Taustoja: Olen 35-vuotias nainen, mieheni pari vuotta vanhempi ja meillä on 6- ja 2-vuotiaat lapset. Olemme olleet yhdessä 10 vuotta, joista kuusi naimisissa. Alusta asti meitä on yhdistänyt kiintymys ja sitoutuminen yhdessäoloon, ikinä suhde ei ole ollut riipivää intohimoa. Seksiä on välillä tiiviimmin, välillä on pitkiäkin kuivempia kausia, jolloin jotenkin kadotamme kyvyn päästää toinen lähelle.

Olemme luonteiltamme erilaisia. Mieheni on tasainen rutiinien rakastaja, pikkutarkka ja säästäväinen, hän pitää kotona olemisesta. Minä olen impulsiivisempi, sosiaalisempi ja arvostan kulttuuririentoja. 

Huumori välillämme on ollut hauskaa hyväntahtoista piikittelyä, mutta nyt kun suhteemme on ollut pitkään ollut vähän huonolla tolalla, en ole kestänyt enää sarkastista kommentointia. En enää tiedä, mikä on hyväntahtoista vitsiä ja mikä pilkkaa, kaikki on alkanut tuntua ilkeilyltä.

Molemmat olemme akateemisesti koulutettuja ja työmme ovat asiantuntijatehtäviä, jotka teettävät töitä myös iltaisin.

Ennen toista lasta kävimme läpi lapsettomuushoitoja vuoden ajan, se oli rankkaa aikaa. Vaihdoin samaan aikaan myös uuteen ammattiin ja uuden työidentiteetin omaksuminen on muuttanut myös parisuhteemme dynamiikkaa. Tuntuu, että oma voimaantumiseni työelämässä on heilauttanut parisuhteen tasapainoa. Myönnän, että usein olen päällepäsmäri. Minua ärsyttää, kun mieheni ei seuraa maailman menoa ja joudun selostamaan hänelle, mitä lehdissä tai uutisissa on ollut. Mieheni toisaalta yrittää kontrolloida minua ja ohjailla tekemisiäni. Parisuhteessamme on molemmilla itsenäisyyttä ja vapautta, mutta toisaalta kontrollointia, ja usein tunnen itseni myös yksinäiseksi.

Kiistaa aiheuttaa mm. minun jatkuva työntekoni. Joudun koulutustehtäviä varten tekemään valmistelutöitä joka ilta lasten mentyä nukkumaan, yhteistä aikaa ei meinaa riittää. Myös netissä (minä) ja konsolipelien äärellä (mieheni) tulee vietettyä liikaa aikaa. Ja sitten kun yhteistä aikaa joskus olisi, emme tiedä mitä yhdessä tekisimme. Meitä kiinnostavat eri tv-ohjelmat, minua hirvittää ajatuskin lautapelien pelaamisesta. Ulos emme kahdestaan pääse, kun lastenhoitoapua ei ole saatavilla (isovanhemmat asuvat kaukana, kummit ovat kiireisiä). Joskus kun pääsemme kahdestaan jonnekin, joko istumme kiusaantuneina seiniin tuijotellen, tai riitelemme.

Käymme jatkuvasti kauppaa ja viivytystaistelua sillä, kumpi saa jäädä aamulla pitkään nukkumaan, kumpi vaihtaa vaipan, kumpi nousee yöllä korjaamaan lapsen peittoa, kumpi menee lasten kanssa puistoon, miten paljon saa käyttää aikaa omiin harrastuksiin. Seksilläkin välillä käydään kauppaa, tunnen että en halua seksiä, jos ei muuta hellyyttä ja hyväksyntää ole tullut päivän aikana.

Myös kotityöt aiheuttavat kränää, mieheni tekee mielestään kaikki kotityöt, vaikka tosiasiassa työt (pyykki, tiskit, siivoaminen) jakautuvat mielestäni melko tasan. Mieheni on lasten kanssa ihana ja jaksaa muksujen hössötystä minua paremmin. Minä olen usein väsynyt tekemättömien töitteni kanssa. Tuntuu, että kotonakaan mikään ei riitä, mies usein alleviivaa sitä, miten hän on taas tehnyt kaiken. Lapset purnaavat, kun en jaksa leikkiä vaan haluaisin vaan hetken rauhaa, kadota yksin sanomalehden taakse.

Parisuhteestamme puuttuu nyt ilo. Kaikki on ankeaa, emme puhu toisillemme, paitsi silloin kun kinastelemme. Harmittaa riidellä lasten kuullen, se hermostuttaa heitä selvästi. 

Mitä konkreettista voisimme tehdä? Millä lauseilla avaisimme tilannetta? Molemmilla on halu olla yhdessä ja korjata suhdetta kivemmaksi, mutta emme oikein osaa!