Olen seurustellut poikaystäväni kanssa vasta noin puolisen vuotta, mutta olemme tunteneet entuudestaan kolme vuotta. Meidän suhteemme alkoi kehittymään tavallisella kaverisuhteella, juttelimme paljon eroni jälkeen Facebookissa. Kerroin hänelle yksityiskohtaisiakin asioita. Suhde eteni seksisuhteeseen, ja samalla huomasin, että hänellä alkoi kehittyä vahvojakin tunteita minua kohtaan, minulla taas päinvastaisesti ei kehittynyt silloin vielä vahvoja tunteita.
Ongelmani on se, että AINA suhteitteni alussa katselen ympärilleni, haluan omaa aikaa ja tavata ystäviäni ym. Mutta sitten kun suhde kehittyy ja välittäminen lisääntyy, niin minusta tulee takertuvainen, mustasukkainen ja tuntuu, etten välitä enään mistään muusta kuin poikaystäväni seurasta.
Meidän suhde on mennyt siihen, että haluaisin olla melkein koko ajan hänen kanssaan, ja hänellä on taas enemmän ystäviä, joiden kanssa hän myös viettää aikaa.
Olen muiden poikien mielestä kivan ja sopusuhtaisen näköinen tyttö. Miksen vain voisi olla ressaamatta kaikesta ja elää hetkessä? Minulla on hyvä työpaikka ja opiskelen samalla ammattikorkeassa. En tunnu arvostavan yhtään mitään. Nainen 20
Kiitos viestistäsi.
Sen perusteella elämäsi perusasiat tuntuvat olevan kunnossa: mukava työpaikka ja opiskelu sen ohella. Ystäviä on. Ja ulkonäöstäsikin olet saanut positiivista palautetta. Kaikin puolin mukava tulevaisuus voisi siis olla odotettavissa.
Samalla kuitenkin mietit omaa itseäsi: miksi seurustelusuhteissasi tuntuu toistuvasti tulevan vaihe, jolloin huomaat takertuvasi kumppaniisi niin, että muulla elämällä ei tunnu olevan mitään merkitystä. Itseluottamuksesi horjuu ja mustasukkaisuuskin nostaa päätään.
On hienoa, että olet pysähtynyt pohtimaan tilannettasi. Nuoresta iästäsi huolimatta Sinulla on ilmeisesti ehtinyt olla jo useampia parisuhteita. Eli sillä alueella olet ehtinyt kerätä kokemuksia. Voisiko nyt olla aika vähän pysähtyä ja käyttää aikaa myös itseesi tutustumiseen, itseymmärryksen lisäämiseen ja itsensä kehittämiseen. Nykyisin järjestetään todella paljon erilaisia kursseja ja ryhmiä, joiden tavoitteena on ihmisenä kasvaminen. Yksi mahdollisuus on tietysti myös pidempi tai lyhyempi terapiajakso. Voisit miettiä esim. omaa kasvuympäristöäsi ja lapsuuden kiintymyssuhteitasi. Löytyykö sieltä jonkinlaista turvattomuutta, joka heijastuisi nykyisiin seurustelusuhteisiisi.
Olemme seurustelleet tyttöystäväni kanssa nyt noin kaksi vuotta. Itse olen 20-vuotias ja tyttöystäväni on 19-vuotias. Meillä on mennyt hyvin ja molemmat ovat rakastuneita toisiinsa ja seksiäkin on mielestämme melkein riittävästi. Ongelmana on vain välillä itselleni tuleva tunne siitä, että haluisi taas tuntea ihastumisen tunteen muihin ihmisiin ja seksiä muiden kanssa. Ylipäätänsäkin mennä vapaammin.
Tämä tunne ei ole koko aikaa, mutta välillä se on todella voimakaskin, eikä sitä helpota etten ole harrastanut seksiä muiden kuin tyttöystäväni kanssa. Tätä on jatkunut keväästä asti aina välillä. Olen nyt armeijassa ja tämäkin on rasittanut suhdettamme ja myös tyttöystävällä oli kerran tässä armeijan aika samanlaisia tuntemuksia muttei niin suuria kuin minulla. Kysynkin teiltä, loppuuko nämä tunteen ollenkaan, vaan ovatko ne koko ajan läsnä jos jatkan seurustelua? En halua alkaa pettämäänkään, mutta tuntuu etten voisi jatkaa näinkään. Voinko saada tunteita jotenkin kuriin? Olemme puhuneet yhdessäkin näistä asioista ja se helpottaa hetkeksi mutta ei auta pysyvästi. Mies, 20
Kiitos viestistäsi!
Lukemani perusteella päättelen, että suhtaudut seurustusuhteesi vakavasti ja otat myös tyttöystäväsi tunteet huomioon. Pidä siitä kiinni jatkossakin!
Olet solminut ensimmäisen (?) seurustelusuhteesi noin 18-vuotiaana ja ollut siihen sitoutunut. Kerrot, että teillä on mennyt hyvin, olette rakastuneita toisiinne ja seksiäkin on melkein riittävästi. Entäpä seksielämänne laatu? Oletteko siihen tyytyväisiä? Voitteko puhua avoimesti toiveistanne ja tarpeistanne? Kun ajoittain tunnet vapaudenkaipuuta ja vetoa uusiin ihmissuhteisiin, mistä silloin haaveilet? Voisivatko nämä haaveet toteutua nykyisessä seurustelusuhteessasi?
Alkuhuuman ja rakastumisvaiheen jälkeen tulee pitkässä parisuhteessa yleensä vaihe, jolloin toinen tai molemmat voivat kokea kaipuuta jotakin sellaista kohtaan, mitä ei tunnu omasta parisuhteessa oikein löytyvän. Tärkeää olisi pysähtyä silloin pohtimaan, mistä pohjimmiltaan onkaan kysymys (-niinkuin juuri nyt teetkin!). Voiko kyseessä olla parisuhteen normaaliin kehityskaareen liittyvä vaihe, jossa tarvitaan enemmän omaa tilaa tai tunnetaan kaipuuta palata takaisin alkuvaiheen tunteisiin...? Tästä vaiheesta moni pari selviää yhdessä eteenpäin ja jatkaa suhdetta, joka voi entisestään syventyä. Joskus pohdinta päätyy kuitenkin siihen, ettei seurustelusuhdetta haluta syystä tai toisesta jatkaa. Molemmissa tapauksissa avoin keskustelu on tärkeää. Jotkut seurustelevat parit päätyvät pitämään taukoa seurustelussaan kirkastaakseen omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Tällöin on tärkeää sopia yhteisistä pelisäännöistä. Kirjoitat, ettet halua alkaa pettämäänkään ja tämä kuullostaa hyvältä lähtökohdalta!
Kysyt, voitko saada tunteitasi jotenkin kuriin. Tähän en osaa antaa suoraa vastausta. Tunteet ovat aina aitoja eikä niitä voi pakottaa. Eri asia on, miten näiden tunteiden pohjalta toimii -siihen voi itse vaikuttaa. Omia tunteita voi jossakin määrin ruokkia esimerkiksi hakemalla vahvistusta niille ajatuksille, jotka tuntuvat houkuttelevimmilta. Viime kädessä kysymys kuuluu: Mitä Sinä itse haluat?
Kerroit, että armeija-aikasi on rasittanut parisuhdettasi. Miltä erossa olo on tuntunut? Onko se lisännyt tai vähentänyt tunteitasi tyttöystävääsi kohtaan? Kaipaatko häntä? Armeijavaihe on loppujen lopuksi melko lyhyt ja määräaikainen jakso elämässä, joten malttaisitko odottaa sen loppuun ennenkuin teet suurempia päätöksiä seurustelusuhteesi osalta?
Hyvää syksyn jatkoa toivotellen, perheneuvoja Kaisa
Mieltäni painaa moni asia parisuhteestamme. Olemme olleet naimisissa nyt viisi vuotta. Olemme aika erilaisia luonteeltamme ja taustoiltamme, mutta molemmat ehjistä perheistä ja korkeasti koulutettuja. Parisuhdettamme leimaavat pahat riidat. Välillä menee pitkiäkin aikoja ilman yhtään riitaa, mutta sitten yhtäkkiä jostain alkaa riita, joka ei tunnu päättyvän. Se jatkuu samana tai toisena riitana pitkän aikaa. Välissä toki voi olla hyviäkin hetkiä, mutta yleisilmapiiri on "riitelevä", ikään kuin odottaisimme vain, että milloin se seuraava riita alkaa taas. Sitten se taas joskus loppuu ja voi mennä monta kuukauttakin ilman yhtään isompaa pahempaa riitaa. Tällöin elämä on ihan leppoisaa ja mukavaa.
Riidoissa pahinta on, että ne kärjistyvät helposti. Ei joka kerta, vaan silloin tällöin. Siis toinen joko uhkaa toista, että heittää jollain esineellä tai sitten lyö toista. Ei siis mitään hakkaamista, mutta lyönti se on pienikin lyönti. Kysymys nyt vain kuuluu, että mitä tehdä, ja mitä seuraamuksia tällaisesta on? Eli jos hakee apua tällaiseen, niin saako siitä heti poliisit peräänsä ja rikosrekisterin? Tyhmä kysymys, tiedän, mutta oleellinen kuitenkin. Toinen kysymys perään, että mistä voi hakea apua?
Lyöminen ei kuulu millään tavalla normaaliin elämään, ja itse ainakin pelkään sitä. Siis että itse lyön tai heitän miestä jollain esineellä. Se ei ole millään tavalla suunniteltua ja pyrin pitämään tunteet aisoissa. Kuitenkin, jos riita jatkuu, eikä sitä saada loppumaan, (mies jankuttaa jostain asiasta) se käy sekunnin sadasosassa, kun raivostuminen nousee. Sitä ei siis voi ennakoida millään. Yhtäkkiä taas huomaan, että olen heittämässä miestä jollain. Siitä tulee ihan hirveä olo ja pelkään itseäni, että mitä jos pimahdan joku kerta kunnolla. Kukapa sitä haluaisi olla ilkeä, riidellä tai olla väkivaltainen - ei kukaan. Mutta miksi sitten pitää olla?
No, miehen puolesta en voi tokikaan tässä kirjoittaa, että mitä hänen päässään liikkuu, kun hän uhkailee samalla tavalla minua.
Olisi tosi ihanaa saada kuulla tähän ammattilaiselta jotain vastausta. Nainen 28
Hei,
Olet mielestäni täysin oikeassa: lyöminen ei kuulu millään tavalla "normaaliin elämään". Pienikin lyönti, uhkailu ja pelottelu ovat väkivaltaa, eli väkisin otettua valtaa, eivätkä ne kuulu parisuhteeseen lainkaan. Tosin moneen parisuhteeseen ne kyllä valitettavasti kuuluvat. Parisuhdeväkivallan yleisyys ei tietenkään tee siitä hyväksyttävää. Sinun ei tarvitse hyväksyä sitä omaan elämääsi.
Sen sijaan vihan ja suuttumuksen tunne kuuluu normaaliin elämään. Vihan tunteen avulla me voimme asettaa omia rajojamme: minulle ei saa tehdä näin, tämä ei käy. Vihan ja kiukun vallassa jokaisen on vaikea hallita omia tekojaan. Se onnistuu joskus paremmin, joskus huonommin. Suuttuminen on siis hyväksyttävää, mutta väkivalta ei. Kirjoitit, että raivostuminen tapahtuu hetkessä, eikä sitä voi mitenkään ennakoida. Kuitenkin juuri tässä on se itsensä kehittämisen paikka ja haaste: olisiko sittenkin joitakin merkkejä ilmassa, joita voisin oppia tunnistamaan? Voitte yhdessäkin miettiä, millä tavoin ottaisitte aikalisän niissä tilanteissa, jolloin vihan tunteet uhkaavat muuttua väkivallaksi. Se kumpi teistä tunnistaa tilanteen uhkaavaksi, voisi sovitulla tavalla ilmaista, että nyt ei riitaa kannata jatkaa. Silloin toinen kunnioittaisi tätä toivetta ja sopimusta.
Väkivaltaa ei siis kuulukaan hyväksyä. Pelko on rakkauden vihollinen. Riitoja sen sijaan on varmasti jokaisessa parisuhteessa. On hyvä erottaa riidat ja väkivalta. Jos on pelkoa, on myös väkivaltaa. Ainakin henkistä sellaista. Lyönti ja kiinni tarttuminen on jo fyysistä väkivaltaa, ja siis rikos. Jollakin tavoin väkivaltaan kannattaa puuttua. Apua saa esimerkiksi perheasiain neuvottelukeskuksista ja turvakodeista. Voit hakeutua keskustelemaan vaikkapa ensin yksin, etkä saa poliiseja perääsi. Kun teillä on näitä hyviä aikoja, niin suosittelisin keskustelemaan vaikkapa siitä, miltä riidat molemmista tuntuvat. Pelkäättekö molemmat toistanne ja itseänne?
Toistuvien riitojen takana voi olla jotain, mistä ette ole vielä puhuneet suoraan. Voi olla odotuksia ja pettymyksiä suhteessa toisiinne. Jos niistä ei puhuta, ne voivat tulla esiin riitoina aivan pienistäkin asioista. Monella pariskunnalla on vain muutama riidan aihe, jotka toistuvat. Tällöin voi olla kyse siitä, että kumpikaan ei ole vielä ymmärtänyt asian merkitystä ja tärkeyttä toiselle. Sen sijaan, että yritätte molemmat saada läpi omaa asiaanne, voisitte seuraavalla kerralla keskittyä esimerkiksi siihen, että haluatte todella oppia jotain uutta toisistanne. Miksi riidassa esiin tulevat asiat ovat niin tärkeitä, että ne toistuvat uudestaan ja uudestaan? Mitä kummankin toiveita ja odotuksia niihin liittyy?
Olen tavannut elämäni miehen kolme kuukautta sitten. Kun tapasimme, suhteemme oli ensimmäiset kaksi viikkoa kuin huumetta. Emme pystyneet olemaan erossa toisistamme, kaikki muu elämämme kärsi, koska olimme niin lumoutuneita toisistamme. Hän kertoi minulle, että hänellä on lapsi, pieni poika edellisestä suhteesta. Ja edellinen suhde oli ollut kovin myrskyisä ja sen suhteen takia hän oli menettänyt elämässään paljon: ystävät, itsekunnioituksensa ja paljon muutakin. Nykyäänkin hän joutuu taistelemaan nähdäkseen poikaansa. Kerroin, että olen tukena hänelle kaikissa asioissa missä hän vain tarvitsee minua. Hän tekee pitkää yövuoroa, on valmistumassa koulusta ja hänellä on tuo lapsi.
Kaikki hänen kiireensä ovat ajaneet hänet niin paineen alle, että hänellä ei ole aikaa nähdä minua. Aluksi hän sanoi, että ei ehdi tällä viikolla, mutta enää hän ei edes lupaa, milloin nähdään seuraavan kerran.
Ymmärrän häntä ja lupasinkin odottaa, mutta mihin asti? Hän ei halua nähdä minua väsyneenä jne.. Mutta jos odotan siihen, että hänen koulunsa päättyy niin kuin hän pyysi, niin siihen on viisi kuukautta.
Luotan häneen, mutta uskoni alkaa olla mennyttä. Hän sanoo, että suhteemme on tuonut kaikki hänen tunteensa pintaan ja nopeasti eteneminen ahdistaa häntä, koska edellisessä suhteessa kävi juuri niin, että he etenivät niin nopeasti. Kun lapsi syntyi, heidän suhde ei kestänytkään enää sitä. Joten päätin, että annan hänelle aikaa, en ottanut yhteyttä viikkoon. Mutta sama homma on jatkunut edelleen.
Olen kuitenkin neljä vuotta vanhempi kuin hän, kun tapasimme sanoin hänelle suoraan ekoilla treffeillä, mitä odotan tulevaisuudessa. Haluan vakavan parisuhteen, lapsia muutaman vuoden päästä jne.. Hän sanoi haluavansa samoja asioita ja lupasi olla arvoiseni mies ja kohdella minua niin hyvin kuin voi. Hän sanoo minulle, että ei halua satuttaa minua enempää ja toivoo, että voisimme rauhassa katsoa miten juttumme etenee ja syvenee.
En kuitenkaan näe suhteelle tulevaisuutta, jos näemme kerran kuukaudessa, jos sitäkään. En ymmärrä, miten hän voi väittää välittävänsä ja kohdella minua näin. Välillä tunnen itseni liian vaativaksi, mutta samalla häpeän sitä, että olen niin kovin ihastunut, että olen oikeastaan valmiskin odottamaan. Mutta en näillä ehdoilla. Minä vaadin, hän lupaa. Hän ei kuitenkaan pysty pitämään lupauksiaan jolloin minä petyn taas ja käymme vakavan pitkän keskustelun ja hän lupaa uudelleen ja minä uskon. Koen, että olemme oravanpyörässä. Samalla tuntuu, että en halua päästää pois ihmistä joka voisi olla elämäni rakkaus. Mitä voisin tehdä? Antaa hänen olla ja katsoa mitä tapahtuu? Vai jatkaa tätä yhteydenpitoa joka rikkoo minut lopullisesti? Nainen 27
Hei,
Olet kokenut rakastumisen huuman! Kuvaat sattuvasti, miten se vie jalat alta. Toisesta ei voi olla erossa hetkeäkään ja koko muu elämä kärsii. Alkuvaiheen jälkeen palaudutaan väistämättä elämän realiteetteihin. Se on tarpeellista, sillä eihän sitä valtavaa tunteiden alkumyllerrystä kauan voisi kestääkään.
Et kertonut tarkemmin, millaisessa elämäntilanteessa itse olit, kun tapasitte. Poikaystävälläsi ainakin on lähimenneisyydessä vaikea ihmissuhde. Onkohan niin, että poikaystäväsi ei vain ole toipunut tarpeeksi voidakseen aloittaa uuden suhteen ja antaa sinulle mitä haluaisi? Tätähän itsekin mietit. Onkohan hän hakenut apua itselleen selvittääkseen asioitaan? Jos hänellä olisi joku, jolle puhua, hän voisi rauhassa pohtia menneisyyttään eikä se niin paljon rasittaisi teidän suhdettanne.
Kuvauksesi perusteella ymmärrät häntä ja olet valmis kulkemaan rinnalla. Mutta kaipaat luonnollisesti vastavuoroisuutta, sitä, että ystäväsi huomioisi myös sinun tarpeesi. Mietit, kuinka kauan jaksat odottaa, että sinun tarpeillesi tulisi suhteessa paremmin tilaa. Olette joutuneet vaatimusten ja lupausten kierteeseen, jossa kummankaan ei ole hyvä olla.
Olet ristiriitaisessa tilanteessa. Pohdit, kuinka kauan jaksat tällaista. Toisaalta et olisi valmis luopumaan näin lupaavasta suhteesta. Sinulla on omat haaveesi perheestä. Oletko miettinyt, mitä poikaystäväsi lapsi tuo suhteeseenne? Hän tulee olemaan osa perhettänne sillä tavalla kuin hänen vanhempansa ja sinä yhteisesti sovitte. Millaisia ajatuksia tämä sinussa herättää?
Olisikohan nyt myös vakavan yhteisen miettimisen paikka? Olette nyt selvinneet ensi huumasta ja pystytte paremmin pohtimaan suhdettanne. Kertokaa ilman vaatimuksia ja lupauksia rehellisesti toisillenne, mitä suhteelta haluatte. Arvioikaa, miten molempien tarpeet suhteessa toteutuvat. Voitteko toistenne seurassa olla juuri sellaisia kuin olette, välillä rakastuneita ja onnellisia, välillä väsyneitä ja kiukkuisia? Ymmärrettävästi on pelottavaa ottaa tätä puheeksi, sillä saatatte joutua toteamaan, että suhteenne ei voi jatkua. Mutta se voi myös puhdistaa ilmaa: pääsette paremmin selville niin omista kuin toisenkin toiveista ja pystytte näin paremmin vastaamaan niihin.
Olen ajautunut vaikeaan parisuhde- ja perhetilanteeseen. Minulla on kaksi pientä lasta miehen kanssa, joka on minulle kovin rakas. Arki on kuitenkin yksinäistä usein ja rankkaa minulle. Asumme eri osoitteissa ihan lähellä toisiamme ja mies käy iltaisin pari tuntia luonamme. Suostuin tähän alun perin, hän ei koskaan luvannutkaan muuttaa yhteen ja lapset olivat minun haluamiani, hän suostui rakkaudesta minuun kai, vaikka onkin minua 15 vuotta vanhempi ja olisi jo toivonut "vähän helpompaa arkea". Miehellä on teini-ikäiset pojat joita hän tapaa joka toinen viikonloppu luonaan. Joka toisen viikonlopun hän on meidän kanssamme, mutta viime aikoina sekin yhteinen aika on jäänyt hänen työreissujensa vuoksi.
Mies on luova uratyyppi ja kaipaa paljon omaa tilaa, ärtyy helposti ja haukkuu minua usein. Olen voinut pitkään huonosti tässä, olen sanonut monta kertaa hänelle tarvitsevani hellyyttä, läheisyyttä ja erotiikkaa paljon enemmän. Tuntuu, että joudumme tyytymään tosi vähään, olen ollut ahdistunut ja masentunut. Toisaalta meillä on myös hyviä hetkiä lasten kanssa ja kahdestaan, paljon juteltavaa ja samanlaiset arvot, kiinnostukset ja maku. Hän on suuri rakkauteni, ja lasteni isä, mutta pohdin eroa jatkuvasti, koska koen eläväni liian kylmässä suhteessa. Hän on mikä on, tuskin muuttuu, ei vaan pysty antamaan ja varoo kolhuja, viileän kuoren pitää yllään.
Olen käynyt psykologilla, perheneuvolassa, perheneuvojilla. Mikään taho ei ole pystynyt auttamaan. Olen tosi kiinni hänessä, ja pohdin elänkö vain omaa elämääni lapsista huolehtien ja iloiten. Mies saa tulla lapsia tapaamaan aina kun voi ja voimme säilyttää parisuhteen näinkin? Toinen vaihtoehto on ero, mutta minulla ei tunnu olevan voimia siihen, koska toivon käännettä parempaan. Eroa pohdin kuitenkin usein ja siitä olemme puhuneetkin, koska takana on ollut hyvin riitaisa kausi. Nyt menee paremmin, mutta jaksamiseni on silti koetuksella, mutta mielenkiintoinen työkuvio ja ystävät antavat voimia. Mitä voisin tehdä? Lähteminen on hyvin vaikeaa? Nainen 35
Hyvä kysyjä!
Kiitos yhteydenotostasi. Kuvaat vaikeaa pari- ja perhetilannetta, jonka oletan jatkuneen jo jonkun aikaa. Kuvailet ristiriitaa tunteittesi kanssa: Yhtäältä mies on suuri rakkautesi, toisaalta kaipaat enemmän hellyyttä, rakkautta, erotiikkaa, mutta jäätkin hoitamaan arjen yksin ja tulet haukutuksi. Kerrot, että teillä on sopimus, johon alun perin suostuit, mutta joka on ajanoloon käynyt liian raskaaksi. Ymmärsinkö oikein, että mies ei ole halukas tarkistamaan sopimustanne? Oletko yrittänyt?
Kerrot, että olet käynyt psykologilla, perheneuvolassa ja perheneuvojilla, mutta mikään taho ei ole pystynyt auttamaan. Jään miettimään, millaista apua olet kaivannut? Mitä odotit? Mihin petyit?
Minulta kysyt: "Mitä voisin tehdä? Lähteminen on hyvin vaikeaa?" ja "mies saa tulla lapsia tapaamaan aina kun voi ja voimme säilyttää parisuhteen näinkin?" Mielestäni molemmat kysymykset ilmentävät vaikeutta valita eron ja jäämisen välillä. Sen päätöksen voit tehdä vain sinä itse. Kyse on sinun ainutkertaisesta ja arvokkaasta elämästä. Sinulla on oikeus ja velvollisuus tehdä sitä koskevat päätökset. Muut ihmiset voivat tukea sinua etsiessäsi ratkaisua ja toteuttaessasi sitä, mutta ratkaisun teet sinä itse.
Tiedän, että valinnan teko voi olla yhtä tuskaa ja molemmat vaihtoehdot voivat tuntua pelottaville. Joskus rohkeuden keräämien voi kestää vuosia. Samalla se on kasvuprosessi, jossa itsestä luultavasti löytyy uusia puolia. Prosessissa joutuu ehkä tekemään tuttavuutta omien pelkojen, epävarmuuksien ja vaillinaisuuksien kanssa, siksi on hyvä, jos sitä matkaa saa tehdä turvallisen ihmisen seurassa. Sellainen turva voi olla ystävä, sukulaiset tai ammattilainen. On myös ihan ok olla keskeneräinen, me kaikki olemme. Olen saanut seurata monta kertaa, kuinka pelkojen, huolien ja epävarmuuden takaa alkaa vähitellen hahmottua voimavaroja, rohkeutta ja hyvää elämää.
Mitä ikinä valitset, toivon sinulle rohkeutta ja sisukkuutta muokata elämästäsi sellaista, josta voit nauttia. Toivottavasti etsit ja löydät tukea sille matkalle. Voin vakuuttaa, että et olisi ensimmäinen asiakas, joka tulee ammattiauttajan luo etsimään voimaa tehdä valintoja kahden ei niin kovin houkuttelevan vaihtoehdon välillä. Joskus olen nähnyt suunnatonta vihaa, katkeruutta ja pettymystä sen edessä, että ihminen on lopulta yksin maailmassa tekemässä valintojaan. Sellaisen pettymyksen ja pelon edessä voin auttajana tuntea vain hellyyttä sitä (sisäistä) pientä tyttöä/poikaa kohtaan, joka on liian aikaisin jäänyt yksin selviytymään liian vaikeiden asioiden kanssa.
Voimia ja rohkeutta sinulle toivottaen Perheneuvoja Iiris
Tilanteeni saattaa kuulostaa hieman tekopyhältä ja tavallaan osaan vastata jo itsellenikin mitä pitäisi tehdä. Mutta toisaalta haluaisin uskoa ja toivoa, että on olemassa vaihtoehtoinen ratkaisu ja onnellinen loppu.
Seurustelen avoliitossa elävän miehen kanssa. Mies on ollut avovaimonsa kanssa yhdessä noin viisi vuotta ja me olemme miehen kanssa tutustuneet vasta vajaa puoli vuotta sitten. Tutustuminen alkoi pienellä flirtillä ja tilanne on kehittynyt nykypisteeseen vähitellen. Olen tiennyt alusta asti hänen seurustelevan, mutta hän ei tiennyt minun tietävän. Muutamien yhdessä vietettyjen öiden jälkeen hän kertoi asiasta. Aluksi hieman peitellen ja tilannetta vähätellen; "meillä menee huonosti, ei varsinaisesti edes seurustella, asutaan vain yhdessä." Totuus on kuitenkin tullut esille ajan kuluessa, eikä miehellä ole aikomustakaan jättää avovaimoaan. Aluksi hän ei halunnut kertoa asiasta, koska oli kuulemma niin ihastunut minuun, ettei halunnut sillä faktalla pilata mahdollisuuksiaan. Uskon, että syynä oli myös pelko siitä, että kertoisin vaimolle. Miehellä on ollut useita suhteita nykyisen seurustelun rinnalla vuosien saatossa, joista osasta on kantautunut huhuja myös vaimokkeen korviin.
Se, että miehellä on avovaimo on itselleni täysin OK, vaikka se ehkä hassulta kuulostaakin. Olen valmis jakamaan jotain niin hyvää kuin hän. Kun olemme kahden, tuntuu ettei maailmaamme mahdu ketään muuta. Ongelmana onkin, että olen aidosti ja täysin vilpittömästi rakastunut täydestä sydämestäni.
Aluksi pidin koko ihmistä lähinnä hyvänä vitsinä ja suhtauduin häneen kylmän viileästi, jopa hieman ylimielisesti naureskellen ja pidin häntä vain hauskanpitona. Nyt mies on kuitenkin saanut minusta yliotteen ja vetää minua mukanaan kuin pässiä narussa. Pompottelee minua miten sattuu, on kieltänyt minulta täysin kaikki muut miehet ja kontaktit ja olen siihen suostunut. Pelkään enemmän kuin mitään, että menetän hänet. Tiedän, että tilanne ei todellakaan ole terve tai normaali ja voin todella huonosti.
Olen alkanut hautoa jopa itsemurhaa, tunnen olevani täysin loukussa. Olen uhannut monet kerrat lähteä, mutta aina hän saa minut houkuteltua takaisin. Annan anteeksi kaiken ja alistun kohtalooni. Tiedän, että ansaitsisin miehen, joka rakastaa vain minua ja haluaa olla vain yksin minun kanssani, mutta jotenkin mies on saanut minut aivopestyä ettei sellaisia miehiä ole olemassakaan. "Ei kukaan pysty olemaan vain yhden ihmisen kanssa loppuelämäänsä eikä yleensä muutenkaan vuotta kauempaa." Minä uskon.
Roikun hänessä kiinni, tyydyn siihen vähään mitä saan. Koska silloin kun saan pitää hänet edes hetken itselläni ja saan hänen jakamattoman huomionsa, tunnen olevani maailman kaunein, ihanin ja täydellisin nainen. Meillä on samanlainen huumorintaju, eikä kukaan ole pitkään aikaan saanut minua nauramaan niin kuin hän. Jaamme uskomattoman samanlaiset elämänkokemukset sekä moraaliset arvot ja näkemykset ja olenkin käynyt hänen kanssaan ehkä elämäni syvimmät ja henkilökohtaisimmat keskustelut, joista saan irti todella paljon. Seksi on parasta koskaan. Ja vertailun vuoksi sanottakoon etten ole kaikista kokemattomimmasta päästä. Kuitenkaan kyse ei ole pelkästään fyysisestä suhteesta, vietämme 70 prosenttia yhteisestä ajastamme muualla kuin sängyssä, eikä seksiä harrasteta todellakaan joka kerta kun tapaamme.
Vaikka näämme suhteellisen harvoin, noin kerran viikossa ja välillä harvemminkin, puhumme päivittäin puhelimessa ja sähköpostin välityksellä. Tiedän, että hänkin välittää minusta tosissaan, mutta luulen, että hän pelkää liikaa päästää irti tutusta ja turvallisesta suhteesta. Mies on itseäni muutaman vuoden vanhempi, mutta nuoruuden myrskyisät kasvukivut hän on käynyt yhdessä avovaimonsa kanssa läpi.
Itse voisin kuvitella tulevaisuuteni hänen kanssaan, olisin valmis menemään naimisiin vaikka heti. En ole avovaimosta mustasukkainen, enkä usko että tulisin tulevaisuudessakaan olemaan. Toinen asia on ehkä sitten "ne muut naiset", tuskin hän minunkaan kanssani pystyisi tai haluaisi olla täysin uskollinen.
Kuitenkaan tulevaisuudesta puhuttaessa mies ei näe meitä yhdessä. Syitä ovat esimerkiksi erilaiset tulotasomme ja elämäntapamme sekä samanlaiset persoonamme, hän pelkää riitoja. "En pystyisi ikinä kuvitella meitä sillä tavalla yhdessä, tämä on hyvä näin." En tiedä kauan pääni enää kestää tällaista tilannetta. Onko täysin turhaa odottaa ja toivoa parempaa? Että hän muuttaisi mielipidettään ja tajuaisi arvoni? Vai repäistä itsensä irti vielä kun se on jotenkuten edes mahdollista?
Oksettaa edes ajatella elämää ilman häntä. Hänen tapanaan toisaalta on minun reaktioideni tarkasteleminen ja analysoiminen. Hän näkee tällaiset tilanteet yleensä pelinä ja hauskanpitona, eikä siksi koe tarpeelliseksi kertoa todellisia tunteitaan ja siksi haluaisinkin uskoa, että hän vain testaa miten suhtaudun, kun sanoo ettei näe meitä yhdessä. Nainen 22
Hei!
Kiitos viestistäsi. Tulin kovin surulliseksi, kun luin sen. Siitä käy hyvin selville, että olet fiksu nuori nainen, mutta erittäin hankalassa tilanteessa.
Minun hälytyskelloni alkoivat soida monessa kohdin, kun kerroit miehen käytöksestä. Itsekin ne tajuat ja silti... Kuulostaa ikään kuin olisit hypnotisoitu. Olet korviasi myöten rakastunut ja valmis sulkemaan silmäsi kaikelta negatiiviselta.
Tulee mieleeni, mahtaakohan miesystäväsi olla sitä ihmistyyppiä, joka on suorastaan mestari saamaan ihmiset rakastumaan itseensä. Se koukku, että hän saa sinut tuntemaan itsesi maailman ihanimmaksi naiseksi, vaikka vain hetkeksi, on vahva. Siitä "huumeesta" voi tulla riippuvaiseksi, niin että on valmis sietämään mitä vaan, maksamaan kuinka kovan hinnan vaan, kunhan saa taas uuden annoksen. Kun tämä addiktio on saanut sinut itsemurhan partaalle, tiedät itsekin, että nyt hinta on liian kova.
Sinun kannattaisikin ehkä suhtautua mieheen kuin huumepiikkiin tai -pilleriin. Annos häntä antaa sinulle hyvää oloa hetkeksi, mutta tiedät, että hän ei ole sinulle hyväksi. Tajuat ehkä senkin, että tämän aineen diilaus loppuu jossain vaiheessa. Mies ei näe tulevaisuutta kanssasi, joten ennen pitkää hän kyllästyy ja siirtyy seuraavaan valloitukseensa. Viimeistään siinä vaiheessa joudut yksin kärvistelemään vieroitusoireittesi kanssa.
Kysyt, kannattaako sinun odottaa, että mies tajuaisi arvosi ja muuttuisi. Vastauksen tiedät itsekin: ei kannata. Mietit, pitäisikö sinun repäistä itsesi irti vielä kun se on jotenkuten edes mahdollista. Kyllä! Itsesi ja elämäsi tähden, tee se!
Herää siis hypnoosista. Siihen auttaa jutteleminen ystävien kanssa. Heiltä saat tervettä peilausta elämääsi ja suhteeseesi. Tee itsellesi sopiva vieroitusohjelma, joka sisältää paljon sosiaalista toimintaa muiden ihmisten kanssa ja sellaisia harrastuksia, joista nautit. Valitse itsellesi joku tukihenkilö, jolle voit soittaa aina kun halu ottaa mieheen yhteyttä käy liian suureksi.
Varaudu siihen, että kun alat irrottautua suhteesta, mies muuttuu aktiivisemmaksi. Senhän olet jo nähnytkin. Sinä olet hänelle mukava leikkikalu, ei hän halua päästää sinusta vielä irti. Tule tietoiseksi siitä, millaisia koukkuja hän käyttää saadakseen pidettyä sinut riippuvaisena itsestään. Joillekin miehille on suuri narsistinen loukkaus, jos nainen kehtaa jättää heidät. Silloin otetaan kaikki keinot käyttöön. Rakkauden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Tiedän, että tästä miehestä luopuminen on sinulle vaikeaa, tuskallista ja ylivoimaisenkin tuntuista. En silti näe mitään muuta ratkaisua tähän, valitettavasti. Kaikki myötätuntoni on puolellasi.
Toivon sinulle voimaa, rohkeutta ja viisautta tehdä oikeita valintoja. Lämmöllä, perheneuvoja Paula
Sain eilen tietää, että miehelläni on ollut suhde toiseen naiseen useamman kuukauden ajan. Olen tällä hetkellä todella ahdistunut, työnteosta ei tule mitään, mutta en uskalla ajatella sairaslomaa. Kyyneleet vain vuotavat.
Miten tästä pitäisi edetä? Miten keskustella mieheni kanssa? Minä olen niin tunteet sekaisin, loukattu ja pelkään. En tiedä, mistä aloittaa.
Meillä on 10- ja 13-vuotiaat lapset. Jos isä lähtee, heidän maailmansa romahtaa. Minä en selviä.
Kiitos edes pienestä avusta jo etukäteen.
Hyvä kysyjä!
Kiitos viestistäsi. Kirjoituksesi oli sen verran suppea, että joudun vastaamaan sinulle ehkä hieman persoonattomasti, mutta toivottavasti saat siitä jotakin ajatuksen aihetta. Samalla viestisi oli lyhykäisyydessään hyvin puhutteleva ja kertoo ehkä ensi shokista. Kuvailemasi reaktiot ja tunteet vaikuttavat normaaleille järkyttävässä tilanteessa, kun jokin mihin on uskonut ja luottanut pettää. Kuvailet tunnelmaa, kuin matto olisi vedetty jalkojen alta.
Kysyt miten pitäisi edetä ja miten keskustella miehesi kanssa. Tuntuu, että olet lähtenyt etenemään juuri oikein ja hyvään suuntaan: 1) otat tunteesi vakavasti ja suostut elämään niitä 2) lähdet hakemaan apua ja tukea vaikeassa tilanteessa ja 3) muistat myös lapset. Suosittelen jatkamaan tällä linjalla. Eli.
On tervettä kohdata omat tunteensa sellaisina kuin ne eteen tulevat. Arvosta niitä. Ne ovat tärkeitä viestejä sinulle paitsi omasta voinnistasi myös suhteenne merkityksestä sinulle. Onko sinulla ketään läheistä ystävää, jolle voisit purkaa päällimmäisiä tuntemuksiasi? Toivottavasti voit lähipiiristäsi saada tukea ja luottamuksen siihen, että et ole tapahtumien pyörteessä yksin. Ehkä jollekulle muullekin on joskus käynyt samoin ja voit saada ymmärrystä.
Toisaalta voimakas reaktiosi kertoo suhteenne merkityksestä sinulle. Uskottomuuden ei automaattisesti tarvitse merkitä suhteen rikkoutumista tai sen laadun lopullista heikkenemistä. On teistä kahdesta kiinni mitä suhteellenne teette. Oma kokemukseni on, että uskottomuuden voi kääntää omaksi ja parisuhteen hyödyksi, mikäli molemmat sitoutuvat suhteen avoimen tutkimiseen, havaittujen ongelmien myöntämiseen ja käsittelyyn sekä luottamuksen uudelleen rakentamiseen. Tämä ei kuitenkaan tapahdu hetkessä tai helposti. Se vaatii paljon yhteistä keskustelua, tunteiden kohtaamista ja vastaanottamista puolin ja toisin, uskoa muutoksen mahdollisuuteen ja yhteistä surua siitä, mikä on menetetty. Luottamus rakentuu avoimuudelle ja sanojensa mittaiselle toiminallelle hitaasti, mutta se on mahdollista. Tässä työssä ammattiauttaja voi olla hyvänä tukena ja apuna.
Jos puolisosi ei ole valmis luopumaan toisesta suhteestaan, tai tästä tulee liian suuri juopa välillenne, sen ei tarvitse koitua sinun tuomioksi. Tämäkin tuska ja pelko voi opettaa sinulle uusia asioita itsestäsi ja muista. Pelkojesi ja epävarmuuksiesi kautta pääset toivottavasti kosketuksiin myös sellaisten voimavarojesi kanssa, joista et vielä tiennyt tai jotka odottavat puhkeamistaan. Toisaalta jos onnellisesti käy, opit itsestäsi ja toiminnastasi uusia asioita, joita voit käyttää hyödyksesi nyt ja myöhemmin jääpä puoliso rinnallesi tai ei. Seuraamalla itse viitoittamaasi polkuasi (tunne, hae tukea, tutki, toimi ja muista lapset) voit olla voittaja käypä niin tai näin.
Mietit mistä aloittaa. Juuri tuo kuulostaa erittäin hyvälle. Et säntää suoraan ratkaisuihin tai toimintaan, vaan pysähdyt kuulostelemaan oloasi ja miettimään asioita. Ehkä puntaroit eri näkökulmia ja vaihtoehtoja. Se on aikuisuutta ja kypsyyttä haastavassa tilanteessa. Kuulostaa myös mainiolle, että pelostasi huolimatta, et lamaannu, vaan lähdit nopeasti etsimään apua ja tietä ulos.
Kysyt miten keskustella miehesi kanssa. En usko, että tällaisessa tilanteessa on olemassa kovin hyviä neuvoja. Vaikeimmissa tilanteissa käyttäydymme kuitenkin juuri niin hyvin kuin osaamme. Tärkeimmän olet jo tehnyt: olet pysähtynyt miettimään ennen toimimista ja lopullisiin ratkaisuihin ryntäämistä. Sinänsä (ehkä hieman teoreettisesti kyllä) lienee edullista, jos voit puhua siitä, mitä itse koet ja tunnet ja pitäydyt minä-viesteissä. Syyttely helposti johtaa toisen linnoittautumiseen ja puolustusreaktioon.
Lopuksi pari sanaa lapsista. On hyvä, että pidät lapset mielessäsi. He luultavasti huomaavat ennemmin tai myöhemmin, että jokin on hullusti perheessänne. On hyvä antaa heille jokin selitys, mutta on ehdottoman tärkeää suojella heitä suhteenne sekamelskalta. Selitys voi olla niinkin yleisluontoinen kuin: äidillä ja isällä on nyt vaikeaa keskenään, mutta se ei mitenkään johdu teistä. Teemme yhdessä työtä asioiden selvittämiseksi. Tms. On tärkeää, että lapset eivät tule kriisinne osapuoliksi ja saavat kuulla, että eivät ole siihen syyllisiä. Normaali arjen pyöriminen on lasten kannalta helpottavaa ja turvallisuutta luova tekijä. Sitten kun itsellä on voimavaroja, on hyvä myös jutella lasten kanssa siitä, mitä heille kuuluu ja miten he ovat asiat kokeneet. Siitä kuitenkin kannattaa lähteä, että elätte nyt erityistä aikaa parhaan taitonne mukaan. On luonnollista, että se myös näkyy ja tuntuu lastenkin elämässä jotenkin. Itseltä ei kannata odottaa oppikirjamaisia suorituksia tai sankariäiteyttä. On lapsillekin tärkeä nähdä, että elämässä voi sattua kaikenlaista, kipeitäkin asioita, mutta niistä voi selvitä ja päästä eteenpäin. Se lienee yksi arvokkaimpia oppeja, joita lapselleen voi antaa.
Olen tapaillut erästä tyttöä jo kohta viisi kuukautta. Olemme tunteneet toisemme jo kuitenkin yli viisi vuotta ja välillämme on aina ollut kipinöitä. Olemme olleet jatkuvasti yhteydessä toisiimme. Kuitenkin päällekkäin menneet seurustelusuhteemme eivät ole antaneet meille mahdollisuutta tapailla toisiamme vasta kuin nyt. Itse erosin vuoden vaihteessa ja tämä tyttö vuoden alkupuolella. Kummatkin meistä seurustelivat aikaisemmin 5-4 vuotta saman kumppanin kanssa.
Näemme n. 3-4 kertaa viikossa joista suurimmat osat päätyvät yökyläilyyn. Kävelemme käsi kädessä ja olemme selvästi mielestäni pari. Ystävämme tietävät asiasta, mutta tyttö välttää kertomista mm. lähiomaisilleen ja välttää tapaamasta minun lähiomaisiani. Hän on maailman kiltein ja siveellisin ihminen.
Ongelmamme on ollut se, ettei tyttö halua sitoutua kanssani tai kutsua tätä seurusteluksi. Hän ei ole vielä valmis edellisen seurustelusuhteen jäljiltä aloittamaan uutta. Tämä luo minulle todella suurta epävarmuutta tulevaisuudesta. Miksi koskaan jos ei nyt? Miksi ei mukana ole 100 panosta jos kummatkin rakastavat toisiansa? Olen ottanut seurustelun puheeksi johon vastauksena tuli todella nopeasti tympeä ei. Hän kuitenkin vakuuttaa, ettei hänellä ole kiinnostusta hurvitella muiden miesten kanssa, mutta epäilen tätä suuresti, vaikkei se hänen tapaistaan ole. Miksi siis seurustelu ei sovi kuvioon?
Sulatin tämän asian jo hyvin, että annan tytölle aikaa hänen päästäkseen yli edellisestä suhteesta. Olin jo varma, ettei tähän tarvitsisi enää kahden kuukauden jälkeen palata, mutta nyt hän ilmoitti minulle lähtevänsä ulkomaille puoleksi vuodeksi. Hän ei halua, että odotan häntä ja että jatkan elämääni. Hän tekisi samoin. Itse en kuitenkaan halua tätä ja sanoin häntä odottavani. Hän kuitenkin jatkuvasti puhuu, että ei ole valmis lupaamaan minulle mitään tulevasta, koska on liian aikaista hänelle puhua sitoumuksista ja seurustelusta. Hän kuitenki vakuutta pitävänsä minusta todella paljon, eikä haluaisi menettää minua.
Tässä on tosi paljon ristiriitoja joista en saa selvää, mitä hän ajattelee. Onko hän tosissaan minun kanssani vai pelaako hän vain peliä? Odottaako hän jotain parempaa? Enkö vastannutkaan täydellisesti hänen odotuksiaan? Mitä hän minusta tahtoo? Mies, 25
Hei ja kiitos viestistäsi!
Olet tapaillut pidempään tuntemaasi tyttöä vajaat puoli vuotta ja toivoisit jo suhteenne syvenemistä. Viihdytte yhdessä ja vietätte yhteistä vapaa-aikaa. Sinä olet varma omista tunteistasi, mutta tyttö ei ole vielä valmis sitoutumaan uuteen seurustelusuhteeseen. Molemmat olette aiemmin olleet pitkissä seurustelusuhteissa tahoillanne. Jäin pohtimaan, minkälaisia nämä seurustelusuhteet ovat olleet ja kuinka ne ovat päättyneet. Kuinka tiiviisti vietitte aikaa seurustelukumppanienne kanssa, kuinka paljon jokaisella oli omaa aikaa ja tilaa, minkälaiset "pelisäännöt" seurustelusuhteissanne oli...?
Meillä kaikilla on yksilölliset käsityksemme monista asioista, kuten kotitöistä, rahankäytöstä, juhannuksen vietosta tai sukulaisten tapaamisesta... Jos otetaan esimerkkinä seurustelusuhde, niin mitä se sinulle tarkoittaa? Mitä seurustelusuhteeseen mielestäsi kuuluu ja mitä siihen ei kuulu? Minkälaiset odotukset sinulla on seurustelukumppaniasi kohtaan? Entä mitkä mahtavat olla tyttösi käsitykset em. asioista? Olisi tärkeää, että keskustelisitte avoimesti em. odotuksista ja pohtisitte yhdessä, ovatko nämä odotukset jatkossa yhteensovitettavissa.
Kuullostaa siltä, että olet varma omista tunteistasi, mutta epävarma tyttösi tunteista. Haluaisit vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiisi. Ainoa, joka näihin kysymyksiin voi vastata, on kuitenkin tämä kyseinen tyttö. Tosin voi olla, ettei hän oikein tiedä itsekään, mitä haluaa. Joskus maisemanvaihto ja etäisyyden ottaminen auttaa näkemään asioita selvemmin. Kirjoitit, että hän on maailman kiltein ja siveellisin ihminen. Tätä taustaa vasten rohkenen olettaa, ettei hän pelaa mitään pelejä kanssasi. Ehkäpä hän tarvitsee lisää aikaa tietääkseen, mitä haluaa. Hän ei tahtoisi, että odotat häntä, mutta itse tahdot odottaa...
Ehkäpä joku tuntematon filosofi on ollut joskus samankaltaisessa tilanteessa, sillä mieleeni tulee seuraava mietelmä: "If you love something, set it free. If it comes back, it´s yours. If it doesn´t, it never was." Eli jos maltat antaa rakkauden kohteellesi vapaat siivet, se saattaa lentää takaisin luoksesi. Käsitykseni mukaan olet silloin tehnyt parhaasi suhteenne eteen ja voit ehkä levollisimmin mielin jäädä odottamaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Kaikkea hyvää sinulle toivotellen, perheneuvoja Kaisa
Suhteemme ongelmana on miehen liiallinen työnteko. Työ on melko uusi, alkanut noin puoli vuotta sitten. Aluksi olikin ymmärrettävämpää, että työ vei paljon aikaa kaiken ollessa uutta, mutta enää en ymmärrä. Työaika on epäsäännöllistä, työt kantautuvat kotiin ja vapaa-aikaa ei juurikaan ole. Koska tahansa voi soida puhelin ja siihen on pakko vastata. En muista milloin mieheni olisi pitänyt kokonaisen vapaapäivän niin että mitään työtehtäviä tai puheluita siihen ei olisi kuulunut. En muista milloin mieheni olisi ehdottanut meille yhteistä tekemistä.
Olen todella väsynyt tilanteeseen ja oma käyttäytymisenikään ei ole ollut kehuttavaa. Olen valittanut, nalkuttanut ja kiukutellut. Nyt tilanne on kuitenkin käynyt niin raskaaksi, että olen vakavissaan miettinyt eroa. Huoleni miehen työn teosta ei liity vain tähän hetkeen vaan myös tulevaisuuteen. Nyt kun lapsia ei ole tilanteen kanssa kyllä pärjää, mutta en halua joutua tilanteeseen, jossa koko perheen arki jäisi yksin minun niskoilleni. Koen olevani vähäpätöinen ja koen, että mieheni ei arvosta minua. Olen kertonut tunteistani hyvin ja pahoin sanoin. Olen kertonut, että kaipaan häntä enemmän kotiin ja toivoisin häneltä huomiota ja rakkautta. Nykyään en enää jaksa puhua näin kauniisti vaan keskityn pelkästään nalkutukseen.
Olen yrittänyt saada selville miksi mieheni tekee niin paljon töitä, mutta vastaus on ainoastaan, että hänen on "pakko". Ymmärrän, että jostain on rahat ansaittava, mutta en jaksaisi jatkuvasti olla toissijainen ja häiritsevä asia hänen elämässään. Olemme etääntyneet toisistamme tämän myötä paljon ja uudelleen lähentyminen tuntuu vaikealta. Myös arkisissa asioissa luottaminen on vaikeaa, sillä aina voi tulla jotain tärkeämpää joka muuttaa kaiken sovitun. Nainen, 26
Hyvä ystävä
Suhteenne ei ilmeisesti ole vielä kovin monta vuotta vanha. Puolen vuoden aikana on miehesi työnteko alkanut varjostaa elämäänne. Olet toivonut, että tiukan alun jälkeen työtahti tasaantuisi, mutta se onkin jäänyt päälle.
Olet kertonut miehellesi, että kaipaat häntä. Kerrot myös, että aina et ole jaksanut kertoa harmistasi rakentavalla tavalla. Joskus kielteisestä tunteiden ilmaisusta tulee kierre; nalkutat, kiukuttelet, käytät pahoja sanoja. Mitä luulet miehesi tuntevan näissä tilanteissa? Toivot, että hänessä syntyisi myötätunto sinua kohtaan, mutta usein käykin päinvastoin; hän viipyy yhä enemmän työnsä parissa. Hän kuulee vain nalkutuksen, mutta ei näe sinun kipeitä tunteitasi; sitä, että koet itsesi vähäpätöiseksi ja että miehesi ei arvosta sinua.
Miehesi pitää saada tietää, mitä todella tunnet. Voisitko kertoa sen sillä tavalla, että hänessä ei syntyisi puolustus tai pakoreaktio. Siis; kerro vain tunteistasi, älä moiti häntä. Mitä jos kirjoittaisit kirjeen, jossa kertoisit kaipuustasi ja että ikävöit yhteisiä hetkiä. Ja huom! ei yhtään moitetta kirjeeseen. Voit myös kirjoittaa joitain rakentavia ehdotuksia, mitä voisitte tehdä yhdessä "Mitä ajattelet jos..."-tyyliin tai "Voisimmeko ehkä...?"
Olette etääntyneet toisistanne, mutta lähentyminen on vielä mahdollista. Olette nuoria ja ongelmannekin on kestänyt onneksi vasta vähän aikaa. Teillä on kaikki mahdollisuudet vielä löytää toinen toisenne.
Ehkä hänkin kaipaa yhteyttä sinun kanssasi, mutta ei osaa ilmaista sitä ja tuntee olonsa epävarmaksi.
Toivon sydämestäni, että kesän lämpö sulattaa jään väliltänne ja löydätte uudelleen toistenne luo.
Lasten syntymän jälkeen en ole halunnut enää lainkaan seksiä, se vain ällöttää. Minulla ei ole kahteen vuoteen ollut minkäänlaisia halun tunteita omaa eikä ketään muutakaan miestä kohtaan. Suren asiaa, koska haluaisin olla muutakin kuin äiti, mutta en tiedä mitä tehdä. Miehen mielestä tämä on vain minun ongelmani, ei hänen. Mikä neuvoksi? Nainen, 34
Hei,
ja kiitos kirjeestäsi. Pienlapsiperheiden seksielämä on varmasti yksi ikuisuuskysymyksistä. Harvassa taitavat olla ne parit, joilla kaikki jatkuu heti lasten syntymän jälkeen niin kuin ennenkin.
Millaista teillä oli silloin ennen eli aikana ennen lasten syntymää? Olitteko tyytyväisiä seksielämäänne? Kumpi oli aktiivisempi tekemään aloitteita? Miten mahtaa olla tilanne nyt? Vaikka sinua ei huvita, niin huvittaisiko miestäsi? Onko hän aktiivisesti ehdottelemassa ja järjestämässä yhteisiä helliä hetkiä? Vai onko hän jo väsynyt yrittämiseen? Vai sopiiko tilanne hänelle itse asiassa ihan hyvin?
Fyysinen läheisyys on parisuhteessa tärkeää. Se voi olla ikään kuin liima, joka pitää puolisot yhdessä. Vaikka et halua nyt rakastella, onko teillä kuitenkin muuta läheisyyttä? Nukutteko lähekkäin ja katsotteko teeveetä vierekkäin? Onko halailuja ja suukotteluja? Vietättekö aikaa yhdessä, perheenä ja kahden kesken? Onko teillä kivaa yhdessä?
Millainen tunnesuhde sinulla on mieheesi? Rakastako häntä tai pidätkö hänestä? Kohteleeko hän sinua hyvin? Voitko arvostaa ja kunnioittaa häntä miehenä ja isänä? Tunnetko olosi turvalliseksi hänen kanssaan ja hänen sylissään?
Mietin ällötystäsi. Se on vahva kehon viesti. Mieti sitä tarkemmin, mihin se tarkkaan ottaen liittyy. Sanotaan, että haluttomuudessa on jokin sisäinen viisaus. Jostain ihan hyvästä syystä et nyt tunne seksuaalista halua. Oletko uupunut, masentunut? Voitko mielestäsi itse hyvin, oletko terve? Onko sinulla huolia? Onko parisuhteesi riittävän turvallinen?
Se, että haluaisit haluta, on hyvä merkki. Sanoit, että haluaisit olla muutakin kuin äiti. Entäs jos lähtisitkin miettimään asiaa toisesta suunnasta. Miten muuten voisit tuntea itsesi naiseksi ja naiselliseksi kuin sängyssä? Ala vahvistamaan niitä asioita, jotka ovat ominta sinua ja jotka ovat sinulle tärkeitä. Jos se auttaa, mieti pukeutumistasi. Mieti kehoasi: miten sitä kohtelet, miten sitä kannat. Pienten lasten äitinäkin voit olla naisellinen nainen ja oma itsesi. Suo itsellesi vaikka pienissä erissä niitä asioita, joista nautit ja joista sinulle tulee hyvä mieli. Voi olla, että sitä kautta alkaa seksuaalienergiasikin virrata uudella tavalla.
Pyydän anteeksi, että vastaukseni sisältää nyt paljon kysymyslauseita, mutta ajattelen, niiden avulla voit hahmottaa tilannettasi eri kanteilta ja ehkä löytää uusia ajattelemisen aiheita.
Toivon lämpimien kesätuulien puhaltavan eloa naiseuteesi, perheneuvoja Paula
