KYSYMYS: Olemme olleet yhdessä 2v 7kk, olen ihan hukassa... Riidelemme tosi paljon, tosissaan tuntuu että me emme tee enää muuta, kun riidelemme. En osaa puhua avopuolison kanssa niin että hän ei huuda minulle.
Meillä on uusperhe, puolisolla on monta suhdetta ollut aikaisemmin ja yhteensä 4 lasta. Meidän perheessä asuu hänen teiniikäinen poika. Aluksi oli riida siitä, että puhun väärällä äänensävylle hänen pojan kanssa tai olen liian vaativa asioista. Olen yrittänyt miten vaan, mutta tuntuu, että en tee mitään oikein.
Olen yrittänyt puhua puolison kanssa ongelmista, hän ei osaa kuunella minua vaan rupea puolustamaan heti itseäni. Olen hyväksynyt kaikki hänen paheni tai ei hyväksynyt vaan yrittänyt ymmärtää häntä, että miksi hän tekee niinkuin tekee. En ymmärrä itsekin miksi?
Silloin kun olemme kahdestaan, silloin on kaikki hyvin. Niitä hetkiä on kyllä liian vähän, olenko minä liian vaativa? Usein riida syntyy myös puolison alkoholin käytöstä, ymmärrän että sitä on normaali välillä nauttia, mutta kun se on jokapäivästä nautintoa, silloin on liika.
Olen yritänyt tutkia omia tunteita ja sitä että miksi olemme yhdessä? Että rakastanko minä häntä yhä tai rakastako hän minua?
Minun lapset on aikuisia ja he eivät ymmärrä minua, että miksi annan hänen käyttäytyä niin? Haluan vaan suhteen toimivaan ja olla onnellinen. Jos vaan hän osaisi kuunella oikeasti minua.
Olen ihan hukassa ja en tiedä enää, että mitä minun pitäisi tehdä?
VASTAUS: Kuulostaa tosi huolestuttavalta tuo kokemus, ettette enää tee juuri muuta kuin riitelette. Ja ettet osaa puhua hänelle niin, ettei hän huuda sinulle. Vaikka et ole hänen teini-ikäisen poikansa äiti, olet perheen toinen aikuinen, ja teidän pitäisi miehesi kanssa yhdessä pystyä keskustelemaan perheen säännöistä. Ei niin, että hän moittii sinua, että teet kaiken väärin, vaan että yhdessä etsitte kompromissin johon molemmat voivat sitoutua. Onhan sinullakin jotain ymmärrystä lasten kasvatuksesta, kun omasi ovat jo aikuisia.
Sanoit että kaikki on hyvin silloin kun olette kahdestaan. Se tuntuu vähän uskomattomaltakin. Voitteko silloin todella unohtaa kaikki ristiriidat? Onko silloin oikeasti hyvä ja turvallinen olo? Jos näin on, voisitte silloin koittaa käydä rakentavaa keskustelua niistä kysymyksistä, jotka täytyy ratkaista. Pystyisikö hän silloin kuuntelemaan? Se on nimittäin aivan ratkaisevaa parisuhteen onnistumisen kannalta, että puolisot osaavat kuunnella toisiaan. Suosittelen että pidät tästä tiukasti kiinni. Mikäli hän haluaa että suhde jatkuu, hänen on opeteltava kuunteleman.
Kun ihminen elää huonossa suhteessa, alkaa usein tottua sellaiseen, mihin ei pitäisi tottua. Sellainenkin alkaa tuntua normaalilta, mikä ei sitä missään tapauksessa ole. Siksi sinun kannattaa keskustella aikuisten lastesi kanssa. Mitä he näkevät, mitä sinä et näe? Suostutko johonkin sellaiseen, mistä kaikki muut näkevät, että sellaiseen ei pitäisi suostua.
Kerroit tutkineesi tunteitasi. Vieläkö rakastat häntä? Sitähän ei kukaan muu tiedä kuin sinä itse. Mieti kuitenkin tarkkaa, onko vielä kyse rakkaudesta. Onko liitossanne riittävää arvostusta, kunnioitusta ja tasapuolisuutta, joita suhteessa pitää olla, että rakkaus säilyisi. Vai onko kyse tottumuksesta, muutoksen pelosta, yksinäisyyden pelosta vai jostain muusta syystä, miksi olet jäänyt suhteeseen.
KYSYMYS: Olemme seurustelleet miesystäväni kanssa kohta puolitoista vuotta. Suhteessamme on kaikki muu hyvin, mutta koen riitelymme isoksi ongelmaksi. Olemme useasti puhuneet riitelystä, ja miten sitä voisi kehittää niin, etteivät asiat paisuisi liikaa. Koen, että riitely on mennyt huonompaan suuntaan, vaikka olemme sopineet erilaisia keinoja riitelyn ehkäisemiseksi. Esimerkiksi kumpikin on luvannut, että jos joku asia häiritsee, siitä pitää sanoa toiselle ajoissa, ja riitatilanteissa pyrimme hillitsemään itsemme. Riitamme ovat sisältäneet huutamista, erolla uhkailua, mykkäkoulua, tönäisyjä, haukkumista, haistattelua.. tuntuu että olen riidellyt mieheni kanssa nyt vuoden sisällä enemmän, kuin koko elämäni aikana. Mieheni mielestä tilanteemme on normaali, emmekä riitele enempää kuin muutkaan.
Aloin pitämään riitapäiväkirjaa, koska minusta tuntui ettei hän ymmärrä kuinka paljon todellisuudessa riitelemme. Kirjoitin riitapäiväkirjaan päivämäärät, riidan keston ja riidan aiheen. Näytin 3kk jälkeen miehelleni riitapäiväkirjan riitelyn yhteydessä. Riitoja oli 3kk ajalla 16 kertaa, osa riidoista kesti monta päivää. Riitojemme aiheet syntyvät useimmiten siitä, kun minä teen, sanon tai käyttäydyn mieheni mielestä jotenkin väärin.
Olen muuttanut käyttäytymistäni seurustelun alkuajoista todella paljon riitojen seurauksena. Olen luopunut kaikista mieskontakteistani, en käy enää ystävieni kanssa ulkona, olen luopunut alkoholista, olen luopunut shoppailusta ja olen sitä mieltä, että osa näistä asioista ovat hyviäkin. Yritän kaikin tavoin miellyttää miestäni ja olla hänelle hyvä. Silti säännöllisin väliajoin tulee joku asia, mistä hän suuttuu minulle, vaikken tarkoita mitään pahaa. Hän on kovin mustasukkainen ja tarvitsee todella paljon läheisyyttä. Riitoja onkin todella usein syntynyt siitä, kun hän ei ole saanut mielestään tarpeeksi läheisyyttä. Mitä minun kannattaisi tehdä? Tämä parisuhde antaa, mutta myös ottaa paljon tämän riitelyasian takia. Olen välillä henkisesti todella uuvuksissa ja jopa miettinyt miten jaksan tätä. Mutta hyvien hetkien avulla jaksan uskoa yhteiseen tulevaisuuteemme, enkä haluaisi erota.
Uupunut 25v
VASTAUS: Rakentavampaan riitelyyn on paljon välineitä. Oman kokemukseni mukaan eräs toimivimmista on se, että opetellaan käyttämään ns. Minä –viestiä ja aktiivista kuuntelua. Minä-viesti tarkoittaa sitä, että lähdetään omasta kokemuksesta käsin. Kerrotaan että ”minusta tuntuu”, ”minä koen”, tai ”minä toivoisin”. Tämä koetaan usein paljon vähemmän syyllistäväksi kuin sinä viesti, jonka sisältö on se että sinä aina, sinä et koskaan, ja sinä olet tunnevammainen, kypsymätön ääliö.
Minä- viestin vastaparina pitäisi olla Aktiivinen kuuntelu. Se, että kuuntelemme toista nimenomaan ymmärtääksemme hänen kokemustaan. Emme väittääksemme vastaan, kumotaksemme hänen väitteensä tai todistaaksemme, että jos olenkin loukannut häntä, hän on kuitenkin loukannut minua vielä enemmän. Aktiivisen kuuntelun merkiksi meidän pitäisi antaa ns. ymmärtämispalaute. Eli omin sanoin kertoa, mitä olemme kuulleet toisen sanovan. Siis tähän tapaan: ”Kuulin sinun sanovan, että kaipaisit enemmän läheisyyttä, ja olet kokenut minut viime aikoina liian poissaolevaksi.” (Eikä näin: ”Eikö sinulle mikään riitä, eikähän sinun lähellesi edes uskalla tulla kun olet aina naama väärällään.”) Minä- viestistä ja aktiivisesta kuuntelusta seuraa kuulluksi tulemien kokemus joka on useimmille ihmisille äärimmäisen tärkeä. Monet riidat karkaavat käsistä juuri siksi, että ihmiset eivät koe tulevansa kuulluksi. Sitten kun toinen osapuoli on kokenut tulleensa kuulluksi, on luonnollisesti voisen osapuolen vuoro kertoa oma kokemuksensa ja tulla kuulluksi.
Joskus on hyödyllistä miettiä myös, miksi me suutumme juuri tietyistä asioista erityisen herkästi? Miksi esimerkiksi tunnen kovin helposti, että toinen hylkää, vähättelee, tai pyrkii hallitsemaan? Usein taustalla on vastaava kokemus omassa lapsuudessa. Jos olemme lapsuudessamme joutuneet kokemaan jossain suhteessa vääränlaista kohtelua, saatamme reagoida siihen hyvin herkästi vielä aikuisina. Joskus jopa täysin aiheettakin. Saatamme tulkita toisen käytöstä omasta menneisyydestämme käsin, vaikka tällä hetkellä olisi kysymys jostain aivan muusta.
Siitä voi myös olla apua riidoissa, että tunnistamme riidanaiheiden taustalla olevat tunteet ja tarpeet. Jotkut parit kertovat, että he riitelevät ihan pikkuasioista. Sellaisista, kuten että toinen jättää likaiset sukat makuuhuoneen lattialle, eikä vie niitä pyykkikoriin. Silloin on hyvä tunnistaa, ettei tässä todellakaan riidellä sukista. Se, jonka pyynnöstä huolimatta sukat usein jäävät lattialle kokee, että häntä ei pidetä tärkeänä. Häntä ei arvosteta edes sen vertaa, että näin vähäiseen vaivaan haluttaisi ryhtyä hänen vuokseen. Se, jolla on taipumusta unohtaa sukat lattialle, kokee, että hän yrittää kovasti tehdä asiat oikein, mutta aina löydetään joku pikkuasia, josta voidaan huomauttaa. Hän yrittää kaikkensa, eikä sitenkään kelpaa. Kun huomataan, että nyt ei keskustella sukista, vaan kelpaamisesta ja arvostuksesta, on mahdollisuus päästä keskustelemaan oikeasta asiasta. Miten voimme tässä parisuhteessa antaa toisillemme enemmän kokemuksia siitä, että olemme arvostettuja ja kelpaamme?
Kirjeesi perusteella sanoisin kuitenkin, että sinun on syytä tehdä eräs ratkaiseva kysymys. Onko kysymys pelkästään riitelemisestä -- vai alistamisesta? Kerroit, että riitojen syynä ovat useimmiten sinun väärät tekosi. Olet myös muuttanut käytöstäsi paljon suhteenne aikana. Vaikuttaa että olet todella luopunut paljosta. Tuntuu esimerkiksi jo kovin kohtuuttomalta, että et voi enää käydä ystäviesi kanssa ulkona. Ja vaikka olet näin paljon antanut periksi, riitely on mennyt pahempaan suuntaan. Mustasukkaisuus ja hyvin suuri läheisyyden tarve saattavat johtaa siihen, että suhteen toisella osapuolella ei ole juuri lainkaan omaa tilaa. Se voi ajan myötä muodostua todella piinalliseksi olotilaksi. Tietty määrä mustasukkaisuutta on ihan normaalia. Useimmat meistä toivovat, että rakkaimpani olisi vain minun rakkaimpani, eikä kenenkään toisen. Kovin häiritsevän mustasukkaisuuden taustalla voi olla lapsuudesta peräisin oleva vaille jäämisen kokemus. Tai vaikkapa se, että on tullut kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti verrattuna toiseen sisarukseen. Sen hoitamiseksi olisi hyvä käydä omassa yksilöpsykoterapiassa.
Jos siis riitely ei vähene tai muutu rakentavammaksi, ja jos tuntuu että sinua vaaditaan jatkuvasti luopumaan jostain sinulle tärkeästä perhesovun vuoksi, niin on aivan aiheellinen kysymys, miten jaksat tätä. Ja varsinkin jos tuntuu, että et koskaan saa omaa kantaasi läpi, ja että sinun on luovuttava omista asioistasi, mutta toisen osapuolen ei, niin silloin on kysymys alistamissuhteesta Sellaiseen kenenkään ei ole hyväkään suostua.
KYSYMYS: Miten voisin ilmaista mielipahani miehelle rakentavammin? Tuntuu, että aina kun hän kysyy mikä painaa, ja minä vastaan, hän loukkaantuu ja heittää jonkin hyökkäävän kommentin, jonka jälkeen vetäytyy "murjottamaan". Käytöksestä tulee mieleen kiukkuinen teini-ikäinen. Hän usein tiuskii "ihan sama", vetäytyy kännykälle ja ikään kuin jähmettyy siihen pahimmassa tapauksessa tuntikausiksi.
Olen miettinyt miten voisin itse sanoittaa oloani paremmin, mutta toisaalta en jaksaisi aina olla kaikessa se, kenen pitää olla kieli keskellä suuta. Pyrin aina kertomaan olostani sanomalla, että minulla on nyt tällainen tunne ja yritän sitä työstää. Esimerkiksi: "Minulla on nyt sellainen byhyy, olen uhri -fiilis vähän kaikesta. Ärsyttää, kun en saanut apua asiassa X ja tuntuu, että jään näiden vastuiden kanssa yksin. Vaikka tiedän, että ei se kyllä ole totta, vaan autat aina tosi paljon. Nyt vaan tuli tällainen paha mieli ja uhriolo. Yritän päästä tästä eteenpäin, kyllä se kohta helpottaa."
Tällaiseen mies vastaa, että no hoida sitten kaikki yksin kerran koet olevasi yksin. Ja marssii pois. Tiedän, että mies tuntee jotenkin syyllisyyttä ja pelkään, että itse aiheutan sitä lisää. Saatan nimittäin välillä minäkin murjottaa ja osoittaa mieltäni olemalla poissaoleva.
Sitten kun lopulta puhumme, ei enää auta vaikka yrittäisin sanoittaa puhumalla omista tunteistani ja omasta näkökulmastani. Ei, vaikka ihan suoraan sanoisin, että tiedän tämän olevan vain minun tunne eikä todellinen tilanne. Ja yritän aina sanoa hänestä positiivista näissä tilanteissa, enkä kaada niskaan sangollista syytöksiä ja moitteita.
Tilanne purkautuu siten, että joko sovimme ja pyydämme puolin ja toisin anteeksi, tai useammin miehen puolelta siten, että hän yhtäkkiä toipuu ja on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minulle jää loukkaantunut olo, koska olen yrittänyt kertoa tunteistani ja tunnen hänen torjuneen ne. Ja jää tavallaan taas minun harteilleni miettiä, miten pääsen siitä yli.
Mieheni pitäisi tietenkin työstää omia reaktioitaan eikä se ole minun vastuullani, mutta miten voin nyt tukea häntä ja ehkä itse luovia tilanteessa paremmin? Haluaisin, että voisimme riidellä rakentavasti ja siten, että molemmat osaisivat ottaa toisen harmistuksen vastaan loukkaantumatta. Miten voisin opastaa meitä toimimaan näin? Itsekin osoitan mieltäni vetäytymällä ja välttelen miehen katsetta, miten pääsisin tästä eroon? Koen, että tarvitsen hetken velloa niissä tunteissa, en osaa heti pukea niitä sanoiksi ja jos niin tunnekuohun keskellä teen, tulen sanoneeksi jotain loukkaavaa. Mutta toisaalta kyllä se välttelykin loukkaa.
Meillä on pieni lapsi, joten mahdollisuuksia todella pitkille keskusteluille tai tunteiden tuulettamisille on vähän.
Kiitos, jos voitte antaa eväitä rakentavampaan riitelyyn!
Leppäkerttu, N35
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi! On vastuullista, että koetat miettiä, miten voisit omalta osaltasi muuttaa teidän vuorovaikutustanne ja parantaa perheenne yhteiselämää.
Kysyt, miten voisitte riidellä rakentavammin. Voisi sanoa, että on oikeastaan kaksi tapaa riidellä. Ensimmäinen on (joskus kiivastakin) puhumista, missä tarkoituksena on selvittää jokin asia. Riidassa kiistellään, mutta pysytään siinä asiassa, mistä riidellään. Toisessa riitelyn tavassa riidan aihe unohtuu nopeasti, riita laajenee ja siinä nostetaan sukulaisista lähtien esiin kaikki mahdollinen, mitä voi käyttää aseena toista vastaan. Haukutaan, ivataan ja loukataan tarkoituksella. Huudetaan, raivotaan ja satutetaan toista minkä pystytään. Riitelyn tarkoitukseksi tuleekin nitistää toinen, voittaa riita.
Hyvä riitely on tietenkin tuota, missä pysytään riidan aiheessa. Rakentavassa riitelyssä ei pyritä satuttamaan tai loukkaamaan toista, vaan selvittämään käsillä oleva asia. Rakentavaan riitelyyn ja ristiriidasta selviytymiseen pyrkiessä kannattaa välttää syyttämistä, moittimista, yleistämistä ja arvostelua. Kun puuttuu toisen toimintaan, kannattaa kuvailla tapahtuma mahdollisimman puolueettomasti, syyttämättä – ja sitten kertoa sen vaikutukset itselle tai tilanteelle. Tärkeää on yrittää kuunnella toista oikeasti, yrittäen ymmärtää häntä oikein. Se on tietenkin loukkaantuneena vaikeaa. Silti siihen voi pyrkiä.
Kuulostaa monin tavoin siltä, että koetat jo ”riidellä rakentavasti”, eli ilmaista lähinnä omaa oloasi, toista syyttämättä. Se on hyvä asia. Vaikuttaa siltä, että olette joutuneet eräänlaiseen kehään. Sinä koetat avata hänelle tunteitasi, mutta miehesi reagoi niihin usein loukkaantumalla ja vetäytymällä. Kun hän vetäytyy, sinä koet tulevasi torjutuksi ja jääväsi yksin tunteittesi kanssa. Se saa sinut ehkä yrittämään yhä enemmän tunteistasi puhumista, mikä taas tuntuu hänestä ahdistavalta ja ajaa häntä vetäytymään yhä enemmän.
Kehästä olisi hyvä päästä nyt ulos. Se on täysin mahdollista. Vuorovaikutuksen dynamiikka muuttuu jo siitä, jos sinä muutat omaa toimintaasi. Toisaalta voit kantaa vain oman puolikkaasi vastuusta.
On aika tavallinen ilmiö, että puoliso kokee toisen kurjat tunteet ja niiden ilmaisun vähän kuin syytöksenä. On myös miehiä, jotka kokevat olevansa jollain tavalla vastuussa perheensä hyvinvoinnista ja sitten kun kumppani voi huonosti, he kokevat epäonnistumista miehenä. Kokeeko miehesi tunteesi vaatimuksina ja syytöksinä? Hänellä saattaa syntyä olo, että kuullessaan tunteittesi ilmaisua hänen pitäisi osata jotenkin vastata niihin, ratkaista tilanne ja hoitaa vaikeat tunteet sinulta pois. Mutta kun hän ei tiedä miten, hän ahdistuu niistä ja välttelee niitä.
Tietääkö hän, että oikeastaan koetat vain turvautua ja tukeutua häneen, kun alat puhua tunteistasi? Tietääkö hän, että oikeastaan et puhuessasi vaikeista tunteistasi odota häneltä mitään muuta kuin pelkän kuuntelevan korvan ja rintakehän, jota vasten painautua? Että pelkkä läsnäolo riittää ja lohduttaa, kun on paha olla.
Kyse voi olla myös teidän taustoistanne ja malleistanne. Kumpikin teistä on oppinut tunteiden ilmaisemisen ja riitelemisen tavat perusperheessään, eli siinä perheessä, jossa on kasvanut. Onko teillä kovin erilaiset mallit tunteen ilmaisuun ja riitelyyn? Vetäytyminen voi kertoa yksinkertaisesti hämmennyksestä ja avuttomuudesta, kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Oletteko puhuneet siitä, miten teidän kummankin perheessä vanhemmat ovat riidelleet ja ilmaisseet tunteitaan?
Mietin tuota, mitä sanot tunteissa vellomiseksi. Moni tunne, kuten suuttumus, on usein suojatunne eli sen alla on se alkuperäisempi, usein raskaampi tunne. Siksi ihminen esimerkiksi saattaa reagoida suuttumalla, kun rakas meinaa juosta vahingossa auton alle. Suuttumus suojaa silloin kauheammalta: menetyksen kauhulta, valtavalta pelolta. Mitä tunteita on päällimmäisten tunteittesi alla? Sinun yksinäisyyden kokemuksesi kuulostaa ikävältä ja kaipaukselta miestäsi kohtaan. Entä jos kertoisit hänelle siitä? Hänelle saattaisi olla tärkeää tietää, että tarvitset ja kaipaat häntä. Arkisissa, esim. kotitöihin liittyvissä asioissa voit yksinkertaisesti kysyä, että tehtäisiinkö tämä tällä kertaa yhdessä, olisi mukavampaa.
Tietääkö miehesi, että hän on sinulle rakas ja tärkeä? Voisitko ilmaista sitä hänelle enemmän?
Mietin myös, minkä verran kysyt hänen kokemuksiaan ja ajatuksiaan? Tuleeko miehesi kuulluksi? Onko myös hän yksinäinen teidän suhteessanne? Voiko hän puhua sinulle omista murheistaan?
Entä jos omalta osaltasi panostaisit seuraavaksi kuunteluun? Kysyisit hänen kuulumisiaan ja keskittyisit kuuntelemiseen, siihen että hän kokisi tulevansa kuulluksi? Jos koetat lopettaa oman osuutesi vuorovaikutuksenne kehällä, ei hänenkään ehkä tarvitse enää turvautua vetäytymiseen. Tapanne olla yhdessä voisi muuttua vähän rennommaksi ja puolin ja toisin kuuntelevammaksi. Uskon, että teillä on siihen kaikki mahdollisuudet!
KYSYMYS: Olemme yli 30-v pari (n 32/ m 36), seurustelleet noin viisi vuotta ja meillä on yhteinen asunto, auto jne. Elämme siis aikalailla "avioparin elämää". Suhteemme on kuin vuoristorataa, välillä rakkauden tunne on huumaava, välillä taas riidat saavat haluamaan eroa. Tasaista arkea emme elä kovin pitkiä aikoja putkeen, vaan jommalla kummalla heittää yleensä tunteet hetken päästä suuntaan tai toiseen ja sitten taas mennään... Ennen kuin ostimme asuntomme (keväällä) minä kosin miestä, mutta sain pakit. Ajatukseni tälle oli se, että halusin sitoutua ennen suuren taloudellisen askeleen ottamista. Ajattelin, että vaikka meillä on paljon ristiriitoja, rakastan miestä kuitenkin niin paljon, että haluan olla hänen kanssaan ja haluan tälle suhteelle sinetin. Mies ei halunnut sitoutua. Hänen mukaansa auto- ja asuntolainasta pääsee kyllä eroon jos erotaan, ettei tällaisista asioista saa stressata niin paljon. Asiasta riideltiin isosti, hän siis suuttui näistä ajatuksistani.
Yleinen teema suhteessamme onkin se, että mies suuttuu jostain, huutaa ja raivoaa, ja minä itken. Tämä kaava toteutuu noin 97% riidoissamme. Mies ärsyyntyy todella herkästi ja minun mielestäni pienistäkin asioita. Mies on todella impulsiivinen ja hänen raivonsa voi olla valtavaa. Fyysistä se ei onneksi ole. Se on kuitenkin niin voimakasta, että mies on saanut ärsytettyä minut lyömään häntä pari kertaa (ei nyrkillä kuitenkaan). Kadun tätä lopun ikäni ja olen asiasta yhä järkyttynyt. Mies myös tykkää muistuttaa minua asiasta. Viimeisimmän kerran jälkeen sanoin miehelle että ilmoitetaan asiasta poliisille, että saan asiasta rangaistuksen ja sen jälkeen hänen ei tarvitse asiasta enää mainita. Ei käynyt miehelle... ja saan kuittailua yhä riitojen aikana.
Minun heikkoutenani on itkeminen ja loukkaantuminen. Itken siis jos mies huutaa ja raivoaa minulle. En pysty hallitsemaan sitä ja joskus itku on aivan hallitsematonta. Tämä ärsyttää miestä valtavasti ja lohdutuksen sijaan hän vain haukkuu minua lisää jos itken. Asiat jotka loukkaavat minua, ovat mielestäni aika yleisiä. Esimerkiksi ex-kumppanin ihannointi ja mainitseminen tilanteissa joissa sitä ei tarvita, toisten naisten kommentointi ja ihannointi, minun ominaisuuksieni ja ajatusteni haukkuminen, perheeni haukkuminen jne. Loukkaannun myös jos mies neuvoo pienissäkin asioissa missä en neuvoa todellakaan tarvitse (tyhmänä pitäminen). Reaktioni näihin ärsytyksiin onkin yleensä asiasta mainitseminen ja se saa miehen suuttumaan ja huutamaan.
En muista kertaa milloin minä olisin aloittanut riidan huutamalla tai raivoamalla miehelle. Jos joku asia häiritsee tai ärsyttää minua, yritän puhua asiasta. Rauhallisuus vain jää hetkessä unholaan kun mies aloittaa raivoamisen. Tuntuu ettemme voi keskustella mistään asiasta jos olemme siitä eri mieltä. Asiasta tulee aina iso riita, jossa mies huutaa ja minä itken silmät päästäni. Nämä riidat ovat syynä siihen, miksei mies halua naimisiin. Hän ei siis osaa ajatella elävänsä kanssani lopun elämäänsä. Hän ei kuulemma pysty hillitsemään luonnettaan ja muuttumaan, minun taas niin pitäisi tehdä että suhteestamme voisi tulla jotain. Minun pitäisi niellä hänen sanansa ja raivonsa ilman isoja reaktioita. Itse vain tiedän, etten tule tottumaan hänen raivoonsa enkä pysty hillitsemään itkuani. Olen kyllä yrittänyt.
Tiivistettynä siis, minä olen hyväksynyt että suhteemme on tällainen ja olisin valmis avioitumaan. Mies odottaa että suhteemme muuttuu, mutta ei siis itse aio muuttua tai edes yrittää. Olenko tyhmä jos jään? Vai pitäisikö vain myydä kaikki omaisuus ja aloittaa puhtaalta pöydältä 32-vuotiaana, joka on kamala ajatus...
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi! Minulle tuli siitä surullinen olo. Vaikka parisuhteessanne on kuvauksesi mukaan paljon rakkautta, se kuulostaa kovin kuluttavalta. Kuten itse sanoit, elätte tunteiden vuoristoradalla. Tasaista arkea teillä ei juuri ole. Kaipaisitko sitä? Monien mielestä tasainen elämä on tavoittelemisen arvoista. Jotkut taas kaipaavat jatkuvaa vaihtelua ja pitävät tasaista elämää jotenkin tylsänä tai jopa ahdistavana. Jälkimmäisessä tapauksessa parisuhteen vuoristorata halutaan pitää käynnissä, muuten ei tuntuisi oikein miltään. Vaikka toinen puolisoista haluaisikin välillä hidastaa vauhtia, toinen saattaa puolestaan painaa lisää kaasua. Ja matka jatkuu... Mikä sen voisi teidän kohdallanne pysäyttää?
Kuvasit parisuhteenne noudattavan tiettyä kaavaa: mies suuttuu herkästi, huutaa ja raivoaa. Kirjoitit raivon olevan valtaa. Miltä se sinusta tuntuu? Aiheuttaako se sinussa pelkoa? Lamaannutko miehesi raivotessa? Kirjoitit provosoituneena lyöneesi miestä pari kertaa ja kadut tätä. Syyllisyytesi kertoo minulle siitä, että otat vastuuta tapahtuneesta. Asia ei ole kuitenkaan tullut käsitellyksi ja sovituksi kun miehesi muistuttelee siitä toistuvasti. Kuulostaakin siltä, että suhteessanne on paljon (henkistä) väkivaltaa. Tämä kierre pitäisi nyt saada katkaistua!
Kirjoitat, että sinun heikkoutesi ovat itkeminen ja loukkaantuminen. Minusta ne eivät kuulosta heikkouksilta vaan pikemminkin terveiltä reaktioilta tilanteissa, joissa kohtaat henkistä väkivaltaa (mm. haukkumista). Itkusi ei aiheuta miehessäsi myötätuntoa vaan pikemminkin ärsyyntymistä. Jäin miettimään, missä ovat suhteenne lämpö ja empatia?
Kirjeesi lopussa kirjoitat, että olet hyväksynyt suhteesi tällaisena ja haluaisit avioitua. Minä haastaisin sinut kuitenkin miettimään, miksi hyväksyisit itsesi huonon kohtelun?
Olen miehesi kanssa samoilla linjoilla siinä että auto- ja asuntolaina ovat järjestettävissä olevia asioita. Paljon isompi ja tärkeämpi kysymys on mielestäni molempien henkinen hyvinvointi, joko yhdessä tai erikseen. Mielestäni parisuhteenne ei voi enää jatkua samanlaisena vaan jotakin täytyy muuttua. Muutokseen tarvitaan kuitenkin molempien osapuolien tahtotila. Oletko sinä valmis muutokseen? Entä miehesi? Suosittelen teitä hakemaan ammattiapua tilanteen selvittämiseksi. Kirkon perheneuvonta tarjoaa maksutonta ja luottamuksellista keskusteluapua. Lähimmän keskuksen yhteystiedot löytyvät netistä.
