Suhdeklinikka

Tätä taustaa vasten minulla ei siis ollut aikomustakaan päätyä uuteen suhteeseen. Olin äimistynyt siitä, että olin "tuhlannut" melkein kymmenen vuotta suhteessa, jossa olin onneton. Tajusin, etten osaa tunnistaa omia tunteitani ja rajojani ihmissuhteissa, olen liian mukautuvainen, yritän liikaa saada kaiken toimimaan enkä osaa verbalisoida tarpeitani ja toiveitani, koska en itsekään tunnista niitä. Päätin viettää aikaa itsekseni, jotta oppisin kuuntelemaan itseäni ensin.

Mutta suhteeni tähän parikymppiseen mieheen syveni salakavalasti. Meillä olikin hirvittävän paljon yhteistä ja tunsin oloni kummallisen turvalliseksi hänen kanssaan. Hän ikään kuin luki ajatuksiani, tuntui tietävän juuri, mitä ajattelen ja tunnen. Hän osasi suhtautua minuun lempeästi ja rauhallisesti, mutta samalla hänestä löytyi vahvuutta ja jämäkkyyttä, jollaista en ollut aiemmassa suhteessani kokenut. Olen hyvin voimakastahtoinen, mutta tämä nuorukainen osasi vetää omat rajansa eikä antanut minun ottaa yliotetta, ja se teki minuun suuren vaikutuksen.

Nyt olemme viettäneet yhdessä ihanan vuoden. Alkuhuuma ei vieläkään tunnu laantuneen, vaikka meillä on riitamme ja suvantohetkemme. Olemme kasvaneet yhteen, oppineet keskustelemaan/riitelemään rakentavasti ja hänen seurassaan olen opetellut itseni kuuntelemista. Käyn terapiassa, johon mieheni on myös kovasti kannustanut. Puhumme paljon, meillä on hellyyttä ja intohimoa. Tulen rikkinäisestä taustasta, joten turvallisuudentarve on minulla suuri. Mieheni kanssa koen olevani todella turvassa.

Nyt minua on kuitenkin alkanut pelottaa, että elämäntilanteidemme erilaisuus asettaa liikaa esteitä tiellemme. Olen alkanut epäröimään, voiko tällainen suhde kestää? Minä olen korkeasti koulutettu ja nousujohdanteisella uralla, miehellä ei ole lukion jälkeen koulutusta ja hän on tyytyväinen palvelualan työhönsä. Minulla on kattava yleissivistys ja huomaankin monesti, että hiukan hävettää kun mies ei tiedä joitain historian, kulttuurin tai yhteiskunnan perustapahtumia tai -elementtejä. Meillä on paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, mutta lähtökohtamme tarkastella maailmaa ovat kovin erilaiset.

Olen mieheni elämän keskipiste juuri nyt, mutta toisaalta muistelen, miten parikymppisenä ja rakastuneena toinen ihminen on se maailman napa. Mutta ei se tunne kestä ja olen huolissani siitä, ettei miehelläni tunnu olevan kiinnostusta rakentaa omaa uraansa, hakea opiskelupaikkaa ja tutustua uusiin ihmisiin. Hän on hyvin tyytyväinen kanssani ja sitoutunut meihin, mikä on tietenkin minun turvallisuudentunteelleni hyvä, mutta pelkään hänen tunteidensa pysyvyyttä. Huomaan monesti miettiväni, että hän ei vielä tiedä miten paljon erilaisia kokemuksia voi olla edessä, kun hän on niin nuori. Huomaan, etten luota hänen tietävän omia tunteitaan ja tarpeitaan, kuten en itsekään parikymppisenä tiennyt.

Voiko rakkaus, kumppanuus ja ystävyys kantaa kaikkien elämäntilanteiden, taustojen, koulutuksen yms. erojen mukanaan tuomien haasteiden yli? Mistä voin tietää olenko parikymppisen miehen elämänvaihe vai todellinen rakkauden kohde? Hän rakastaa minua, sen tiedän, mutta en jotenkin osaa ajatella parikymppisten olevan valmiita oikeasti sitoutumaan ja perustamaan perhettä. Ikäeromme ja muunlaisetkin eroavuutemme saavat minut epäröimään edelleen, vuodenkin jälkeen, vaikka lupasin hänelle ja itselleni, että annan tälle mahdollisuuden. Luen kauhulla kaikkia "tutkimuksia" ja "selvityksiä", joissa kerrotaan varmimmin menestyvän suhteen olevan sellainen, jossa ikäeroa ei ole merkittävästi ja koulutus- sekä työtaustat istuvat yhteen. Pelkään, että ennuste suhteellemme on huono, vaikka mikään itse suhteessa ei anna niin olettaa.