Kuinka toimia parisuhteessa, jossa huorittelu on arkipäivää ja väkivaltaa esiintyy välillä. Rakkaus taitaa olla kuollut, koska olen hänelle vain kotitalousautomaatti, jota saa haukkua niin paljon kun haluaa. Välillä tuntuu, että hänellä on outoja fantasioita, joihin liittyvät ulosteet. Enkä suostu toteuttamaan niitä.
Mikä olisi vaihtoehto kun on arvoton olo, eikä paljon ole väliä elääkö vai kuolee? Yksi mustelma tuli kerran, kun kynä lensi silmäkulmaa kohti, jonne se osui ylös ja sain vain pahan haavan. Kaikkein pahin paikka oli isku huuleen. Olen epätoivoinen.
Apua, olen umpikujassa. Nainen 36
Hei ja kiitos yhteydenotostasi!
Kerrot kirjeessäsi olevasi epätoivoisessa umpikujassa. Parisuhteessasi on sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa ja koet kumppanisi seksuaaliset fantasiat ja mahdolliset toiveet oudoiksi. Ilmeisesti tällainen asiaintila on jatkunut jo pitemmän aikaa, koskapa olet alkanut tuntea itsesi arvottomaksi.
Näihin kahteen asiaan minulla perheneuvojana on yksinkertainen ja selkeä kanta:
- Väkivalta on aina väärin eikä sen kohteeksi tarvitse suostua missään olosuhteissa. Ei vaikka miehesi väittäisi väkivalan syyn olevan sinussa.
- Pissa- ja kakkaleikkien kuvitteleminen ei sinänsä ole tuomittavaa, mutta niiden toteuttaminen edellyttää sitä, että kumpikin osapuoli sitä haluaa.
Väistämättä herää kysymys, mikä on saanut Sinut jäämään tällaiseen epätyydyttävään suhteeseen? Onko teillä miehesi kanssa minkäänlaista puheyhteyttä tällä hetkellä? Uskallatko ottaa väkivallan hänen kanssaan vakavasti puheeksi?
Ymmärtääköhän miehesi, että kyseessä on ongelma, johon hänen on haettava apua? Aloittaa voisi vaikka soittamalla Lyömättömään linjaan 09-61266212. Kannattaa myös katsoa Jussi-työ netistä. Jos näyttää siltä, että miehesi ei ymmärrä tai ei suostu hakemaan itselleen apua, niin Sinun ei kannata jäädä odottelemaan, vaan vakavasti harkita suhteen lopettamista. Näin senkin takia, että väkivallalla on parisuhteessa taipumus ajan myötä vain pahentua!
Jos tunnet olosi turvattomaksi, selvitä missä on lähin turvakoti. Sieltä saat myös käytännön toimintaohjeita kriisitilanteeseen varautumiseksi.
Umpikujasta löytyy tie ulos, kunhan ryhdyt toimimaan.
Mieltäni painaa moni asia parisuhteestamme. Olemme olleet naimisissa nyt viisi vuotta. Olemme aika erilaisia luonteeltamme ja taustoiltamme, mutta molemmat ehjistä perheistä ja korkeasti koulutettuja. Parisuhdettamme leimaavat pahat riidat. Välillä menee pitkiäkin aikoja ilman yhtään riitaa, mutta sitten yhtäkkiä jostain alkaa riita, joka ei tunnu päättyvän. Se jatkuu samana tai toisena riitana pitkän aikaa. Välissä toki voi olla hyviäkin hetkiä, mutta yleisilmapiiri on "riitelevä", ikään kuin odottaisimme vain, että milloin se seuraava riita alkaa taas. Sitten se taas joskus loppuu ja voi mennä monta kuukauttakin ilman yhtään isompaa pahempaa riitaa. Tällöin elämä on ihan leppoisaa ja mukavaa.
Riidoissa pahinta on, että ne kärjistyvät helposti. Ei joka kerta, vaan silloin tällöin. Siis toinen joko uhkaa toista, että heittää jollain esineellä tai sitten lyö toista. Ei siis mitään hakkaamista, mutta lyönti se on pienikin lyönti. Kysymys nyt vain kuuluu, että mitä tehdä, ja mitä seuraamuksia tällaisesta on? Eli jos hakee apua tällaiseen, niin saako siitä heti poliisit peräänsä ja rikosrekisterin? Tyhmä kysymys, tiedän, mutta oleellinen kuitenkin. Toinen kysymys perään, että mistä voi hakea apua?
Lyöminen ei kuulu millään tavalla normaaliin elämään, ja itse ainakin pelkään sitä. Siis että itse lyön tai heitän miestä jollain esineellä. Se ei ole millään tavalla suunniteltua ja pyrin pitämään tunteet aisoissa. Kuitenkin, jos riita jatkuu, eikä sitä saada loppumaan, (mies jankuttaa jostain asiasta) se käy sekunnin sadasosassa, kun raivostuminen nousee. Sitä ei siis voi ennakoida millään. Yhtäkkiä taas huomaan, että olen heittämässä miestä jollain. Siitä tulee ihan hirveä olo ja pelkään itseäni, että mitä jos pimahdan joku kerta kunnolla. Kukapa sitä haluaisi olla ilkeä, riidellä tai olla väkivaltainen - ei kukaan. Mutta miksi sitten pitää olla?
No, miehen puolesta en voi tokikaan tässä kirjoittaa, että mitä hänen päässään liikkuu, kun hän uhkailee samalla tavalla minua.
Olisi tosi ihanaa saada kuulla tähän ammattilaiselta jotain vastausta. Nainen 28
Hei,
Olet mielestäni täysin oikeassa: lyöminen ei kuulu millään tavalla "normaaliin elämään". Pienikin lyönti, uhkailu ja pelottelu ovat väkivaltaa, eli väkisin otettua valtaa, eivätkä ne kuulu parisuhteeseen lainkaan. Tosin moneen parisuhteeseen ne kyllä valitettavasti kuuluvat. Parisuhdeväkivallan yleisyys ei tietenkään tee siitä hyväksyttävää. Sinun ei tarvitse hyväksyä sitä omaan elämääsi.
Sen sijaan vihan ja suuttumuksen tunne kuuluu normaaliin elämään. Vihan tunteen avulla me voimme asettaa omia rajojamme: minulle ei saa tehdä näin, tämä ei käy. Vihan ja kiukun vallassa jokaisen on vaikea hallita omia tekojaan. Se onnistuu joskus paremmin, joskus huonommin. Suuttuminen on siis hyväksyttävää, mutta väkivalta ei. Kirjoitit, että raivostuminen tapahtuu hetkessä, eikä sitä voi mitenkään ennakoida. Kuitenkin juuri tässä on se itsensä kehittämisen paikka ja haaste: olisiko sittenkin joitakin merkkejä ilmassa, joita voisin oppia tunnistamaan? Voitte yhdessäkin miettiä, millä tavoin ottaisitte aikalisän niissä tilanteissa, jolloin vihan tunteet uhkaavat muuttua väkivallaksi. Se kumpi teistä tunnistaa tilanteen uhkaavaksi, voisi sovitulla tavalla ilmaista, että nyt ei riitaa kannata jatkaa. Silloin toinen kunnioittaisi tätä toivetta ja sopimusta.
Väkivaltaa ei siis kuulukaan hyväksyä. Pelko on rakkauden vihollinen. Riitoja sen sijaan on varmasti jokaisessa parisuhteessa. On hyvä erottaa riidat ja väkivalta. Jos on pelkoa, on myös väkivaltaa. Ainakin henkistä sellaista. Lyönti ja kiinni tarttuminen on jo fyysistä väkivaltaa, ja siis rikos. Jollakin tavoin väkivaltaan kannattaa puuttua. Apua saa esimerkiksi perheasiain neuvottelukeskuksista ja turvakodeista. Voit hakeutua keskustelemaan vaikkapa ensin yksin, etkä saa poliiseja perääsi. Kun teillä on näitä hyviä aikoja, niin suosittelisin keskustelemaan vaikkapa siitä, miltä riidat molemmista tuntuvat. Pelkäättekö molemmat toistanne ja itseänne?
Toistuvien riitojen takana voi olla jotain, mistä ette ole vielä puhuneet suoraan. Voi olla odotuksia ja pettymyksiä suhteessa toisiinne. Jos niistä ei puhuta, ne voivat tulla esiin riitoina aivan pienistäkin asioista. Monella pariskunnalla on vain muutama riidan aihe, jotka toistuvat. Tällöin voi olla kyse siitä, että kumpikaan ei ole vielä ymmärtänyt asian merkitystä ja tärkeyttä toiselle. Sen sijaan, että yritätte molemmat saada läpi omaa asiaanne, voisitte seuraavalla kerralla keskittyä esimerkiksi siihen, että haluatte todella oppia jotain uutta toisistanne. Miksi riidassa esiin tulevat asiat ovat niin tärkeitä, että ne toistuvat uudestaan ja uudestaan? Mitä kummankin toiveita ja odotuksia niihin liittyy?
Mikä minua vaivaa?! Olen koukussa matkailuun. Minulla ei todella olisi siihen rahaa ja velat kaatuvat niskaan. Silti revin rahan kuukausittaiselle reissulle vaikka mistä. Tämä "kulkutauti" alkoi noin vuosi sitten.
Aina kun reissusta tulee, on muutaman päivän masentunut olo ja haluaa takaisin. Vietän aikaani selaten sivua, josta matkani varaan. Minulla on hyvä mieli tuolloin ja tuntuu kuin olisin edes vähän lähempänä. Heti kun suljen sivun, tulee haikea olo. Tämä on naurettavaa, myönnän itsekin, mutta en voi tälle mitään. Jos en saa kaveria matkaan mukaan lähden vaikka yksin.
Hävettää jo ilmoittaa tutuille että taas kohta mennään. Nainen 23
Kiitos kysymyksestäsi!
Ymmärrän, että jatkuva matkustelun tarpeesi alkaa vähitellen vaivata mieltäsi. Tarpeesi taustalla voi olla monenlaisia syitä, joita näin lyhyen viestin perusteella on mahdoton arvioida. Lisäksi tämä palvelu keskittyy ihmissuhteissa ilmeneviin ongelmiin. Tietenkin sinunkin ongelmasi taustalla voi olla jotakin sen kaltaista, mutta en sitä viestisi perusteella voi sanoa. Suosittelen sinua ottamaan yhteyttä johonkin muuhun palveluun, joista esimerkkejä löydät alla olevasta linkistä
Olemme yrittäneet rakentaa parisuhdetta kumppanini kanssa pian viisi vuotta. Olemme 47-vuotiaita, molemmilla on yksi lapsi aiemmasta liitosta, ja perusasiat on kunnossa.
Suurin haasteemme on kumppanini kyvyttömyys tuntea selkeitä tunteita. Hän "rakastaa minua tavallaan", mutta ilmeisesti tunne ei ole kovin voimakas. Olemme käyneet läpi useita on/off-kausia molempien aloitteesta. Jotenkin aina palaamme yhteen. Perusodotuksemme suhteelta on hyvin erilainen. Minä haluan avoimuutta, yhteiset pelisäännöt, tunteen sitoutumisesta. Kumppanini haluaa paljon yksityisyyttä; hänellä on paljon entisiä kumppaneita ystävinä ja myös uusia naispuolisia ystäviä, joiden kanssa hän viettää paljon aikaa. Hän loukkaantuu, jos kysyn hänen menemisistään. Hän myös selkeästi kertoo pieniä epätotuuksia toisiin naisiin liittyen. Jos kyselen näistä ihan ystävällisesti, olemme taas off-tilassa, koska hän kokee kysymykseni mustasukkaisuudeksi.
Olemme umpikujassa. Minä rakastan kumppaniani ja varmaan sen takia siedän myös paljon sellaista, mitä ei tarvitsisi sietää. Kumppanini haluaa taas teiden eroavan, koska hän ahdistuu "mustasukkaisuudestani". Onko meillä mitään toivoa? Nainen 47
Hei,
Kerrot parisuhteestasi, jossa on toimivuutta mutta myös paljon tyytymättömyyttä aiheuttavia asioita. Sinun kannaltasi hankalinta tuntuu olevan se, ettei kumppanisi halua sitoutua suhteeseenne samalla tavalla kuin sinä. Sanot rakastavasi kumppaniasi ja samalla epäilet hänen rakkauttaan sinua kohtaan. Mihin aikoinaan hänessä ihastuit? Mitä hänessä rakastat? Millaista käytöstä olet valmis hänen puoleltaan sietämään ja missä kulkee rajasi?
Pohtiessasi suhteenne jatkuvuutta sinun on tärkeää selvittää itsellesi, mitä suhteelta haluat ja mihin olet itse valmis. Riittääkö sinulle kumppanisi sitoutumisen aste? Oletko valmis elämään sen kanssa, että hänellä on paljon ystäviä, naispuolisiakin, joista sinä et juuri saa tietoa? Oletko omasta mielestäsi mustasukkainen, kuten kumppanisi sinut kokee, vai onko tarpeesi tietää hänen menemisistään sitä mitä itse koet parisuhteeseen kuuluvaksi?
Vanha totuus on, että kumppaniasi et voi muuttaa, mutta omaa suhtautumistasi häneen voit. Kuuntele itseäsi tarkkaan. Millaiseen muutokseen tunnet kutsua? Kuuntele sydämesi ääntä ja toimi sen mukaan.
Toivotan sinulle viisautta tällä matkalla, Pirkko perheneuvoja
Olemme seurustelleet miesystäväni kanssa reilun vuoden. Hän on minua 13 vuotta vanhempi, pari kertaa eronnut, neljä aikuista lasta ja hyvät välit exiin. Minä puolestani en ole koskaan ollut naimisissa, ei lapsia. Asumme molemmat omissa kodeissamme, samassa kaupungissa. Näemme pääsääntöisesti viikonloppuisin.
Minä olen meistä kahdesta avoimepi ja puhun tunteistani. Hän sanoo, ettei ole koskaan tavannut kaltaistani, joka puhuu tunteistaan. Olen yrittänyt muutaman kerran puhua suhteestamme viimeisen neljän kuukauden aikana, mutta hän ei halua (osaa?) sanoa oikein mitään. Olen pyrkinyt esittämään suoria avoimia kysymyksiä, mutta esimerkiksi kysymykseen, mitä hän haluaa suhteeltamme, hän ei yksinkertaisesti suostunut vastaamaan ("en kerro").
Välillämme on paljon lämpöä ja välittämistä. Seksi sujuu ja siitä puhumme avoimesti, hän jopa enemmän kuin minä. Puhe loppuu jos pitäisi kertoa tunteista. Hän ei ole oma-aloitteisesti sanonut kertaakaan esimerkiksi tykkäävänsä minusta, on kyllä vastannut siihen, jos kysyn suoraan. Hän kertoo usein, kuinka haluaa minua ja olen tulkinnut sen hänen tavakseen kertoa välittämisestään.
Ongelmia tuottaa oikeanlaisen läheisyyden/etäisyyden löytäminen. Hän viihtyy erinomaisesti yksikseen, eikä hänelle tee tiukkaa vaikkemme näkisi kahteen viikkoon. Hänen intohimonsa on moottoriurheilu (Formulat, moottoripyöräily) ja on aivan tavallista, että jään toiseksi sekä tv:stä tuleville kisoille että kauniille ajosäälle.
Minulle tämä on erittäin vaikeaa. Kahden viikon ero tuntuu kohtuuttoman pitkältä ja tapaamiset pääsääntöisesti viikonloppuisin tuntuvat kovin harvoilta. Kärsin myös siitä, että aloite seuraavasta tapaamisesta tulee useimmiten minulta. Tuntuu että roolimme ovat juuttuneet siihen, että minä kyselen, ehdottelen seuraavaa tapaamista ja hän päättää, koska se tapahtuu. Tässä on tietty luonne-ero: minä olen täsmällinen aikatauluttaja, hän hetkessä elävä suunnitelmien kaihtaja. Olen yrittänyt puhua asiasta ja useastikin sanonut, että toivoisin meidän näkevän hieman useammin.
Oma tulkintani miehen puhumattomuudesta on, että lapsuudenkodissa asioista ei ole juuri puhuttu eikä rakkautta näytetty ja ymmärtääkseni sama puhumattomuus on jatkunut hänen suhteissaan - kunnes tapasi minut, joka odotan toisenlaista käytöstä. Lisäksi mies on ujo.
Toinen mieltäni painava asia on, että en ole vieläkään tavannut hänen lapsiaan. He tietävät olemassaolostani, mutta minua ei ole kertaakaan kutsuttu yhteisiin tapahtumiin - tai ainakaan hän ei ole minua ottanut mukaansa. Olen välttänyt tämän asian esiin ottamista, koska en halua painostaa. Itselleni perheeni on tärkeä, mutta mies ei ole ollenkaan innostunut viikonloppuvierailuista "anopin" luona.
Olen tehnyt miehelle selväksi, etten haluakaan häntä mukaani joka kerta, kun vierailen sukulaisteni luona, mutta joskus oli kiva jos hänkin lähtisi mukaan, esimerkiksi suurempiin juhliin. Harmittaa mennä aina yksin ja se tuntuu myös epäkohteliaalta. Tämä tilanne harmittaa minua kovasti ja tuntuu, että joudun selittelemään ja puolustelemaan miehen käytöstä muille.
En halua erota, sillä rakastan miestä kaikista näistä kommunikaatio- ynnä muista hankaluuksista huolimatta. Välillämme on vetovoimaa, luottamusta ja välittämistä. Meillä on myös erittäin mukavaa yhdessä silloin kun näemme. Lomilla olemme matkustaneet ja muutoinkin viettäneet enemmän aikaa yhdessä ja se on ollut tosi mukavaa.
Olen tällä hetkellä aivan hukassa. En halua painostaa, nalkuttaa enkä nipottaa, mutten tiedä, missä vedän rajan niin, etten itse kärsi. Tuntuu, että viime aikoina olen ollut vain surullinen tämän asian takia. Se pyörii mielessäni jatkuvasti ja tuntuu, etten löydä muuta ulospääsyä kuin ero.
Miten paljon voin odottaa "vanhalta" mieheltä muutosta? Miten paljon voin vaatia/esittää toivomuksia? Vai pitääkö minun vain hiljaisesti hyväksyä oma "toissijainen" roolini hänen elämässään, irrallaan hänen perheestään, pelkkänä viikonloppuystävänä?
Oma toiveeni on, että asuisimme jonain päivänä yhdessä (vielä ei kiire) - naimisiinkin toivosin meidän menevän, mutta siitä olen valmis luopumaan, sillä mies ei kuulemma "ikinä enää" mene naimisiin.
Auttakaa minua selvittämään tämä ilman että tuhoan tätä suhdetta. Nainen 45
Hyvä ystävä, kiitos kirjeestä.
Siinä olet pohtinut suhdettanne monelta kantilta. Olet selkiyttänyt itsellesi suhteenne vahvoja puolia ja sen vaikeuksia. Kerrot omista toiveistasi ja aavistelet, mitä mies suhteelta haluaa. Kaikesta näkyy, että pohdit paljon suhdettanne ja sen tulevaisuutta.
Kun olette yhdessä, teillä on mukavaa. Välillänne on lämpöä ja vetovoimaa ja luotatte toisiinne. Kaipaisit yhteisiä hetkiä enemmänkin ja sinua vaivaa, kun sinä olet usein aloitteen tekijä tapaamisista sovittaessa.
Sinä toivot tunteita ja suhteesta puhumista. Toivoisit enemmän kontaktia perheitten välillä. Haluaisit tavata hänen lapsiaan. Toivot, että joskus voisitte elää yhdessä ja sitoutua pysyvään parisuhteeseen.
Odotuksesi eivät ole mitenkään kohtuuttomia. Voisin melkein sanoa, että kuka tahansa vastaavassa tilanteessa seurusteleva voisi toivoa juuri samoja asioita. Kumppanisi pitää sinusta ja viihtyy seurassasi, mutta moottoriurheilusta on tullut hänelle tärkeä elämänalue. Näyttää siltä, että sinä odotat suhteelta enemmän kuin hän.
Mietit vaihtoehtoja:
1) erotako, mutta sitä et halua. Et halua tuhota suhdetta, niin kuin itse sanoit.
2) viikonloppusuhde, jossa elät irrallaan hänen elämästään ja perheestään. Kirjoituksestasi näkyi, että tätäkään vaihtoehtoa et halua, sillä silloin koet hiljaisesti alistuvasi sellaiseen suhteeseen, joka ei sinua tyydytä. Ymmärsinköhän oikein, että kumppanillesi sopisi tämä vaihtoehto.
Et halua painostaa, naputtaa etkä nipottaa. Olet jonkun kerran yrittänyt ottaa puheeksi suhteenne, mutta keskustelua ei ole syntynyt. Tuo on keskustelunaihe, joka teidän on välttämätöntä kohdata. Reiluun seurustelusuhteeseen kuuluu tasapuolisuus. Se, että kummankin tarpeita ja toiveita kuullaan ja otetaan huomioon. Nyt joudut olemaan ikään kuin sumussa, jossa et näe riittävän kauas voidaksesi kokea olosi turvalliseksi.
Teidän pitäisi päästä keskustelemaan edes sen verran, että voisitte kumpikin kertoa toisillenne, mitä odotatte tältä suhteelta; elämänkumppanuus-sitoutuminen-avioliitto-viikonloppusuhde vai mitä? Sitten voisitte tehdä johtopäätökset, onko tämä suhde, joka vastaa tarpeisiinne. Epätietoisuus kuluttaa voimat ja se nakertaa vähitellen myös suhteen mahdollisuuksia.
Olisiko viisautta, että kertoisit ennen tapaamista, että haluaisit puhua suhteestanne? Muuten tavatessanne voi olla hankala löytää sopivaa hetkeä ja asia jäytää mieltäsi.
Toivon hartaasti, että löytäisit taidon aloittaa keskustelu ja että saisitte tehdyksi suhteenne väliarvion. Sen jälkeen on selkeämpää lähteä jatkamaan yhdessä tai erikseen.
Kysyisin, että mitä voisimme mieheni kanssa tehdä, kun suhde mielestäni rakoilee aika paljon. Tilanteemme lyhykäisyydessään on siis tämä: esikoisemme syntyi 2008 ja aloimme rakentamaan taloa 2010. Syksyllä 2010 toinen lapsemme ilmoitti tulemisestaan.
Raksavuosi+raskaus+esikoinen olivat melko haastava yhtälö. Viimein pääsimme muuttamaan taloon, toisen lapsen syntymään oli aikaa reilun kuukauden verran, kun esikoisemme kuoli yllättäen. Surua olemme kyllä käsitelleet terapiassa ja käymme siellä edelleenkin, mutta tämä parisuhde; meillä on melko paljon riitoja, aika raivokkaitakin. Oli jo ennen tätä kuolemantapausta.
Viimeisen vuoden aikana olen miettinyt todella paljon eroamista. Vauvavuosi suremisen kanssa on ollut todella raskas ja siihen myös väsymys raksavuodesta. Emme tee yhdessä juuri mitään ja tuntuu ettei meillä ole siihen oikein haluakaan. Surun vihaa puramme kaiketi toisiimme ja sekin näyttäytyy riitelynä. Seksielämä on myös niukkaa.
Olen katsellut parisuhdeterapeutteja, mutta ne ovat melko kalliita. Voisimmeko tehdä kotona jotakin ratkaisevaa? Minusta myös tuntuu, että puolisoni ei näe suhteemme ongelmia tai pidä niitä vakavina. Pitäisikö vain luovuttaa, kun ei ole voimavaroja? Haluaisin, että parisuhteemme olisi kannatinkivi tässä muuten niin kamalassa tilanteessa, mutta usein tuntuu, että olisi ihan sama, jos jatkaisi yksin. Tässä siis lyhykäisyydessään tilanteemme. Kiitos vastauksesta! Nainen 28
Hei,
Kertomasi perusteella en ihmettele, että olet väsynyt ja elämä tuntuu kaikin puolin raskaalta. Elätte elämän ruuhkavuosia. Kaiken keskellä olette kohdanneet suruista suurimman, oman lapsen yllättävän menetyksen. Tarvitsette paljon aikaa surun työstämiseen. Terapiassa voitte puhua menetyksestänne ja yhdessä surra lastanne.
Suru ei voi olla vaikuttamatta parisuhteeseenne. Kerrot riidoistanne, jotka ovat jatkuneet jo pitkään. Kuvaat riitoja sattuvasti surun vihaksi. Suru voi purkautua vihaksi ja riidoiksi välillenne reaktiona elämän epäoikeudenmukaisuuteen. Riidoissa kokemus itsestä toiselle rakkaana ihmisenä luonnollisesti kärsii - tulee tunne, etten ole toiselle tärkeä.
Koet, ettei puolisosi pidä suhteenne ongelmia vakavina, mutta itse mietit jopa eroa ratkaisuna tilanteeseen. Oletko kertonut hänelle, millaiset kysymykset sinua suhteessanne askarruttavat ja vastaavasti kysynyt, mitä puolisosi ajattelee? Tärkeää on myös kertoa, mikä suhteessanne tuntuu kummankin mielestä toimivalta.
Kysyt, mitä itse voisitte tehdä parisuhteenne parantamiseksi. Entä jos kääntäisitte riitanne kaipauksen kielelle, mitä kertoisitte toisillenne? Mitä pyytäisitte toisiltanne, mitä toivoisitte? Mahtaisiko riitojen takana olla salainen toive siitä, että toinen ottaisi syliin, lohduttaisi ja pitäisi hyvänä, kantaisi kun itse ei jaksa? Tätähän sinä taidat toivoa parisuhteeltasi; mahtaisiko miehelläsi olla samansuuntainen toive? Entä jos kysyisit häneltä, mitä hän suhteeltanne odottaa? Ja kertoisit myös omat odotuksesi? Saattaa olla, että läheisyyden ja seksinkin voisi ottaa samalla puheeksi. Voisitte ehkä yhdessä muistella, millaista seksi oli suhteenne alussa? Entä raskausaikanasi ja kun lapsenne syntyivät? Entä kun teitä kohtasi raskas suru? Ehkäpä voisitte keskustella myös siitä, millaisesta läheisyydestä kumpikin nauttii.
Pariterapiasta olisi teille hyötyä meneillään olevan terapian jatkoksi. Ottakaa asia puheeksi terapeuttinne kanssa ja tehkää teille toimiva hoitosuunnitelma. Perheneuvoja Pirkko
Olemme olleet tyttöystäväni kanssa useamman vuoden yhdessä. Yhteiselomme alkoi eikä edes mielestäni ehditty tutustumaan ja pian muutinkin hänen luokseen (samassa kaupungissa), mutta täysin eri puolelle. Jo suhteen alkuvaiheessa huomasin kumppanini sanovan minulle, mitä minun tulisi tehdä ja mitä saan tehdä, missä pitäisi olla silloin ja .. ja...
Aloin itsekin olemaan hämmästyksissäni ja niin olin hänen kanssaan päivittäin, sillä en halunnut satuttaa häntä menemisilläni. Kaverini alkoivat ihmetellä, kun minua ei näkynyt ja muutenkin suhtautumiseni kavereihini hiukan muuttui, sillä tyttöystäväni hiukan arvosteli heitä muun muassa laiskuudesta. Kavereista kiteytin muutaman ystävän keitä näin.
Niin minusta tuli laiskempi, enkä ollut oikein vastaanottavainen tyttöystävääni kohtaan. Hänen ehdotuksensa tuntuivat tylsiltä, enkä tuntenut oloani hyväksi kavereideni seurassa ollessa. Sulkeuduin hiukan enkä tehnyt enää niin paljon asioita, joita halusin tehdä. En tuntenut oloa omaksi itsekseni. Purin turhautunutta oloani moittimalla kumppaniani tyhmistä asioista ja puhuin hänelle rumasti. Kielsin häntä myös typerissä asioissa, joihin minun ei edes pitäisi puuttua. (Hän teki sitä myös minulle.) Käyttäydynkö alitajuisesti häntä vastaan?
Tällä hetkellä tuntuu kuin suhde olisi yhtä riitaa, (osittain pidän päässäni typeriä asioita, joita tyttöystäväni sanoi minulle taipaleemme alussa). Minun taas tekee mieli nykyään käydä kotona vain nukkumassa, joten tyttöystäväni joutuu jäämään yksin kotiin (varmaankin potemaan huonoa oloa), kun lähden ulos/kavereille. Pyydän häntä myös mukaan ja jos en pyydä, siitä tulee riita. Tyttöystävälläni ei mielestäni ole montaa ystävää mihin mennä. Hän on minua viisi vuotta nuorempi, eikä hänen tee mieli mennä myöskään kauheasti töidensä jälkeen?
Olen ehdottanut terapeutille menemistä sekä olen puhunut myös erosta. Voimani alkavat olla lopussa, enkä tiedä mitä tehdä. Olen osittain menettänyt haluni elää, sekä seurustella... myös elämäni arvot ovat muuttuneet. Pahinta vielä on se, että tyttöystäväni sai vakavan sairauden, tuntee kipuja ja masentuneisuutta. Enkä osaa nyt lohduttaa häntä, sillä olen itse myös hiukan masentunut tähän suhteeseen.
Olen nyt alkanut tuntea niin, että olemme täysin eri ihmisiä, emmekä kuulu yhteen. Mitä meidän tulisi tehdä? Kiitos että sain kertoa raapaisun pinnasta. Mies 28
Kiitos viestistäsi. Minusta se ei ollut lainkaan sekava vaan kuvasit siinä hyvin koskettavasti tilannettanne ja sitä, miten sinä sen näet. Viestisi perusteella minulle tuli myös tunne, että sinä olet ihminen, joka yrittää kovasti ottaa huomioon toisen tunteita ja pystyy oikein hyvin eläytymään toiseen ihmiseen. Onko niin, että osittain juuri siksi olet joutunut nykyiseen tilanteeseen? Olet kuunnellut muita niin paljon, että olet unohtanut huomioida ja kuunnella itseäsi ja omia toiveitasi.
Kerrot kirjeessäsi, että muutitte nopeasti yhteen (halusitko sinä muuttaa?), kumppanisi alkoi esittää sinulle toiveitaan ja ajatuksiaan siitä, mitä sinun pitäisi tai ei pitäisi tehdä, kenen kanssa sinun on soveliasta olla, ja niin edelleen. Tämä kaikki sai sinut hämmennyksiin. Et halunnut satuttaa häntä muun muassa menemisilläsi, joten asia toisensa jälkeen mukauduit hänen toiveisiinsa, sulkeuduit. Siitä seurasi vähitellen, että "en tuntenut oloani omaksi itsekseni". Koska ihmisillä kuitenkin on voimakas tarve pysyä omana itsenään, aloit toimia niin kuin ihmiset usein toimivat vastaavanlaisessa tilanteessa: Aloit suojautua kumppaniltasi sulkeutumalla, vetäytymällä, moittimalla. Kuten itse sen kuvasit: käyttäydyit alitajuisesti häntä vastaan. Se oli sinun tapasi protestoida ja säilyttää edes rippeitä omasta itsestäsi. Huono puoli on se, mitä puhuttelevasti kuvaatkin: voimasi ovat lopussa, olet menettänyt elämänhaluasi.
On hyvä kun pysähdyit kysymään, mitä pitää tehdä. Lyhyesti vastaukseni on, että sinun pitää löytää itsesi takaisin. Sinun pitää pysäyttää tuo kielteinen kehä välillänne, jossa teidän kummankin on varmasti paha olla. Voisitko sanoa tyttöystävällesi ystävällisesti mutta päättäväisesti, että sinä olet lopussa, väsynyt ja että et halua enää jatkaa näin vaan asioiden on muututtava. Voi olla, että hän reagoi sanomiseesi vastustamalla. Yritä silti pysyä päättäväisenä. Paras tapa tulla kuulluksi ei yleensä ole huutaminen ja suuttuminen vaan se, että olemme päättäväisiä ja uskomme itse itseämme. Silloin emme myöskään reagoi niin vahvasti toisen käyttäytymiseen ja sanomiseen.
Ikävä kuulla, että tyttöystävälläsi on vakava sairaus ja ymmärrän hyvin, että se lisää tilanteen ristiriitaisuutta sinulle. Sairaus ei kuitenkaan anna meille mitään lisäoikeutta kontrolloida tai määritellä toista ihmistä. Olisiko sinun mahdollista ajatella niin, että se, että alat päättäväisesti asettamaan rajoja ja et anna tyttöystävän määritellä itseäsi ja elämääsi, on viime kädessä myös tyttöystäväsi etu. Tällöin hän joutuu myös kasvamaan ja kohtaamaan itseään, omia pelkojaan ja epävarmuuksiaan.
Onko niin, että tuo kokemasi viestin sekavuus on enempi sitä sekavuutta omassa mielessäsi. On hyvä idea etsiä ulkopuolista apua, jonka avulla on usein helpompi jäsentää tilannetta, ajatuksia ja tunteita. Ajattelisin, että tässä tilanteessa, ainakin alkuvaiheessa, voisi olla hyvä, että menisit keskustelemaan yksin.
Toivotan sinulle onnea ja voimia itsesi ja omaan elämääsi takaisin löytämisessä! Perheneuvoja Helena
Erosin kumppanistani melkein vuosi sitten. Eromme oli myrskyisä ja siihen liittyi kolmas osapuoli. Tilanne on kuitenkin edennyt niin, että tämä kolmas osapuoli on poistunut kuvioista ja olen alkanut viettää paljon aikaa entisen kumppanini kanssa. Olemme tällä hetkellä kovin läheisissä väleissä, nukumme silloin tällöin yhdessä, vietämme aikaa yhdessä ja kuulemme toisistamme joka päivä. Melkein voisi sanoa, että olemme parisuhteessa toistemme kanssa, vaikka emme olekaan.
Entinen kumppanini haluaisi palata yhteen kanssani, mutta minä olen siitä epäröivä. Minä olin se, joka silloin aikoinaan halusi eron, koska rakastuin toiseen ihmiseen. Suhde tämän kolmannen osapuolen kanssa ei kuitenkaan onnistunut ja minun oli kovin vaikea päästä eroon rakkaudestani häneen. Kipuilen asiasta välillä edelleen, mutta suurimmat tunteet ja ajatukset hänestä ovat jo takanapäin.
Olemme entisen kumppanini kanssa monella tapaa sopiva pari ja olimmekin kuin paita ja peppu, kun olimme parisuhteessa. Meillä oli myös jonkin verran ongelmia ja suurin niistä oli vuorovaikutuksen puute. Me emme pystyneet puhumaan toisille kipeistä asioista, kun niistä kehkeytyi aina riitaa. Hän kertoi minulle myös eron jälkeen, että hän ei luottanut minuun. Suhteemme aikana huomasin myös, että kiinnostukseni entiseen kumppaniini alkoi hiipua.
Nyt olen kuitenkin siinä tilanteessa, että minun pitäisi selvittää itselleni sekä myös entiselle kumppanilleni, mitä minä haluan tältä meidän "suhteelta", mitä minä haluan hänestä. Olen aivan hukassa tämän asian kanssa enkä tiedä, miten alkaisin näitä kaikkia tunteitani selvittelemään. Olen alkanut vakavasti pohtimaan, että onko minusta edes parisuhteeseen ylipäätään, sillä en ole ollut parisuhteissani uskollinen ja tuntuu, että aina siinä 3 vuoden kohdalla suhteeni ovat alkaneet hiipua joka suhteessa ja pelkästään ongelmia on alkanut kasaantua.
Tiedän, että rakastan edelleen tätä entistä kumppania, mutta kun rakkauttakin on monenlaista.. Olen tosiaan hieman pulassa tämän asian kanssa ja kaipaisin kipeästi neuvoja. Nainen 29
Hei ja kiitos viestistäsi!
Kerrot, että nyt olisi aika selvitellä, mitä haluat suhteeltanne (jätin lainausmerkit pois koska suhdehan se on) ja kumppaniltasi, ja ilmeisesti kumppanisikin sitä sinulta odottaa. Minusta sinä viisaasti käännät huomion itseesi ja tunteisiisi, kun mietit, mistä pitäisi aloittaa. Myös se, että tunnistat suhteissasi toistuvan kaavan on hyvä huomio, sekä se, että osaat eritellä, mitä suhteen edetessä tapahtuu.
Kysymyksestäsi ei käy ilmi oletko ollut uskoton ongelmien ilmaannuttua, vai onko ongelmia alkanut ilmaantua uskottomuutesi jälkeen, joka tapauksessa tässä olisi myös aivan erityisen selvittelyn paikka. Sinänsä suhteen hiipuminen, kipeiden asioiden kasautuminen ja vuorovaikutuksen ongelmat ovat parisuhteen kaareen kuuluvia ilmiöitä, ja niiden ratkaiseminen rakentavasti ja turvallisesti parisuhteen kehityshaasteita - eivätkä ne ole vain sinun ongelmiasi, tai vain sinun ratkaistavissasi, vaan kahden kauppa. Uskottomuus on joskus suhteen ulkopuolinen ratkaisu suhteen sisäisiin ongelmiin, vastuu tekemisistään on uskottoman osapuolen, mutta vastuu "uskottomuudelle otollisesta parisuhteen ilmapiiristä" on molempien. Nyt siirryn yleiseltä tasolta sinuun.
Nähdäkseni sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on peiliin katsominen, ja tarkoitan tässä konkreettisen peilin sijaan ammattiauttajaa, jonka kanssa voisit pohtia, mitä sinulle suhteissa tapahtuu, ja peilata myös aiemman elämäsi kokemuksia ja suhteita mahdollisesti jopa kasvuperheestä lähtien, ja niiden vaikuttavuutta mainitsemiisi ongelmiin. Epätoivoon ei kannata vajota, vaikka juuri nyt tuntuisikin siltä, ettei sinusta ole kestäviin parisuhteisiin, ongelmien tunnistaminen ja tunnustaminen on edellytys ja iso ensimmäinen askel niiden ratkaisemiseen.
En tiedä missä asut, mutta googlaamalla vaikkapa yksityisiä terapeutteja tai ottamalla yhteyttä alueesi perheasiain neuvottelukeskukseen pääset eteenpäin. Viestisi perusteella en pysty ottamaan kantaa siihen minkälaista tai minkä kestoista apua tai terapiaa tarvitset, mutta moni asia viestissäsi puhuu sen puolesta, että lyhyestäkin terapiasuhteesta voisi olla sinulle hyötyä.
Toinen vaihtoehto on selvitellä asiaa kumppanisi kanssa, jälleen ammattiauttajan kanssa, koska keskenään ette ole päässeet eteenpäin, näin ymmärsin. Hyvässä pariterapiassa on nimittäin mahdollista selvitellä myös yksilöllisiä asioita ja teemoja, parisuhteen kontekstissa. Joku liima tai vetovoima teillä kahdella näyttää olevan, kun kaikesta huolimatta olette edelleen suhteessa eivätkä tapahtuneet suhderikkomukset näytä olevan kummallekaan ylitsepääsemättömiä.
Tartun suoraviivaisesti lauseeseesi "...enkä tiedä miten alkaisin näitä kaikkia tunteitani selvittelemään" ja tarjoan teille yhtenä mahdollisuutena Tunnekeskeistä pariterapiaa (EFT), jossa kumppaneita pyritään auttamaan käsittelemään tunteitaan ja tunnereaktioitaan uudella ja tyydyttävämmällä, vuorovaikutusta lisäävällä tavalla. Vuorovaikutuksen puutehan oli suhteenne suurin ongelma, kuten mainitsit. Toki samoja teemoja voi parina työstää pariterapiassa joka ei tapahdu EFT-viitekehyksessä, mutta tuota teille siis suosittelen kirjoituksesi perusteella. EFT-osaamista löytyy niin googlaamalla yksityisiä pariterapeutteja kuin joidenkin perheasioiden neuvottelukeskuksien työntekijöiden työkalupakista. Myös kirjaa "Kunpa sinut tuntisin paremmin" (Sue Johnson) voin suositella luettavaksi. Se on hyvä yleistajuinen ja käytännönläheinen opas tunnekeskeisestä pariterapiasta ja parisuhteesta ylipäätään.
Nähdäkseni molemmat vaihtoehdot ovat tilanteessasi mahdollisia ja hyviä, ja kumpikin vaihtoehto tukee myös toiseen liittyviä tekijöitä. Omien ajatusten selvittely tukee kykyä ylläpitää toimivaa parisuhdetta, ja pariterapiassa keskiöön asetettu parisuhteen vuorovaikutus ja molempien kumppanien vaikutus sen kuvioihin voi tukea myös ihmisen yksilöllistä kasvua. Mainintasi "hukassa olemisesta" sai minut muistelemaan kokeneen parisuhdeterapeutin määrittelyä sille, mistä terapiassa on kyse: "se on ihmisen tai parin kanssa sumun keskellä vaeltelua turvallisessa ilmapiirissä." Pidän vertauksesta siksi, että enemmän kuin usein sumun hälvettyä keli on aurinkoinen ja suorastaan loistava. Ehkä sumu sinun ympäriltäsi on pikku hiljaa hälventymässä, kiitos sen, että arvostat itseäsi, kumppaniasi ja suhteitasi, sillä olet rikkomassa kaavaa kohti jotain uutta ja kestävää. Perheneuvoja Jarno
Olen kolmekymppinen nainen ja meillä on mieheni kanssa parivuotias lapsi. Suhteemme ei ole palautunut ennalleen vaikeuksien jälkeen, on epäluottamusta ja läheisyyden puutetta.
Raskaana ollessani ja vauvavuoden aikana mieheni kävi ulkona viikottain, hän palasi usein aamukuudelta ja lähti taas aamulla töihin. Vuosi lapsen syntymän jälkeen selvisi, että hän on käynyt usein ulkona ollessaan strippiklubeilla tuhlaamassa suuria summia rahaa (vaikka/niinpä kotona hän valitti, ettei mihinkään ole rahaa).
Suostuin jatkamaan suhdetta, mikäli menisimme terapiaan ja kävimmekin muutaman kerran siellä. Saimme hieman puhuttua ja mieheni vähensi juhlimista ja on ollut enemmän läsnä kotona, niin henkisesti kuin fyysisesti, mutta suhteeseen jäi jälki tuosta kaikesta. Mies ei suostu puhumaan paljoa tapahtuneesta ja joka kerta, kun otan asian esille hän suuttuu ja sanoo, että erotaan sitten, jos luottamusta ei ole. Menneisyydessä on muutama muukin asia, jotka herättävät minussa epäluottamusta.
Luottamusta on ollut hyvin vaikea palauttaa. Aina, kun mieheni on reissussa, mietin, missä hän on ja kenen kanssa. Seksielämämme on ollut aina ongelmallista, mutta lapsen syntymän jälkeen seksiä ei ole juuri ollut. Mies ei ole halunnut seksiä, mikä loukkaa nyt, koska tiedän strippiklubeista ja netin pornosivuilla surffailuista. Tiedän myös, että mieheni on hyvin seksuaalinen, siksi mietinkin, miksi hän ei sitä kotona millään lailla enää ilmaise. Läheisyyttä tai kosketuksia ei ole juuri ollenkaan, ja toivoisin vielä voivani joskus tuntea itseni halutuksi. Yleensäkin kaipaisin enemmän hellyyttä, kosketuksia ja helliä sanoja.
Tuntuu, että elämän ilonaiheet tulevat kaikkialta muualta paitsi suhteestamme ja pelkään, että jossain vaiheessa suhteemme aiheuttaa sen, että elämäniloni hiipuu. Nyt olen vielä lapsen ja muiden ihanien asioiden avulla pystynyt pitämään positiivista mieltä yllä. Nainen 30
Hei ja kiitos viestistäsi!
Kerroit parisuhteestanne puuttuvan luottamusta ja läheisyyttä. Nämä ovat tärkeitä ja olennaisia asioita toimivassa parisuhteessa. Kirjoitit vaikeuksienne alkaneen raskaus- ja vauva-aikana, jotka ovat herkkää aika erityisesti naiselle. Jäin miettimään, minkälainen parisuhteenne oli ennen raskautta. Mitä teitte yhdessä? Mihin olitte tyytyväisiä? Mihin toivoitte muutosta? Toimiko luottamus välillänne? Entäpä seksi? Kirjoitit, että seksielämänne on ollut aina ongelmallista... millähän tavalla? Pystyittekö käsittelemää tätä asiaa yhdessä ennen lapsen syntymää?
Minkälainen kokemus lapsen syntymä ja äidiksi tuleminen oli Sinulle? Entä miten miehesi koki isäksi tulemisen? Muuttuiko parisuhteessanne jotain tuolloin? Sanotaan, että jokaisen lapsen syntymä haastaa parisuhdetta jollakin tapaa. Erityisen haavoittuva on parisuhde, jossa on ilmennyt ratkaisemattomia ristiriitoja jo ennen lapsen syntymää. Kirjoitit, että miehesi oli paljon pois kotoa raskaus- ja vauva-aikana. Tuore äiti kaipaa yleensä tuossa vaiheessa erityisen paljon tukea ja läheisyyttä... jäitkö sinä näitä vaille? On täysin ymmärrettävää, että myöhemmin selvinneet asiat eli miehesi vierailut strippiklubeilla ja netin pornosivuilla ovat aiheuttaneet Sinussa pettymystä ja epäluottamusta.
Kirjoitit, että terapiakäynnit auttoivat teitä aikanaan jossakin määrin, mutta suhteeseenne jäi jälki menneistä tapahtumista. Onkohan mahdollista, että terapianne jäi jotenkin kesken? Olisikohan suhteessanne nyt sellainen kohta, jossa voisitte uudestaan hyötyä pariterapiasta? Rohkaisen sinua ottamaan asian puheeksi miehesi kanssa! Yhteinen historianne ja erityisesti yhteinen lapsenne ovat asioita, joiden eteen kannattaa tehdä yhdessä töitä! Kirjoitit pelkääväsi elämänilosi hiipumista. Älä anna sen tapahtua! Jos miehesi ei ole enää suostuvainen pariterapiaan, voit hakea keskusteluapua myös itsellesi. Kun pidät huolta itsestäsi, pidät samalla huolta myös lapsestasi.
Läheisyyden, hellyyden, kosketusten ja hellien sanojen toiveesi ovat täysin oikeutettuja! Pidä niistä kiinni!
Suhteemme on muuten kunnossa, mutta meillä on heikko elämä petipuuhissa ja toivoisin siihen muutosta. Olemme seurustelleet 6 vuotta ja menimme hiljattain naimisiin. Jo ensimmäisen vuoden seurustelun jälkeen jouduimme kriisiin seksielämästä. Minä halusin enemmän. Mielestäni 1-2 kertaa kuukaudessa on "normiminimi". Joskus useamminkin.
Aikaisemmissa suhteissani olin tottunut jopa jokapäiväiseen, vähintääkin kerran viikossa, rakasteluun.
Kuitenkaan seksi ei ole tärkein asia, tiesin naimisiin mennessäni, että tämä asia on meille eräänlainen ongelma. En kuitenkaan koskaan sanonut sitä ääneen enää, sillä valitin asiasta toisena ja kolmantena vuotena, eikä siitä ollut muuta kuin haittaa. Tekosyitä löytyi aina.
On aivan uskomatonta, että miehet yleistävät tämän niin, että naisilla koskee päähän.. On niin perkeleen turhauttavaa elää "puutteessa", kun tietää, että saisi koska vain jos vain soittaisi jollekin tai menisi baariin. (Olen ihan oikeasti vetävän näköinen, vaikkakin lyhyt, mutta järkeväkin vielä) Tai pakkohan minun on myöntää, että mietin, että mikä helvetti minussa on vikana, kun en kelpaa omalle puolisolleni! Tiedän varmasti, ettei hän petä, mutta tiedän, että pornoa katsoo(kuten minäkin omalla ajallani). Eikä minua se haittaa, vaikka katsoisi joka päivä, mutta jos jättäisi jotain minullekin..
Menin siis naimisiin tietäen tämän ongelman. Elän puutteessa ja seksillä 4krt vuodessa tuskin koskaan tehdään (yhteisiä) lapsia. Nyt haluaisin etsiä ratkaisuja, kuinka parantaa seksielämäämme myös mahdollisia lapsia ajatellen. Sen jo tiedän, että valittaminen tai painostaminen ei auta (eikä pornoasutkaan..), joten mitä ihmettä minä teen??? Nainen, 26
Hei,
Kiitos kirjeestäsi. Kysymyksesi aihepiiri on tärkeä ja ajankohtainenkin. Suurin osa pareista joutuu sovittelemaan yhteen seksuaalisen haluamisen eroja. Tähän aihepiiriin liittyvät pohdinnat ja kysymykset ovat hyvin yleisiä, minkä huomaa siitä, että tämänkin keskustelupalstan kysymyksistä monet koskevat sitä. Vastoin yleistä käsitystä on kuitenkin niin, että nykyään yhä useammin parisuhteessa nainen kokee että mies ei halua seksiä/häntä. Eli ei ole vain ei-haluavia naisia vaan yhä enemmän on myös haluttomia miehiä. Myytti aina haluavasta ja aina valmiista miehestä elää edelleen vahvana, vaikka todellisuudessa miehet ovat paljon tätä kuvaa monipuolisempia. On hyvin satuttavaa ja loukkaavaa kun puoliso toistuvasti torjuu eikä halua. Suurin osa ihmisistä miettii, kuten sinäkin, että mikä minussa on vikana, miksi en kelpaa puolisolleni.
Seksuaalisuus ei ole alue, jonka voisimme leikata erilleen muusta elämästä. Siksi seksuaalisuudesta on mahdotonta puhua vain seksinä, puhumatta asioista sen ympärillä. Seksuaaliterapeutit ovat ajat sitten lakanneet tarjoamasta seksuaalisuuden ongelmiin suoraan seksiin liittyviä ratkaisuja (kuten seksiharjoituksia, seksivirikkeitä, tmv.) ja keskittyneet miettimään suhteessa olemisen, läheisyyden ja turvallisuuden kysymyksiä. Olet siis oikeilla jäljillä kun toteat, että pornoasut eivät auta.
Kirjeessäsi tuntui hyvältä kuulla, että kaiken turhautumisen ja pettymyksenkin keskellä tunnet, että suhteenne on monella tavalla muuten kunnossa. Suhteessanne on sellaista hyvää ja tärkeää, että halusitte sitoutua toisiinne menemällä naimisiin, vaikka seksuaalisuuden alue ei tuntunut toimivan. Tämä on tärkeää ja tuo turvallisuutta kun lähdette ratkaisemaan parisuhteenne seksuaalisuuteen liittyviä asioita. Olet myös viisaasti ymmärtänyt sen, että valittaminen tai painostaminen ei auta tilannetta vaan jopa päinvastoin. Vihaisuuteen reagoimme usein torjumalla, hyökkäämällä, vetäytymällä, suojautumalla, eli siksikin se huonontaa tilannetta entisestään ja vie teitä enempi erilleen.
Jäin miettimään muutamaan kysymystä. Onko teillä ollut suhteen alussa tai jossain vaiheessa suhdetta aika/aikoja, jolloin seksi on ollut hyvää ja toiminut? Tämä on tärkeä kysymys sikäli, että jos on ollut toimivia aikoja, niin miksi se on silloin toiminut? Pystyttekö puhumaan muista suhteeseenne liittyvistä asioista? Jos vaikeiden asioiden puhuminen ylipäätään on vaikeaa, niin sitten seksuaalisuuteen liittyvien asioiden puhuminen on erityisen hankalaa. Kerroit, että te molemmat katsotte pornoa tahoillanne. Tämän perusteella voisi ajatella, että teillä molemmilla on seksuaalista halua ja toivetta. Jostain syystä nämä halut eivät kohtaa suhteessanne. Mitähän siihen tulee väliin?
Puhuit "tekosyistä", joilla ymmärrän sinun tarkoittavan syitä ja selityksiä joilla miehesi perustelee haluttomuuttaan. Itse kuitenkin ajattelisin, että hänellä on jokin hyvä syy olla haluamatta. Saattaa myös olla, että hän ei itsekään oikein tiedä, mikä se syy pohjimmiltaan on. Ainoa tapa lähestyä aihetta on luoda sellainen turvallinen tilanne, jossa voisitte rauhassa lähteä puhumaan tilanteesta. Mitä vaikeampi aihe, sitä enemmän tarvitaan turvaa ja luottamusta jotta me voimme lähteä aukaisemaan siihen liittyviä tuntemuksiamme. Joskus ulkopuolisen ammattiauttajan läsnäolo tuo tilanteeseen lisää tuvallisuutta ja mahdollistaa sen, että asioista aletaan puhua uudella taholla.
Kun kysyt mitä teet, niin ehdottaisin, että etsit sopivan, hyvän hetken ja sanot miehellesi, että haluaisit puhua hänen kanssaan. Yritä luoda turvallinen ja hyväksyvä, ei-syyttävä tunnelma, jossa olet kiinnostunut kuulemaan hänen ajatuksiaan. Yritä pysyä rauhallisena silloinkin jos hän on torjuva tai ärtynyt tai jos hän sanoo jotain jonka sinä näet toisin. Sano, että sinä haluat kuulla ja ymmärtää miten hän ajattelee teidän välisestä seksuaalisuudesta. Kokeeko hän sen ongelmana vai onko hän tyytyväinen että asiat ovat näin? Onko hän miettinyt miten tälle teidän väliinne tuleva asialle voitaisiin tehdä? Mitä hän toivoo sinulta? Älkää edes yrittäkö vielä ratkaista/muuttaa tilannetta. Yrittäkää vain päästä puhumaan siitä. Pyri esittämään asioita niin, että hän ei koe niitä syytöksinä tai moitteina.
Haluttomuuden taustalla olevat syyt voivat olla moninaisia. Myös fysiologiaan liittyvät syyt voi olla hyvä pois sulkea. Vihan, syytösten ja torjunnan ilmapiirissä te ette kuitenkaan pääse niitä ymmärtämään ja ratkaisemaan.
Toivotan sinulle voimia ja viisautta! perheneuvoja Helena
