KYSYMYS: Hei, olen kolmen pojan äiti, joista nuorin on puolivuotias, olen siis vielä kotosalla. Minulla ei ole mitään eikä ketään..
En tiedä jaksanko enää olla ylikäveltävä piika, yritän olla suhteessa vain lasten takia, tiedän ettei se kannata, mutta pelkään, että mies keksii jotain jos lähden. Asumme pienessä kaupungissa, jossa apua ei paljoa ole..
Olen joskus miettinyt, että tekisin lastensuojeluun ilmoituksen miehestäni, mutta pelkään että hän saa tietää. Minulla ei ole ajokorttia, olemme vain kotona. Tuntuu hullulta, että jäätyäni äitiyslomalle minusta tuli pelkkä palvelija ja kaiken maksaja.. Ja arvoni nousisi, kun menen takaisin töihin, että pystyn maksamaan enemmän.. En jaksaisi kymmenen vuoden jälkeen enää käskeä, ja toivoisin että hän välittäisi lapsistaan..
VASTAUS: Kerroit kirjeessäsi koskettavasti omasta ja perheesi haastavasta tilanteesta. Arki pienten lasten lasten kanssa voi olla joskus hyvinkin uuvuttavaa. Lapset tarvitsevat molempien vanhempien huomion, läsnäolon ja sitoutumisen vanhemmuuden tuomaan vastuuseen. Aika on monesti tiukilla ja parisuhdekin joutuu koetukselle. Tällaisessa haasteellisessa elämäntilanteessa turvaverkko ainakin jossakin muodossa tulee todella tarpeeseen. Vaikka lapset toisaalta tuovat iloa ja paljon hyvää myös vanhempien elämään, kummankin vanhemman on voitava välillä vähän hengähtää. Jos parisuhteelle ei riitä aikaa, puolisot etääntyvät helposti toisistaan. Jokainen tarvitsee omaakin aikaa, harrastuksia ja ystävien seuraa.
Kirjeesi perusteella sain kuvan että koet ettei puolisosi sitoudu riittävästi perheenne arkeen. Sinusta tuntuu ettei hän arvosta sinua ja työpanostasi. Koet myös ettei hän välitä lapsistaan. Kirjeestäsi välittyy paitsi huoli lapsistasi, myös kokemasi pelko: mitä mies tekee jos lähdet, miten hän reagoi jos saa tietää sinun tehneen lastensuojeluilmoituksen. Sain kuvan että olet hyvin yksin etkä koe saaneesi apua.
Minusta on tärkeää että kuuntelet itseäsi ja omaa jaksamistasi. Yli voimiensa ei kenenkään tarvitse yrittää selvitä. Huoltensa kanssa ei tarvitse jäädä yksin. Koetko voivasi hakeutua avun piiriin kotikaupungissasi? Oletko puhunut tilanteestanne esimerkiksi lastenneuvolassa? Jos koet ettei miehesi kuule eikä näe väsymistäsi ja huoltasi lapsista, sinun kannattaa esimerkiksi ottaa elämäntilanteenne puheeksi neuvolassa, jossa puolivuotiaan kanssa varmaankin käyt. Jos kerrot avoimesti uuvuttavasta arjestanne, turvaverkon puuttumisesta ja huolestasi lapsista, neuvolassa osataan parhaiten auttaa teitä. Kirkon perheneuvonnasta voitte myös saada apua niin parisuhteen kuin koko perheen pulmiin.
Olet miettinyt myös lastensuojeluilmoituksen tekoa. Se tehdään aina lasten parhaaksi, ei toista vanhempaa vastaan. Ehkäpä voisit ottaa asian puheeksi neuvolassa? Siellä voisit yhdessä henkilökunnan kanssa arvioida mikä olisi lapsille ja koko perheellenne paras polku eteenpäin.
Kannustan sinua lämpimästi hakemaan ulkopuolista apua!
Perheneuvoja Olli
3 kommenttia
shiwan8
16.12.2014 17:03
Jos se mies ei tee muuta kuin on välinpitämätön lapsia kohtaan niin aika turha lastensuojeluun on ottaa yhteyttä. Välinpitämättömyys kun ei heidän mittarillaan vielä riitä toimenpiteisiin.
Jos et tee muuta kuin hoidat kotia, kannattaisiko pistää ipanat ulkovaatteisiin ja käydä vaikka kävelemässä jossain? Oma kokemus on se, että fyysinen rasitus auttaa krooniseen vitutukseen. Samalla saattaisit tutustua muihin ihmisiin kasvattaen sosiaalista piiriäsi mikä taas osaltaan auttaa jaksamaan paremmin.
Pitää myös ymmärtää, että jos mies on yksin vastuussa taloudesta, hän ei voi olla samaan aikaan vastuussa myös kodista. Se, että sinä teet työksi laskettavia hommia kotona ei tarkoita sitä, että miehesi pääsisi helpommalla töissä tai että toisen teistä panos perheen ylläpitoon olisi jotenkin arvostettavampi. Tämä ihan tasapuolisuuden nimissä. Eri asia sitten jos itse käyt tienaamassa, silloin on aivan kohtuullista, että hän osallistuu kodinhoitoon.
Ihan noin niin kuin laskennallisesti, jos leikitään, että miehesi työmatka on 30 minuuttia ja työpäivä on 8h pitkä, hän on 9 tuntia poissa kotoa päivän aikana. Äkkiseltään laskettuna tuona aikana uskoisin kykeneväni pitämään kämpän puhtaana, ruuan pöydässä ja vaatteet pestynä siitä huolimatta, että penskat vaativat osansa ajasta. Ei siis ole mitenkään erityisen kohtuutonta mieheltä odottaa, että huolehdit lapsista ja kodista sillä aikaa kun hän on töissä. Ymmärrän, että se ei välttämättä ole kivaa itsesi mielestä, mutta työpanoksesi ei mitenkään automaattisesti johda siihen, että olisit kotiorjana. Jos mies osallistuu perheen toimintaan työajan ulkopuolella, uskoisin annetuilla tiedoilla hommien menevän jotakuinkin tasan perheessänne. Kuitenkin, koska mitään tarkkaa dataa ei tiettävästi ole olemassa, on aika mahdotonta väittää kummankaan pääsevät helpommalla asetelmassanne.
Tarkoitus ei ole tässä nyt vähätellä panostasi joka epäilemättä on huomattava. Haluan vain tuoda ilmi sen, että se minkä sinä näet ja koet on kuitenkin vain osa kokonaisuutta ja on täysin mahdollista, ettet ole asetelmassa yhtään kumppaniasi huonommassa asemassa.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Laali
16.12.2014 20:25
Aika vähättelevä tuo kommenttisi kyllä on shiwan8.
Tuo taitaa vain lisätä painetta ja pahaa oloa. Yksin pienten lasten kanssa ja siinä sitten välinpitämätön isä jossakin. Noinkohan on, että tilannetta jollakin kävelyllä korjaa?
Jos on todella alamaissa, pienikin asia saattaa tuntua suurelta ja ylipääsemättömältä - ei siinä tilanteessa voi sanoa, että ryhdistäydy nyt ja mene ulos vaikka kävelemään.
Tämä lause askarruttaa tuossa kysymystekstissä: "Tuntuu hullulta, että jäätyäni äitiyslomalle minusta tuli pelkkä palvelija ja kaiken maksaja". Mielestäni se tarkoittaa sitä, ettei mies edes osallistu perheen elatukseen. Jos näin on, tilanne on varmasti todella karmea.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
shiwan8
17.12.2014 19:10
Toki täysin kiinni yksilöstä tämäkin, mutta oma kokemukseni on se, että kun joku alkaa puhumaan palvelijaksi joutumisesta ja kaiken maksamisesta, niin tilanne ei todellisuudessa ole se. Se voi tuntua siltä, mutta kaukana todellisuudesta. Tuntuma tuppaa johtumaan siitä, että ei ymmärretä oman havainnointikyvyn rajallisuutta. Kuvitellaan, että kaikki se mikä itse nähdään ja koetaan on objektiivinen koko totuus mitä se lähtökohtaisesti ei ole. Voi olla, mutta se on harvinaista. Tästä tapauksesta on näillä tiedoilla mahdoton sanoa juuta tai jaata...
Lainatakseni vähemmän sanatarkasti erästä naamatuttua, kaikki varsinkin tekemiseen liittyvä laskeminen parisuhteessa on auttamatta typerää. Sitä kun ei koskaan tiedä mitään muuta kuin sen minkä itse näkee ja silloinkin tuppaa arvottamaan oman panoksen toisen panosta korkeammalle.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin