Olemme olleet on/off-suhteessa neljä vuotta. Tapasimme molempien kotipaikkakunnalla. Hän ihastui minuun heti, itse olin imarreltu saamastani huomiosta. Asiat etenivät. Vietimme aikaa yhdessä aina silloin tällöin. Emme tosin asu yhdessä.
Vanhempani eivät ikinä hyväksyisi häntä, koska hän on minua vanhempi 15 vuotta. Aluksi ikäero ei haitannut minua, mutta nyt on alkanut häiritsemään jonkin verran. Hän on ollut naimisissa. Avioliitto päättyi eroon, kun hänen entinen petti häntä. Minäkin petin häntä, jäin kiinni. Hän halusi jatkaa, minä menin mukana.
En ole itse pitänyt tätä parisuhteena. Meidän intressit eivät kohtaa. Vartaloni huutaa hellyyttä ja kosketusta. Hänen mielestä hellyys on sitä, kun tekee ruokaa toiselle. Haluaisin harrastaa tai edes käydä jossain yhdessä. Hän ei. Hän on nähnyt ystäviäni, minä en hänen, lukuun ottamatta ne jotka tunnen. Hänen äitinsäkin näki meidät vahingossa yhdessä.
Hän haluaisi perustaa perheen, mutta minä olen vastaan ja lykkään sitä myöhemmäksi. Sillä opiskelenhan vielä, ja haluan olla omillani, että voin joskus elättää lapseni. Enkä tähän tilanteeseen halua lasta, sillä en edes tunne olevani rakastettu. Olen harkinnut jättäväni hänet, samaan aikaan hän sai tietää sairastavansa vakavaa tautia.
Joten olen pitkittänyt tätä, laittanut itseni sivuun. Mutta olen onneton ollut jo pitemmän aikaa. Ei sillä, ettenkö rakastaisi häntä, mutta pelkään, että pelkkä rakkaus ei riitä enää. Intohimo puuttuu ja seksiäkin on ainoastaan vain silloin, kun hän haluaa, samalla kaavalla. Minun tarpeet ja tunteet eivät tunnu merkitsevän mitään. Olen yrittänyt puhua asiasta, mutta hän ei ota kuuleviin korviin. En enää tiedä, mitä tehdä. Olen todella uupunut tilanteeseen. Nainen, 23
Hei,
Kirjeestäsi välittyy hyvin se, miten moneen suuntaan ajatuksesi tällä hetkellä risteilevät, joten on helppo uskoa että olet uupunut. Luettelet asioita, mitä sinä tarvitset, kaipaat ja toisaalta pohdit asioita, joita kumppanisi haluaa tai jopa mitä vanhempasi haluavat. Minulle tuli tunne, että tämän kaiken ristiriitaisen keskellä sinun olisi tärkeää pysähtyä kuulemaan ja kuuntelemaan sitä, mitä sinä itse tarvitset ja haluat.
Minulle jää viestissäsi epäselväksi, mitä sinä tunnet kumppaniasi kohtaan? Kerrot, että suhteen alussa olit imarreltu hänen ihastumisestaan, vietitte aikaa yhdessä, petit häntä ja kun hän halusi jatkaa, menit mukana. Olet harkinnut hänen jättämistä. Toisaalta sanot myös rakastavasti häntä, mutta intohimo puuttuu. Ensimmäinen iso kysymykseni on, että oletko ollut suhteen alussa tai aikana ihastunut/rakastunut kumppaniisi, vai koetko, että ajauduit olemaan hänen kanssaan? Mitä tarkoitat, kun sanot rakastavasi häntä? Mietin, että onko niin, että et ole itse asiassa koskaan varsinaisesti "valinnut" häntä kumppaniksesi vaan olet "mennyt mukana". Voi olla vaikea sitoutua oikeasti johonkin, joka ei tunnut omalta valinnalta. Entä jos leikkisimme ajatuksella, että valitsisit itsellesi kumppanin. Millaisen kumppanin valitsisit? Entä onko tämä nykyinen kumppani kovin erilainen kuin tämä kuvitteellinen itse valittu kumppani? Minkälaiset asiat nykyisessä kumppanissasi on sellaisia joista pidät tai jotka sopivat sinulle?
Kuvaat suhdettanne: "on/off-suhde, vietitte aikaa yhdessä silloin tällöin, et ole pitänyt tätä parisuhteena". Tämän keskellä suhteessanne pyörii niinkin isoja kysymyksiä kuin perheen perustaminen. Olet hyvin oikeassa siinä, että kun on näin paljon ratkaisemattomia kysymyksiä, on syytä lykätä tällaisia päätöksiä myöhemmäksi. Sanot, että opiskelet ja että haluat pärjätä omillasi. Kuulostaa hyvältä, että haluat silläkin tavalla itsenäistyä ja vahvistua. Nuo asiat auttavat sinua myös vähitellen tuntemaan itseäsi paremmin niin että tiedät paremmin mitä haluat, olet itsenäisempi ja opit pitämään kiinni itsestäsi sen sijaan että ajelehtisit muiden toiveiden mukana ja laitat itseäsi sivuun, kuten nyt koet tekeväsi.
Joskus saattaa olla hyötyä jäsentää omia ajatuksiaan erilaisten listojen avulla, joissa esimerkiksi listaa tärkeysjärjestykseen itselle tärkeitä asioita tai unelmia.
Kaiken kaikkiaan kirjeesi toi mieleen sen, että jotta pystyisimme olemaan tasavertaisessa ja vastavuoroisessa parisuhteessa, meillä pitää olla oman itsemme ääriviivat selkeinä eli meidän pitää olla riittävän itsenäisiä. Usein on/off-parisuhteissa onkin kyse oman ja toisen välisten rajojen epäselvyydestä eli eräänlaisesta epäitsenäisyydestä ja riippuvuudesta.
Toivotan sinulle voimia oman itsesi löytämiseen! perheneuvoja Helena
Lopetin juuri 3,5 vuotta kestäneen suhteen tyttöystäväni kanssa, varmaankin yhteisymmärryksessä molemmin puolin. Silti minua vaivaa tapa jolla suhde päättyi.
Noin vuoden seurustelun jälkeen muutimme yhteen, muutin hänen luoksensa toiseen kaupunkiin hieman kuin varkain. Alku siellä oli hieman haparaa, varmaankin masennuin ja olin jo valmis lähtemään takaisin kotikaupunkiini, mutta kuitenkin jäin sinne. Tulimme erittäin hyvin toimeen, pidimme samoista asioista, harrastimme yhdessä ja seksi sekä muut jutut sujuivat erittäin hyvin. Noin puolentoista vuoden asumisen jälkeen puolisoni isä rupesi uhkailemaan minua tekstiviestein ja siitä lähtikin sitten alamäki.
En halunnut olla hänen isänsä kanssa missään tekemisissä, heillä ei ole muutenkaan hirveän hyvät välit. Hänen äitinsä luuli, että olin myös hänelle suuttunut, joten heiltä tuli painostusta minun jättämisestä. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut vaan jatkoimme yhdessä, en tosin tämän tilanteen jälkeen käynyt missään juhlissa tai vastaavissa, missä hänen vanhempansa olivat.
Tyttöystäväni syytti tästä aina minua, näistä tekstiviesteistä ja siitä että vanhempansa eivät tykänneet minusta, vaikka en omasta mielestä ollut syyllinen tilanteeseeen, en vain sopinut heidän kuvaansa täydellisestä poikaystävästä. Kun suhteemme rupesi rakoilemaan kahden vuoden yhdessä asumisen jälkeen päätin, että muutan takaisin kotikaupunkiini, koska minusta tuntui etten saanut tukea keltään silloisessa kaupungissa.
Ennen muuttoa hän muutti vanhemmilleen ja minä asuin vanhassa asunnossa, mutta silti tapasimme päivittäin ja meillä oli mukavaa, teimme asioita yhdessä ja arvostin häntä enemmän kuin ennen. Kun muuttopäivä lähestyi hän avautui minulle itkien, että kaikki on päin persettä ja minäkin muutan pois. Sanoin hänelle, että jos pyydät minua jäämään, niin minä jään, mutta hän ei pyytänyt. Kun muuttopäivä tuli, muutimme minut yhdessä nykyiseen kaupunkiini, hän vietti aikaa täällä ja tulimme siihen tulokseen, että hän tulee perässä. Olin onnellinen, kunnes yhtenä viikonloppuna tuli taas puhelu, että hänen vanhempansa painostavat häntä lopettamaan suhteen ja hän ei muuttaisikaan tänne.
Masennuin siitä hieman, työpaikkakaan ei ollut mieleiseni, vaan ahdistava ja jouduin mennä lääkäriin näiden asioiden vuoksi. En kestänyt itseäni ja pari kertaa tuli tilanne, jossa tyttöystäväni lähti täältä itku silmässä. Päätimme pitää parin viikon tauon puheluista ja muusta yhteydenpidosta. Kun tapasimme tauon jälkeen olimme taas onnellisia yhdessä, kaikki sujui loistavasti ja luulin että yritämme uudestaan, tai no puhuimme niin. Kunnes jälleen viikko tapaamisesta hän ilmoitti, ettei halua jatkaa suhdetta. Olin jo tauon aikana henkisesti varautunut eroon ja hyväksyin sen, mutta viimeisimmän tapaamisen aikana hän ilmoitti että seurustelemme, hyväksyipä kuka tahansa sen. Ajattelin itsekseni, että tämä on ohi, en rupea katsomaan jahkailua ja jokailtaista itkemistä puhelimessa.
Nyt ero on tavallaan selvä, mutta tässä viime aikoina olen ruvennut miettimään todellista syytä eroon. Meillä meni kaikki erittäin hyvin, pidimme samoista asioista, tykkäsimme käydä samoissa paikoissa ja olin valmis muuttamaan takaisin hänen luoksensa, jos päädymme yhteen. Jostain syystä hän halusi kuitenkin lopettaa jutun. Hänelläkin on masennusta taustalla, jouduin usein puhelimessa rohkaisemaan häntä ja kertomaan, että kaikki asiat hoituvat vielä. Stressi työpaikasta ja kesken olevasta koulusta oli kuulemma minun syytäni, mutta koulukin on yli vuoden verran venynyt ja katsoimme yhdessä, miten hän saisi koulun tehtyä kesän aikana pois. Mutta kuitenkaan tämä ei riitä hänelle - sovin jopa hänen äitinsä kanssa kaikki riitamme puhelimessa, mutta isään en halua ottaa yhteyttä. Nyt mietin, että mikä siinä oli etten 'kelvannut' vaikka viimeisessä puhelussa sanoin, että on ehkä parempi erota ja hän sanoi hiljaa takaisin, että ei ole varma siitä. Se jäi vaivaamaan.
En haluaisi soittaa hänelle perään ja puhelimessa taas jahkata asioita. Olisin valmis jatkamaan suhdetta hänen kanssa, mutta en tiedä onko eron syy minussa vai jossain muussa. Mitäköhän minun nyt kannattaisi tehdä, mennä käymään hänen luonaan vai soittaa vai antaa vaan asian olla. Olimme molemmat toisemme ensimmäisiä seurustelusuhteita ja seksikokemuskin oli vähäistä molemmilla ennen kuin tapasimme. Suhteen alussa olin aika lapsellinen ja hukassa itsestäni, mutta nykyään tuntuu, että olen löytänyt itsevarmuuteni ja itseni. Kohtelimme toisiamme hieman huonosti välillä, mutta olen huomannut virheeni, katunut niitä ja luvannut itselleni muuttaa huonot tapani ja ne olen muuttanut. Eli tavallaan olen paketti, jonka hän halusi, mutta silti hän ei halua minua.
Huomaan, ettei hän ole oma itsensä, sanoinkin siitä hänelle ja hän sanoi ettei ole ollut oma itsensä pitkään aikaan. En nyt tiedä kannattaako asian olla vai mitä tehdä.... eron jälkeen en ole ollut masentunut tai itkenyt jutun perään, mutta silti olen jäänyt hieman kaipaamaan kaikkea kivaa, jota meillä ollut yhdessä. Mies 23
Hei ja kiitos viestistäsi!
Hyvä että kirjoitit, asioiden ulkoistaminen ja pukeminen sanoiksi voi olla helpottavaa, ja kun kirjoittaa jotain, niin lukiessaan omia ajatuksiaan ja kysymyksiään voi itsekin oivaltaa jotain merkittävää jo ennen kuin kukaan muu on kirjoitusta nähnyt saati vastannut siihen. Miten muuten nyt itse vastaisit itsellesi, kun aikaa kysymyksesi kirjoittamisesta on kuitenkin jo jonkin verran?
Suhteen loppuminen on aina iso asia. Olet seurustellut tyttöystäväsi kanssa kuudesosan elämästäsi, elämänvaiheessa jossa olet irtaantumassa omasta kodistasi ja hakemassa omaa paikkaasi tässä maailmassa. Aivan erityisesti sinua vaivaa nyt se, miten suhde päättyi.
Kiinnitin huomiota niin suhteen päättymisen kuin monen muunkin asian kohdalla sanavalintoihisi: "...varmaankin yhteisymmärryksessä... hieman kuin varkain... äitinsä luuli... luulin että yritämme... jostain syystä hän halusi lopettaa... hän sanoi hiljaa takaisin että ei ole varma siitä..." Moni asia jäi sinulle epäselväksi ja vaille vastausta, ja epätietoisuus on aina raastavaa. Toisaalta, kun kuvaat sitä, mitä tästä suhteesta opit tai miten suhde kasvatti sinua olet hyvin selkeä: "Suhteen alussa olin aika lapsellinen ja hukassa... nykyään tuntuu että olen löytänyt itsevarmuuteni ja itseni... olen huomannut virheeni, katunut niitä ja luvannut itselleni muuttaa huonot tapani... olen paketti jonka hän halusi..."
Ihmisen henkisestä kasvusta sanotaan, että se tapahtuu kriisien kautta, koska kriisit pakottavat ihmisen pysähtymään, pohtimaan ja kohtaamaan itsensä. Voisitko ajatella, että olet tämän suhteen kautta kasvanut epävarmuudesta varmuuteen, tai toisin sanottuna oppinut tuntemaan itseäsi aiempaa paremmin? Siitä näkökulmasta yhteistä aikaanne ja seurusteluanne kaikista hankaluuksista riippumatta voi siis pitää onnistuneena, vaikka suhde päättyikin. Hyvän seurustelunhan ei tarvitse välttämättä johtaa pysyvään suhteeseen, mutta siitä oppii jotain merkittävää.
Olen nyt heikoilla jäillä, mutta ehkä se epävarmuus suhteeseenne tuli myös muusta syystä kuin kokemattomuutenne ja nuoruutenne takia. Ajattelen tässä tyttöystäväsi vanhempien roolia siinä mitä kerrot. Et kerro millä tyttöystäväsi isä uhkaili sinua, mutta ymmärrän hyvin millaisia mustia pilviä vanhempien painostus suhteellenne toi. Jotenkin jäi sellainen kuva, että tyttöystäväsi ei pystynyt tai halunnut asettaa rajoja vanhemmilleen ja heidän vaikutukselleen, eikä hänen oma itsenäistymisensä ollut vielä niin pitkällä että hän olisi voinut riittävästi sitoutua sinuun, vaan "jahkaili" sinun ja kodin välillä. Teit sen minkä pystyit välttelemällä tiettyjä tilanteita ja jopa otit äitiin yhteyttä selvittääksesi asiaa, mutta se aiheutti eripuraa välillenne ja rajoitti elämäänne eikä lopulta johtanut mihinkään. Jotain epämääräistä tyttöystäväsi perheestä siirtyi teidän suhteeseenne, ja minulle jäi sellainen olo että se olisi aiheuttanut jatkossakin teille ongelmia, ja se jokin on juuri se, minkä takia tyttöystäväsi ei ole ollut oma itsensä pitkään aikaan, kuten hänelle huomautit, ja jonka hän myönsi. Suhdetta on hyvin hankala saada onnistumaan, jos ei pysty olemaan oma itsensä.
Sanoit lopussa, että jäit hieman kaipaamaan "kaikkea kivaa jota meillä on ollut yhdessä." Ihmissuhteissa se kiva on totta kai tärkeää, mutta olisi tärkeää oppia olemaan onnellinen myös ei-kivan vallitessa. Meissä kaikissa on hyvä ja huono puoli, rakentava ja tuhoava, teemme hyvää ja pahaa, ja tavoitteena voisi pitää sitä että olisimme näistä eri puolista tietoisia, ja ne integroituisivat meidän persoonassamme rakentavalla tavalla. Teidän suhde ei lopulta kestänyt näitä ihmiselämän molempia puolia, aina kun teillä meni erittäin hyvin, piditte samoista asioista ja tykkäsitte käydä samoissa paikoissa olitte sitoutuneita, ihastuksissanne ja muutitte yhteen, mutta kun "maailmaan tuli virhe" alkoi syyttely, jahkailu, suhteen rakoilu ja erilleen muutto. Saatko kiinni?
Se on hankala ja haastava juttu hyväksyä, että hyvään suhteeseen kuuluvat nämä molemmat puolet, ja sitoutua toiseen ja suhteeseen niin myötä- kuin vastamäessä, integroida rakentavasti suhteeseen sen hyvät ja huonot puolet. Mitä tahansa ei tietenkään tarvitse hyväksy, mutta noin yleisesti ottaen. Seurustelusuhteessa tässä ei tarvitse onnistua, eikä se mitä nyt teille tapahtui ollut mikään epäonnistuminen, vaan ensimmäinen vakava yritys kestävään sitoutuneeseen parisuhteeseen, olkoonkin että luopuminen tekee kipeää ja paljon hyvää jäi taakse. Ehkä se paketti meni kuitenkin väärään osoitteeseen, ja oikeaa kannattaa odottaa?!
Olemme kohta kymmenen vuotta yhdessä ollut pari. Mieheni on minua neljä vuotta vanhempi. Seksi on ollut viime vuosina vähäistä, vain muutaman kerran vuodessa. Vaikka harrastamme seksiä pääsääntöisesti selvin päin, on miehelläni ollut vaikeuksia säilyttää erektio loppuun saakka. Tästä on nyt tullut niin sanottu olohuoneen vaaleanpunainen elefantti: en uskalla tehdä aloitetta, sillä pelkään, ettei mies enää pysty suoriutumaan.
Asiasta puhuttiin sen jälkeen, kun tämä oli tapahtunut muutaman kerran, mutten oikein uskalla ottaa asiaa enää puheeksi, kun pelkään, että se lisää mieheni suorituspaineita. Olemme nyt siis pattitilanteessa, jossa seksiä ei enää harrasteta. Itselläni on halut vielä tallella, joten puran turhautumiseni masturboimalla. Mikä avuksi, pitääkö minun asennoitua loppuelämääni ilman seksiä? Vai onko niin, ettei mieheni enää vain halua minua ja hakee seksinsä muualta?
Asiaa ei helpota se, että oikeastaan haluaisin lapsen ja hedelmälliset päivät alkavat tässä iässä olla luetut. Nainen 37
Hei,
Hyvä, että päätit ottaa asian esille. Seksiin liittyvät kysymykset ja ongelmat ovatkin usein juuri sellaisia, että niitä on vaikea ottaa puheeksi. Käy juuri niin kuin sinullekin: asiaa ei uskalla tai halua ottaa puheeksi kumppanin kanssa, koska pelkää aiheuttavansa toiselle paineita tai jopa loukkaavansa häntä. Kuitenkin varsin todennäköistä on, että mietitte molemmat samoja asioita. Melko varmaa on, että jo asian puheeksi ottaminen miehesi kanssa auttaa teitä askeleen eteenpäin. Nyt olette monelle muullekin tutussa tilanteessa, jossa seksiä ei harrasteta, eikä siitä puhuta.
On lähes mahdotonta arvailla miehesi erektio-ongelman syitä. Kun syitä ei tiedä, niin mielikuvitus kyllä keksii niitä. Itse ajattelit, että syynä voi olla, se ettei miehesi halua sinua tai että hänellä on toinen nainen. Syyt voivat olla kuitenkin aivan jotain muuta. Elämäntavoilla on merkitystä, jotkut sairaudet ja lääkkeet vaikuttavat asiaan. Myös psyykkiset syyt saattavat olla riittävä selitys: masennus, stressi, uupuminen.
Erektio-ongelmat ovat varsin yleisiä eri-ikäisillä miehillä. Toisinaan puhutaan tarpeettomasti erektiohäiriöstä, vaikka kyse on normaalista jaksamisen vaihtelusta. Tämä vain nostaa suorituspaineita entisestään. Satunnainen ongelma erektion kanssa on aivan tavallista ja saattaa selittyä hyvinkin arkisilla asioilla. Kaikilla on satunnaisia häiriöitä.
Kirjoitit, että purat turhautumistasi masturboimalla, ja mietit pitääkö asennoitua loppuelämään ilman seksiä. Masturbointi on aivan hyvä keino seksuaalisuuden toteuttamiseen. Eikä missään tapauksessa tarvitse asennoitua elämään ilman seksiä. Seksiä ja läheisyyttä voi kokea monella tasolla kumppanin kanssa. Sitä paitsi erektiohäiriöitä voidaan hoitaa.
Voisit ottaa asia puheeksi esimerkiksi kysymällä mieheltäsi, millaisesta läheisyydestä hän nauttii. Voisitte keskustella siitä, millainen hellyys ja kosketus ja lähellä olo tuntuu teistä hyvältä. Sinun kannattaa kertoa hänelle omista ajatuksistasi ja tunnelmistasi. Kerroit, että haluaisit lapset. Onkohan tämä sellainen asia, josta olette keskustelleet miehesi kanssa? Puhumattomat asiat vaikuttavat usein arvaamattomalla tavalla ja heijastuvat niin seksiin kuin kaikkeen muuhunkin läheisyyteen.
Lasten syntymän jälkeen en ole halunnut enää lainkaan seksiä, se vain ällöttää. Minulla ei ole kahteen vuoteen ollut minkäänlaisia halun tunteita omaa eikä ketään muutakaan miestä kohtaan. Suren asiaa, koska haluaisin olla muutakin kuin äiti, mutta en tiedä mitä tehdä. Miehen mielestä tämä on vain minun ongelmani, ei hänen. Mikä neuvoksi? Nainen, 34
Hei,
ja kiitos kirjeestäsi. Pienlapsiperheiden seksielämä on varmasti yksi ikuisuuskysymyksistä. Harvassa taitavat olla ne parit, joilla kaikki jatkuu heti lasten syntymän jälkeen niin kuin ennenkin.
Millaista teillä oli silloin ennen eli aikana ennen lasten syntymää? Olitteko tyytyväisiä seksielämäänne? Kumpi oli aktiivisempi tekemään aloitteita? Miten mahtaa olla tilanne nyt? Vaikka sinua ei huvita, niin huvittaisiko miestäsi? Onko hän aktiivisesti ehdottelemassa ja järjestämässä yhteisiä helliä hetkiä? Vai onko hän jo väsynyt yrittämiseen? Vai sopiiko tilanne hänelle itse asiassa ihan hyvin?
Fyysinen läheisyys on parisuhteessa tärkeää. Se voi olla ikään kuin liima, joka pitää puolisot yhdessä. Vaikka et halua nyt rakastella, onko teillä kuitenkin muuta läheisyyttä? Nukutteko lähekkäin ja katsotteko teeveetä vierekkäin? Onko halailuja ja suukotteluja? Vietättekö aikaa yhdessä, perheenä ja kahden kesken? Onko teillä kivaa yhdessä?
Millainen tunnesuhde sinulla on mieheesi? Rakastako häntä tai pidätkö hänestä? Kohteleeko hän sinua hyvin? Voitko arvostaa ja kunnioittaa häntä miehenä ja isänä? Tunnetko olosi turvalliseksi hänen kanssaan ja hänen sylissään?
Mietin ällötystäsi. Se on vahva kehon viesti. Mieti sitä tarkemmin, mihin se tarkkaan ottaen liittyy. Sanotaan, että haluttomuudessa on jokin sisäinen viisaus. Jostain ihan hyvästä syystä et nyt tunne seksuaalista halua. Oletko uupunut, masentunut? Voitko mielestäsi itse hyvin, oletko terve? Onko sinulla huolia? Onko parisuhteesi riittävän turvallinen?
Se, että haluaisit haluta, on hyvä merkki. Sanoit, että haluaisit olla muutakin kuin äiti. Entäs jos lähtisitkin miettimään asiaa toisesta suunnasta. Miten muuten voisit tuntea itsesi naiseksi ja naiselliseksi kuin sängyssä? Ala vahvistamaan niitä asioita, jotka ovat ominta sinua ja jotka ovat sinulle tärkeitä. Jos se auttaa, mieti pukeutumistasi. Mieti kehoasi: miten sitä kohtelet, miten sitä kannat. Pienten lasten äitinäkin voit olla naisellinen nainen ja oma itsesi. Suo itsellesi vaikka pienissä erissä niitä asioita, joista nautit ja joista sinulle tulee hyvä mieli. Voi olla, että sitä kautta alkaa seksuaalienergiasikin virrata uudella tavalla.
Pyydän anteeksi, että vastaukseni sisältää nyt paljon kysymyslauseita, mutta ajattelen, niiden avulla voit hahmottaa tilannettasi eri kanteilta ja ehkä löytää uusia ajattelemisen aiheita.
Toivon lämpimien kesätuulien puhaltavan eloa naiseuteesi, perheneuvoja Paula
Miksi naiset ovat niin ihania tavatessa, mutta suhteen edetessä he haluavat kontrolloida kaikkia tekemisiäni ja rajoittaa elämääni? En haluaisi olla yksin, mutta kaikesta vapaudesta en ole valmis luopumaan. Olen seurustellut tyttöystäväni kanssa vasta muutaman viikon ja jo nyt vaikuttaa siltä, että hän haluaa päättää liikaakin menemisistäni. Ymmärrän, että baari-iltoja omien kavereiden kanssa pitää vähentää, mutta esimerkiksi urheiluharrastuksistani en ole valmis tinkimään. Mies, 25
Hei!
Parisuhde alkaa usein ihastumisella, jossa sekä ihastuksen kohde että suhde näyttävät olevan täynnä mahdollisuuksia ja lupauksia. Suhteen alussa näemme toisessa omia toiveitamme ja unelmiamme. Vähitellen, yhä enemmän, alamme näkemään myös niitä puolia, jotka eivät ole toiveidemme tai unelmiemme mukaisia. Voi tuntua pahalta luopua tästä unelmien prinssistä/prinsessasta ja suostua rakastamaan todellista ihmistä, johon kuuluu sekä niitä puolia joista pidämme, mutta myös niitä puolia, joiden toivoisimme olevan toisin. Tällöin saatamme yrittää pakottaa toista tuohon unelmiemme kumppanin muottiin.
Parisuhteessa kummankin unelmat ja toiveet saattavat törmätä toisiinsa. On tärkeää, että ihminen voi parisuhteestaan huolimatta pysyä omana itsenään ja toteuttaa itselle tärkeitä unelmia ja asioita. Joskus voi auttaa kun me rauhallisesti selitämme kumppanillemme miksi tietty asia on meille tärkeä. Kontrolloimisen taustalla saattaa olla kumppanin oma epävarmuus tai turvattomuus, esim. pelko siitä, että ei ole tärkeä. Osaisiko tyttöystäväsi kertoa ja kuvata, jos kysyisit, miksi hänellä on tarve puuttua menemisiisi? On myös hyvä, jos sinä pystyisit kertomaan hänelle, mikä olo sinulle tulee siitä.
Parisuhde vaatii kykyä sitoutua eli päästää lähelle ja suostua olemaan riippuvainen toisesta, mutta myös kykyä sietää erillisyyttä, sitä, että toinen on erillinen ihminen, jolla saattaa olla erilaisia toiveita tai näkemyksiä. Parisuhteessa on kaksi erilaista ihmistä, jotka ei voi eikä heidän edes tarvitse olla samaa mieltä kaikista asioita. Ei ole hyväksi parisuhteellekaan, jos kokonaan luovumme itselle tärkeästä asiasta parisuhteen takia. Itse asiassa tutkimustenkin mukaan onnelliset parit ovat hyviä hyväksymään toistensa erilaisuuden ja pärjäämään sen kanssa. Jos unelmamme ja toiveemme ovat keskenään liian ristiriitaisia ja emme pysty niitä neuvottelemalla ja kompromisseilla ratkaisemaan, joudumme kysymään onko tämä suhde mahdollinen.
Erityisesti nuoret parit joutuvat usein suhteen alussa harjoittelemaan ja ratkaisemaan parisuhteessa olemista sitoutumisen ja erillisyyden kysymyksiä. Miten olla lähellä, mutta antaa toisen silti pysyä omana itsenään? Tällaisten rajojen etsimisestä varmaan teidänkin suhteessanne on kysymys.
Kestävyyttä rakkauden haasteisiin, toivottaa perheneuvoja Liisa
Haluaisin vakiintua ja saada lapsia, mutta tyttöystäväni ei ole vielä valmis. Mikä neuvoksi? Olemme käyneet asiasta lyhyehkön keskustelun pariin kertaan, mutta koska asia tuntuu vaikealta, minun on vaikea ottaa asiaa enää edes esiin. Olemme samanikäisiä ja välillä tuntuu, että hän odottaa jotain minua parempaa tilalleni, sillä tiedän, että hänkin haluaa jossain vaiheessa lapsia. Miten saisin puhuttua asian selväksi hänen kanssaan? Välillä mietin, että olisi parempi vaan pistää koko juttu poikki. Toisaalta uskon rakastavani häntä, enkä ainakaan haluaisi olla yksin. Mies, 29
Kirjoitat kahdesta isosta asiasta, vakiintumisesta ja lasten saamisesta. Jäin miettimään, kuinka pitkään olette seurustelleet ja mikä on muu elämäntilanteenne. Voitko luottaa parisuhteenne jatkuvuuteen vai kuinka vahvat ovat mietteesi siitä, että tyttöystäväsi "odottaa jotain parempaa"? Olisiko lasten saaminen Sinulle viesti suuremmasta sitoutumisesta? Jaksaisitko luottaa siihen, että lasten aika on sitten, kun molemmat ovat siihen valmiita?
Kirjoitit, että olette käyneet asiasta pari lyhyehköä keskustelua ja että asian uudelleen esiinottaminen tuntuu Sinusta vaikealta. Rohkaisen Sinua kuitenkin jatkossakin kertomaan omista toiveistasi ja tarpeistasi tyttöystävällesi. Vain te kaksi voitte päättää, jatkuuko parisuhteenne ja koska olisi perheen perustamisen aika. Jos tyttöystäväsi ei ole siihen vielä valmis, et oikein voi asiaa jouduttaa. Voisitko kuitenkin kertoa hänelle, miksi asia on Sinulle nyt ajankohtainen (- ovatko kaverisi kenties jo perheellistyneet?) ja saada ehkä näin ymmärrystä osaksesi. Yhtä tärkeää on, että kuuntelet tyttöystäväsi toiveita ja pyrit ymmärtämään häntä. Erimielisyydet kuuluvat parisuhteeseen, mutta rakentavalla tavalla käsiteltynä ne yleensä lujittavat suhdetta.
Ilmeisesti asiaa vaivaa Sinua aika tavalla kun kirjoitit, että olet pohtinut jopa suhteenne lopettamista. Onko tyttöystäväsi tietoinen tästä? Pohdit myös rakkauttasi ja haluttomuuttasi yksin olemiseen. Nämäkin ovat isoja elämänkysymyksiä. Onko Sinun mahdollista peilata näitä ajatuksia jonkun toisen, samantyyppisessä elämäntilanteessa olevan ihmisen kanssa? Puhuminen vaikeistakin asioista usein helpottaa omaa oloa ja jäsentää samalla omia ajatuksia. Ehkä huomaat, että muillakin ikäisilläsi miehillä tai naisilla on samankaltaisia mietteitä. Monet kolmekymppiset kokevat olevansa elämässään jonkinlaisessa "risteyksessä" ja pohtivat ehkä aiempaa vakavammin tulevaisuuteen liittyviä valintoja.
