KYSYMYS: Meillä eletään kuin kaverina/kämppisenä. Kaikki läheisyys hävinnyt,sanoja ei ole muuta kuin pakolliset miytä puhummme.Kaikki alkoi siitä kun tyttäreni sairastui syöpään 2015 syksyllä ja nukkui pois 26.5.2016. En tiedä kuinka kauan toinen jaksaa katsoa minua.pelottaa milloin sanoo et nyt riittää. Ei oikein pysty puhumaan ei usakalla suuttuu määrätyistaä asioista jos alan puhua. Luottamus pula lisäksi.Koska sain kiinni netissä seksisivujen käytöstä ja jutteluista muiden naisten kanssa .Sivu oli naisilta jotka antavat piristystä elämään seksin muodossa. Meillä oli kauhee riita ei tunnustanut heti mutta kuitenkin sitten tunnusti asian. Nyt luotto sitten aika huono ja en tiedä käykö sivuilla vielä koska nyt tajuaa poistaa ne sivut jos käy. Mun itsetunto aika alhaalla inhoan itseäni. En tiedä mitä tehdä .? Meidän olis kuitenkin jutttelemassa käydä jossakin yhdessä.auttasko se tilnateeseen. Tunteetkin kuolee tälläisessä tilanteessa tullut jo pientä sellaista inhoa joissakin kohdin.MInua pelottaa tilanne.

Pysähdyksissä, 57 vuotta

VASTAUS: Kiitos koskettavasta viestistäsi. Sen lukeminen tuntui sydämessäni asti. Näin mielessäni kaksi kuin eksyksissä olevaa, yksinäistä ihmistä.

Teitä yhdistää vahva side. Olette eläneet pitkään yhdessä pariskuntana ja perheenä. Te kaksi olette kuitenkin sen lisäksi jakaneet yhdessä jotain aivan erityistä. Tieto tyttärenne vakavasta sairastumisesta pysäytti siihenastisen elämänne. Sen jälkeiset kuukaudet täytti sairaus kaikkine vaiheineen, hoidot, lääkärit, sairaalat. Maailma kapeni ja rutiinit muuttuivat. Voin vain kuvitella millainen tunnemyllerrys sisällänne onkaan vallinnut. Ja sitten koitti toukokuun loppu ja kaikki taistelu yhteistä vihollistanne, syöpää, vastaan päättyi. Tuli aika palata taas ”normaaliin” elämänjärjestykseen, vaikka maailmanne oli pysähtynyt eikä mikään ollut enää niin kuin ennen.

Tämän kirjeenvaihtomme aikana on ensimmäinen surun vuosi vasta menossa. Edessä on ensimmäinen äitienpäivä ilman tytärtänne. Vuosi sitten hän oli vielä elossa, vaikkakin viimeisiä elämänsä päiviä. Suru on vielä vahvasti läsnä, ainakin hetkittäin. Olkaa siis armollisia toisillenne. Olette eläneet äärimmäisen rankkaa aikaa, sekä tyttären sairauden aikana että nyt hänen kuolemansa jälkeen.

On tavallista, että ihmiset surevat eri tavoilla. Kun yhteinen suru meinaa musertaa alleen, on joskus vaikeaa jakaa sitä yhdessä sen kaikkein läheisimmän kanssa. Kuulostaa siltä, että te olette molemmat käpertyneet yksin oman surunne kanssa ettekä ole osanneet sitä toistenne kanssa jakaa. Se on hyvin ymmärrettävää. On vaikeaa puhua, kun tuntuu, ettei ole sanoja ja pelkää, ettei toinen ymmärrä. Surun lisäksi teillä on todennäköisesti monenlaisia muitakin tunteita: syyllisyyttä, vihaa, epätoivoa, katkeruutta jne. Voi olla, että näiden raskaiden tunteiden kanssa pärjääminen on niin rankkaa, että kaikki energia tuntuu menevän omaan selviytymiseen. Silti, voi olla, että molemmat teistä toivoisitte, että toinen huomaisi kärsimyksenne ja tulisi lähelle ja lohduttaisi.

Kun toisen lähelle on, syystä tai toisesta, vaikeaa mennä, olette molemmat valinneet erilaiset tavat selvitä yksin. Mietin, onkohan miehesi käyminen netin seksisivuilla hänen tapansa selvitä. Luulen, että hän kaipaa läheisyyttä, kosketusta ja hellyyttä. Netin kautta saatava lohtu on kylmää ja etäistä, vain korvike oikean naisen lämmölle, mutta joskus se voi tuntua ainoalta vaihtoehdolta. Se, että tämä satutti sinua, kertoo minulle siitä, että miehesi ei ole sinulle yhdentekevä, vaan välität hänestä edelleen paljon. Toivottavasti miehesi ymmärtää tämän myös. Samaa kertoo myös se, että kirjoitit meille. Sinulla on vielä toivoa ja tahtoa saada asiat korjattua. Se on tärkeää. Hienoa, että otit ensimmäisen askeleen kohti muutosta ja kirjoitit Suhdeklinikkaan!

Luuletko, että voisit katsoa miestäsi niin, että näet hänessä ihmisen, joka on kulkenut läpi saman helvetin kuin sinäkin ja yhä vielä taistelee kohti tavallista, hyvää elämää, niin kuin sinäkin? Olette taistelutovereita, jotka sodan jo päätyttyä vielä horjuvat taistelukentällä jäljelle jääneitä palasia kokoillen. Vain te kaksi tiedätte, mitä kaikkea olette käyneet läpi. Vaikka molemmilla teillä on omat henkilökohtaiset kokemuksenne ja tunteenne, niin kukaan muu kuin oma puolisonne ei koskaan tule samalla tavalla ymmärtämään, mitä kaikkea olette kokeneet. Tämän vuoksi olisi surullista, jos tyttärenne kuoleman lisäksi menettäisitte vielä toisennekin.

Menkää ehdottomasti juttelemaan ulkopuolisen kanssa! Tie toisen luo, kun omakin sydänkin on vielä niin haavoilla, voi olla vaikeaa löytää ilman apua. Kirkon perheneuvonnasta saa maksutonta ja asiantuntevaa apua. Toki voitte myös käyttää yksityisiä pariterapeutteja. Voisitkohan näyttää tätä vastaustani miehellesi? Sillä tavalla voisitte alkaa pienin askelin etsiä tietä toistenne luokse.

Toivon teille sydämestäni kaikkea hyvää, uskoa, toivoa ja rakkautta,
lämpimin ajatuksin Paula, perheneuvoja