KYSYMYS: vaimo ei lähesty minua ollenkaan hellittelyyn liittyvissä asioissa eikä intiimissä kanssa käymisessä, minä joudun aina tekemään aloitteen. olen monesti kysynyt miksi hän ei tee aloitetta. olenko väärässä jos vaadin vaimoltani vastavuoroisuutta suhteemme ylläpitämiseksi vaimo sanoo että on tottunut siihen että minä teen aloitteen minä olen taas sitä mieltä että jos aidosti toista rakastaa niin täytyy sen voida myös osoittaa. on alkanut tuntua siltä ettei hän rakasta minua vaikka hän sanoo rakastavansa, minulla on sellainen käsitys rakkaudesta että sen täytyy olla vastavuoroista . ja jos sanoo rakastavansa se pitää myös käytännössä näyttää.
Vastavuoroinen, 59
VASTAUS: Viestisi koskee tilannetta, jossa vaimosi ei tee aloitteita eikä lähesty sinua hellittelyyn liittyvissä asioissa, eikä intiimissä kanssakäymisessä. Tämä fyysiseen läheisyyteen liittyvien aloitteiden puute on saanut sinut vähitellen tuntemaan, että vaimosi ei rakasta sinua, vaikka hän sanoo rakastavansa. Mietit, onko sinulla oikeus suuttua ja loukkaantua tästä asiasta, tai vaatia vastavuoroisuutta.
Onkohan tilanne parisuhteessanne ollut samanlainen aina, vai ovatko vaimosi aloitteen vähitellen lakanneet? Mietin myös, onko jotain muitakin syitä, että juuri nyt, tässä kohtaa elämää, olet alkanut epäilemään sitä, haluaako ja rakastaako vaimosi sinua.
Kerrot viestissäsi olevasi 59-vuotias. Tämän perusteella oletan, että vaimosikin on todennäköisesti iältään noin viisikymppinen. Jos näin on, niin eräs tekijä, joka saattaa vaikuttaa vaimosi tapaan, on vaihdevuosien tuomat sekä fyysiset, että psyykkiset muutokset. Jotta voi lähestyä, haluta, tarjota itseään haluttavaksi, täytyy riittävästi luottaa omaa haluttavuuteen. Voi myös olla, että osalla tuossa iässä halu ei niinkään herää spontaanisti, kuin houkuteltuna. Päälle viisikymppiset naiset joutuvat usein ottamaan monilla tavoin haltuun uutta ei enää nuorta itseään. Tämä koskee toki myös miehiä. Usein tämä elämänvaihe voi myös tarkoittaa myös jonkinlaista itsenäistymistä ja vetäytymistä omiin tekemisiin tai kiinnostuksenkohteisiin. Se voi tuntua puolisosta poispäin kääntymiseltä. Jos kyse olisi tästä asiasta, niin suuttuminen tai vaatiminen ei auta, jopa päinvastoin. Suuri osa tuon ikäisistä naisista haluaa kuulla, että on edelleen haluttava ja ihana. Tällaisten asioiden hänelle sanominen voi olla avuksi.
Sanot, että jos aidosti toista rakastaa niin se täytyy myös voida osoittaa. Olen kanssasi samaa mieltä. Rakkauttaan pitää aktiivisesti näyttää, sekä teolla että sanoilla. Muuten se ei välity. Kuitenkin fyysinen läheisyys, halu koskea ja katsoa toista, parisuhteen intiimiys on vain yksi, sinällään kyllä tärkeä, tapa osoittaa toiselle rakkautta. On kuitenkin tärkeää, että rakastamisen määrittely ei kapeudu miksikään yksittäiseksi teoksi tai tekemättä jättämiseksi. ”Jos rakastat minua, niin teet näin”. ”Jos rakastat minua, niin et tee näin”. Millä muilla tavoin vaimosi mahdollisesti osoittaa sinulle rakkauttaan? Millä kaikilla tavoilla sinä osoitat hänelle rakkauttasi? Oletteko puhuneet näistä toisillenne?
On ymmärrettävää, että olet loukkaantunut asiasta. Tietenkin haluamme tuntea olevamme rakastettuja ja haluttuja puolisomme taholta. Vaatiminen, syyttäminen ja suuttuminen vievät kuitenkin yleensä tilannetta huonompaan suuntaan. Tärkeämpää olisi, että pysähtyisitte miettimään tätä parisuhteenne vaihetta. Puhua yhdessä mitä kaikkia asioita se kummallekin teistä merkitsee, ja mitä kumpikin teistä tarvitsee ja toivoo.
Riidat repivät yhdeksän vuotta kestänyttä suhdetta, suhde alkoi kummankin taholta salasuhteena ja tuntee sen jääneen sellaiseksi. Kummatkin ovat suhteen aikana toisiaan pettänyt ja miehellä ollut jopa useiden vuosien ajan rinnakkaissuhteita, jotka ovat tulleet esille. Luvannut joka kerta kuun taivaalta, mutta ei jostain syystä kykene pitämään lupauksiaan. Nainen käy psykoterapiassa, koska haluaa parantua kaikista asioista, joita suhde on aiheuttanut. Myös itse suhteen alussa pettänyt. Käynyt terapiassa kohta vuoden, mutta edelleen pysyy suhteessa, vaikka kokee sen olevan ahdistavaa ja täynnä epäluottamusta. Riidat kiertävät aina samaa rataa ja etäännyttää kumpaakin toisistaan. Mies ei kuitenkaan halua lopettaa suhdetta, vaan roikkuu siinä kuin olisi riippuvainen naisesta, mutta ei kuitenkaan osaa paikata aiheuttamaansa mielipahaa, vaan syyttää naista riidoista ja sen aiheuttamasta mielipahasta. Nainen yrittänyt erota satoja kertoja, mutta mies ei ota enää häntä vakavasti sen tiimoilta. Nainen pelkää jäävänsä ilman perhettä, lasta, normaalia parisuhdetta, koska mies ei kykene olemaan suhteessa avoimesti. Nainenkaan ei enää tiedä mitenpäin siinä kuuluisi olla, tuntee niin suurta nöyryytystä tapahtuneista ja häpeää tilannettaan, ettei kykene kertomaan kenellekään olevansa edelleen siinä suhteessa.
Nainen 37- ja mies 32-vuotias. Nainen kokee ettei pysty päästämään itsekään irti, koska toivoo koko ajan tilanteen muuttuvan ja heitä yhdistää seksuaalinen vetovoima voimakkaasti, joka ei ole koskaan yhdeksän vuoden aikana laantunut. Suhdetta ylläpitää intohimo, pelot, ahdistus, kommunikaation vähyys. Mies ei kykene minkäänlaiseen kommunikaatioon, vaan sulkeutuu täysin lukkoon ja syyttää naista jäkättämisestä. Mitä tilanteessa pitäisi tehdä, kun kummatkin kuitenkin kokee haluavansa kaikesta huolimatta olla suhteessa, miten suhdetta saisi korjattua, kun sitä on kummatkin vuosia pahoinpidellyt? Kummatkin ovat syyllisiä pahoihin asioihin, nainen haluaa muuttua ja mies väittää samaa, mutta nainen kokee ettei niin kuitenkaan tapahdu. Miten peloistaan pystyy päästämään irti, mistä löytyy voimavaroja muuttaa itseään parempaan suuntaan, jos toinen ei siihen kykene. Miten yrittää yhdessä jos ero ei ole vaihtoehto ja kokee toisen olevan valittu jostain syystä itselleen kaikesta pahasta huolimatta? Mitä neuvoja voisi antaa miehelle ja miten ne voisi kertoa, ettei toinen täysin sulkeudu?
Nainen, 37v
Hei,
Kuvailet parisuhdetta, joka on niin sairas, että se tekee myös suhteessa olevat ihmiset sairaaksi. Nainen joutuu käymään terapiassa parantuakseen suhteen aiheuttamista vammoista. Mutta sekään tuskin auttaa, koska sairas suhde sairastuttaa häntä yhä enemmän. Suhde on ahdistava, täynnä epäluottamusta ja perustuu pettämiselle. Se on niin huono, että nainen häpeää sitä ja itseään, eikä edes pysty kertomaan läheisilleen olevansa tässä suhteessa.
Naisella on sisimmässään valtava ristiriita: hän on yrittänyt erota useita kertoja. Ja toisaalta hän ei halua erota. Eikö hän pysty vai eikö hän halua? Eroyritykset ovat epäonnistuneet, koska mies ei halua eroa eikä ota eropuheita vakavasti. Kuitenkaan eroon ei tarvita kahta. Yksi riittää.
Toisaalta nainen haluaa erota, koska suhde ei tyydytä häntä. Toisaalta hän ei halua erota, koska pelkää jäävänsä ilman normaalia parisuhdetta. Mikä sitten on normaali paisuhde? Pysyessään tässä suhteessa nainen jää lähes varmasti ilman sellaista parisuhdetta, johon kuuluu luottamus, toisen arvostus ja keskinäinen kunnioitus.
Miksi mies haluaa pysyä tässä suhteessa? Onkohan syynä voimakas seksuaalinen vetovoima, jota he kaikesta huolimatta tuntevat toisiaan kohtaan. Ehkä tämä hyvä asia auttaa myös naista jaksamaan.
Kysymyksen perusteella tässä suhteessa on niin paljon tuhoavaa, että en rohkaisisi jatkamaan sitä. Asettaisin oman terveyden parisuhteen edelle. En myöskään usko, että joku olisi "valittu" jollekin. Ihminen valitsee itse kumppaninsa. Valinta voi olla oikea tai väärä. Toisaalta sanotaan, että kun ihminen valitsee itselleen kumppanin, niin hän tietäen tai tiedostamattaan valitsee aina jollakin tavalla tai jossakin mielessä oikean. Kumppani voi vastata johonkin tiedostamattomaan tarpeeseen ainakin sillä hetkellä ja tietyssä elämäntilanteessa, mutta myöhemmin voi osoittautua, että suhde ei ole elinkelpoinen.
Jos tämä pari haluaa pysyä yhdessä, siis jos molemmat haluavat sitä, niin se on heidän valintansa. Missä merkityksessä he voisivat olla toisilleen oikeat ja hyvät kumppanit? Nyt tuntuu siltä, että he nostavat esiin toisissaan huonoja asioita, toistensa varjopuolia. Tämä kierre pitää katkaista.
Kysyit mitä neuvoja voisi antaa miehelle. Ainakaan kumppanin ei kannata niitä neuvoja antaa, koska kumppanin neuvoja on vaikea ottaa vastaan. Sen sijaan naisen kannattaisi kertoa miehelle siitä, millaisen parisuhteen hän haluaa, mitkä ovat hänen unelmansa ja miten hän kokee kumppanin auttavan niiden suuntaan. Tämän lisäksi voisi kertoa siitä, mitä itse haluaa tehdä sen eteen, että tämä suhde olisi hieman parempi. Hän voisi kysyä, mitä mies ajattelee näistä.
Kuten kirjoitit, tässä ei syyttely auta. Molemmat ovat tuoneet suhteeseen sekä hyvää, että vahingollista. Molemmat ovat suhteessa vapaaehtoisesti. Ahdistavankin suhteen lopettaminen on raskasta, vaikeaa ja surullista. Mahdollisesti myös vapauttavaa.
Suhdetta ylläpitävät intohimo, pelot, ahdistus ja kommunikaation vähyys. Miten suhteessa tulevat esille ystävyys, hellyys, kumppanin arvostus ja keskinäinen kunnioitus.
Haluaisin kysyä ulkopuolisen mielipidettä ongelmaani. Olen reilut 40-vuotias naimisissa oleva nainen ja meillä on 3 lasta. Olemme olleet yhdessä 15 vuotta, josta viimeiset 5 vuotta on ollut haastavaa. Mieheni on ihan "hyvä tyyppi", mutta parisuhteestamme puuttuu läheisyys ja hellyys. Koen olevani jatkuvassa "hellyys- ja läheisyysvajeessa" jonka vuoksi olen ajautunut salasuhteisiin. Arki muuten sujuu kohtuullisen hyvin. Olen puhunut miehelleni kosketuksen tarpeesta jo vuosia, mutta mitään muutosta ei ole tapahtunut. Aiemmin pyysin häntä halaamaan minua tai rapsuttamaan iltaisin. Nyt en enää edes jaksa pyytää koska koen jatkuvasti "kerjääväni" sitä ilman että toinen tekisi sitä vapaaehtoisesti. Seksiä harrastamme ehkä 1-2 kertaa kuukaudessa.
Vuosi sitten tein tietoisen päätöksen etsiä kosketusta muualta ja sen jälkeen minulla on ollut useita avioliiton ulkopuolisia suhteita. Aluksi koin noista hetkistä iloa ja sain niistä valtavasti energiaa, mutta nyt vuoden jälkeen en koe saavani niistä juuri mitään irti. Minulle ei enää riitä, että joku koskettaa minua vaan haluaisin että se joku olisi ihminen joka lisäksi olisi rakastunut minuun. Haluan tunnetta. Huonoa omaatuntoa en ole potenut lainkaan, joka ilmeisesti kielii jostain. Tiedän, että jos kaksoiselämäni paljastuisi miehelleni, niin avioliittomme kariutuisi. Tiedän riskit, mutta silti olen järjestelmällisesti käyttäytynyt niin.
Elämämme näyttää ulkopuolisen silmin idylliltä, mutta koen olleeni todella yksin jo vuosia avioliitossamme. Olen ajatellut, että tämä on vain "vaihe", jonka jälkeen asiat korjautuvat mutta en usko enää siihen. Pelkään lähteä avaamaan ongelmiamme esim. parisuhdeterapiaan, sillä pelkään omaa reaktiotani keskustelujen käydessä syvällisimmiksi. Epäilen, etten voi niiden jälkeen enää jatkaa liitossamme. Tällä hetkellä vain yritän olla ajattelematta asiaa.
Mieheni on hyvä isä. Huomaan silti alitajuisesti miettiväni eroa ratkaisuna, joskaan en sitä lasten kannalta toivoisi. En tiedä miten lähtisin purkamaan tilannetta?
Nainen, 40v
Hei ja kiitos viestistäsi!
Ensimmäiseksi tekee mieli muistuttaa, että kriisi on mahdollisuus. Kriisi on tilanne, jossa vanhat toimintamallit eivät päde vaan on etsittävä uusia. Tuntuu, että sinä ja te yhdessä olette tällaisessa vaiheessa. Nykyinen tapa elää ei sellaisenaan toimi vaan turhaudutte molemmat. Tällainen kohta elämässä ravistelee perusturvallisuutta, mutta pakottaa yksilöä - ja tässä tapauksessa paria sekä perhettä - tutkimaan uusia mahdollisuuksia.
Tuo kokemuksesi läheisyys- ja hellyysvajeesta parisuhteessa on valitettavan yleinen. Onko suhteessanne joskus aiemmin ollut riittävästi läheisyyttä ja hellyyttä? Jos näin on, milloin tilanne on alkanut muuttua nykyiseen suuntaan? Mitä muuta niihin aikoihin on tapahtunut elämässänne? Millaisia läheisyyden malleja olette saaneet omien vanhempienne kautta? Miten miehesi kokee nykyisen tilanteenne? Onko hän loukkaantunut jostakin? Mikä on tehnyt lähellä olosta ja koskettamisesta vaikeata? Alkuun päästäksenne olisi tärkeätä päästä puhumaan paitsi pintatasosta (Kosketa minua enemmän!) myös pinnan alla piilevistä tunteista (Epävarmuudesta? Huolesta, että toinen ei välitä? Hiipuneista tunteista? Peloista?) Yhtenä isona salaisuutena välillänne ovat sinun salasuhteesi. Mahtaako miehesi tietää tai aavistaa niistä jotakin?
Koet, että salasuhteet aluksi antoivat sinulle iloa, mutta eivät enää. Ymmärrettävästi haluat kokonaisvaltaista suhdetta, johon sitoutua tunteineen, ei ainoastaan seksin ja siihen liittyvän kosketuksen kautta. Mitä tapahtuisi, jos ottaisit tämän kaiken puheeksi avoimesti miehesi kanssa? Romahduttaisiko se koko liittonne ja jos niin, mitä se merkitsisi teille ja lapsillenne? Miten voisitte päästä kohtaamaan toisenne syvemmällä tasolla, jos säilytät salaisuuden? Vai voisiko hyvin paljas avoimuus antaa mahdollisuuden jollekin uudelle teidän välillänne? Kerroit pelkääväsi pariterapiaan menoa, koska et tiedä, millaisia omat reaktiosi olisivat syvemmälle menevissä keskusteluissa. Rohkaisisin kokeilemaan terapiaa. Terapeutti on siellä läsnä juuri teitä varten, jotta voisitte yhdessä luoda riittävän turvallisen ilmapiirin avoimelle keskustelulle. Tunteita ja niiden ilmaisua ei tarvitse pelätä. Riippumatta siitä, löydättekö tien yhteiseen jatkoon tai eroon, uskon terapian auttavan teitä kumpaakin ja siten myös lapsianne kohtaamaan elämän muutostilanteen turvallisemmin.
Heittelen tässä paljon kysymyksiä, joihin minulla ei ole valmiita vastauksia. Toivon teille rohkeutta käydä yhdessä töihin!
Olen 29-vuotias sinkkunainen. Taidan olla tavallista herkempi. Onko normaalia, että minua alkaa itkettämään jos mies koskettaa minua? En voi sille mitään, ja tämä tapahtuu silloin, jos koen miehen läheisyyden ihanaksi. Kerran eräs mies pelästyi tai hämmentyi reaktiotani ja käveli ulos, kun tämä tilanne oli johtamassa muuten petipuuhiin. Minulle itku on normaalia, mutta joillekin se saattaa olla hämmentävää.
Miesten reaktion pelkäämistä enemmän minua kiinnostaa tietää, miksi minua alkaa itkettää läheisyyden hetkinä?
Parisuhdehistoriastani mainittakoon sen verran, että minulla on kaksi vuoden suhdetta takana, sekä lukuisia lyhyempiä säätöjä, joissa olen myös paljolti hakenut seksin kautta rakkautta. Nainen, 29
Kiitos puhuttelevasta kysymyksestäsi.
Pohdit, miksi sinua alkaa itkettää läheisyyden hetkinä. Mainitset myös viestisi lopuksi, että sinulla on kaksi vuoden kestänyttä aiempaa suhdetta sekä lukuisia lyhyempiä "säätöjä", joissa olet paljolti hakenut seksin kautta rakkautta. Voisiko tuo viimeinen virkkeesi sisältää jotain vihjeitä kysymyksesi vastaukseen? Ajattelisin, että olet vähintäänkin oikeilla jäljillä.
Fyysinen läheisyys, koskettaminen, hyväilyt, sylissä pitäminen aktivoivat myös lasta meissä. Ne ovat aikuisten maailmassa tilanteita jossa voimme heittäytyä hetkeksi olemaan myös lapsia. Ne saattavat nostaa meissä esiin monenlaisia tunteita, joilla voi olla juuret omassa taustassamme, historiassamme. Puhut itkusta, joka tulee silloin kun koet miehen läheisyyden ihanaksi. Minkälaista tuo itku on? Tuntuuko se hyvälle vai huonolle? Onko se enemmän ahdistunutta, surullista vai onnellista itkua? Onko niin, että itku on ongelma sinulle vai onko ongelma pikemmin se, että kumppanit pelästyvät tai hämmentyvät siitä? Huomaan, että kysymyksesi herättää minussa monia kysymyksiä. Kun vastaat mielessäsi kysymyksiini, toivon, että se voisi johdattaa sinua itkusi lähteelle.
Miksiköhän olet hakenut rakkautta seksin kautta? Se saa minut miettimän, että onko sinua riittävästi rakastettu, pidetty sylissä ja hyvänä, kun olit pieni. Aktivoituuko toisen ihanassa kosketuksessa joku kaipauksesi? Joskus toisen ihmisen hellä ja hyvä kosketus saattaa aktivoida meissä surun ja kaipauksen siitä, että meitä ei ole aiemmin riittävästi rakastettu. Toisen ihmisen fyysinen kosketus ja läheisyys voivat myös muistuttaa meitä yksinäisyydestämme. Saatamme myös kaivata menetettyä rakkautta, esimerkiksi vanhempaa, jonka sylissä oli turvallista ja hyvä olla. Itkun lähteitä voi olla lukuisia.
Turvallisessa parisuhteessa meidän on mahdollista saada läheisyyttä ja hoivaa, josta ehkä olemme jääneet omassa taustassamme paitsi. Siksi tuntuu hyvältä ajatus, että voisi rauhassa itkeä kaipauksiaan tai surujaan kumppaninsa läheisyydessä. Se on haavojamme korjaavaa. Toisaalta parisuhteen seksuaalisuus ja läheisyys ei voi olla vain seksuaalisen läheisyyden kautta rakkauden, hyväksytyksi tulemisen ja turvallisuuden tankkausta. Olisi hyvä, jos oppisimme paremmin tuntemaan itseämme ja sitä, mitä kumppaniltamme kaipaamme ja tarvitsemme. Silloin meidän on helpompi kertoa tarpeistamme ja oppia pyytämään niitä myös muuta kautta. Jos kumppani ei tiedä miksi itket, se on ilman muuta hänelle vähintään yhtä hämmentävää kuin sinulle itsellesi. Siksi kysymyksesi itkusi lähteestä on tärkeä. Vastaukseni sisälsi paljon kysymyksiä. Toivottavasti ne kuitenkin auttavat sinua eteenpäin.
Toivon, että löydät itsellesi kumppanin, jolle voit turvallisesti näyttää ja kertoa tunteitasi ja jonka ihanassa läheisyydessä saisit rauhassa myös itkeä.
Hei, olen elänyt samassa parisuhteessa noin kahdeksan vuotta. Meillä on kaksi lasta. Välissä oli puolentoista vuoden ero. Eron syynä oli se, että petin miestäni kerran. Olin ollut vuosia hellyysvajeessa ja en vain kestänyt sitä enää. Toisen sylissä tuntui taivaalliselta, kun tunsin olevani rakastettu ja haluttu ensimmäistä kertaa vuosiin. Nyt olemme palanneet yhteen noin vuosi sitten. Mieheni on edelleen dominoiva seksin suhteen. Hän ei suostu pyyntöihini esimerkiksi suudella hellästi. Kerran hän lopetti seksin kesken, kun halusin suudella.
Mikä neuvoksi? Voiko tilanne muuttua, ja voinko tehdä jotain? Muuten hän on panostanut hellyyteen ja tekee parhaansa osoittaakseen hellyyttä enemmän. Hän on alkoholistiperheen lapsi. Äiti ei ole osoittanut hellyyttä, lähinnä jakanut tukistuksia.
Voiko hän kasvaa tässä asiassa?
Parhain terveisin, vastausta odottaen. Nainen 28
Kiitos viestistäsi. Sen luettuani minulle tuli mielikuva kahdesta ihmisestä, jotka haluaisivat olla yhdessä, mutta jostain syystä lähelle pääseminen ja päästäminen on vaikeaa. Kirjoituksesta tuli myös hyvin esille se, että hellästi suuteleminen on intiimiä, lähelle päästämistä - intiimimpää kuin seksi. Tämän takia monet maksullista seksiä harrastavat eivät suutele.
Viestisi oli lyhyt, joten se herätti monia kysymyksiä. Kerroit, että petit miestäsi kerran, minkä seurauksena olitte puolitoista vuotta erossa. Mitä tuohon pettämiseen, eroon ja yhteen palaamiseen liittyi? Oletteko pystyneet käsittelemään siihen liittyviä asioita ja tunteita niin että molemmilla on tunne, että siihen ajanjaksoon liittyvät asiat on jätetty taakse? Vai tuovatko tuohon aikaan liittyvät asiat vielä turvattomuutta suhteeseenne? Onko niin, että olette pystyneet ainakin sen verran keskustelemaan asioistanne, että miehesi on panostanut hellyyteen ja tekee parhaansa osoittaakseen sinulle hellyyttä enemmän? Miltä sinusta tuntuvat ne hetket, kun saat mieheltäsi hellyyttä? Pystytkö asettumaan ottamaan sitä vastaan? Oletko kertonut hänelle, että näet hänen yrittävän ja tekevän parhaansa?
Kysyt viestissäsi voiko tilanne muuttua, voiko hän kasvaa tässä asiassa? Minä vastaisin molempiin kysymyksiin kyllä. Jos ymmärsin oikein, niin hän on jo osittain muuttunut. Halu olla yhdessä ja pelko siitä, että menetän tämän suhteen, on monille meistä hyvä motivaattori ryhtyä tarkastelemaan itseään ja sitä kautta muuttumaan. Kuitenkaan emme pysty muuttumaan pakottamalla, vaatimalla.
Parisuhteessa, myös sen vaikeuksissa, on aina kaksi osapuolta ja yleensä on niin, että kummankin pitää pystyä tarkastelemaan omaa osuuttaan. Oletko sinä pohtinut, miten olet tullut valinneesi miehen, jolle on vaikeaa lähelle päästäminen? Liittyykö se jotenkin sinun taustaasi? Olet elänyt kertomasi mukaan vuosia hellyysvajeessa. Miten reagoit tähän? Vaaditko, yrititkö tukahduttaa tarpeesi, vetäydyitkö? Ainakin lopulta käännyit ulkopuolisen suhteen puoleen. Onko sinulla käsitystä siitä, miten miehesi kokee sinut ja sinun tapasi pärjätä tilanteessanne? Entä jos kysyisit häneltä tätä?
Mietin, että onko teillä miehesi kanssa sellaista keskusteluyhteyttä, että voitte yhdessä puhua tästä asiasta, joka tulee väliinne. Paras lähtökohta keskustelulle olisi, jos sen painopiste ei olisi miehessä vaan teidän yhteisessä suhteessanne. Miten kumpikin sen näkee? Mihin on tyytyväinen? Mitä kumpikin haluaa, toivoo, tarvitsee siltä? Ovatko toiveenne miten erilaisia/samanlaisia? Pystyykö erilaisuudessa neuvottelemaan kompromissia niin, että kumpikin tulee kuulluksi. Voisitko jollain tapaa viestittää miehellesi, että hän on lapsuudessaan satutettu ja laiminlyöty ja sinäkin satutit häntä pettämisellä, mutta nyt haluat, että löydätte sellaisen tavan olla yhdessä, jossa teillä molemmilla on hyvä, turvallinen ja rakastettu olo. Turvallisessa suhteessa ei tarvitse kummankaan dominoida toista.
Toivotan teille antoisaa matkaa lähemmäksi toisianne. Perheneuvoja Helena
Olen puolisoni omaishoitaja. Hän sairastaa useita perussairauksia, on eläkkeellä. Tilanne ei ollut näin paha, kun menimme naimisiin. Ajatuksissa oli saada perhe, ihana mies ja hyvä elämä.
Perhettä meillä ei ole, aloitamme lapsettomuushoidot tänä syksynä. Syy on minun perimässäni. Perhe-elämääkään meillä ei enää ole. Seksiä on ollut viimeksi viime keväänä, kesällä kerran mieheni piti minua hellänä. Olen sanonut useaan otteeseen, että en selviä ilman hellyyttä. Kyllä hän minua halaa, kun minä teen aloitteen. Ei silitä, ei vedä kainaloon, ei ota pedissäkään kainaloon kuten ennen.
Minä teen meillä kaikki kotityöt. Käyn töissä, kaupassa, siivoan, tiskaan, laitan ruoat ja pyykit, haen lehdet, vien roskat. Minä olen niin väsynyt, etten osaa muuta kuin itkeä ja toivoa, että vastaantulevan rekan valot olisivat viimeiset, mitkä enää näen. Onko minun koko loppuelämäni tätä? Rakastan miestäni. Seksi hänen kanssaan on ollut parasta elämässäni. Kunnioitan häntä ihmisenä. Kuitenkin olen onneton, kuihdun kosketuksen ja hellien sanojen puuttumiseen. Kun hän puhuu, hän aina pyytää jotain itselleen. Me elämme niin, että hänellä olisi hyvin. Mutta kun minulla ei ole!
Minä en jaksa enää itkeä. Itken aamulla ja illalla, päivällä. Saan järkyttäviä raivokohtauksia, kun näen onnellisia pariskuntia lapsineen liikenteessä. Miksi heille, mutta meille ei?
Olen elossa vain ja ainoastaan salasuhteen takia. Tapailen silloin tällöin varattua miestä, joka ei myöskään ole liitostaan lähtemättä. Toisen ihmisen läsnäolon, kosketuksen, tyydytyksen voimalla minä sitten taas jaksan jatkaa - hetken. En tiedä, palaako seksielämämme mieheni kanssa koskaan hänen sairautensa takia. Minusta on VÄÄRIN, että kolmikymppisenä minun pitäisi olla valmis luopumaan seksistä, naiseudesta ja toisen läheisyydestä. Meillä on takana viisi keskenmenoa, joita surraan edelleen. Jos minua ei olisi, ei tarvitsisi surra. Jos huomenna rekan etuvalot olisivatkin viimeiset valot, mitkä näen. Nainen 30
Hei!
Kiitos viestistäsi hyvä kysyjä. Elämäntilanteesi kuulostaa sekä hankalalle että tuskalliselle. Samalla kuoleman toiveesi tuntuvat hyvin huolestuttaville. On tärkeää, että saisit apua tilanteeseesi. En pidä riittävänä sitä tukea, minkä ehkä vastaukseni sinulle tuo, mutta toivon, että se johtaisi sinut paremman avun luo.
Viestisi on kipeä kuvaus tilanteestasi ja pari kysymystä, kuin puuskahduksia. Aloitan kuitenkin niistä: Esität kysymyksen: "miksi heille, mutta meille ei?" Kysymyksessä et erittele, mitä varsinaisesti tarkoitat, mutta oletan sinun viittaavan sillä edellisen lauseen onnelliseen parisuhteeseen ja lapsiin. Kipuilet elämän epäreiluuden kanssa. Toiset saavat lapsia, mutta sinun perimäsi vaikeuttaa teidän lapsen hankintaa. Lisäksi teillä on paljon sairautta perheessänne ja huonosti toimiva suhde. Miksi teille kävi näin, miksi sinulle ei suotu sitä, mitä toisille?! Vaikeita asioita tapahtuu kelle tahansa ja pahoillekin ihmisille näyttää käyvän hyvin. Osaisinpa vastata sinulle. Voin vain ottaa osaa kipuusi ja tarjoilla muutaman ajatuksen matkasi varrelle.
Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi kirjoituksesi apeaan, epätoivoiseen, pettyneeseen ja masentuneeseen sävyyn. Kerrot esimerkkejä murentuneista toiveista, itkusta ja vääryyden kokemuksesta. Toivot elämäsi päättymistä. Mietin, oletko mahdollisesti masentunut. Kertomuksesi taustalta olen hahmottavinani myös masentuneen miehen. Oletteko saaneet tai hakeneet apua elämän toivottomuuteen ja raskauteen? Pitäisin sitä ensimmäisenä asiana, mikä teidän kannattaisi tehdä. Masennus on sairaus, jonka seuraukset hoitamattomina voivat olla vakavia. Se on kuitenkin myös luonnollinen vastaus vaikeaan elämäntilanteeseen ja sitä voidaan hoitaa.
On tärkeää, että haette apua sekä yksilöinä että parina. Asuinpaikkakunnastanne riippuen tarjolla on erilaisia vaihtoehtoja. Kaikilla on pääsy ainakin terveyskeskukseen, jossa asia kannattaa ottaa puheeksi. Lisäksi keskusteluavun etsiminen voisi olla hyvä idea. Yksinkertaisimmillaan voit googlata, mitä löytyy yhdistämällä paikkakuntasi nimi ja psykoterapia. Rahoitusta kannattaa kysellä KELA:n kautta.
Puhut viestissäsi moneen otteeseen luopumisesta ja menetyksestä. Olet pettynyt odotuksissasi saada perhe, ihana mies ja hyvä elämä. Seksiä on harvoin ja hellyyskin on kortilla. Kerrot myös tekeväsi kaikki kotityöt ja eläväsi toisen tarpeille omasi sivuuttaen. Sairauksille ja perimälleen ei ehkä voi mitään, mutta parisuhteelle ja intiimielämälleen voi ainakin yrittää tehdä jotakin. Myös omaan hyvinvointiinsa voi vaikuttaa pienin ja isoin keinoin. Sitä vaan ei jaksa tai huomaa huolien saartamana ja pitkällisessä matalapaineessa. Kuten sanonta sanoo: tärkeimmät asiat ensimmäiseksi. Alavireinen ja kuolemaa toivova mieliala on hoidettava ensin, jotta muihin asioihin edes jaksaa puuttua. On totta, että alakulo luultavasti, ainakin pitkälti, johtuu viestissäsi mainitsemista vaikeuksista. En yritä vähätellä niiden merkitystä. Ajattelen vain marssijärjestystä. Elämänhalun ja toivon palauttaminen tunneliisi on välttämätöntä, että jaksaa tarttua muihin asioihin. Joudutte joka tapauksessa ratkomaan vaikeita ja syvällekäyviä kysymyksiä suhteessanne ja itsessänne jatkoitte yhdessä tai ette.
Raikkaana ja toiveikkaana koin kertomuksesi salasuhteestasi. Pitkin viestiä kerrot kuinka elät toista varten ja yrität selviytyä ilman hellyyttä ja vastavuoroisuutta suhteessanne. On tervettä nousta kapinaan sellaisia olosuhteita vastaan, jotka tuottavat tuskaa ja painavat alas. Elämä sinusta ei ole kuollut. Raivokohtauksesi kertovat voimasta ja halusta puolustaa itseäsi ja elämääsi. En tiedä, miten koet suhteesi tähän toiseen mieheen. Lisäksi kirjoitat "joka ei myöskään ole liitostaan lähtemättä". En tiedä, mitä tuosta pitäisi ymmärtää? Onko kyseessä kirjoitusvirhe vai sisältyykö siihen toive, että mies lähtisi liitostaan sinun vuoksesi, että olisit niin arvokas hänelle? On tärkeää, että voisit saada kokea, että olet tärkeintä jollekulle toiselle. Jos kyseessä on kirjoitusvirhe, ja siinä pitäisi lukea "lähtemässä", asian voi nähdä toisin. Myös tässä toisessa suhteessa jäät kakkoseksi: toisen ihmisen halut ja tarpeet menevät sinun ohi. Molemmista suhteista saat jotakin, mutta maksat siitä kalliin hinnan. Mietin, miten voisit oppia kunnioittamaan ja kuuntelemaan omia tarpeitasi ja toimimaan omaksi parhaaksesi? Voitko sallia sellaista itsellesi? Onko sinun lupa tavoitella itsellesi tärkeitä, jopa elintärkeitä asioita?
Kysyt viestissäsi "onko minun koko loppuelämäni tätä?" Siihen en osaa vastata, mutta sen tiedän, ettei sen tarvitse olla. Sinulla on oikeus saada ja ottaa vastaan apua. Sinulla on oikeus muuttaa elämääsi ja tehdä siitä omalta kannaltasi mielekästä. Kaikkea ei voi muuttaa, mutta moneen asiaan voi vaikuttaa. Kannustan sinua hakemaan apua itsellesi. Älä tyydy pelkkään pilleripurkkiin, vaan vaadi myös keskustelukäyntejä tai omaa terapiaa. Ota asioita puheeksi ja kurottaudu kohti apua. Onko sinulla ketään ystävää tai omaista, johon luotat? Tietääkö puolisosi kuinka huonosti sinä voit? Netissä on useita apupalveluita, joista voit saada tukea, mutta kokemukseni mukaan kuoleman toiveiden kanssa on hyvä päästä kasvokkain toisen ihmisen kanssa. On tärkeää, että joku todella näkee, kuulee ja ottaa vastaan hätäsi ja toivottomuutesi.
Rohkeutta ja uskoa tulevaisuuteen toivottaen perheneuvoja Iiris
Olemme olleet tyttöystäväni kanssa useamman vuoden yhdessä. Yhteiselomme alkoi eikä edes mielestäni ehditty tutustumaan ja pian muutinkin hänen luokseen (samassa kaupungissa), mutta täysin eri puolelle. Jo suhteen alkuvaiheessa huomasin kumppanini sanovan minulle, mitä minun tulisi tehdä ja mitä saan tehdä, missä pitäisi olla silloin ja .. ja...
Aloin itsekin olemaan hämmästyksissäni ja niin olin hänen kanssaan päivittäin, sillä en halunnut satuttaa häntä menemisilläni. Kaverini alkoivat ihmetellä, kun minua ei näkynyt ja muutenkin suhtautumiseni kavereihini hiukan muuttui, sillä tyttöystäväni hiukan arvosteli heitä muun muassa laiskuudesta. Kavereista kiteytin muutaman ystävän keitä näin.
Niin minusta tuli laiskempi, enkä ollut oikein vastaanottavainen tyttöystävääni kohtaan. Hänen ehdotuksensa tuntuivat tylsiltä, enkä tuntenut oloani hyväksi kavereideni seurassa ollessa. Sulkeuduin hiukan enkä tehnyt enää niin paljon asioita, joita halusin tehdä. En tuntenut oloa omaksi itsekseni. Purin turhautunutta oloani moittimalla kumppaniani tyhmistä asioista ja puhuin hänelle rumasti. Kielsin häntä myös typerissä asioissa, joihin minun ei edes pitäisi puuttua. (Hän teki sitä myös minulle.) Käyttäydynkö alitajuisesti häntä vastaan?
Tällä hetkellä tuntuu kuin suhde olisi yhtä riitaa, (osittain pidän päässäni typeriä asioita, joita tyttöystäväni sanoi minulle taipaleemme alussa). Minun taas tekee mieli nykyään käydä kotona vain nukkumassa, joten tyttöystäväni joutuu jäämään yksin kotiin (varmaankin potemaan huonoa oloa), kun lähden ulos/kavereille. Pyydän häntä myös mukaan ja jos en pyydä, siitä tulee riita. Tyttöystävälläni ei mielestäni ole montaa ystävää mihin mennä. Hän on minua viisi vuotta nuorempi, eikä hänen tee mieli mennä myöskään kauheasti töidensä jälkeen?
Olen ehdottanut terapeutille menemistä sekä olen puhunut myös erosta. Voimani alkavat olla lopussa, enkä tiedä mitä tehdä. Olen osittain menettänyt haluni elää, sekä seurustella... myös elämäni arvot ovat muuttuneet. Pahinta vielä on se, että tyttöystäväni sai vakavan sairauden, tuntee kipuja ja masentuneisuutta. Enkä osaa nyt lohduttaa häntä, sillä olen itse myös hiukan masentunut tähän suhteeseen.
Olen nyt alkanut tuntea niin, että olemme täysin eri ihmisiä, emmekä kuulu yhteen. Mitä meidän tulisi tehdä? Kiitos että sain kertoa raapaisun pinnasta. Mies 28
Kiitos viestistäsi. Minusta se ei ollut lainkaan sekava vaan kuvasit siinä hyvin koskettavasti tilannettanne ja sitä, miten sinä sen näet. Viestisi perusteella minulle tuli myös tunne, että sinä olet ihminen, joka yrittää kovasti ottaa huomioon toisen tunteita ja pystyy oikein hyvin eläytymään toiseen ihmiseen. Onko niin, että osittain juuri siksi olet joutunut nykyiseen tilanteeseen? Olet kuunnellut muita niin paljon, että olet unohtanut huomioida ja kuunnella itseäsi ja omia toiveitasi.
Kerrot kirjeessäsi, että muutitte nopeasti yhteen (halusitko sinä muuttaa?), kumppanisi alkoi esittää sinulle toiveitaan ja ajatuksiaan siitä, mitä sinun pitäisi tai ei pitäisi tehdä, kenen kanssa sinun on soveliasta olla, ja niin edelleen. Tämä kaikki sai sinut hämmennyksiin. Et halunnut satuttaa häntä muun muassa menemisilläsi, joten asia toisensa jälkeen mukauduit hänen toiveisiinsa, sulkeuduit. Siitä seurasi vähitellen, että "en tuntenut oloani omaksi itsekseni". Koska ihmisillä kuitenkin on voimakas tarve pysyä omana itsenään, aloit toimia niin kuin ihmiset usein toimivat vastaavanlaisessa tilanteessa: Aloit suojautua kumppaniltasi sulkeutumalla, vetäytymällä, moittimalla. Kuten itse sen kuvasit: käyttäydyit alitajuisesti häntä vastaan. Se oli sinun tapasi protestoida ja säilyttää edes rippeitä omasta itsestäsi. Huono puoli on se, mitä puhuttelevasti kuvaatkin: voimasi ovat lopussa, olet menettänyt elämänhaluasi.
On hyvä kun pysähdyit kysymään, mitä pitää tehdä. Lyhyesti vastaukseni on, että sinun pitää löytää itsesi takaisin. Sinun pitää pysäyttää tuo kielteinen kehä välillänne, jossa teidän kummankin on varmasti paha olla. Voisitko sanoa tyttöystävällesi ystävällisesti mutta päättäväisesti, että sinä olet lopussa, väsynyt ja että et halua enää jatkaa näin vaan asioiden on muututtava. Voi olla, että hän reagoi sanomiseesi vastustamalla. Yritä silti pysyä päättäväisenä. Paras tapa tulla kuulluksi ei yleensä ole huutaminen ja suuttuminen vaan se, että olemme päättäväisiä ja uskomme itse itseämme. Silloin emme myöskään reagoi niin vahvasti toisen käyttäytymiseen ja sanomiseen.
Ikävä kuulla, että tyttöystävälläsi on vakava sairaus ja ymmärrän hyvin, että se lisää tilanteen ristiriitaisuutta sinulle. Sairaus ei kuitenkaan anna meille mitään lisäoikeutta kontrolloida tai määritellä toista ihmistä. Olisiko sinun mahdollista ajatella niin, että se, että alat päättäväisesti asettamaan rajoja ja et anna tyttöystävän määritellä itseäsi ja elämääsi, on viime kädessä myös tyttöystäväsi etu. Tällöin hän joutuu myös kasvamaan ja kohtaamaan itseään, omia pelkojaan ja epävarmuuksiaan.
Onko niin, että tuo kokemasi viestin sekavuus on enempi sitä sekavuutta omassa mielessäsi. On hyvä idea etsiä ulkopuolista apua, jonka avulla on usein helpompi jäsentää tilannetta, ajatuksia ja tunteita. Ajattelisin, että tässä tilanteessa, ainakin alkuvaiheessa, voisi olla hyvä, että menisit keskustelemaan yksin.
Toivotan sinulle onnea ja voimia itsesi ja omaan elämääsi takaisin löytämisessä! Perheneuvoja Helena
