KYSYMYS: Olemme olleet yhdessä 2v 7kk, olen ihan hukassa... Riidelemme tosi paljon, tosissaan tuntuu että me emme tee enää muuta, kun riidelemme. En osaa puhua avopuolison kanssa niin että hän ei huuda minulle.
Meillä on uusperhe, puolisolla on monta suhdetta ollut aikaisemmin ja yhteensä 4 lasta. Meidän perheessä asuu hänen teiniikäinen poika. Aluksi oli riida siitä, että puhun väärällä äänensävylle hänen pojan kanssa tai olen liian vaativa asioista. Olen yrittänyt miten vaan, mutta tuntuu, että en tee mitään oikein.
Olen yrittänyt puhua puolison kanssa ongelmista, hän ei osaa kuunella minua vaan rupea puolustamaan heti itseäni. Olen hyväksynyt kaikki hänen paheni tai ei hyväksynyt vaan yrittänyt ymmärtää häntä, että miksi hän tekee niinkuin tekee. En ymmärrä itsekin miksi?
Silloin kun olemme kahdestaan, silloin on kaikki hyvin. Niitä hetkiä on kyllä liian vähän, olenko minä liian vaativa? Usein riida syntyy myös puolison alkoholin käytöstä, ymmärrän että sitä on normaali välillä nauttia, mutta kun se on jokapäivästä nautintoa, silloin on liika.
Olen yritänyt tutkia omia tunteita ja sitä että miksi olemme yhdessä? Että rakastanko minä häntä yhä tai rakastako hän minua?
Minun lapset on aikuisia ja he eivät ymmärrä minua, että miksi annan hänen käyttäytyä niin? Haluan vaan suhteen toimivaan ja olla onnellinen. Jos vaan hän osaisi kuunella oikeasti minua.
Olen ihan hukassa ja en tiedä enää, että mitä minun pitäisi tehdä?
VASTAUS: Kuulostaa tosi huolestuttavalta tuo kokemus, ettette enää tee juuri muuta kuin riitelette. Ja ettet osaa puhua hänelle niin, ettei hän huuda sinulle. Vaikka et ole hänen teini-ikäisen poikansa äiti, olet perheen toinen aikuinen, ja teidän pitäisi miehesi kanssa yhdessä pystyä keskustelemaan perheen säännöistä. Ei niin, että hän moittii sinua, että teet kaiken väärin, vaan että yhdessä etsitte kompromissin johon molemmat voivat sitoutua. Onhan sinullakin jotain ymmärrystä lasten kasvatuksesta, kun omasi ovat jo aikuisia.
Sanoit että kaikki on hyvin silloin kun olette kahdestaan. Se tuntuu vähän uskomattomaltakin. Voitteko silloin todella unohtaa kaikki ristiriidat? Onko silloin oikeasti hyvä ja turvallinen olo? Jos näin on, voisitte silloin koittaa käydä rakentavaa keskustelua niistä kysymyksistä, jotka täytyy ratkaista. Pystyisikö hän silloin kuuntelemaan? Se on nimittäin aivan ratkaisevaa parisuhteen onnistumisen kannalta, että puolisot osaavat kuunnella toisiaan. Suosittelen että pidät tästä tiukasti kiinni. Mikäli hän haluaa että suhde jatkuu, hänen on opeteltava kuunteleman.
Kun ihminen elää huonossa suhteessa, alkaa usein tottua sellaiseen, mihin ei pitäisi tottua. Sellainenkin alkaa tuntua normaalilta, mikä ei sitä missään tapauksessa ole. Siksi sinun kannattaa keskustella aikuisten lastesi kanssa. Mitä he näkevät, mitä sinä et näe? Suostutko johonkin sellaiseen, mistä kaikki muut näkevät, että sellaiseen ei pitäisi suostua.
Kerroit tutkineesi tunteitasi. Vieläkö rakastat häntä? Sitähän ei kukaan muu tiedä kuin sinä itse. Mieti kuitenkin tarkkaa, onko vielä kyse rakkaudesta. Onko liitossanne riittävää arvostusta, kunnioitusta ja tasapuolisuutta, joita suhteessa pitää olla, että rakkaus säilyisi. Vai onko kyse tottumuksesta, muutoksen pelosta, yksinäisyyden pelosta vai jostain muusta syystä, miksi olet jäänyt suhteeseen.
KYSYMYS: Miten voisin ilmaista mielipahani miehelle rakentavammin? Tuntuu, että aina kun hän kysyy mikä painaa, ja minä vastaan, hän loukkaantuu ja heittää jonkin hyökkäävän kommentin, jonka jälkeen vetäytyy "murjottamaan". Käytöksestä tulee mieleen kiukkuinen teini-ikäinen. Hän usein tiuskii "ihan sama", vetäytyy kännykälle ja ikään kuin jähmettyy siihen pahimmassa tapauksessa tuntikausiksi.
Olen miettinyt miten voisin itse sanoittaa oloani paremmin, mutta toisaalta en jaksaisi aina olla kaikessa se, kenen pitää olla kieli keskellä suuta. Pyrin aina kertomaan olostani sanomalla, että minulla on nyt tällainen tunne ja yritän sitä työstää. Esimerkiksi: "Minulla on nyt sellainen byhyy, olen uhri -fiilis vähän kaikesta. Ärsyttää, kun en saanut apua asiassa X ja tuntuu, että jään näiden vastuiden kanssa yksin. Vaikka tiedän, että ei se kyllä ole totta, vaan autat aina tosi paljon. Nyt vaan tuli tällainen paha mieli ja uhriolo. Yritän päästä tästä eteenpäin, kyllä se kohta helpottaa."
Tällaiseen mies vastaa, että no hoida sitten kaikki yksin kerran koet olevasi yksin. Ja marssii pois. Tiedän, että mies tuntee jotenkin syyllisyyttä ja pelkään, että itse aiheutan sitä lisää. Saatan nimittäin välillä minäkin murjottaa ja osoittaa mieltäni olemalla poissaoleva.
Sitten kun lopulta puhumme, ei enää auta vaikka yrittäisin sanoittaa puhumalla omista tunteistani ja omasta näkökulmastani. Ei, vaikka ihan suoraan sanoisin, että tiedän tämän olevan vain minun tunne eikä todellinen tilanne. Ja yritän aina sanoa hänestä positiivista näissä tilanteissa, enkä kaada niskaan sangollista syytöksiä ja moitteita.
Tilanne purkautuu siten, että joko sovimme ja pyydämme puolin ja toisin anteeksi, tai useammin miehen puolelta siten, että hän yhtäkkiä toipuu ja on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minulle jää loukkaantunut olo, koska olen yrittänyt kertoa tunteistani ja tunnen hänen torjuneen ne. Ja jää tavallaan taas minun harteilleni miettiä, miten pääsen siitä yli.
Mieheni pitäisi tietenkin työstää omia reaktioitaan eikä se ole minun vastuullani, mutta miten voin nyt tukea häntä ja ehkä itse luovia tilanteessa paremmin? Haluaisin, että voisimme riidellä rakentavasti ja siten, että molemmat osaisivat ottaa toisen harmistuksen vastaan loukkaantumatta. Miten voisin opastaa meitä toimimaan näin? Itsekin osoitan mieltäni vetäytymällä ja välttelen miehen katsetta, miten pääsisin tästä eroon? Koen, että tarvitsen hetken velloa niissä tunteissa, en osaa heti pukea niitä sanoiksi ja jos niin tunnekuohun keskellä teen, tulen sanoneeksi jotain loukkaavaa. Mutta toisaalta kyllä se välttelykin loukkaa.
Meillä on pieni lapsi, joten mahdollisuuksia todella pitkille keskusteluille tai tunteiden tuulettamisille on vähän.
Kiitos, jos voitte antaa eväitä rakentavampaan riitelyyn!
Leppäkerttu, N35
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi! On vastuullista, että koetat miettiä, miten voisit omalta osaltasi muuttaa teidän vuorovaikutustanne ja parantaa perheenne yhteiselämää.
Kysyt, miten voisitte riidellä rakentavammin. Voisi sanoa, että on oikeastaan kaksi tapaa riidellä. Ensimmäinen on (joskus kiivastakin) puhumista, missä tarkoituksena on selvittää jokin asia. Riidassa kiistellään, mutta pysytään siinä asiassa, mistä riidellään. Toisessa riitelyn tavassa riidan aihe unohtuu nopeasti, riita laajenee ja siinä nostetaan sukulaisista lähtien esiin kaikki mahdollinen, mitä voi käyttää aseena toista vastaan. Haukutaan, ivataan ja loukataan tarkoituksella. Huudetaan, raivotaan ja satutetaan toista minkä pystytään. Riitelyn tarkoitukseksi tuleekin nitistää toinen, voittaa riita.
Hyvä riitely on tietenkin tuota, missä pysytään riidan aiheessa. Rakentavassa riitelyssä ei pyritä satuttamaan tai loukkaamaan toista, vaan selvittämään käsillä oleva asia. Rakentavaan riitelyyn ja ristiriidasta selviytymiseen pyrkiessä kannattaa välttää syyttämistä, moittimista, yleistämistä ja arvostelua. Kun puuttuu toisen toimintaan, kannattaa kuvailla tapahtuma mahdollisimman puolueettomasti, syyttämättä – ja sitten kertoa sen vaikutukset itselle tai tilanteelle. Tärkeää on yrittää kuunnella toista oikeasti, yrittäen ymmärtää häntä oikein. Se on tietenkin loukkaantuneena vaikeaa. Silti siihen voi pyrkiä.
Kuulostaa monin tavoin siltä, että koetat jo ”riidellä rakentavasti”, eli ilmaista lähinnä omaa oloasi, toista syyttämättä. Se on hyvä asia. Vaikuttaa siltä, että olette joutuneet eräänlaiseen kehään. Sinä koetat avata hänelle tunteitasi, mutta miehesi reagoi niihin usein loukkaantumalla ja vetäytymällä. Kun hän vetäytyy, sinä koet tulevasi torjutuksi ja jääväsi yksin tunteittesi kanssa. Se saa sinut ehkä yrittämään yhä enemmän tunteistasi puhumista, mikä taas tuntuu hänestä ahdistavalta ja ajaa häntä vetäytymään yhä enemmän.
Kehästä olisi hyvä päästä nyt ulos. Se on täysin mahdollista. Vuorovaikutuksen dynamiikka muuttuu jo siitä, jos sinä muutat omaa toimintaasi. Toisaalta voit kantaa vain oman puolikkaasi vastuusta.
On aika tavallinen ilmiö, että puoliso kokee toisen kurjat tunteet ja niiden ilmaisun vähän kuin syytöksenä. On myös miehiä, jotka kokevat olevansa jollain tavalla vastuussa perheensä hyvinvoinnista ja sitten kun kumppani voi huonosti, he kokevat epäonnistumista miehenä. Kokeeko miehesi tunteesi vaatimuksina ja syytöksinä? Hänellä saattaa syntyä olo, että kuullessaan tunteittesi ilmaisua hänen pitäisi osata jotenkin vastata niihin, ratkaista tilanne ja hoitaa vaikeat tunteet sinulta pois. Mutta kun hän ei tiedä miten, hän ahdistuu niistä ja välttelee niitä.
Tietääkö hän, että oikeastaan koetat vain turvautua ja tukeutua häneen, kun alat puhua tunteistasi? Tietääkö hän, että oikeastaan et puhuessasi vaikeista tunteistasi odota häneltä mitään muuta kuin pelkän kuuntelevan korvan ja rintakehän, jota vasten painautua? Että pelkkä läsnäolo riittää ja lohduttaa, kun on paha olla.
Kyse voi olla myös teidän taustoistanne ja malleistanne. Kumpikin teistä on oppinut tunteiden ilmaisemisen ja riitelemisen tavat perusperheessään, eli siinä perheessä, jossa on kasvanut. Onko teillä kovin erilaiset mallit tunteen ilmaisuun ja riitelyyn? Vetäytyminen voi kertoa yksinkertaisesti hämmennyksestä ja avuttomuudesta, kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Oletteko puhuneet siitä, miten teidän kummankin perheessä vanhemmat ovat riidelleet ja ilmaisseet tunteitaan?
Mietin tuota, mitä sanot tunteissa vellomiseksi. Moni tunne, kuten suuttumus, on usein suojatunne eli sen alla on se alkuperäisempi, usein raskaampi tunne. Siksi ihminen esimerkiksi saattaa reagoida suuttumalla, kun rakas meinaa juosta vahingossa auton alle. Suuttumus suojaa silloin kauheammalta: menetyksen kauhulta, valtavalta pelolta. Mitä tunteita on päällimmäisten tunteittesi alla? Sinun yksinäisyyden kokemuksesi kuulostaa ikävältä ja kaipaukselta miestäsi kohtaan. Entä jos kertoisit hänelle siitä? Hänelle saattaisi olla tärkeää tietää, että tarvitset ja kaipaat häntä. Arkisissa, esim. kotitöihin liittyvissä asioissa voit yksinkertaisesti kysyä, että tehtäisiinkö tämä tällä kertaa yhdessä, olisi mukavampaa.
Tietääkö miehesi, että hän on sinulle rakas ja tärkeä? Voisitko ilmaista sitä hänelle enemmän?
Mietin myös, minkä verran kysyt hänen kokemuksiaan ja ajatuksiaan? Tuleeko miehesi kuulluksi? Onko myös hän yksinäinen teidän suhteessanne? Voiko hän puhua sinulle omista murheistaan?
Entä jos omalta osaltasi panostaisit seuraavaksi kuunteluun? Kysyisit hänen kuulumisiaan ja keskittyisit kuuntelemiseen, siihen että hän kokisi tulevansa kuulluksi? Jos koetat lopettaa oman osuutesi vuorovaikutuksenne kehällä, ei hänenkään ehkä tarvitse enää turvautua vetäytymiseen. Tapanne olla yhdessä voisi muuttua vähän rennommaksi ja puolin ja toisin kuuntelevammaksi. Uskon, että teillä on siihen kaikki mahdollisuudet!
KYSYMYS: Olemme yli 30-v pari (n 32/ m 36), seurustelleet noin viisi vuotta ja meillä on yhteinen asunto, auto jne. Elämme siis aikalailla "avioparin elämää". Suhteemme on kuin vuoristorataa, välillä rakkauden tunne on huumaava, välillä taas riidat saavat haluamaan eroa. Tasaista arkea emme elä kovin pitkiä aikoja putkeen, vaan jommalla kummalla heittää yleensä tunteet hetken päästä suuntaan tai toiseen ja sitten taas mennään... Ennen kuin ostimme asuntomme (keväällä) minä kosin miestä, mutta sain pakit. Ajatukseni tälle oli se, että halusin sitoutua ennen suuren taloudellisen askeleen ottamista. Ajattelin, että vaikka meillä on paljon ristiriitoja, rakastan miestä kuitenkin niin paljon, että haluan olla hänen kanssaan ja haluan tälle suhteelle sinetin. Mies ei halunnut sitoutua. Hänen mukaansa auto- ja asuntolainasta pääsee kyllä eroon jos erotaan, ettei tällaisista asioista saa stressata niin paljon. Asiasta riideltiin isosti, hän siis suuttui näistä ajatuksistani.
Yleinen teema suhteessamme onkin se, että mies suuttuu jostain, huutaa ja raivoaa, ja minä itken. Tämä kaava toteutuu noin 97% riidoissamme. Mies ärsyyntyy todella herkästi ja minun mielestäni pienistäkin asioita. Mies on todella impulsiivinen ja hänen raivonsa voi olla valtavaa. Fyysistä se ei onneksi ole. Se on kuitenkin niin voimakasta, että mies on saanut ärsytettyä minut lyömään häntä pari kertaa (ei nyrkillä kuitenkaan). Kadun tätä lopun ikäni ja olen asiasta yhä järkyttynyt. Mies myös tykkää muistuttaa minua asiasta. Viimeisimmän kerran jälkeen sanoin miehelle että ilmoitetaan asiasta poliisille, että saan asiasta rangaistuksen ja sen jälkeen hänen ei tarvitse asiasta enää mainita. Ei käynyt miehelle... ja saan kuittailua yhä riitojen aikana.
Minun heikkoutenani on itkeminen ja loukkaantuminen. Itken siis jos mies huutaa ja raivoaa minulle. En pysty hallitsemaan sitä ja joskus itku on aivan hallitsematonta. Tämä ärsyttää miestä valtavasti ja lohdutuksen sijaan hän vain haukkuu minua lisää jos itken. Asiat jotka loukkaavat minua, ovat mielestäni aika yleisiä. Esimerkiksi ex-kumppanin ihannointi ja mainitseminen tilanteissa joissa sitä ei tarvita, toisten naisten kommentointi ja ihannointi, minun ominaisuuksieni ja ajatusteni haukkuminen, perheeni haukkuminen jne. Loukkaannun myös jos mies neuvoo pienissäkin asioissa missä en neuvoa todellakaan tarvitse (tyhmänä pitäminen). Reaktioni näihin ärsytyksiin onkin yleensä asiasta mainitseminen ja se saa miehen suuttumaan ja huutamaan.
En muista kertaa milloin minä olisin aloittanut riidan huutamalla tai raivoamalla miehelle. Jos joku asia häiritsee tai ärsyttää minua, yritän puhua asiasta. Rauhallisuus vain jää hetkessä unholaan kun mies aloittaa raivoamisen. Tuntuu ettemme voi keskustella mistään asiasta jos olemme siitä eri mieltä. Asiasta tulee aina iso riita, jossa mies huutaa ja minä itken silmät päästäni. Nämä riidat ovat syynä siihen, miksei mies halua naimisiin. Hän ei siis osaa ajatella elävänsä kanssani lopun elämäänsä. Hän ei kuulemma pysty hillitsemään luonnettaan ja muuttumaan, minun taas niin pitäisi tehdä että suhteestamme voisi tulla jotain. Minun pitäisi niellä hänen sanansa ja raivonsa ilman isoja reaktioita. Itse vain tiedän, etten tule tottumaan hänen raivoonsa enkä pysty hillitsemään itkuani. Olen kyllä yrittänyt.
Tiivistettynä siis, minä olen hyväksynyt että suhteemme on tällainen ja olisin valmis avioitumaan. Mies odottaa että suhteemme muuttuu, mutta ei siis itse aio muuttua tai edes yrittää. Olenko tyhmä jos jään? Vai pitäisikö vain myydä kaikki omaisuus ja aloittaa puhtaalta pöydältä 32-vuotiaana, joka on kamala ajatus...
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi! Minulle tuli siitä surullinen olo. Vaikka parisuhteessanne on kuvauksesi mukaan paljon rakkautta, se kuulostaa kovin kuluttavalta. Kuten itse sanoit, elätte tunteiden vuoristoradalla. Tasaista arkea teillä ei juuri ole. Kaipaisitko sitä? Monien mielestä tasainen elämä on tavoittelemisen arvoista. Jotkut taas kaipaavat jatkuvaa vaihtelua ja pitävät tasaista elämää jotenkin tylsänä tai jopa ahdistavana. Jälkimmäisessä tapauksessa parisuhteen vuoristorata halutaan pitää käynnissä, muuten ei tuntuisi oikein miltään. Vaikka toinen puolisoista haluaisikin välillä hidastaa vauhtia, toinen saattaa puolestaan painaa lisää kaasua. Ja matka jatkuu... Mikä sen voisi teidän kohdallanne pysäyttää?
Kuvasit parisuhteenne noudattavan tiettyä kaavaa: mies suuttuu herkästi, huutaa ja raivoaa. Kirjoitit raivon olevan valtaa. Miltä se sinusta tuntuu? Aiheuttaako se sinussa pelkoa? Lamaannutko miehesi raivotessa? Kirjoitit provosoituneena lyöneesi miestä pari kertaa ja kadut tätä. Syyllisyytesi kertoo minulle siitä, että otat vastuuta tapahtuneesta. Asia ei ole kuitenkaan tullut käsitellyksi ja sovituksi kun miehesi muistuttelee siitä toistuvasti. Kuulostaakin siltä, että suhteessanne on paljon (henkistä) väkivaltaa. Tämä kierre pitäisi nyt saada katkaistua!
Kirjoitat, että sinun heikkoutesi ovat itkeminen ja loukkaantuminen. Minusta ne eivät kuulosta heikkouksilta vaan pikemminkin terveiltä reaktioilta tilanteissa, joissa kohtaat henkistä väkivaltaa (mm. haukkumista). Itkusi ei aiheuta miehessäsi myötätuntoa vaan pikemminkin ärsyyntymistä. Jäin miettimään, missä ovat suhteenne lämpö ja empatia?
Kirjeesi lopussa kirjoitat, että olet hyväksynyt suhteesi tällaisena ja haluaisit avioitua. Minä haastaisin sinut kuitenkin miettimään, miksi hyväksyisit itsesi huonon kohtelun?
Olen miehesi kanssa samoilla linjoilla siinä että auto- ja asuntolaina ovat järjestettävissä olevia asioita. Paljon isompi ja tärkeämpi kysymys on mielestäni molempien henkinen hyvinvointi, joko yhdessä tai erikseen. Mielestäni parisuhteenne ei voi enää jatkua samanlaisena vaan jotakin täytyy muuttua. Muutokseen tarvitaan kuitenkin molempien osapuolien tahtotila. Oletko sinä valmis muutokseen? Entä miehesi? Suosittelen teitä hakemaan ammattiapua tilanteen selvittämiseksi. Kirkon perheneuvonta tarjoaa maksutonta ja luottamuksellista keskusteluapua. Lähimmän keskuksen yhteystiedot löytyvät netistä.
KYSYMYS: Olen seurustelu miehen kanssa jo 1,5 vuotta.
Meille alkoi olemaan ongelmia, riitelemme jatkuvasti kaikesta.
Suuri osa syytä on minun, koska kun alkoin seurustelemaan minä haluaisin kontrolloida kaiken ja myös sitä mitä hän tekee tai ketä hän voi tavata.
Olen yrittänyt korjata nämä tunteet jotkat saavat minut luokata kumppani ja joka saa myös tolaltani.
En halua menettää kumppani tämän takia, mutta tiedän jos jatkan näin hän jättää minua pian.
Mistä voin hakea apua, meille ei ole oikein varaa maksaa mitään. Meille just riittää rahaa elämisen.
VASTAUS: Jatkuva riitely kuluttaa kenen tahansa parisuhdetta. On hyvä asia, että olet huomannut tämän ja ryhdyt toimimaan. Asiat voivat muuttua. Tuntuu siltä, että olet tehnyt itseäsi koskevan ison havainnon. Olet ymmärtänyt, että käytöksesi toista kohtaan on ollut liian kontrolloivaa ja kahlitsevaa. En tiedä miten tämän oivalluksen teit, mutta se tuntuu tärkeältä. Voit varmaankin jatkaa oman käytöksesi tarkastelua. Ymmärsin niin, että kumppanisi on sanonut, että sinun kysymyksesi tuntuvat liian kontrolloivilta ja vaivaavat häntä. Nyt olet myöntänyt asian ja lähtenyt tätä miettimään. Se kertoo minulle siitä, että olet valmis ja halukas muuttamaan käytöstäsi. Nämä ovat tärkeitä lähtökohtia.
Aika tavallista on, että lapsuuden kokemukset vaikuttavat jotenkin aikuisten parisuhteessa. Onko sinun kohdallasi kyse siitä, että olet lapsena kokenut jotakin sellaista, että se saa sinut nyt tuntemaan itsesi epävarmaksi ja pelkäät, että toinen hylkää? Silloin pitää oman elämänmatkan tarkastelu aloittaa jostakin kauempaa. Toinen tapa on miettiä sitä, miksi sinussa herää nyt näin voimakkaita tunteita, joita itsekin jo ihmettelet. Jos tuntuu siltä, että asia ei lähde aukenemaan, kun keskustelette tästä kahdestaan, voit koittaa varata aikaa perheasiain neuvottelukeskukseen tai johonkin muuhun paikkaan, missä parisuhteesta pääsee puhumaan. Yleensä asia alkaa jotenkin selviämään, kun olette nyt päässeet siihen käsiksi.
Mietit, että miten korjaat omat tunteesi. Voi olla, että sinun ei tarvitse korjata tunteitasi, mutta joitakin uskomuksia niiden tunteiden taustalla kannattaa varmasti tarkastella. Yksi hyvä keino on sopia jokin käytännön toimintatapa kumppanisi kanssa. Miten sinä tai hän voi osoittaa heti aluksi sen, että nyt ollaan taas tuhoisalla tiellä, heti kun sama keskustelu alkaa seuraavan kerran. Näin, ette joudu ”vahingossa” samaan keskusteluun uudestaan ja uudestaan, vaan ryhdytte etsimään toisenlaista tapaa puhua. Sinä voit sanoa, että ”tiedän tämän olevan taas näitä minun kummallisia epäilyjä, mutta haluaisin rauhassa puhua yhdestä asiasta, joka minua vaivaa, sopiiko se?” Muutenkin voit kysyä kumppaniltasi, että onko hän valmis aloittamaan kanssasi tämän asian työstämisen? Sinä olet valmis muutokseen.
KYSYMYS: Olen joutunut parisuhteessa vaikeaan tilanteeseen. Rakastan avovaimoani ja meillä on kohta kolme yhteistä ihanaa tenavaa, mutta liitto on ajautumassa karille. Avopuolisoni on hermostunut ja ajaudumme koko ajan riitoihin.
Tuoreimpana tapauksena puolisoni suuttui, kun minun äidiltäni ja lasten mummulta tuli minulle tekstiviesti ja minä vastasin. Puolisoni on riidoissa vanhempieni kanssa ja puhuu päivittäin todella ikävään sävyyn heistä. Haukkuu heitä minulle, nimittelee ja sanoo suorastaan inhoavansa heitä. Kun tulin töistä kotiin, puolisoni sanoi kirjoittaneensa äidilleni pari "suora sanaista" tekstiviestiä. Viesteistä kuulemma käy ilmi mitä hän heistä ajattelee.
Minä suutuin asiasta, koska koin, että puolisoni on tehnyt minua kohtaan väärin. Minun tietämättäni, minun selän takana haukkuu minun äitini. Olen yrittänyt sanoa puolisolleni, että hän saa olla pitämättä vanhemmistani, mutta antaisi minun ja lasten pitää jonkinlaiset välit. Olen yrittänyt kysyä mihin hän pyrkii riidan ylläpitämisellä. Onko minun ja lasten kuunneltava kun puolisoni haukkuu minun vanhempia päivittäin? Onko oikein, että en saisi pitää omiin vanhempiini yhteyttä? Puolisoni vaatii valitsemaan hänen ja vanhempieni väliltä.
EduK, 36
VASTAUS: Kirjoitat kirjeessäsi että liittonne on ajautumassa karille, koska ajaudutte jatkuvasti riitoihin ja puolisosi on hermostunut. Kerroit että rakastat puolisoasi, ja että teillä on kolme ihanaa lasta. Sitten kuvaat viimeisimmän riitanne, joka liittyy puolisosi käyttäytymiseen suhteessa vanhempiisi.
Mietin ensin tuota alussa kuvaamaasi suhteenne riitaisuutta. Riidat toki kuuluvat parisuhteeseen, mutta jos ne tuntuvat värittävän koko suhdetta ja jos ne ovat rikkovia, on hyvä pysähtyä miettimään mistä kiikastaa. Jos asioiden puiminen ei onnistu kahden kesken, kannattaa hakea apua. Ulkopuolisen näkökulma voi joskus avata uusia mahdollisuuksia. Koetan tässä kirjeessäni auttaa sinua ainakin askeleen eteenpäin.
Mietin mistä parisuhteenne riitaisuus johtuu. Lapsiperheen arki ja kiireisyys voi joskus etäännyttää puolisoita toisistaan, kun yhteistä aikaa ei ole. Työstressi – tai työttömyyden paine –voi entisestään kuormittaa puolisoita. Oma, henkilökohtainen aikakin voi olla minimissään ja harrastuksiin ei riitä resursseja. Kaikki tämä heijastuu parisuhteeseen. Millainen on teidän elämänpiirinne? Onko teillä yhteistä aikaa? Onko teillä tukiverkostoja? Ja onko teillä kummallakin myös ihan ikiomaa aikaa? Voisiko tällaisten kysymysten kautta yhdessä pohdiskellen löytyä väyliä parisuhteen ja koko perheen hyvinvoinnin parantamiseksi?
Et kertonut mikä on syynä siihen että puolisosi ja vanhempasi eivät tule toimeen keskenään. Mutta sen perusteella mitä kerroit, ajattelen sinun olevan oikeassa siinä, että jos puolisosi ja vanhempiesi välit eivät ole kunnossa, sinun tai lastesi välit heihin saavat olla. Ei ole reilua painostaa katkaisemaan läheisiä ihmissuhteita. Toisaalta oman perheen perustaminen tietenkin muuttaa suhdetta myös omiin vanhempiin. Ovatko vanhempanne tiiviisti mukana perheenne elämässä vai saatteko elää perheenä itsenäistä elämää? Voiko puolisosi ihan vain kaivata etäisyyttä muihin sukulaisiin? Voiko olla niin että hän kokee sinun suuntautuneen liiaksi lapsuudenkotisi suuntaan? Kirjeesi perusteella en osaa ottaa kantaa asiaan ja siksi kyselen: ehkäpä näitä asioita olisi hyvä paitsi miettiä, myös keskustella yhdessä. Mitä sinä toivot ja kaipaat? Mitä puolisosi? Entä lapset? Miten nämä ovat yhdistettävissä?
On tärkeää, että hiertävistä asioista puhutaan, etteivät ne jää kalvamaan. On tärkeää kertoa miltä itsestä tuntuu ja mitä itse haluaa. Yhtä tärkeää on molempien kuunnella, miltä toisesta tuntuu ja mitä toinen haluaa. Tämä on tärkeää parisuhteessa, mutta ajattelen että sen voi laajentaa yhtä lailla koskemaan muita läheisiä suhteita.
Onko sinulla ja puolisollasi mahdollisuus hakea ulkopuolista apua omalta paikkakunnaltanne? Kirkon perheneuvonta pyrkii auttamaan parisuhteissa eläviä ja koko perheitä. Perheneuvojan kanssa voidaan yhdessä keskustellen miettiä, miten päästä eteenpäin, miten luoda parisuhteesta ja kodista paikka, jossa kaikkien on hyvä olla. Rakentavaa riitelemistäkin voi opetella –haukkuminen ja nimittely ei ole sellaista. Jos kumpikin puolisoista sitoutuu työskentelyyn parisuhteen puolesta, mahdollisuudet hyvään yhteiselämään ovat hyvät.
KYSYMYS: Olen 18-vuotias nuori nainen, jonka parisuhde päättyi äkillisesti äskettäin. Ehdimme seurustella melkein kaksi kuukautta eli siis todella vähän aikaa. Ikää poikaystävällä oli 19. Ryhdyimme suhteeseen ehkä turhankin nopeasti, parin tapaamiskerran jälkeen. Ihastuin häneen kyllä heti, kuten hän minuun. Hän oli minun toinen poikaystäväni, minä hänen ensimmäinen tyttöystävä. Suhteemme on ollut ihanaa, intohimoista ja upeaa, mutta ongelmiakin on ollut jonkun verran.
Minulla oli alussa vaikeuksia luottaa, koska ensimmäinen suhteeni päättyi kesällä valehteluun, minun syyttelyyn ja sain kuulla erosta toisen kautta. Emme tunteneet kunnolla nykyisen poikaystäväni kanssa, mikä vaikutti varmaan myös alun hetkellisiin luottamusvaikeuksiin ja epävarmuuteen. Hän loukkaantui aina, kun purkauduin hetkellisistä luottamusongelmistani. Uskoin kyllä, että opin luottamaan enemmän, mitä enemmän suhde vahvistuu ja kuukauden jälkeen luottamukseni onkin vahvistunut, eikä sen suhteen ongelmia ole enää ollut. Olen myös kerran saanut mustasukkaisuuskohtauksen ja on ollut muutaman kerran asioita, jotka on mietityttänyt ja niistä on sitten puhuttu. Tuntuu, että nuo kaikki olisivat vain vahvistaneet suhdettamme.
Mutta olin todella väärässä, sillä ilmeisesti suhteemme oli todella heikolla pohjalla. Riitelimme kunnolla vähän aikaa sitten Facebookissa ja asiat kärjistyivät liikaa. Yritin sanoa ensin nätisti asiasta, mutta poikaystävä hermostui ja sitten minäkin. Asia yltyi riidaksi. Kun aloin rauhoitella ja pyytää anteeksi, poikaystävä sanoi, ettei tämä tunnu oikealta ja parempi vain lopettaa juttu tähän. Koitin vielä pyytää, että selvitetään asiat ja sovitaan, mutta hän päätti jättää minut.
Minua on muutamia kertoja vähän rasittanut poikaystävän kaverit ja en oikein ole varma, pidänkö heistä, mutta olen päättänyt myös yrittää hyväksyä heidät täysin. Riidan aiheena oli siis poikaystävän kaverit, aloitin nätisti sanomalla että ne häiritsevät minua, mutta koitan hyväksyä asian. Olen ehkä myös ollut vähän kateellinen hänelle kavereistaan, koska en ole itse jaksanut panostaa kaverisuhteisiin viime aikoina niin täysiä. Olen kärsinyt burnoutista tässä syksyllä, vaikka toki kaverini ovat minullekin tärkeitä. Ja totta kai arvostan hänen kavereitaan. Asiat vain kärjistyivät riidan aikana ja tuli sanottua juttuja, joita ei tarkoittanut, kun tunteet oli pinnassa.
Myönnän, että olin itsekin inhottava, mutta kyllä hänkin sanoi loukkaavia asioita. Olisin ollut valmis itse oppimaan kyseisestä riidasta. Olemme puhuneet yhteisestä tulevaisuudesta paljon ja hän on jatkuvasti vakuuttanut olevansa sitoutunut ja kestävänsä myös isot vaikeudet. Näköjään hän ei kestänyt, kun pystyi tuosta noin vain jättämään minut Facebookissa ja menemään seuraavana päivänä Tinderiin. Ehdotin tapaamista vielä kerran, mutta hän suhtautui siihen aika vastahakoisesti ja sanoi, ettei hänellä ole enää mitään sanottavaa.
Tuntuu todella pahalta ja älyttömältä, että hän jätti minut tuolla tavalla ja heitti hukkaan kaiken sen hyvän ja ihanan mikä meillä oli ekan kunnon riidan päätteeksi, eikä edes suostu puhumaan asiasta. Ymmärrän, että en itsekään ollut enkeli riidan aikana, mutta olisi tämänkin asian voinut sopia tai edes yrittää selvittää. Riidan aikana kumpikaan ei kuitenkaan haukkunut toista millään lailla ja se ei ollut mielestäni mikään paha riita edes. Poikaystävä on kyllä todella herkkänahkainen ja ei ole käsitääkseni tottunut riitelemiseen. Mietin, välittikö hän minusta oikeasti kun jätti minut raukkamaisesti Facebookissa ja oliko hänen tunteensa edes vahvoja.
Syytän myös itseäni tästä, vaikka toisaalta fakta on myös se, että eka kunnon riita olisi ollut edessä enemmin tai myöhemmin ja suhde olisi todennäköisesti kaatunut siihen. Mietin myös, että ilman tuota riitaa kaikki olisi nyt hyvin, mutta toisaalta olisiko suhde kestänyt pidemmän päälle, jos se jo kaatuu tällaiseen asiaan. Olen todella pettynyt häneen ja myös shokissa, että se päättyi näin yllättäen ja noin tökeröllä tavalla. Emme ole olleet yhteyksissä nyt pariin päivään ollenkaan. Ja korostan vielä, että suhteeseen on kuulunut myös paljon hyvää ja mahtavaa, olemme kokeneet yhteyttä toisiimme ja kaikki muu on tuntunut loksahtavan paikiilleen. Olemme nähneet usein ja pitäneet joka päivä yhteyttä. Sen takia ihmettelenkin tätä eroa, varsinkin kun pari päivää ennen tätä riitaa oltiin tavattu ja kaikki oli silloin ollut niin onnellista.
Voiko asiaa enää korjata mitenkään? Olenko syyllinen tähän asiaan ja oikeuttaako riita jättämään minut Facebookissa? Onko poikaystävän käytös normaalia suhteessa? Kiitoksia jo etukäteen vastauksesta!
Pieni auringonkukkanen, 18
VASTAUS: Sinulle, pieni auringonkukkanen.
Kiitos kirjeestä, jonka kirjoitit äkillisen hämmennyksen keskeltä. Olet ymmälläsi ja melkein poissa tolaltasi kun hyvin alkanut seurustelusuhteenne yhtäkkiä kaatui ensimmäiseen kunnon riitaan. Aikaisemmista erimielisyyksistä olitte selvinneet. Kerroit vaikeudestasi luottaa, mutta olet vähitellen alkanut toipua aikaisemman suhteen haavoista luottamusken alueella.
Olette kumpikin nuoria ettekä ole vielä harjaantuneet käsittelemään erimielisyyksiä. Poikaystäväsi ratkaisu oli paeta hankalaa tilannetta lopettamalla suhde. Hänen neuvottomuuttaan kuvaa se, että hän ei ole suostunut keskustelemaan jälkeenpäin asiasta.
Toteat, että sinäkään et ollut enkeli sananvaihdon aikana. Kumpikin menetitte malttinne riidassa. Toisaalta kuulostaa hyvältä, että ette haukkuneet toisianne. Ilmeisesti osaatte kuitenkin asiallisen puhumisen taidon. Kysyt voiko asiaa enää korjata mitenkään. Suhteenne oli nuori ja riidastanne on kulunut lyhyt aika.
Kun pöly on laskeutunut, voi teillä olla mahdollisuus ottaa keskustelu uusiksi. Omalta osaltasi voit muitella, mikä oli sinun osuutesi siihen, että erimielisyyden käsittely ei ollut rakentavaa. Mitä nyt tekisit toisin, jos saisit aloittaa keskustelun alusta? Kuunnelkaa toisianne ja kertokaa vuoron perään, mitä alunperin halusitte toisillenne sanoa. Vaikka elämme some-aikaa, suhteen selvittelemisessä ja mahdollisesti lopettamisessa on kasvokkain keskustelu aina reiluin tapa toimia.
Olipa suhteenne tulevaisuus mikä tahansa, mainitsemasi riita on hyvä selvittää. Selvittämättömillä asioilla on taipumus jäädä vaivaamaan tavalla tai toisella. Vaikka lopputulos olisi eroaminen, keskeneräisten asioiden läpi käyminen vaikuttaa siihen, että uuteen suhteeseen saa lähteä ilman edellisen suhteen taakkaa.
Toivon sinulle/teille rakentavaa keskustelua. Jospa saisitte halun ja kyvyn aloittaa alusta tästä selkkauksesta jotain oppineena.
KYSYMYS: Olen 26-vuotias nainen ja koen tällä hetkellä suurta ahdistusta elämäntilanteessani. Olen ollut parisuhteessa melkein vuosikymmenen ja aina silloin tällöin olen miettinyt, että onko tämä nyt todella se mitä haluan vai pitäisikö erota. Nyt tuntuu, että jokin muutos on elämässäni tehtävä. Koen, että minulla ja poikaystävälläni ei ole ihan samanlaiset arvot ja tulevaisuuden näkymät. Koen myös, että poikaystäväni ei halua tehdä kanssani asioita, jotka minua kiinnostaisivat, eikä osallistua kanssani esimerkiksi sukujuhliin ym. Emme ole ikinä olleet hyviä keskustelemaan asioista. Riitaa aiheuttavia tilanteita ei ole ikinä selvitetty, vaan on pidetty jonkin aikaa mykkäkoulua ja sitten jatkettu normaalisti. Lisäksi tuntuu, että en enää tunne häntä kohtaan niin kuin parisuhteessa kuuluisi. Rakastan häntä kyllä, mutta tunne on enemmän ystävärakkautta.
Otin eron puheeksi n. kuukausi sitten ja poikaystäväni teki selväksi, ettei haluaisi erota. Hän sanoi, että olisi valmis tekemään mitä vaan, jos se korjaisi asian. En vain tiedä muuttaako se enää mitään, kun tunteeni ovat jossain määrin vähentyneet. Samalla kuitenkin mietin, että jos nyt eroan niin annanko liian helposti periksi kaikkien näiden vuosien jälkeen. Lisäksi tuntuu kauhealta olla se ”jättäjä” ja ehkä asian tekisi helpommaksi, jos päätös tulisi olemaan yhteinen. Hän myös sanoi, että jos eroamme, niin hän ei enää halua nähdä minua tai koiraamme, joka jäisi minulle erossa.
Mietin myös kovasti, miten selviän, jos eroamme. Itsetuntoni on aina ollut kovin huono. Minulla on nyt syksyn aikana diagnosoitu sosiaalisten tilanteiden pelko ja tarkoitus olisi aloittaa terapia alkuvuodesta. Sosiaalinen fobiani ei ole kaikista pahimmasta päästä, mutta useat sosiaaliset tilanteet aiheuttavat suurta ahdistusta ja fyysisiä oireita. Pystyn kyllä käymään töissä, mutta jään helposti pelkoni takia kotiin, kun minua pyydetään johonkin. Jos nyt eroan, niin pelkään, että eristäydyn vielä enemmän. Lisäksi minulle jää koira, joka tuo omat haasteensa kodista lähtemiseen. Yksinjääminen pelottaa kauheasti. Parisuhteessani olemme yleensä viettäneet aikaa poikaystäväni ystävien kanssa, koska poikaystävääni ei ole minun ystäväni juuri kiinnostaneet. Minulla ei ole kuin muutama oma ystävä, joilla tietenkin on omat elämänsäkin, joten he eivät pysty olemaan tukenani kuin silloin tällöin. Tietenkin poikaystäväni on ollut minulle jossain määrin myös se paras kaveri ja tämän menettäminen tuntuu kauhealta. Usein koen, etten pysty olemaan ihmisten kanssa täysin oma itseni ja hänen kanssaan olen pystynyt olemaan aidoimmillani.
Olen tämän eropohdinnan aikana (ja jo sitä ennenkin), ollut melko etäinen poikaystävääni kohtaan, koska en vaan ole pystynyt näyttelemään, että kaikki on hyvin, kun niin ei ole. Hän kovasti yrittää halata ja muuta, mutta en vain pysty siihen ja joudun olemaan torjuva. Tämä tuntuu minusta pahalta. En haluaisi olla hänelle ikävä. Lisäksi poikaystäväni pyrkii vain jatkamaan arkea normaalisti, vaikka tämä meidän eropohdintatilanne on ihan kesken. Heräilen öisin ja pohdin asiaa jatkuvasti, välillä tuntuu, että tulen hulluksi. Tuntuu, että menetän niin paljon, mutta en ole tässä tilanteessa onnellinen. Mitä minun pitäisi tehdä tässä tilanteessa? Jos eroaisimme, niin miten ikinä selviän siitä?
Hukassa
VASTAUS: Hei, kiitos viestistäsi ja tärkeästä kysymyksestä. Kirjoitat pohtineesi eroa pitkäaikaisesta poikaystävästäsi. Olette aloittaneet seurustelun nuorena ja olleet pitkään yhdessä. Voisiko jopa ajatella, että olette aikuistuneet yhdessä? Erokysymys on ymmärrettävästi vaikea. Luen viestistäsi siitä, miten joudut eroa pohtiessasi ristiriitaiseen tilanteeseen: joku puoli sinusta löytää hyviä perusteita mahdolliseen eroon. Kirjoitat esimerkiksi erilaisista tulevaisuudensuunnitelmista, arvomaailmasta ja poikaystävää kohtaan tuntemastasi ystävyydenkaltaisesta rakkaudesta. Joku toinen puoli taas epäröi miettimällä, annatko liian helposti periksi, eristäytyisitkö eron jälkeen ja miten selviäisit yksin. Erokysymystä vaikeuttaa kenties entisestään poikaystäväsi viesti, että erotilanteessa hän tahtoisi katkaista välinne kokonaan. Poikaystäväsi reaktio kertoo siitä, että myös hänelle ajatus erostanne on hyvin haavoittava. Hänellä ei ole tällä hetkellä muuta tapaa käsitellä asiaa kuin uhkaamalla välien katkaisemisella. Mietin, millä tavoin voisitte jakaa yhdessä eroon liittyviä kipeitä kysymyksiä? Kirjoitat toisaalta, että yhdessä keskusteleminen ei ole ollut suhteenne vahvuus. Tämän vuoksi mietin, voisiko esimerkiksi kirkon perheneuvonnasta olla teille apua? Perheneuvonnassa on mahdollista tutkia yhdessä perheneuvojan kanssa myös eroon liittyviä kysymyksiä. Toisinaan ulkopuolisen ihmisen kysymykset auttavat jäsentämään vaikeita tilanteita.
Kirjoitat viestissäsi siitä, että olet aloittamassa ensi vuoden alussa terapian. Tämä kertoo mielestäni toivosta – siitäkin, että sinulla on olemassa polku, jota pitkin voit lähteä tutkimaan oman mielesi salaisuuksia. Kenties terapiassa voi löytyä ymmärrystä myös eroon liittyville kysymyksille.
Päätät viestisi kysymällä, kuinka sinun tulisi toimia vaikeassa tilanteessasi? Kysymykseen on vaikea vastata puolestasi. Kysymyksesi on joka tapauksessa tärkeä ja tuo mieleeni runoilija John Keatsin kirjoituksen: "Mikä ei ole vielä saanut muotoa, tarvitsee mahdollisuuden kypsyä ehyeksi hahmoksi omassa tahdissaan ja omalla tavallaan. Tarvitaan luottamusta siihen, että merkityskuviot ja -yhteydet tulevat näyttäytymään. Mikäli yksilö ei kestä epätietoisuutta ja epävarmuutta, hän tulee tuntemaan kiusausta ennenaikaisiin ja pakotettuihin ratkaisuihin, jotka vievät hänet kauemmaksi itsestään." Pyydän sinua viipymään ristiriitaisten tunteidesi äärellä riittävän pitkään, ja tutkimaan kumpaakin erilaista puolta. Mieleeni nousee kysymyksiä: Mitä sinulle merkitsee, jos jäät suhteeseen, jossa et koe olevasi onnellinen? Entä jos lähdet? Mistä kaikesta joudut luopumaan? Mitkä olisivat keinojasi tulla toimeen erosta syntyvien tunteiden – esimerkiksi surun, pettymyksen ja yksinäisyyden kanssa?
Kiinnostun myös siitä, mikä erokysymyksen nostaa juuri nyt esille? Onko elämässäsi tapahtunut viime aikoina jotakin poikkeuksellista, mikä auttaisi sinua ymmärtämään sitä, mikä kuljettaa sinut erokysymysten äärelle?
Rohkeutta ja kaikkea Hyvää sinulle ja poikaystävällesi! Perheneuvoja Joona
KYSYMYS: Menin mieheni kanssa naimisiin vuoden alussa, lyhyen n. puolen vuoden tuttavuuden jälkeen. Suhteen alusta saakka meillä oli kovia riitoja, mutta mielestäni sellaisista asioista, joilla ei oikeasti ollut merkitystä - tai että niillä haettiin yhteisen elämän muotoja ja tapoja.
Pääsiäisen aikaan mieheni kävi ensimmäisen kerran minuun käsiksi humalassa. Tein rikosilmoituksen, jonka jälkeen hän kävi lyömättömällä linjalla ja kävimme yhdessä sovittelussa. Lyömättömän linjan käynnit mies lopetti muutaman kerran jälkeen, koska hänen mielestään siellä vain kyseltiin, kuinka v...mäinen vaimo minä olen. Saimme kuitenkin asian jotenkin käsiteltyä ja jatkoimme eteenpäin. Mielestäni meillä oli kaikki ainekset jatkaa, koska selvinpäin mies on mitä kiltein, auttavaisin ja hellin enkä todellakaan haluaisi erota.
Mainitun tapahtuman jälkeen väkivalta on toistunut "pienessä" mittakaavassa - tönimistä, haukkumista, pahimmillaan mustelmia ja raapimisen jälkiä. Pahinta kuitenkin on silmittömät raivonkohtaukset, jotka saavat alkunsa esim. pyynnöstäni, että haluan katsoa jonkin tv-ohjelman loppuun. Suhteen alkuaikoina hän vielä pyysi riitojamme anteeksi omalta osaltaan, mutta nykyisin hän ei suostu puhumaan niistä lainkaan ja suuttuu, jos minä otan asian puheeksi. Hänen käytöksensä on oikeutettua, koska minä olen niin v..mäinen.
Mies on myös alkanut enenevässä määrässä kontrolloimaan minua ja toistuvasti saan kuulla, kuinka minulla on toisia miehiä. Hankausta tuottaa äskettäin uudelleen aloittamani kuntosali- ja lenkkeilyharrastus. Lisäksi omien lasteni ja heidän perheidensä tai ystävieni tapaaminen aiheuttaa ainakin rivien välistä ilkeilyä. Jokaisen tekstiviestin ja puhelun hän haluaa tietää, kuka siellä oli. Hän itse raportoi kaikki tekemisensä ja menemisensä minulle, joka on aika ahdistavaa, koska tiedän hänen odottavan sitä samaa minulta.
Olen itse vastuullisessa asemassa työelämässä ja ansaitsen selvästi enemmän kuin hän. Työpäivien pituus ja palkkani on myös ajoittain ongelmana.
Luulen, että taustalla on ainakin osittain hänen vaikea lapsuutensa ja tunne siitä, ettei hän ole hyväksytty ja arvokas. En kuitenkaan koskaan osaa asettaa sanojani hänelle oikein, kun haluaisin tukea häntä. Alan myös väsyä siihen, että minun pitää tukea ja kannatella häntä, kun aikanaan kuvittelin rakastuneeni mieheen, jolla on terve itsetunto. Kaipaisin myös joskus ymmärrystä siihen, että itsekin voin olla väsynyt työpäivän jälkeen, vaikka en hänen tapaansa fyysistä työtä teekään. Hän itse tekee kaksivuorotyötä ja tuntuu, että minun pitäisi aina jaksaa valvoa hänen rytminsä mukaan, olla valmis seksiin ja ajoittaa kaikki harrastukseni sille ajalla, kun hän on työssä.
Välillä jopa epäilen, että hän pysyy liitossa, koska tämä on hänelle taloudellisesti edullisempaa ja esim. matkustamme paljon yhdessä, millä hän myös kehuskelee töissä.
Olen itse kolmannessa liitossani ja kynnys erota on korkea. Ajattelin, että tässä olisi ollut kaikki ainekset hyvään yhteiseen loppuelämään, mutta en myöskään haluaisi koko ajan varoa ja pelätä omassa kodissani.
VASTAUS: Valitettavasti tämä viestisi on niitä, joihin minun on helppo vastata. Tietynrajan kohdalla väkivalta on helppo kysymys. Minun miestäni väkivallassa on olemassa rajoja, joita ei saa ylittää. Kuvauksesi perusteella ajattelen, että teillä se raja on ylittynyt ja ylittyy edelleen. Se mitä rajan ylityksistä seuraa on sitten toinen juttu. Oikeastaan sitä jään kohdallasi miettimään.
Kertomasi perusteella saan kuvan, että teillä on ainakin fyysistä ja henkistä väkivaltaa ja ehkäpä myös taloudellista väkivaltaa. Väkivaltaa on elämässä, siitä emme kai pääse mihinkään. Mutta jokainen voi itse vaikuttaa omaan suhtautumiseensa siihen. Miten selität itsellesi, että teidän suhteessanne on väkivaltaa ja se saa toistua erilaisissa muodoissaan? Kysymykseni ei ollut syytös tai moite, mutta jään pohtimaan millaisen selityksen annat sille, mitä teidän suhteessanne tapahtuu ja miksi sitä siedät toistuvasti?
Kerrot, että olette olleet sovittelussa, mutta se on ollut lähes tuloksetonta arkenne kannalta. Pidän hienona, että ryhdyit toimiin ensimmäisen fyysisen väkivaltaepisodin jälkeen. Miehesi ei kuitenkaan sitoutunut väkivallattomuuteen ja lopetti hoitonsa kesken Lyömättömässä Linjassa. Teen itse aktiivisesti yhteistyötä Espoon Lyömättömän Linjan kanssa ja kokemukseni heidän toiminnastaan ovat hyvin positiivisia, enkä tunnista miehesi kuvaamaa toimintatapaa heidän toiminnastaan. Koetko, että miehesi ottaa vastuun käyttämästään fyysisestä ja henkisestä väkivallasta (sinun tarpeiden mitätöiminen ja niistä suuttuminen, rajoittaminen, tarkkailu, haukkuminen, kohtuuton raivoaminen, oman väkivaltaisen käytöksen oikeuttaminen sinun vittumaisuudella). Mitä arvelet tulevaisuudessa tapahtuvan, mikäli hän ei edelleenkään ota vastuuta toimistaan? Tutkimuksista tiedetään, että väkivallalla on voimakas taipumus raaistua kierros kierrokselta.
Halaisin olla herättelemässä sinun omaa itsesuojeluvaistoasi. Väkivallalla on taipumus hiertää uhrin itsetunto murusiksi ja väkivaltaan myös tottuu. Se mikä toista pelottaisi ja saisi juoksemaan kiljuen karkuun, ei jonkin ajan kuluttua, väkivallan keskellä eläneelle, ole enää paljon mitään. Miten sinun kohdallasi? Vieläkö osaat pelätä ja miten pelon tunnettasi kohtelet? Kuunteletko sen neuvoja, vai ohitatko sen? Kenenkään ei kuulu elää väkivallan kohteena. Mieti, mitä sinä haluat. Miten sinua saa kohdella?
Kerrot olevasi kolmannessa avioliitossasi ja kynnys erota on korkea. Ymmärrän. Väkivalta ei välttämältä tarkoita eroa, vaikka usein niin käykin. Ei myöskään ole häpeä kompastua ja tehdä virheitä toistuvastikin. Me ihmiset teemme niin. Surullista sen sijaan olisi, jos et pitäisi itsestäsi ja läheisistäsi huolta tai kunnioittasi omaa arvoasi ja oikeuttasi tulla kohdelluksi hyvin. Mietin miten sinun käy, jos jatkat elämistä suhteessa, jossa tulet kohdelluksi uudelleen ja uudelleen huonosti ja ruhjoen? Tiedän, että monet väkivaltaiset ihmiset voivat olla myös todella mukavia ja aidosti ihania ihmisiä. Yleensä heidän käytöksensä on myös jostain näkökulmasta ymmärrettävää. Pohdin vaan, maksatko liian kovaa hintaa niistä hyvistä hetkistä, jotka sinulla ja miehelläsi on? Mietin oletko jostain oppinut sellaisen mallin, että saamasi hyvä tulee aina hintalapun kanssa? Ja mitä luulet, tulevatko katkerat kokemuksenne heittämään ajanoloon varjonsa myös hyviin hetkiinne?
Silläkin uhalla, että kuulostan syyllistävälle, pohdin, mitä lapsesi ajattelevat siitä, että heidän äitinsä tulee toistuvasti pahoinpidellyksi, solvatuksi tai hyväksikäytetyksi? Mitä he tietävät ja minkä osan he kuvittelevat? Vaikka he olisivat jo isojakin, mitä he ajattelevat, mitä tunteita heillä mahtaa liittyä siihen? Pelkäävätkö he jotakin? Oletko koskaan keskustellut asiasta heidän kanssaan? Ketkä kaikki tässä kuviossa saavat sellaista tukea, jota he tarvitsevat? Saatko sinä? Tarvitsisiko lapsesi?
Vaikka en tunne sinua, vakaumukseni on se, että kaikki ihmiset ovat omilla ehdoillaan hyviä ja kunnioitettavia. Toivon siis, että sinä voisit suoda itsellesi sen kohtelun, jonka arvoinen olet. Väkivallan ollessa kyseessä, se voi käytännössä tarkoittaa tiukan rajan asettamista, ja vain sinä voit sen rajan vetää. Sinä et voi lopettaa miehesi väkivaltaa etkä ole siihen syyllinen. Vain hän itse voi ottaa toimistaan vastuun ja lopettaa väkivallan. Mutta sinä päätät, mitä siedät ja miten sinua saa kohdella.
En tiedä miten viestini päättäisin, niin paljon hyviä, kannustavia ja rohkaisevia ajatuksia haluaisin sinulle jakaa. Sinä olet niiden arvoinen. En tiedä missä asut, mutta jos sattuisit asumaan Espoossa, Lyömättömässä Linjassa on juuri alkamassa henkistä väkivaltaa kohdanneille naisille tarkoitettu ryhmä. Vertaistuki on usein parasta apua haavoittuneelle itsetunnolle ja murtuneelle tahdolle. Jos asut muualla, kannustaisin sinua hakeutumaan seuraan, jossa koet tulevasi kunnioitetuksi, tuetuksi ja kuulluksi. Usein ammattiavusta on myös hyötyä kuten turvakodista, naisten linjasta tai oman paikkakuntasi muista psykoterapiapalveluista. Useat perheasiain neuvottelukeskukset asettavat etusijalle väkivaltatapaukset. Niihin voi hakeutua myös yksin. Parihoitoa en lähtisi tässä vaiheessa suosittelemaan väkivallan ollessa osa elämäänne.
KYSYMYS: Olemme seurustelleet avomieheni kanssa useita vuosia ja mieheni suhde äitiinsä on hankaloittanut yhdessä oloamme monin tavoin. Mieheni ei ole täysin pystynyt irtautumaan äidistään eikä äiti pojastaan.
Mieheni joutui äitinsä jättämäksi vauvana ja asui isoäitinsä kanssa elämänsä ensimmäiset seitsemän vuotta. Äiti kuitenkin palasi ja otti pojan hoiviinsa uuden miehensä kanssa. Äidin uusi suhde ei kuitenkaan kestänyt kauaa ja uusien kumppanien myötä mieheni joutui näkemään paljon väkivaltaa, huumeiden käyttöä ja muutenkin epävakaata elämää. Hänen äidillään on aina ollut ongelmia rahankäytön ja nettiuhkapelien suhteen, mutta mieheni tultua täysi-ikäiseksi homma karkasi täysin käsistä. Äiti otti suuren lainan, jäi työttömäksi, velkaantui pahasti, menetti luottotietonsa ja lopulta tuhri ostomaniassaan myös poikansa luottotiedot.
Anoppini on edelleen pahasti velkaantuneena ja työttömänä. Kaikesta huolimatta rahan ylenpalttinen tuhlailu ja uhkapelaaminen vain jatkuu. Hän pyytää kuukausittain useita kertoja lainaamaan rahaa, tekemään palveluksia ja juoksuttaa miestäni jos jonkin moisilla asioilla.
Olemme todella tukalassa tilanteessa sillä yritämme kaikin tavoin rakentaa omaa elämäämme, eivätkä tulomme ole opiskelijoina kummoiset. Mieheni tuntee suurta velvollisuutta äitiään kohtaan eikä pysty kieltäytymään tämän pyynnöistä. Olemme puhuneet, ja riidelleet, tästä mieheni kanssa monet kerrat ja viime vuosien aikana hän on jo pystynyt katsomaan totuutta silmiin. Asia on hänelle luonnollisesti hyvin arka ja lapsuuden kokemukset vellovat sitkeästi taustalla.
Olen yrittänyt olla ymmärtäväinen ja auttanut itsekin monin tavoin, mutta mittani alkaa jo olla täynnä. Toivon anopilleni kaikkea hyvää ja että hän saa elämänsä kuntoon, mutta jossakin on tämänkin rajan kuljettava. En voi enää hyväksyä, ettei hän anna pojalleen tilaa rakentaa omaa elämää ja itsenäistyä. Olemme oman perheen perustamisen kynnyksellä, mutta anopin vastuuton käytös ja elämäntavat kauhistuttavat. Miten hän voisi olla meidän tukena tai luotettava isovanhempi, kun hän ei pysty siihen nytkään? Tilanne on niin nurinkurinen, etten enää usein tapaa anoppiani ja asia kirvottaa yhä useammin riitoja minun ja mieheni välille. Olen niin vihainen siitä kohtelusta, jota mieheni on saanut äidiltään kestää ja joista hän joutuu tänäkin päivänä kärsimään.
VASTAUS: Jossain on rajan kuljettava, kirjoitat ja se on ihan oikein. Rajaa ei kuitenkaan laita kukaan muu kuin avomiehesi itse. Hänen äitinsä ei tule sitä tekemään, vaan hän jatkaa totuttua käyttäytymistä. Rajaa et pysty myöskään sinä laittamaan. Siitä sinulla on jo kokemuksia.
Anoppi elää omaa elämäänsä. Ehkä hänkin haluaisi elää toisin, mutta ei pysty. Te ette parina eikä edes avomiehesi ole vastuussa hänen käytöksestään. Miehesi on rientänyt monesti apuun ja hänen on vaikea kieltäytyä esimerkiksi antamasta rahaa. Olet syystä vihainen hänen äidilleen. Mikä voisi auttaa avomiestäsi laittamaan rajan äidin avustamiselle? Ymmärrän, että suostuessaan auttamaan äitiään, mies hoitaa jotain lapsuutensa traumoja. Kunpa hän saisi käsiteltyä lapsuutensa kipua ja vaillejäämisiä niin, että hän pääsisi sovintoon menneisyytensä kanssa. Hän tuntee myötätuntoa äidin vaikeaa ja onnetonta elämää kohtaan. Avustamalla hän ei kuitenkaan auta äitiä pitkällä tähtäimellä. Äiti voi jatkaa holtitonta elämää.
Mitkä olisivat teidän keinonne irtautua miehen äidistä? Vain te voitte vartioida oman yhteisen elämänne rajoja. Jos asetatte porttikiellon niin, että teidän rajojenne sisään ei saa astua avunpyynnöillä, äiti kyllä loukkaantuu. Siihen saatte varautua. Se on kuitenkin terveempi vaihtoehto kuin se, että turhaudutte ja kiukustutte jatkuvasti siitä, ettette pysty asettamaan rajoja jotta saisitte elää omaa elämäänne.
Toivottavasti sinulla ja avomiehelläsi on sellainen hyvä suhde, että koette olevanne samalla puolella ja että voit tukea miestä rajojen pitämisessä. Teidän on aika luoda oma perhe-elämä, jossa mies luopuu äidistään ja liittyy vaimoonsa, niin kuin jo Raamatun alkulehdillä kuvaillaan terveen parisuhteen perusteita.
Toivon teille kaikkea hyvää. Rohkeutta ja voimia rakentaa oma elämä. Perheneuvoja Saara
Riidat repivät yhdeksän vuotta kestänyttä suhdetta, suhde alkoi kummankin taholta salasuhteena ja tuntee sen jääneen sellaiseksi. Kummatkin ovat suhteen aikana toisiaan pettänyt ja miehellä ollut jopa useiden vuosien ajan rinnakkaissuhteita, jotka ovat tulleet esille. Luvannut joka kerta kuun taivaalta, mutta ei jostain syystä kykene pitämään lupauksiaan. Nainen käy psykoterapiassa, koska haluaa parantua kaikista asioista, joita suhde on aiheuttanut. Myös itse suhteen alussa pettänyt. Käynyt terapiassa kohta vuoden, mutta edelleen pysyy suhteessa, vaikka kokee sen olevan ahdistavaa ja täynnä epäluottamusta. Riidat kiertävät aina samaa rataa ja etäännyttää kumpaakin toisistaan. Mies ei kuitenkaan halua lopettaa suhdetta, vaan roikkuu siinä kuin olisi riippuvainen naisesta, mutta ei kuitenkaan osaa paikata aiheuttamaansa mielipahaa, vaan syyttää naista riidoista ja sen aiheuttamasta mielipahasta. Nainen yrittänyt erota satoja kertoja, mutta mies ei ota enää häntä vakavasti sen tiimoilta. Nainen pelkää jäävänsä ilman perhettä, lasta, normaalia parisuhdetta, koska mies ei kykene olemaan suhteessa avoimesti. Nainenkaan ei enää tiedä mitenpäin siinä kuuluisi olla, tuntee niin suurta nöyryytystä tapahtuneista ja häpeää tilannettaan, ettei kykene kertomaan kenellekään olevansa edelleen siinä suhteessa.
Nainen 37- ja mies 32-vuotias. Nainen kokee ettei pysty päästämään itsekään irti, koska toivoo koko ajan tilanteen muuttuvan ja heitä yhdistää seksuaalinen vetovoima voimakkaasti, joka ei ole koskaan yhdeksän vuoden aikana laantunut. Suhdetta ylläpitää intohimo, pelot, ahdistus, kommunikaation vähyys. Mies ei kykene minkäänlaiseen kommunikaatioon, vaan sulkeutuu täysin lukkoon ja syyttää naista jäkättämisestä. Mitä tilanteessa pitäisi tehdä, kun kummatkin kuitenkin kokee haluavansa kaikesta huolimatta olla suhteessa, miten suhdetta saisi korjattua, kun sitä on kummatkin vuosia pahoinpidellyt? Kummatkin ovat syyllisiä pahoihin asioihin, nainen haluaa muuttua ja mies väittää samaa, mutta nainen kokee ettei niin kuitenkaan tapahdu. Miten peloistaan pystyy päästämään irti, mistä löytyy voimavaroja muuttaa itseään parempaan suuntaan, jos toinen ei siihen kykene. Miten yrittää yhdessä jos ero ei ole vaihtoehto ja kokee toisen olevan valittu jostain syystä itselleen kaikesta pahasta huolimatta? Mitä neuvoja voisi antaa miehelle ja miten ne voisi kertoa, ettei toinen täysin sulkeudu?
Nainen, 37v
Hei,
Kuvailet parisuhdetta, joka on niin sairas, että se tekee myös suhteessa olevat ihmiset sairaaksi. Nainen joutuu käymään terapiassa parantuakseen suhteen aiheuttamista vammoista. Mutta sekään tuskin auttaa, koska sairas suhde sairastuttaa häntä yhä enemmän. Suhde on ahdistava, täynnä epäluottamusta ja perustuu pettämiselle. Se on niin huono, että nainen häpeää sitä ja itseään, eikä edes pysty kertomaan läheisilleen olevansa tässä suhteessa.
Naisella on sisimmässään valtava ristiriita: hän on yrittänyt erota useita kertoja. Ja toisaalta hän ei halua erota. Eikö hän pysty vai eikö hän halua? Eroyritykset ovat epäonnistuneet, koska mies ei halua eroa eikä ota eropuheita vakavasti. Kuitenkaan eroon ei tarvita kahta. Yksi riittää.
Toisaalta nainen haluaa erota, koska suhde ei tyydytä häntä. Toisaalta hän ei halua erota, koska pelkää jäävänsä ilman normaalia parisuhdetta. Mikä sitten on normaali paisuhde? Pysyessään tässä suhteessa nainen jää lähes varmasti ilman sellaista parisuhdetta, johon kuuluu luottamus, toisen arvostus ja keskinäinen kunnioitus.
Miksi mies haluaa pysyä tässä suhteessa? Onkohan syynä voimakas seksuaalinen vetovoima, jota he kaikesta huolimatta tuntevat toisiaan kohtaan. Ehkä tämä hyvä asia auttaa myös naista jaksamaan.
Kysymyksen perusteella tässä suhteessa on niin paljon tuhoavaa, että en rohkaisisi jatkamaan sitä. Asettaisin oman terveyden parisuhteen edelle. En myöskään usko, että joku olisi "valittu" jollekin. Ihminen valitsee itse kumppaninsa. Valinta voi olla oikea tai väärä. Toisaalta sanotaan, että kun ihminen valitsee itselleen kumppanin, niin hän tietäen tai tiedostamattaan valitsee aina jollakin tavalla tai jossakin mielessä oikean. Kumppani voi vastata johonkin tiedostamattomaan tarpeeseen ainakin sillä hetkellä ja tietyssä elämäntilanteessa, mutta myöhemmin voi osoittautua, että suhde ei ole elinkelpoinen.
Jos tämä pari haluaa pysyä yhdessä, siis jos molemmat haluavat sitä, niin se on heidän valintansa. Missä merkityksessä he voisivat olla toisilleen oikeat ja hyvät kumppanit? Nyt tuntuu siltä, että he nostavat esiin toisissaan huonoja asioita, toistensa varjopuolia. Tämä kierre pitää katkaista.
Kysyit mitä neuvoja voisi antaa miehelle. Ainakaan kumppanin ei kannata niitä neuvoja antaa, koska kumppanin neuvoja on vaikea ottaa vastaan. Sen sijaan naisen kannattaisi kertoa miehelle siitä, millaisen parisuhteen hän haluaa, mitkä ovat hänen unelmansa ja miten hän kokee kumppanin auttavan niiden suuntaan. Tämän lisäksi voisi kertoa siitä, mitä itse haluaa tehdä sen eteen, että tämä suhde olisi hieman parempi. Hän voisi kysyä, mitä mies ajattelee näistä.
Kuten kirjoitit, tässä ei syyttely auta. Molemmat ovat tuoneet suhteeseen sekä hyvää, että vahingollista. Molemmat ovat suhteessa vapaaehtoisesti. Ahdistavankin suhteen lopettaminen on raskasta, vaikeaa ja surullista. Mahdollisesti myös vapauttavaa.
Suhdetta ylläpitävät intohimo, pelot, ahdistus ja kommunikaation vähyys. Miten suhteessa tulevat esille ystävyys, hellyys, kumppanin arvostus ja keskinäinen kunnioitus.
