Kysyisin, että mitä voisimme mieheni kanssa tehdä, kun suhde mielestäni rakoilee aika paljon. Tilanteemme lyhykäisyydessään on siis tämä: esikoisemme syntyi 2008 ja aloimme rakentamaan taloa 2010. Syksyllä 2010 toinen lapsemme ilmoitti tulemisestaan.
Raksavuosi+raskaus+esikoinen olivat melko haastava yhtälö. Viimein pääsimme muuttamaan taloon, toisen lapsen syntymään oli aikaa reilun kuukauden verran, kun esikoisemme kuoli yllättäen. Surua olemme kyllä käsitelleet terapiassa ja käymme siellä edelleenkin, mutta tämä parisuhde; meillä on melko paljon riitoja, aika raivokkaitakin. Oli jo ennen tätä kuolemantapausta.
Viimeisen vuoden aikana olen miettinyt todella paljon eroamista. Vauvavuosi suremisen kanssa on ollut todella raskas ja siihen myös väsymys raksavuodesta. Emme tee yhdessä juuri mitään ja tuntuu ettei meillä ole siihen oikein haluakaan. Surun vihaa puramme kaiketi toisiimme ja sekin näyttäytyy riitelynä. Seksielämä on myös niukkaa.
Olen katsellut parisuhdeterapeutteja, mutta ne ovat melko kalliita. Voisimmeko tehdä kotona jotakin ratkaisevaa? Minusta myös tuntuu, että puolisoni ei näe suhteemme ongelmia tai pidä niitä vakavina. Pitäisikö vain luovuttaa, kun ei ole voimavaroja? Haluaisin, että parisuhteemme olisi kannatinkivi tässä muuten niin kamalassa tilanteessa, mutta usein tuntuu, että olisi ihan sama, jos jatkaisi yksin. Tässä siis lyhykäisyydessään tilanteemme. Kiitos vastauksesta!
Nainen 28
Hei,
Kertomasi perusteella en ihmettele, että olet väsynyt ja elämä tuntuu kaikin puolin raskaalta. Elätte elämän ruuhkavuosia. Kaiken keskellä olette kohdanneet suruista suurimman, oman lapsen yllättävän menetyksen. Tarvitsette paljon aikaa surun työstämiseen. Terapiassa voitte puhua menetyksestänne ja yhdessä surra lastanne.
Suru ei voi olla vaikuttamatta parisuhteeseenne. Kerrot riidoistanne, jotka ovat jatkuneet jo pitkään. Kuvaat riitoja sattuvasti surun vihaksi. Suru voi purkautua vihaksi ja riidoiksi välillenne reaktiona elämän epäoikeudenmukaisuuteen. Riidoissa kokemus itsestä toiselle rakkaana ihmisenä luonnollisesti kärsii - tulee tunne, etten ole toiselle tärkeä.
Koet, ettei puolisosi pidä suhteenne ongelmia vakavina, mutta itse mietit jopa eroa ratkaisuna tilanteeseen. Oletko kertonut hänelle, millaiset kysymykset sinua suhteessanne askarruttavat ja vastaavasti kysynyt, mitä puolisosi ajattelee? Tärkeää on myös kertoa, mikä suhteessanne tuntuu kummankin mielestä toimivalta.
Kysyt, mitä itse voisitte tehdä parisuhteenne parantamiseksi. Entä jos kääntäisitte riitanne kaipauksen kielelle, mitä kertoisitte toisillenne? Mitä pyytäisitte toisiltanne, mitä toivoisitte? Mahtaisiko riitojen takana olla salainen toive siitä, että toinen ottaisi syliin, lohduttaisi ja pitäisi hyvänä, kantaisi kun itse ei jaksa? Tätähän sinä taidat toivoa parisuhteeltasi; mahtaisiko miehelläsi olla samansuuntainen toive? Entä jos kysyisit häneltä, mitä hän suhteeltanne odottaa? Ja kertoisit myös omat odotuksesi? Saattaa olla, että läheisyyden ja seksinkin voisi ottaa samalla puheeksi. Voisitte ehkä yhdessä muistella, millaista seksi oli suhteenne alussa? Entä raskausaikanasi ja kun lapsenne syntyivät? Entä kun teitä kohtasi raskas suru? Ehkäpä voisitte keskustella myös siitä, millaisesta läheisyydestä kumpikin nauttii.
Pariterapiasta olisi teille hyötyä meneillään olevan terapian jatkoksi. Ottakaa asia puheeksi terapeuttinne kanssa ja tehkää teille toimiva hoitosuunnitelma.
Perheneuvoja Pirkko