KYSYMYS: Olen seurustellut puolisoni kanssa kaksi vuotta. Hän käyttäytyi suhteen alussa agressiivisesti minua kohtaan, mutta ei koskaan lyönyt. Puoli vuotta sitten tilanne kärjistyi niin, että hän otti minua rinnuksista kiinni ja heitti maahan. Jätin hänet yöllä. Olimme todella humalassa.
Lähdin kotoa ja eksyin vanhalle tutulleni. Tuttuni oli joskus kiinnostunut minusta ja päätti käyttää tilanteen hyväksi ja houkutella minut (olin sekaisin, humalassa ja shokissa) sänkyyn kanssaan. En muista koko tapahtumasta mitään muuta kuin sen, että makasin selälläni lasittunut katse silmissä ja toivoin, että kaikki on vain pahaa unta.
Palasin kotiin muutaman päivän päästä ja yritimme sopia asian. Kysyin aloitetaanko seurustelu uudelleen ja aloitetaan kaikki alusta ja sain myöntävän vastauksen. Nyt kaikki on todella hyvin, hän sai apua ongelmiinsa ja on kuin uusi ihminen. Olenko pettänyt? Pitääkö minun kertoa, mitä tapahtui sinä yönä? Usein en edes ajattele asiaa, mutta joskus se vaivaa. Kiitos.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi! Kirjoitat parisuhteesi vaikeuksista, joihin on liittynyt puolisosi aggressiivista käytöstä. Kerrot tilanteen kärjistyneen jopa siihen, että puolisosi kävi sinuun käsiksi, mikä rikkoo fyysisen koskemattomuuden rajat. Viestistäsi tulee vaikutelma, ikään kuin vähättelisit alkuajan tilannetta kirjoittamalla, ettei puolisosi ole lyönyt sinua koskaan – ja että käsiksi käyminen johtui humalatilasta. Toisaalta puolisosi jättäminen väkivaltaisen episodin yhteydessä kertoo siitä, miten haavoittavana olet kokenut tilanteen. Olen iloinen siitä, että kirjoitat puolisosi hakeneen apua käytökseensä. Et kerro kuitenkaan tarkemmin, miten käsittelitte yhdessä aggressiivisia tilanteita palattuanne yhteen. Pidän tärkeänä suhteenne kannalta, että teillä kummallakin olisi riittävästi ymmärrystä siitä, mikä johti väkivaltaan suhteenne alussa.
Kirjoitat samalla myös siitä, miten päädyit puolison jätettyäsi sänkyyn vanhan tuttusi kanssa. Tilanne oli sinulle traumaattinen, mikä tulee puhuttelevasti esiin viestissäsi. Muistat tilanteesta vain sen, että toivoit sen päättyvän kuin pahan unen. Kenen puoleen olet voinut kääntyä tämän asian kanssa? Löytyisikö läheltäsi joku ihminen, jonka kanssa voisit jakaa tämän vaikean asian, niin ettet joutuisi kantamaan sitä yksin? Murehdit myös sitä, tulisiko sinun kertoa tapahtuneesta puolisollesi. Kysymykseesi on vaikea vastata yksiselitteisesti. Haastaisin sinua miettimään, mitä merkitystä sinun ja suhteenne kannalta on sillä jos kerrot; entä jos jätät kertomatta?
Kirjoitat, että sinä teit aloitteen seurustelun ja kaiken aloittamisesta uudelleen. Puolisosi on ollut valmis tähän kanssasi. Jään pohtimaan viestisi äärellä, oletko sinä voinut tulla riittävästi sinuiksi kaiken tapahtuneen kanssa, niin että voisit olla vapaa nauttimaan tästä hetkestä ja tulevaisuudesta?
KYSYMYS: Hei, olen kolmen pojan äiti, joista nuorin on puolivuotias, olen siis vielä kotosalla. Minulla ei ole mitään eikä ketään..
En tiedä jaksanko enää olla ylikäveltävä piika, yritän olla suhteessa vain lasten takia, tiedän ettei se kannata, mutta pelkään, että mies keksii jotain jos lähden. Asumme pienessä kaupungissa, jossa apua ei paljoa ole..
Olen joskus miettinyt, että tekisin lastensuojeluun ilmoituksen miehestäni, mutta pelkään että hän saa tietää. Minulla ei ole ajokorttia, olemme vain kotona. Tuntuu hullulta, että jäätyäni äitiyslomalle minusta tuli pelkkä palvelija ja kaiken maksaja.. Ja arvoni nousisi, kun menen takaisin töihin, että pystyn maksamaan enemmän.. En jaksaisi kymmenen vuoden jälkeen enää käskeä, ja toivoisin että hän välittäisi lapsistaan..
VASTAUS: Kerroit kirjeessäsi koskettavasti omasta ja perheesi haastavasta tilanteesta. Arki pienten lasten lasten kanssa voi olla joskus hyvinkin uuvuttavaa. Lapset tarvitsevat molempien vanhempien huomion, läsnäolon ja sitoutumisen vanhemmuuden tuomaan vastuuseen. Aika on monesti tiukilla ja parisuhdekin joutuu koetukselle. Tällaisessa haasteellisessa elämäntilanteessa turvaverkko ainakin jossakin muodossa tulee todella tarpeeseen. Vaikka lapset toisaalta tuovat iloa ja paljon hyvää myös vanhempien elämään, kummankin vanhemman on voitava välillä vähän hengähtää. Jos parisuhteelle ei riitä aikaa, puolisot etääntyvät helposti toisistaan. Jokainen tarvitsee omaakin aikaa, harrastuksia ja ystävien seuraa.
Kirjeesi perusteella sain kuvan että koet ettei puolisosi sitoudu riittävästi perheenne arkeen. Sinusta tuntuu ettei hän arvosta sinua ja työpanostasi. Koet myös ettei hän välitä lapsistaan. Kirjeestäsi välittyy paitsi huoli lapsistasi, myös kokemasi pelko: mitä mies tekee jos lähdet, miten hän reagoi jos saa tietää sinun tehneen lastensuojeluilmoituksen. Sain kuvan että olet hyvin yksin etkä koe saaneesi apua.
Minusta on tärkeää että kuuntelet itseäsi ja omaa jaksamistasi. Yli voimiensa ei kenenkään tarvitse yrittää selvitä. Huoltensa kanssa ei tarvitse jäädä yksin. Koetko voivasi hakeutua avun piiriin kotikaupungissasi? Oletko puhunut tilanteestanne esimerkiksi lastenneuvolassa? Jos koet ettei miehesi kuule eikä näe väsymistäsi ja huoltasi lapsista, sinun kannattaa esimerkiksi ottaa elämäntilanteenne puheeksi neuvolassa, jossa puolivuotiaan kanssa varmaankin käyt. Jos kerrot avoimesti uuvuttavasta arjestanne, turvaverkon puuttumisesta ja huolestasi lapsista, neuvolassa osataan parhaiten auttaa teitä. Kirkon perheneuvonnasta voitte myös saada apua niin parisuhteen kuin koko perheen pulmiin.
Olet miettinyt myös lastensuojeluilmoituksen tekoa. Se tehdään aina lasten parhaaksi, ei toista vanhempaa vastaan. Ehkäpä voisit ottaa asian puheeksi neuvolassa? Siellä voisit yhdessä henkilökunnan kanssa arvioida mikä olisi lapsille ja koko perheellenne paras polku eteenpäin.
Kannustan sinua lämpimästi hakemaan ulkopuolista apua!
KYSYMYS: Hei, mielessä on vaan joka päivä ero! Olemme olleet 11 vuotta yhdessä, josta 8 aviossa.
Alusta asti on ollut samat ongelmat; miehen juominen ja miehen narsistiset piirteet. Ostin pari vuotta sitten oman asunnon, joka nyt on tyhjillään, en ole ollut siellä kuin muutaman kuukauden.
Mies on vähintään neljä iltaa viikossa humalassa. Hän on nyt eläkkeellä ja minä olen illat töissä, joten useinkaan mies ei ole edes kotona kun tulen töistä, hän mielellään kulkee yksin kaupungilla kaupoissa ja kahvilla, usein saan tulla tyhjään asuntoon, kun miestä ei kiinnosta ajatella että vaimo pääsee töistä ja vois ehkä olla silloin kotona kahvien kanssa.
Mies on todella auttavainen kun on kyse muista, etenkin vieraista naisista, mutta minulle on monta kertaa ilkeä ja monet kerrat tehnyt ilkeitä temppuja esim. lähtemällä viikonloppuna yksin kapakkaan ja jättää vaimon yksin kotiin.
Väkivaltaakin on ollut, viime aikoina ei kylläkään, mutta hän on humalassa arvaamaton ja pitääkin varoa puheita silloin.
Mies tykkää katsoa pornoa ja alastonkuvia eikä mielestäni huomioi vaimoa, vaan on kiinnostunut katselemaan vieraita, mikä loukkaa minua. Hän on tallentanut silikonitissipimujen kuvia koneelle ja varmaan niitä sitten katselee kun olen töissä, loukkaavaa.
Kun ostin oman asunnon ei hän luvannut edes vähentää juomista, silläkin uhalla että vaimo lähtee. Olenkin miettinyt, että tuskin hän minusta välittää, jos ei ole valmis edes yrittämään. Hän ei voi mistään ongelmista puhua ja emme siis paljonkaan puhu keskenämme, mutta sitten kyllä kavereiden ja ihan vieraiden ihmisten kanssa juttua riittää.
Onko ero ainoa ratkaisu, koska miestä ei kiinnosta tehdä parisuhteen eteen mitään… Olen niin kyllästynyt katsomaan humalaista ja usein meillä on iltaisin hiljaista, kun menen makuuhuoneeseen katselemaan tv:tä ja mies katsoo olohuoneessa ja juo kaljaa ja usein sammuu sohvalle. Siitä on kaukana kiva yhdessäolo.
VASTAUS: Hyvä ystävä,
Kovin tuli alakuloinen olo kun luin kirjeesi. Toisaalta minussa heräsi kiinnostus, millainenhan olisi miehesi kertomus, jos häneltä kysyttäisiin, millainen avioliitto teillä on ja onko hän siihen tyytyväinen. Jäin miettimään mihin kipuun hän tarvitsee jatkuvaa humaltumista.
Kuitenkin nyt on kysymys sinusta ja sinun jaksamisestasi. Ilmeisesti teillä on ollut parempia vaiheita, kun olette pysyneet yhdessä ja kolmen yhdessäolovuoden jälkeen halusitte sitoutua toisiinne solmimalla avioliiton. Tänä päivänä parisuhteenne ei ole tyydyttävä. Kärsit monestakin syystä.
Yritin etsiä kertomuksestasi kohtia, jotka viestittäisivät jostain myönteisestä välillänne. Niitä ei löytynyt. Hyvällä tahdolla voi tulkita, että maininta miehen avuliaisuudesta pitää sisällään myös sen, että avuliaisuus kohdistuu joskus myös sinuun ja kotiin.
Olet loukattu ja loukkaantunut monella tavalla ja jatkuvasti. Olet kovin yksin avioliitossasi. Niin on myös miehesi, mutta eri syistä. Hankit asunnon ehkä toiveena, että mies heräisi huomaamaan, että voi menettää sinut ja avioliiton. Mikä sai sinut jäämään kotiin? Mikä pitää teitä yhdessä? Ehkä toivo paremmasta ja joskus välillänne ollut rakkaus.
Millaista elämänne tulee olemaan vuoden kuluttua? Entä viiden vuoden? Mikä on kurjin kuvitelmasi? Mitä se voisi olla parhaimmillaan? Kumpi vaihtoehto on todennäköisempi toteutumaan? Mitä pitäisi tapahtua, että voisit elää tässä suhteessa tyydyttävää elämää ja pysyä mieleltäsi terveenä? Mitä tarvitset lähteäksesi suhteesta?
Näyttää siltä, että sinä olet teidän suhteessanne se, joka joutuu määrittelemään sen, millaista elämää haluaa elää, millaista elämää jaksaa elää. Olet ainakin kyselyn alussa kun olet lähettänyt kirjeesi. Ehkä olet kysellyt jo vuosia, mutta et ole osannut antaa itsellesi vastausta. Kun aika on kypsä, mielessäsi olet valmis tekemään päätöksen joko jäämisestä tai lähtemisestä. Silloin sinulla on voimaa myös toteuttaa se.
Toivon sinulle ajatusten ja toiveiden selkiytymistä ja sellaista elämää, jossa voisit elää arvostettuna ja rakastettuna.
KYSYMYS: Olen 29-vuotias nainen ja ollut naimisissa 2,5 vuotta. Suhde alkoi etäsuhteena, koska mies asui toisessa maassa, ja seurustelua kesti monta vuotta. Pidättäydymme yhdynnästä ennen avioliittoa hänen uskonnollisen vakaumuksensa perusteella, vaikka jonkinasteista esileikin tyylistä seksuaalista käytöstä esiintyi.
Itselläni on ollut nuorempana seksisuhteita muiden kanssa, vaihtelevalla menestyksellä. Minusta tuntuu, että olisin ollut valmis menemään kihloihin ennen kuin hän oli, joten kun vihdoinkin menimme kihloihin, tuntui että oli jo korkea aika. Naimisiin menimme vähän yli vuoden kuluttua kihlauksesta, noin puoli vuotta sen jälkeen, kun mieheni oli muuttanut Suomeen.
Ensimmäinen seksikerta oli kömpelö ja vähän sattui. Ajattelin, että se paranee siitä ajan myötä, mutten jatkossakaan osannut nauttia seksistä ja usein yritämme yhdyntää ennen kuin olen tarpeeksi kostunut. Usein yhdyntä kestää liian pitkään eikä kumpikaan saa orgasmia. En voi ilmaista olevani kiihottunut koska hyvin harvoin olen, ja sekin lopahtaa kun seksi kestää liian pitkään. En ole koskaan saanut yhdynnästä orgasmia kenenkään kanssa, ja mieheni kanssa en millään tavalla. Vibraattorilla voisin saada, mutta hän ei ole koskaan osoittanut kiinnostusta käyttää seksileluja yhdessä.
Nimimerkki Pettynyt
VASTAUS: Hyvä Pettynyt
Kerrot avoimesti ja rehellisesti parisuhdettanne vaivaavasta arasta aiheesta: kumpikaan teistä ei ole löytänyt nautintoa seksistä. Kerrot myös, että et ole löytänyt sitä aikaisemmistakaan suhteistasi.
Mietit, mitä tehdä kun seksi ei kiinnosta? Mistähän kaikesta mahtaa olla kysymys? Oletteko pystyneet puhumaan toisillenne siitä, miltä seksi tuntuu, mitä toivotte, kaipaatte ja haluatte? Mihin olette pettyneitä ja mikä voisi auttaa teitä pettymysten yli? Miten suuria paineita teillä mahtaa olla yhdynnän "onnistumisesta"? Onko onnistumisen mittari teille se, että molemmat saavat orgasmin? Pakonomainen tarve onnistua voi johtaa liialliseen yrittämiseen niin, että halu lopahtaa molemmilta.
Seksuaalisuus menee niin syvälle tunteisiimme ja ajatuksiimme, että siitä ei ole helppoa puhua. Aina kun ei itsekään tiedä, mitä toiselta ja seksiltä haluaa. Millaisia kokemuksia teillä on elämänne varrelta seksistä ja seksuaalisuudesta? Millä tavalla miehesi uskonnollinen vakaumus vaikuttaa siihen, mikä seksissä on hänen mielestään luvallista ja mikä ei? Entä mitä sinä ajattelet siitä? Oletteko saaneet kasvaa rauhassa seksuaalisesti vai onko kasvuanne jollain tavalla häiritty?
On tärkeää oppia tuntemaan oma seksuaalisuutensa: Mikä tuo minulle mielihyvää, mistä kiihotun, mikä auttaa pitämään kiihottumista yllä, ja mikä johtaa lopulta orgasmiin. Orgasmia voi opetella. Vaikka miehesi ei ole innostunut seksileluista, olisiko mahdollista, että sinä käyttäisit niitä apuvälineenä oman seksuaalisuutesi etsimisessä? Miten miehesi mahtaisi suhtautua siihen? Entä saako miehesi orgasmin itse ilman sinua? Mikä auttaisi häntä saamaan orgasmin yhdynnän aikana?
Seksi on aikuisten leikkiä. Miettikää, millä tavalla te voisitte löytää leikinomaisuuden puurtamisen sijasta. Aina yhteisen leikin ei tarvitse johtaa yhdyntään. Läheisyys ja hyväilyt voivat riittää kokemukseen, että olemme toisillemme tärkeitä. Ehkäpä voisittekin yhteisestä sopimuksesta lakata joksikin ajaksi yrittämästä yhdyntää ja olla vain lähekkäin, kuulostellen, miltä toisen läheisyys omassa kehossa tuntuu.
Jos seksistä puhuminenkin tuntuu kahdestaan mahdottomalta ajatukselta, älkää epäröikö hakea apua. Kokenut seksuaali- tai pariterapeutti voi auttaa teitä ilmaisemaan toisillenne näitä usein vaikeasti sanoitettavia tunteita ja ajatuksia.
Toivon, että yhteinen matkanne itsenne ja toistenne tuntemiseen saa jatkua ja syventyä
KYSYMYS: Perheessä eletään ruuhkavuosia. Lapset on pieniä, vauvakin viisi kuukautta, mutta meillä riidellään liikaa tai ainakin tuntuu riitaiselta. Ollut ehkä liiankin helppoa aikaisemmin. Nyt rahahuolia, kiirettä, omia toiveita, yhteisiä toiveita, toiveita toiselle. Liikaa monenlaista. Viimeinen, ehkä isoin ongelma on, että emme saa mitä haluamme. Emme ehdi mitä haluaisimme. Ja ikävintä, että tarvitsisimme toiselta tukea moniin eri asioihin, joita joudumme tai haluamme tehdä, mutta toinen ei ehdi tai jaksa kannustaa tai tukea puolisoa.
Apua tarvitaan! Eilen sanoin puolisolleni: “meillä on mun mielestä neljä vaihtoehtoa: minä tarviin apua tai sinä tarviit apua tai me tarvitaan apua tai tässä rämmitään ja selvitään tai ei”.
Puolisoni ei halua puhumaan vieraalle ihmiselle omia asioita. Tuntisi olon ikäväksi, jos joku kyselisi jotain. Itse olen valmis ja halukas yksin tai yhdessä tai päästän mielellään puolisoni yksinkin minne vaan saamaan apua.
VASTAUS: Tuntui toiveikkaalta lukea tätä lähettämääsi kysymystä. Siinä on jotakin päättäväistä. Kuvaisin sitä halulla taistella sen puolesta, minkä koet itsellesi tärkeäksi ja arvokkaaksi. Elätte juuri sitä vaihetta vauvaperheessänne ja parisuhteessanne, jolloin tuntuu, että aika ei riitä mihinkään. Lapsiperheen arjen pyörittäminen vie voimia. Taloudelliset vaikeudet stressaavat ja saattavat kiristää pinnaa myös parisuhteessa. Riidat saavat helposti potkua kiireestä, väsymyksestä, asioiden paljoudesta ja huolista.
Hyvänä ja kannustavana asiana pidän sitä, että teillä on yhteisiä ja toisianne koskevia toiveita henkilökohtaisten toiveittenne lisäksi. Mielestäni se kertoo jotakin suhteenne jatkuvuudesta ja tahdostanne sitoutua toisiinne. Mitä siitä ajattelet? Pohdit, että viimeisin isoin ongelma on kenties siinä, että ette saa, ettekä ehdi sitä mitä haluaisitte. Jäinkin miettimään, miten se helpottaisi elämäänne, että saisitte haluamanne? Auttaisiko se jaksamaan paremmin yhteistä arkea?
Joskus hyvällä arkielämän organisoinnilla, vastuiden jakamisella ja molempia tyydyttävillä sopimuksilla päästään sitä kohti, mitä halutaan. Toisaalta olisiko tässä elämäntilanteessanne hyvä jättää asiat hautumaan ja ottaa ne esiin sitten kun niiden toteuttamiseen on realistisemmat mahdollisuudet? Sen aikaa voisi pyrkiä nauttimaan niistä asioista, jotka perheessänne ja parisuhteessanne on kohdallaan juuri nyt.
Kirjoittamasi pohjalta voisin ajatella, että parisuhteessanne on paljon hyvää vuorovaikutusta, joka sisältää molempien toiveiden, odotusten ja tarpeiden jakamista. Ratkaisemattomienkin pulmien kanssa voi oppia elämään. Keskinäisissä ristiriidoissa on tärkeää, että niistä voidaan keskustella meidän yhteisinä ongelmina, jotka sitten aiheuttavat molemmissa erilaisia tunteita.
Kirjoitat painokkaasti, että tarvitset/tarvitsette apua. Parisuhteenne on merkityksellinen sinulle ja miehellesi! Jos miehesi ei ole vielä halukas lähtemään kanssasi ammattiauttajalle, voit hakeutua avun piiriin yksinkin. Sekin voi auttaa teitä molempia, että pääset keskustelemaan ongelmistanne ulkopuolisen kanssa. Voit ottaa yhteyttä esimerkiksi lähimpään Perheasiain neuvottelukeskukseen. Aloitteellisuutesi yhteisten asioiden puolesta saattaa rohkaista myös miestäsi lähtemään liikkeelle.
KYSYMYS: Olemme olleet mieheni kanssa kymmenisen vuotta yhdessä ja meillä on pienet lapset. Lasten saannin myötä suhteemme arkipäiväistyi, totta kai. Samoihin aikoihin miehelläni oli työelämässä pahoja vastoinkäymisiä, jotka johtivat vaikeaan henkilökohtaiseen kriisiin. Hoidin kotona pieniä lapsiamme ja tunsin miten etäännymme mieheni kanssa.
Mieheni mieliala oli ärtyisä, hän oli enimmäkseen huonolla tuulella eikä halunnut viettää aikaa kanssani. Olin huolissani, kehotin miestäni hankkimaan kriisiinsä keskusteluapua ja yritin puhua hänen kanssaan perheen ja parisuhteen asioista. Keskusteluhteys minun kanssani oli olematon. Olin paljon yksin lasten kanssa ja huolissani mieheni hyvinvoinnista. Ajattelin hänen olevan pahasti masentunut tai muuta. Suhteemme onnetonta tilannetta oli kestänyt yli vuoden kun sain houkuteltua mieheni parisuhdeterapiaan. Keskustelut kotona johtivat aina riitaan ja mieheni oli kylmä ja tyly minua kohtaan.
Terapiassa mieheni ei juuri halunnut puhua, mutta kotona tilanne alkoi hieman muuttua. Aloimme pikku hiljaa lähentyä toisiamme ja luulin kaiken kääntyvän hyväksi, kunnes mieheni tunnusti, että hän on pettänyt minua.
Uskottomuus oli alkanut vuotta aikaisemmin ja mieheni mukaan hän oli itse lopettanut suhteen. Mieheni oli todella katuvainen, itkikin. Hän sanoi, ettei olisi halunnut kertoa minulle koskaan, mutta ei voinut elää valheessa. Hän halusi jatkaa yhdessä ja annoin siihen mahdollisuuden. Suhteemme on sen jälkeen muuttunut paremmaksi.
Miehestäni näkee, että hän katuu todella ja haluaa hyvittää tekonsa. Emme jatkaneet parisuhdeterapiaa uskottomuuden paljastumisen jälkeen, olisin itse kaivannut apua, mutta asiasta puhuminen ulkopuolisen kanssa oli miehelleni liian vaikeaa. Kahden kesken olemme tapahtuneesta puhuneet paljon. Tästä on kulunut nyt aikaa vuosi. Asiat ovat periaatteessa parempaan päin, en vaan saa uskottomuutta mielestäni. Ajattelen asiaa joka päivä. Haluaisin antaa anteeksi, mutta en tiedä miten sellaista asiaa voi todella sydämessään antaa anteeksi. Koen myös, että vaikka parisuhteemme voi taas paremmin kuin ennen, niin uskottomuus on haavoittanut avioliittoamme syvästi. Vihkivalojen rikkominen tuntuu minusta aivan lohduttomalta.
Kuinka voin jättää asian taakseni, antaa anteeksi ja jatkaa yhdessä eteenpäin?
VASTAUS: Olette onnistuneet monessa asiassa. Ylititte ison kynnyksen ja lähditte pariterapiaan. Onnistuitte parantamaan suhdettanne. Sen jälkeen, kun suhde alkoi tuntua paremmalta, mies halusi luurangot pois kaapista, ja tunnusti uskottomuuden. Sinä annoit hänelle ja teille uuden mahdollisuuden. Sen jälkeen asiat ovat edelleen menneet parempaan suuntaan. Onnittelen teitä näistä asioista!
Mutta sitten kysymykseesi: kuinka voit jättää miehen uskottomuuden taakse, antaa anteeksi ja jatkaa yhdessä? Ensinnäkin: Anteeksiantaminen ei ole samaa kuin unohtaminen. Joitakin asioita ei voi unohtaa koskaan. Anteeksiantaminen ei ole myöskään hyväksymistä: sinun ei tarvitse hyväksyä miehesi tekoja. Anteeksiantaminen on enemmän: se on toisen ihmisen tekojen taakse katsomista. Se on sitä, että vaikka et hyväksy miehesi uskottomuutta, hyväksyt kuitenkin sen, että hän ei ole täydellinen. Voitko hyväksyä sen tosiasian, että hän on tehnyt pahan virheen. Hän on loukannut sinua pahimmalla mahdollisella tavalla.
Pitkässä parisuhteessa joutuu antamaan anteeksi monia asioita, koska tavalla tai toisella molemmat tulevat loukanneeksi toista tahallaan tai vahingossa. Epätäydellisyyden hyväksyminen on vaikeaa, itsessä ja toisessa. Väärien tekojen takana on kuitenkin ihminen, joka on paljon muutakin kuin yksittäiset väärät ja vahingolliset teot.
Anteeksiantaminen tällaisessa asiassa ei yleensä tapahdu kerralla, vaan se on pitkä prosessi. Pikkuhiljaa voi oppia näkemään toisessa muutakin, kun pahan teon. Itsellekin on annettava aikaa. Harmi, että miehesi ei suostunut käsittelemään uskottomuutta terapiassa, kolmannen henkilön läsnä ollessa. Minusta hän olisi ollut sen Sinulle velkaa.
Uskottomuus on sitä, että parisuhteeseen otetaan kolmas. Joskus ihminen tarvitsee sitä tietoisesti tai tiedostamatta. Tuo kolmas voi olla muutakin kuin ihminen: se voi olla työ, harrastus, alkoholi, pelaaminen, nettiyhteisöt…. Mikä tahansa, mikä saa toisen tuntemaan, että nyt minä jään toiseksi, joku kolmas on tullut väliimme. Silloin kun tuo kolmas on ihminen, jonka kanssa on intiimi fyysinen tai henkinen suhde, loukkaavuus on paljon suurempaa. Kukaan ei voi vaatia sinua antamaan anteeksi ja jatkamaan yhdessä. Valinnan oikeus ja vapaus on sinulla. Mielestäni olet tehnyt hyvän valinnan, kun olet päättänyt, että haluat antaa anteeksi ja haluat nähdä uuden mahdollisuuden. Eroaminen ei ole siinä mielessä hyvä ratkaisu, että se ei millään tavoin poista tapahtunutta. Vaikka eroaisitte, tulisit aina muistamaan, miksi se tapahtui. Yhdessä jatkaessanne sen sijaan saatte mahdollisuuden korjata suhdettanne paremmaksi ja osoittaa keskinäistä arvostusta. Se voi olla niin sanottu korjaava kokemus. Silloin tärkeintä on se, että haluaa antaa anteeksi ja haluaa luottaa. Vaikka ei vielä pystyisikään.
Uskottomuuden jälkeen ei ehkä pitäisi niinkään miettiä yhdessä jatkamista vaan kokonaan uutta alkua. Kirjoitit vihkivalojen rikkomisesta, kuinka pahalta se tuntuu. Vihkivalan ja lupaukset voi uudistaa. Asian käsittely pariterapiassa ei ole vieläkään myöhäistä. Voitte aloittaa yhdessä uuden parisuhteen. Aivan kuin uuden luvun kirjassa. Siinä ole uskottomuutta eikä pettämistä, koska menneisyys on vain harjoittelua, ja virheet ovat oppimista varten.
KYSYMYS: Olemme olleet parisuhteessa vähän päälle kaksi vuotta, iältään olemme 30- (minä) ja 27-vuotiaat. Lapsia meillä ei ole. Asuttiin tänä vuonna puoli vuotta myös yhdessä, kunnes jouduttiin muuttamaan erilleen hänen lähtiessä muualle opiskelemaan. Itse en voinut lähteä mukaan omien opintojeni takia. Meistä kummastakin tuntuu, että ollaan sielunkumppanit toisillemme. Osoitamme hellyyttä ja rakkautta sanoin ja teon (silloin kun on aikaa).
Ongelmana parisuhteessamme on se, että olemme niin eri elämäntilanteessa. Itse olen seurustellut aikaisemminkin ja hänelle tämä on ensimmäinen suhde. Huonoina hetkinä hän tuntee mustasukkaisuutta eksiäni kohtaan ja miettii, olisiko helpompi olla neitsyen kanssa, lisäksi miettii omaa nuoruuttaan, että ratkeaisiko kaikki hänen ongelmat, jos viettäisikin nyt villiä nuoruuttaan. Itse taas huonoina hetkinä mietin, että olisiko helpompi olla ihmisen kanssa joka on seurustellut, kaikki ei olisi uutta sekä olisi myös löytänyt jo edes vähän itseään. Nämä samat ongelmat ovat tulleet usein esille parisuhteemme aikana, ja olemme yrittäneet käsitellä ne aina silloin, mutta emme näköjään ole onnistuneet.
Lisäksi mieltäni painaa se, että suhteen alussa (melkein vuosi oltuamme yhdessä), hän kertoi miten häntä häiritsee ajatukset muista naisista: himoitsee ja haluaisi kokeilla muita. Tuosta asiasta kuitenkin selvittiin jotenkin, vaikka nyt jättikin minuun jäljen. Kunnes asia tuli uudestaan esille viime keväänä. Hänellä on ollut naispuoleisia ystäviä ja on kovaan ääneen minulle selitellyt ja vakuutellut, että ovat vaan ystäviä harrastuksien/työn takia. Jossain vaiheessa oli yhden naisystävän luona yötä känniseikkailujen takia, ei ollut pettänyt.. Mutta kuitenkin tämä sattui minuun hyvin pahasti. Lisäksi jossain vaiheessa tuli ilmi, että hän onkin saattanut himoita niitä naisia, siksi on kovasti selitellyt minulle (ja varmaan itselleenkin).
En tiedä olenko ollut liian kiltti, vai mikä siinä on, mutta olen kuitenkin antanut nuo asiat anteeksi (tai niin ainakin luulin). Ollaan yritetty käsitellä noita asioita, puhua toisillemme miltä tuntuu. Olen antanut aikaa ja mahdollisuutta tälle suhteelle, koska kuitenkin rakastetaan toisiamme. Ja silloin kun noita mörköjä ei ole putkahtanut esille, meillä on mennyt tosi hyvin, rakastetaan toisiamme ja ollaan tehty mukavia asioita yhdessä.
Nyt pari viikkoa sitten kuitenkin itselle tuli mitta täyteen. Hän kertoi enemmän noista huonoista hetkistään, jolloin hänelle tulee mieleen tuo nuoruuden kaipuu sekä mustasukkaisuus. Noiden keskusteluiden myötä tuntui, että joku osa minusta kuoli. Usko meihin ja yhteiseen tulevaisuuteen katosi. Liika on liikaa. Sanoin, että meidän on parempi erota. Ei tästä suhteestamme tule mitään. Ei kuitenkaan erottu (vielä?), vaan nyt on oltu jossain ihme välitilassa. Paljon ollaan puhuttu, ja yritetty olla rehellisiä. Tunteet tuntuu vaihtelevan erosta taisteluun pelastaa parisuhteemme. Ollaan myös juteltu muillekin tästä.
Olo on hyvin turta, en tiedä mikä on se oikea tunne mihin tarttua. Tällä hetkellä odotellaan aikaa parisuhdeneuvojalle. Hän ajattelee, että haluaa käydä neuvojalla itsensä takia ja itsellä taas sen takia että haluaisin pelastaa parisuhteen (kuitenkin olen hyväksynyt senkin mahdollisuuden jos tästä ei tulekaan mitään). Minä en kuulemma saa odottaa turhia, hän ei voi luvata minulle mitään (ettei tulisi turhia paineita, pelkää sitoutua täysin). Enhän minäkään voi nähdä tulevaisuuteen, mutta olen valmis yrittämään. Viime viikonloppuna sanoin hänelle, että itse haluaisin yrittää (taistellla hänestä) sekä olen valmis antamaan hänelle aikaa. Nyt mietin, että oliko tuo sittenkään viisas ratkaisu. Pystynkö olemaan sydän auki, kun hän on hyvin etäinen? Olisiko parempi sittenkin jatkaa eteenpäin? Mietin itse sitä, että pitäisikö pitää pientä taukoa.
Summa summarum: En tiedä onko menneisyytemme (yhteinen ja erikseen) jättänyt meihin niin syvät jäljet, että saisimme pelastettua suhteemme. Ja onko se edes sen arvoista. Tiedän myös sen, ettei suhtautumiseni asioihin ole välttämättä mikään maailman paras. Kun on ollut itsellä huono hetki, en ole välttämättä nähnyt sen yli, ja olen saattanut reagoida voimakkaasti. En kuitenkaan ole hakemalla hakenut riitaa tai huutanut kurkku suorana, vaan olen saattanut vetäytyä itseeni tai kertoa huonot fiilikset hänelle. Itse kun olen päässyt tunteiden yli, kyseinen tunne on kuitenkin jäänyt hänelle.
Jos teillä on viisaita neuvoja mitä tulisi tehdä, mielellään otan neuvot vastaan. Kiitos teille jo etukäteen ja hyvää syksyn jatkoa!
Nimimerkki: Krisse
VASTAUS: Hei Krisse!
Kiitos viestistäsi. Voin hyvin kuvitella tilanteesi hankaluuden. Koette olevanne sielunkumppaneita, mutta tällä hetkellä parisuhde on ajautunut kriisiin.
Kerrot, että olette keskustelleet asioista useaan kertaan sekä kahdestaan näiden parin vuoden aikana että muidenkin kanssa. Oikein hyvä. Kuulostaa hyvältä myös se, että olette varanneet ajan parisuhdeneuvojalle. Kertomasi motiivit mennä juttelemaan ammattilaisen kanssa kuvaavat hyvin tilannettanne: miesystäväsi kaipaa apua itselleen ja kenties omien ajatustensa, tunteittensa ja tarpeittensa selvittelyyn, kun taas sinä toivot saavasi parisuhteenne pelastettua. Voi olla, että tässä on koko tilanteenne ydin.
Kuulostaa ihan viisaalta, että miesystäväsi on nyt pysähtynyt pohtimaan itseään. Voi olla, että hän arvioi nyt omaa elämäänsä kaiken kaikkiaan, parisuhdetta sen yhtenä osana. Tämä on tärkeä vaihe. Anna hänelle siihen aikaa ja tilaa. Suosittelen, että sinä tekisit samoin. Mieti, mitä elämältäsi toivot, mitä unelmoit, mitkä asiat ovat sinulle luovuttamattoman tärkeitä, mistä voit joustaa jne. Mieti, millaista kumppania toivot ja mitkä asiat ovat parisuhteessa sinulle tärkeitä. Olet sen ikäinen, että kysymys lapsista alkaa ehkä olla ajankohtainen. Ovatko toiveenne tämän asian suhteen yhteneväiset?
Itse ajattelen, että rakkauden lisäksi myös sitoutuminen on pysyvässä parisuhteessa oleellinen asia. Mitä sinä siitä ajattelet? Tällä hetkellä miesystäväsi ei omien sanojensa mukaan pysty siihen. On hienoa, että hän ilmaisee sen sinulle suoraan, niin että tiedät, mikä tilanne on.
Fakta suhteessanne on, että sinä olet kokeneempi ja hän kokemattomampi. Vaihtoehtonne ovat joko hyväksyä tilanne sellaisenaan tai muuttaa sitä jotenkin. On ihan mahdollista, että miesystäväsi kokee, että hän tarvitsee ja/tai haluaa saada enemmän kokemuksia naisista ennen sitoutumistaan. Siinä kohdassa on sinun valinnan paikkasi. Tyytymätöntä ja koko ajan ympärilleen vilkuilevaa miestä tuskin haluat. Miten mahdollinen tauko sitten vaikuttaisi suhteeseenne? Ehkä miesystäväsi sen jälkeen voisi todeta, ettei halua muita kuin sinut. Tai ehkä sinä kaiken sen jälkeen toteaisit, ettei paluuta vanhaan enää ole. Tai jotain ihan muuta. Voi olla, että helppoa ja molempia tyydyttävää vaihtoehtoa tässä ei ole helppoa löytää.
Kerrot omasta suhtautumisestasi huonoihin fiiliksiin. Kerrot, että olet joko vetäytynyt itseesi tai kertonut tunteistasi hänelle. Mielestäni se, että hetkeksi vetäytyy miettimään omia tunteitaan ja reagointiaan ja sen jälkeen kertoo ne toiselle, on hyvä tapa. Vetäytyminen mykkäkouluun ei tietysti ole rakentavaa, mutta lyhytkestoinen itsereflektointi on.
Teidän välisessä kommunikoinnissanne huono olo on siirtynyt toiseen. Siinä voi olla kyse joko sinun tavastasi ilmaista tunteitasi tai hänen herkkyydestään ottaa ne itseensä tai jostain ihan muusta. Sinä voisit omalta osaltasi kokeilla muuttaa tyyliä, jolla ilmaiset huonoja fiiliksiäsi ja katsoa, muuttaako se lopputulosta.
Kuulostaa tosi koskettavalta kun kerrot, että vaikeita keskusteluja käydessänne osa sinusta kuoli. Olet tullut satutetuksi syvältä. Rakastaessaan ja ollessaan sydän auki toiselle ihminen on aina haavoittuvainen. Mutta onko muuta tapaa olla aidosti suhteessa? Sinä olet rakastanut, antanut anteeksi, antanut aikaa ja mahdollisuuksia suhteellenne, halunnut taistella sen puolesta. Kuulostaa siltä, että olet tehnyt osuutesi. Ehkä sinun olisikin nyt aika huolehtia itsestäsi. On tärkeää, että pidät huolta siitä, että pysyt elävänä ja suojaat itsesi siltä, ettet tule satutetuksi liikaa.
Toivon teille molemmille erikseen ja yhdessä viisautta löytää oikeat ratkaisut tulevaisuutenne suhteen.
KYSYMYS: Olen nyt seurustellut aivan ihanan miehen kanssa viisi kuukautta. Tämä on ensimmäinen seurustelusuhteeni (olen kohta 19-vuotias).
Aluksi en heti syttynyt, kun tapasimme, mutta halusin kuitenkin jatkaa tapailua, koska mies vaikutti jo silloin hyvältä tyypiltä. Olimme tavanneet netissä ja jutelleet paljon noin kuukauden ajan ennen kuin tapasimme, ja halusin tavata, koska meillä oli yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja juttu luisti erittäin hyvin.
Jatkoimme tapailua, mutta olin pitkän aikaa hyvin epävarma siitä, onko minulla romanttisia tunteita miestä kohtaan. Poikaystäväni on aivan ihana ja kaikkea mitä olen miehen haaveillut olevan. Olin kuitenkin pitkään epävarma, vetoaako hän minuun fyysisesti. En siis heti syttynyt täysin poikaystäväni ulkonäölle, mutta en halunnut sen takia jättää tapailua, koska kyseessä oli aivan ihana mies ja meillä synkkasi hyvin myös livenä.
Koska olin itse hyvin epävarma tunteistani, ajattelin paljon sitä, mitä kaverini ajattelevat poikaystävästäni ja pelkäsin että he arvostelisivat tätä. Mietin myös jonkin verran mitä kaverini tai läheiseni mahtavat ajatella poikaystäväni fyysisestä olemuksesta ja mitä jos he eivät pidä siitä (hänen ulkonäöstään ei ole siis mitään vikaa, sille ei vaan ilmeisesti voi mitään mistä piirteistä pitää). Loppujen lopuksihan tuolla asialla ei ole mitään merkitystä, varsinkaan jos rakastaa toista ja ei muutenkaan pidä jatkuvasti ajatella mitä muut miettivät.
Sorrun usein tälläiseen ajatteluun erityisesti omalla kohdallani, ja mietin mitä muut mahtavat minusta ajatella ja jopa rajoitan normaalia toimintaa sen takia. Nyt poikaystävästäni on tullut minulle erittäin tärkeä ja pidän häntä söpönä ja ihanana ja hän on sellainen ihminen kenen kanssa voisin kuvitella olevani vaikka koko loppuelämäni.
Meillä on erittäin läheinen ja hyvä suhde. Minua on kuitenkin ahdistanut suhteessa lähes koko ajan joku asia: epävarmuus omista tunteista tai se, että pelkään menettäväni poikaystäväni. Olen ollut hyvin surullinen epävarmuuden tunteista, koska en missään tapauksessa haluaisi menettää niin mahtavaa ihmistä.
Minulla on muutenkin taipumusta ahdistukseen ja asioiden ylianalysointiin ja niiden vatvomiseen niin kauan etten enää itsekään muista miten asia alunperin meni. Mietin jatkuvasti tunnenko tarpeeksi toista kohtaan ja milloin suhteessa kuuluu tuntea mitäkin. En edes ahdistuksen tunteiltani anna itselleni mahdollisuutta olla onnellinen.
Viime aikoina olen alkanut tuntea valtavaa ahdistusta ja syyllisyyttä siitä, mitä aluksi ajattelin poikaystäväni ulkonäöstä ja siitä että mietin, että mitä jos kaverini eivät pidä hänestä ja siksi lykkäsin esimerkiksi hänen kuvansa antamista kavereille. Tuntuu, että ajattelin ilkeästi ja etten ajatusteni takia ansaitse ihanaa ja välittävää poikaystävääni. Olen itkenyt asian takia useita kertoja ja ollut todella ahdistunut.
En tiedä mitä minun pitäisi tehdä, koska tunnen syyllisyyttä, ja en tiedä pitäisikö tuollaisesta asiasta kertoa poikaystävälleni. Tuntuu pahalta, koska välitän poikaystävästäni valtavasti enkä ikinä haluaisi satuttaa häntä. Tunnen myös siksi syyllisyyttä, että hän kehuu usein kuinka kaunis olen. Pelkään, että menettäisin hänet, jos hän tietäisi ajatuksistani. En tiedä miten voin päästä tämän asian yli, koska tunnen olevani asian takia kamala ihminen. Olen ajatellut niin monet kerrat etten ansaitse poikaystävääni ja minusta on tuntunut pahalta hänen puolestaan.
Jos jokin ajatus tulee vain päähän, sitä ei oikein pysty estämään, mutta tunnen silti kauheaa syyllisyyttä edellä mainitsemistani ajatuksista ja siitä jos sellaisia tulee. Tarvitsisin tähän asiantuntijan näkölukulmaa, koska asia vaivaa minua kovasti. En halua menettää tätä minulle niin tärkeää ihmistä, vaikka joskus ajattelisinkin typerästi. Kannattaako tälläisistä ajatuksista edes tuntea syyllisyyttä?
Kiitos etukäteen!
Haluaa olla onnellinen, nainen, 19
VASTAUS: Sinun ei kannata eikä tarvitse tuntea minkäänlaista syyllisyyttä omista ajatuksistasi. Perustelen tätä näkemystä kahdella tavalla.
Ensinnäkin: Kuten itse jo tiedostit, niin omia ajatuksia ei pysty estämään. Ne tulevat ja menevät. Ihminen on vastuussa vain niistä asioista, joihin voi vaikuttaa. Ajatuksiin ja tunteisiin ei voi vaikuttaa, joten niistä ei myöskään tarvitse tuntea syyllisyyttä. Tekemisiin ja sanomisiin voi vaikuttaa, ja niistä jokainen on vastuussa. Lisäksi on niin, että ajatuksilla, kuten tunteillakin, on aina joku mieli ja mielekkyys.
Toiseksi: On aivan normaalia suhteen alussa miettiä noita asioita joista kerroit. Mitä toiset ajattelevat tästä? Miten he suhtautuvat minun valintaani? Jokainen miettii tällaisia asioita, vaikka kumppani valitaan itselle, ei kenellekään muulle. Myös ulkonäkö on sellainen asia, joka suhteen alussa vaikuttaa ja mietityttää, koska toisesta ei vielä tiedä juuri muuta kuin sen, miltä hän näyttää. Myöhemmin ulkonäön merkitys useinkin vähenee, ja tilalle tulee muita asioista.
Sen sijaan, että tuntisit syyllisyyttä ajatuksistasi, voisi yrittää olla ruokkimatta tiettyjä ajatuksia. Vaikka ajatukset tulevat ja menevät, kulkevat omia polkujaan, niin meillä kaikilla on enemmän tai vähemmän tapana ikään kuin piehtaroida tietyissä ajatuksissa ja turhaan vatvoa asioita. Varsinkin silloin, kun kannattaisi antaa niiden vain mennä.
Kun seuraavan kerran huomaan vatvovasi jotain asioita ja ajatuksia, joilla perustelet itsesi kannalta negatiivisia asioita, niin yritä silloin tietoisesti pysäyttää tämä ajatuksen kulku. Sano itsellesi, että sinun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä etkä ole ansainnut rangaistusta mistään. Palauta mieleesi niitä hyviä asioita, joita sinulla on. Sinun ei myöskään tarvitse kertoa poikaystävällesi kaikista ajatuksistasi, joita sinulla on ollut. Kerro mieluummin siitä, mitä ajattelet hänestä ja teistä juuri nyt. Vain sellaiset asiat kannattaa kertoa, joilla on merkitystä teidän suhteenne kannalta. Kirjoitit kauniita asioita poikaystävästäsi ja siitä, mitä tunnet häntä kohtaan. Sellaisten asioiden kertominen on tärkeää.
Kirjoitit, että teillä on erittäin läheinen ja hyvä suhde. Sinua kuitenkin ahdistaa epävarmuus omista tunteistasi, sekä menettämisen pelko. Jossain muodossa pelko ja ahdistus kuuluvat elämään. Tuskin voi olla rakkautta ilman minkäänlaista menettämisen palkoa tai ilman minkäänlaista ahdistusta ja epävarmuutta siitä, onko tämä oikeanlaista rakkautta. Nämä tunteet pitäisi vain asettaa oikeisiin mittasuhteisiin. Oletko miettinyt perimmäistä syytä siihen, miksi et antaisi itsellesi lupaa olla onnellinen? Voi olla, että sitä syytä et löydä, vaikka kuinka miettisit. Mutta olisiko nyt kuitenkin sen luvan antamisen aika?
KYSYMYS: Kaipaisin jotain apua parisuhteeseemme. Tunnen arjen olevan kiskomista ja kinaamista, kyttäämistä ja kränäämistä.
Taustoja: Olen 35-vuotias nainen, mieheni pari vuotta vanhempi ja meillä on 6- ja 2-vuotiaat lapset. Olemme olleet yhdessä 10 vuotta, joista kuusi naimisissa. Alusta asti meitä on yhdistänyt kiintymys ja sitoutuminen yhdessäoloon, ikinä suhde ei ole ollut riipivää intohimoa. Seksiä on välillä tiiviimmin, välillä on pitkiäkin kuivempia kausia, jolloin jotenkin kadotamme kyvyn päästää toinen lähelle.
Olemme luonteiltamme erilaisia. Mieheni on tasainen rutiinien rakastaja, pikkutarkka ja säästäväinen, hän pitää kotona olemisesta. Minä olen impulsiivisempi, sosiaalisempi ja arvostan kulttuuririentoja.
Huumori välillämme on ollut hauskaa hyväntahtoista piikittelyä, mutta nyt kun suhteemme on ollut pitkään ollut vähän huonolla tolalla, en ole kestänyt enää sarkastista kommentointia. En enää tiedä, mikä on hyväntahtoista vitsiä ja mikä pilkkaa, kaikki on alkanut tuntua ilkeilyltä.
Molemmat olemme akateemisesti koulutettuja ja työmme ovat asiantuntijatehtäviä, jotka teettävät töitä myös iltaisin.
Ennen toista lasta kävimme läpi lapsettomuushoitoja vuoden ajan, se oli rankkaa aikaa. Vaihdoin samaan aikaan myös uuteen ammattiin ja uuden työidentiteetin omaksuminen on muuttanut myös parisuhteemme dynamiikkaa. Tuntuu, että oma voimaantumiseni työelämässä on heilauttanut parisuhteen tasapainoa. Myönnän, että usein olen päällepäsmäri. Minua ärsyttää, kun mieheni ei seuraa maailman menoa ja joudun selostamaan hänelle, mitä lehdissä tai uutisissa on ollut. Mieheni toisaalta yrittää kontrolloida minua ja ohjailla tekemisiäni. Parisuhteessamme on molemmilla itsenäisyyttä ja vapautta, mutta toisaalta kontrollointia, ja usein tunnen itseni myös yksinäiseksi.
Kiistaa aiheuttaa mm. minun jatkuva työntekoni. Joudun koulutustehtäviä varten tekemään valmistelutöitä joka ilta lasten mentyä nukkumaan, yhteistä aikaa ei meinaa riittää. Myös netissä (minä) ja konsolipelien äärellä (mieheni) tulee vietettyä liikaa aikaa. Ja sitten kun yhteistä aikaa joskus olisi, emme tiedä mitä yhdessä tekisimme. Meitä kiinnostavat eri tv-ohjelmat, minua hirvittää ajatuskin lautapelien pelaamisesta. Ulos emme kahdestaan pääse, kun lastenhoitoapua ei ole saatavilla (isovanhemmat asuvat kaukana, kummit ovat kiireisiä). Joskus kun pääsemme kahdestaan jonnekin, joko istumme kiusaantuneina seiniin tuijotellen, tai riitelemme.
Käymme jatkuvasti kauppaa ja viivytystaistelua sillä, kumpi saa jäädä aamulla pitkään nukkumaan, kumpi vaihtaa vaipan, kumpi nousee yöllä korjaamaan lapsen peittoa, kumpi menee lasten kanssa puistoon, miten paljon saa käyttää aikaa omiin harrastuksiin. Seksilläkin välillä käydään kauppaa, tunnen että en halua seksiä, jos ei muuta hellyyttä ja hyväksyntää ole tullut päivän aikana.
Myös kotityöt aiheuttavat kränää, mieheni tekee mielestään kaikki kotityöt, vaikka tosiasiassa työt (pyykki, tiskit, siivoaminen) jakautuvat mielestäni melko tasan. Mieheni on lasten kanssa ihana ja jaksaa muksujen hössötystä minua paremmin. Minä olen usein väsynyt tekemättömien töitteni kanssa. Tuntuu, että kotonakaan mikään ei riitä, mies usein alleviivaa sitä, miten hän on taas tehnyt kaiken. Lapset purnaavat, kun en jaksa leikkiä vaan haluaisin vaan hetken rauhaa, kadota yksin sanomalehden taakse.
Parisuhteestamme puuttuu nyt ilo. Kaikki on ankeaa, emme puhu toisillemme, paitsi silloin kun kinastelemme. Harmittaa riidellä lasten kuullen, se hermostuttaa heitä selvästi.
Mitä konkreettista voisimme tehdä? Millä lauseilla avaisimme tilannetta? Molemmilla on halu olla yhdessä ja korjata suhdetta kivemmaksi, mutta emme oikein osaa!
VASTAUS: Kuulostaa lapsiperheen arjelta. Kaksi alle kouluikäistä lasta ja molemmilla vanhemmilla vaativa työ, johon liittyy myös iltatöitä kotona. Ainoa mahdollisuus olla kahdenkesken olisi silloin, kun lapset ovat menneet nukkumaan, mutta silloin pitää tehdä työhön liittyviä valmisteluja. Joskus tosin jää myös yhteistä aikaa, mutta silloin tuntuu, että ette osaa käyttää sitä niin, että yhdessä nauttisitte siitä. Ja niinhän se usein on, että kun aikaa on vähän, niin paineet onnistumisesta pilaavat sen vähäisenkin yhteisen ajan.
Netti ja konsolipelit ovat hyvä tapa välttää yhdessäoloa. Ne takaavat molemmille oman tilan ja rauhan. Jos joskus haluatte kuitenkin käyttää tämän oman ajan parisuhteenne hyväksi, niin ehdotan, että laitatte pelit ja netin pois ja mietitte muutamaa asiaa. Ensin molemmat itsenäisesti, ja sitten yhdessä.
Ensimmäinen kysymys: Mitkä kolme asiaa muuttaisit parisuhteessanne, jos pystyisit? Toinen kysymys: Mitä toivot puolisosi tekevän toisin? Kolmas kysymys: Mitä itse haluat tehdä sen eteen, että parisuhteenne olisi hieman parempi? Neljäs kysymys: Mitä hyvää näet puolisossasi nyt?
Miettikään molemmat ensin itsenäisesti vastausta näihin kysymyksiin. Kirjoittakaa ne paperille. Käyttäkää sitten yksi tunti tähän keskusteluun. Ja lopuksi: sopikaa vähintään kahdesta konkreettisesta muutoksesta, joihin molemmat haluatte sitoutua.
Tsemppiä!
KYSYMYS: Mieheni on viikot toisella paikkakunnalla töissä ja minä työssä käynnin lisäksi hoidan aivan kaiken kotona. Meillä on kaksi lasta, 7- ja 5-vuotiaat. Nuoremmalla on diabetes, jota mies ei hoida millään tavalla.
Meillä on jatkuvaa riitaa ja rahat todella tiukalla. Miehellä mennyt jo luottotiedot ja nyt pakottaa minut ottamaan lainaa lainan päälle, että selviäisimme jotenkin laskuista.
Mitään läheisyyttä en mieheltä enää edes halua, koska hän ei ota minua millään tavalla huomioon. Haukkuu vaan joka asiasta ja syyllistää. Erota haluaisin, mutta en tiedä miten päästä miehestä irti, joka luulee omistavansa minut. Miehellä on todella paljon narsistisia piirteitä, lähipiiri on sen myös huomannut. Vieraille esittää oikein hyvin, että kaikki olisi hyvin ja hän olisi oikein hyvä ja huolehtiva isä ja puoliso, mutta todellisuus on kaukana tuosta.
Miten pääsen eroon miehestä? Mies on saanut minut pelkäämään, ja se tekee lähtemisen erityisen vaikeaksi. Se ja yhteinen omistusasunto.
Toivoton nainen, 30
VASTAUS: Miten miehesi on saanut sinut pelkäämään? Mitä pelkäät? Onko fyysisen väkivallan uhkaa, tai onko sellaista jo tapahtunut? Ainakin henkistä väkivaltaa on, koska pelkäät miestäsi ja koska hän "pakottaa" sinut ottamaan lainaa.
Jos on väkivaltaa tai pelkoa siitä, niin ehdotan, että otat yhteyttä lähimpään turvakotiin. Puhelinnumeron löydät netistä hakusanalla "turvakoti" ja oman paikkakuntasi nimi. Saat sieltä tarvittaessa myös käytännön apua erotilanteeseen. Jos lähelläkään ei ole turvakotia, niin ota yhteyttä paikkakunnan sosiaalitoimistoon tai sosiaalipäivystykseen.
Jos pelkosi liittyy enemmänkin henkiseen painostamiseen, niin ehkä siinä tapauksessa voisitte keskustella asiasta jonkin kolmannen osapuolen läsnä ollessa. Tällöin esimerkiksi perheasiainneuvottelukeskus voisi tulla kysymykseen.
Tietysti voit ottaa yhteyttä perheasiain neuvottelukeskukseen myös siinä tapauksessa, että on fyysistä väkivaltaa tai sen pelkoa, mutta silloin kannattaa ainakin ensin hakeutua keskustelemaan yksin.
