa tarvita!
Vastaa kommenttiin
Anonyymi
20.2.2013 19:06
Odotettavissa tylsä elämä... Mikä teitä enää pitää yhdessä kun lapsiakaan ei ole? Itse olen ollut yhdessä reilu 20 vuotta samanlaisen miehen kanssa. Ihan kunnollinen, mutta täysin passiiivinen, ei todellakaan reagoi mihinkään mitenkään! On väsyttävää olla aina se aktiivinen osapuoli, varsinkin kun on lapsiakin perheessä. Eroa vielä kun voit, äläkä hukkaa elämääsi tylsän miehen kanssa! Itsekin olen harkinnut eroa jo jonkin aikaa, mutta kun on noita lapsiakin (jotka ovat onneksi kyllä jo isoja). Mieluummin sitä olisi oikeasti yksin, kun yksin avioliitossa passiivisen miehen kanssa! Ei se siitä miksikään muutu, vaikka toinen miten lupailee. Persoonaansa on vaikea muuttaa.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
21.2.2013 19:49
Ehdin olla aivan samanlaisessa suhteessa lähes viisi vuotta. Aina tuli kerran pari vuodessa otettua yhteen ja käytyä nämä keskustelut eroavaisuuksista ja toiveista, mutta mikään ei ikinä lupauksista huolimatta muuttunut. Puoli vuotta sitten päätin lopullisesti lähteä ja ei ole tarvinnut katua. Ei sohvaperuna muutu sosiaaliseksi tai urheilullinen ja sosiaalinen sohvaperunaksi.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
23.2.2013 02:25
Huh, aivan kuin suoraan omasta elämästäni, sillä erotuksella, että erosta olen puhunut usein, muttei mies ole mitään rakkauskirjeitä senkään jälkeen kirjoitellut. Meillä on myös lapsia, syy, miksi varmaankin suhteessa olen kaikkien näiden kuolleiden vuosien jälkeenkin pysynyt.
Vastaa kommenttiinTiedän niin hyvin mitä käyt läpi, mutten osaa antaa mitään fiksuja vinkkejä.
Itse sain miehen kyörättyä pariterapiaan kolmisen vuotta sitten pari kertaa, mutta eihän siitä mitään tule, jos ei ole oikeaa kiinnostusta.
Mutta meillä noudatetaan tuota samaa kaavaa, mies ei halua erota ja lupailee "parempaa huomista" ja ties mitä, mutta koskaan mitään muutosta ei tapahdu! Olen todellakin kaikessa aloitteentekijä, tuntuu todella rankalta ja turhauttavalta joutua lasten lisäksi "piiskaamaan" aikuista miestäkin eteen päin.
Onhan miehessä hyvääkin ja olen häneen kiintynyt, mutta en todellakaan sillä tavalla, kuin puolisoon pitäisi olla. Todella surullista.
Vastaa kommenttiin
Anonyymi
26.2.2013 00:24
Olen itse havainnut toistavani parisuhteissa tietynlaista kaavaa: aktiivisena ja toimeliaana minulla on paha tapa "omia" asioita ja sitten kuitenkin turhautua toisen "saamattomuuteen". Pitäisi aina muistaa, että meillä ihmisillä on erilaisia temperamentteja, tapoja ja rytmejä, eikä toinen ole parempi toistaan, toisistaan poikkeavia vain.
Se, minkä koet miehesi passiivisuudeksi saattaa juuri olla hänen tapansa rakastaa sinua, antaa sinulle tilaa toimia ja olla oma itsesi. Tähän päätelmään olen ainakin itse tullut pohtiessani aiempia suhteitani.
Olemalla ikään kuin toimeenpanijana kaikessa olen todellakin saanut toteuttaa itseäni, mutta samalla kokemus suhteen toisen osapuolen aikuisuudesta on himmennyt silmissäni ja se on vaikuttanut ennen kaikkea seksielämään - kielteisesti.
Olen tarkoituksella ollut viimeisen vajaan vuoden ajan seurustelematta saadakseni selkeyttä ajatuksiini ja siihen, mitä teen väärin kun tietty kuvio toistuu suhteesta toiseen. Joitakin seksisuhteita minulla on ollut, ja niiden avulla olen tehnyt erään tärkeän huomion: nautin suunnattomasti aloitteellisista miehistä ja siitä kun saan ikään kuin luovuttaa ohjat toiselle. Miksi en kykene siihen parisuhteessa? Tai miksi en ole siihen kyennyt ainakaan aiemmin? Tuon oivalluksen tehneenä uskallan jopa haaveilla uudesta parisuhteesta.
Toivottavasti näistä mietteistä ja huomioista on jonkinlaista apua.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin