KYSYMYS: Mietin tässä, miten edetä suhteessa tai tulevissa suhteissa? Vähän aikaa sitten tapailin yhtä miestä, joka tuntui ihan mukavalta. Halusin kuitenkin olla hänen kanssaan varovainen, sillä hän oli lähestynyt minua yhtenä iltana baarissa. Olemme molemmat opiskelijoita, hän kuitenkin paljon pidemmällä kuin minä. Viestittelimme vähän ja sovimme tapaamisia, muuten emme kauheasti kyselleet kuulumisia.
Näimme yhteensä viisi kertaa, kaksi kertaa näistä minun luonani. Yksi aamu mieheltä tulee viesti, että hänestä tuntuu että haluamme eri asioita. Kysyin häneltä johtuuko se siitä ettemme oleet harrastaneet seksiä? Hän vastasi siihen, että kyllä viiden kerran jälkeen minun tulisi jo luottaa häneen sen verran. Sanoin hänelle, ettei ole antanut minulle mahdollisuutta luottaa häneen, sillä tapaamiskertojemme välillä on ollut paljon aikaa ja hän on usein sopinut illaksi vielä muuta menoa. Ehdotin myös hänelle tapamista, mutta hän vastasi ettei tilanne muuttuisi vaikka vielä tapaisimme.
Haukuin tämän jälkeen hänet kusipääksi ja sanoin, että minua suututtaa, jos hän voi ajatella noin. Sen jälkeen hän lähetti viestin, jossa kertoi että olisi voinutkin tavata, jos en olisi reagoinut noin miten reagoin. Kysyin vielä viestillä, mitä hän sitten haluaisi ja soitin hänelle tämän jälkeen, mutta ei hän vastannut. Seuraavana päivänä huomasin, että hän oli poistanut minut kaikista sosiaalisista medioista.
Nyt mietin, mitä minä tein väärin? Olisiko minun pitänyt suostua, vaikka sitä en olisi vielä halunnut? Entäs reaktioni, olisinko voinut sanoa asioita selkeämmin ja kertoa, että tarvitsen hieman enemmän aikaa tutustuakseni? Eniten minua kuitenkin mietityttää, miksi hän katkaisi kaikki välit minuun? Olinko liian riesa hänelle, entäs oliko hänellä jo joku toinen? Mietin nyt itseäni, miten voin koskaan luottaa kehenkään tämän jälkeen ja miten voisin parhaiten kertoa, että haluan tutustua kunnolla. Kiitos jo nyt vastauksesta ja hyvää kevättä.
VASTAUS: Kiitos paljon kysymyksestäsi. Kuulostaa lupaavalta, että kertomastasi kokemuksesta viisastuneena mietit, miten tulevaisuudessa edetä suhteessa, kun tapaat kiinnostavan ihmisen.
Kyselet itseltäsi, olisiko sinun pitänyt toimia toisin, suostua seksiin, vaikka et sitä halunnut. Näin jälkeenpäin voit kuulostella itseltäsi, mitä sinä halusit tuolta suhteelta? Luin rivien välistä, että olisit halunnut tutustua mieheen, viettää enemmän aikaa yhdessä. Sait häneltä aika yllättävän vastauksen. Hän oikeastaan paljasti, mitä hän haluaa suhteelta. Siinä mielessä hän oli oikeassa; haluatte eri asioita. Arvostan sinua, että kuuntelit itseäsi, toiveitasi ja olit niille uskollinen. Nyt ei tarvitse harmitella, että olisit ollut vain yksi kukkanen miehen puutarhassa.
Nyt sinulla on aikaa kuulostella, mitä ylipäätänsä haluat seurustelusuhteelta. Luota siihen, että tulee vielä joku, joka toivoo samoja asioita. Toiseen ihmiseen voi luottaa vasta, kun tuntee häntä riittävästi. Viisi tapaamiskertaa ei siihen riitä. Se, joka etsii seurustelukumppania tavoitteenaan parisuhde, malttaa kulkea kaikessa rauhassa tutustumisvaiheen. Seksisuhdetta etsivä harvoin tähtää pysyvän parisuhteen löytämiseen. Olet liian arvokas ihminen pelkän seksisuhteen toiseksi osapuoleksi.
Tutustumisvaiheessa on reilua kuulostella, mitä kumppani etsii suhteesta ja kertoa omat toiveet ja periaatteet. Jos toinen perääntyy ja kiinnostus lopahtaa, silloin voi lohduttautua, että tyyppi ei ole minua varten. Olennaista on tunnistaa omat tarpeet ja toiveet ja arvot ja pitää niistä kiinni. Hyvän rakkaussuhteen etsimisessä kannattaa mieluummin kärsiä aika ajoin vaikka yksinäisyyttä ja ikävää kuin ajautua suhteisiin, jotka rikkovat ja jättävät.
Onnea sinulle ja luottamusta siihen, että jossain on joku joka odottaa juuri sinunlaistasi.
KYSYMYS: Vaimoni petti minua työkaverinsa kanssa kahden kuukauden ajan. Hän itse kertoi asiasta pari kuukautta sitten, kun toisen miehen vaimo sai tietää ja olisi muuten kertonut minullekin. Olemme olleet 22 vuotta parisuhteessa, joista naimisissa 18 vuotta. Meillä on kolme lasta, 17-, 16- ja 14-vuotiaat.
Maailma romahti, kun kuulin asiasta. Passitin vaimon pois kotoa muutamaksi päiväksi ja pyysin sitten takaisin keskustelemaan asiasta. Keskustelimme hyvin paljon ja keskustelemme vieläkin välillä asiasta. Jäimme kumpikin sairaslomalle asian tultua ilmi. Olemme käyneet omien työpaikkojen psykologien juttusilla. Vaimo katuu suunnattomasti tapahtunutta ja ei voi ymmärtää, mitä meni tekemään. Eli kuulemma jossain kuplassa ja vain sitä hetkeä, tietäen kumminkin sen olevan väärin.
Elämä on yhtä vuoristorataa edelleen. Välillä menee hyvin ja välillä tosi pohjalla. Emme halua erota kumpikaan, rakastamme toisiamme, seksielämä on ok, hoidamme parisuhdettamme käymällä syömässä, kahviloissa jne... Olemme varanneet yhteisen hotelliviikonlopun ihan kahdestaan vietettäväksi. Silti asia pyörii mielessäni enemmän tai vähemmän. Tänään tuli sellainen romahdus ja kaikki vyöryi taas mieleen. Ja tuntui ettei tästä tule mitään.
Aika usein viime aikoina on tuntunut siltä, että pitäisikö luovuttaa ja passittaa vaimo pois jatkamaan sitä leikkiä mihin ryhtyi? Sisimmässäni en kuitenkaan halua. Vaimo vähän suuttuu, kun alan muistelemaan ja tonkimaan asiaa ja silloin tuntuu itsestä, ettei jaksa. Olen kertonut vaimolleni tarvitsevani hänen tukea ja lohtua, mutta kun sitä tarvitsen, hän on vain aika huono sitä antamaan. Mitä voisin/voisimme vielä tehdä?
Selviääkö tästä tilanteesta? En haluaisi kuitenkaan luovuttaa. Miten saan asiat jäämään taakse ja suuntaamaan katseeni tulevaan, edes jotenkin..?
VASTAUS: Hyvä ystävä, kiitos kirjeestä. Olet ikään kuin myrskyn silmässä. Maailmasi romahti, kun kuulit vaimosi pettäneen sinua työkaverinsa kanssa. Et uskonut, että teille voisi koskaan käydä näin. Kyselet, voiko tästä tilanteesta selvitä, sillä et halua erota. Välillä tunteissasi käy aikamoinen myräkkä ja on vaikea olla vaimon kanssa saman katon alla. Suhdettanne on kohdannut pahin mahdollinen kriisi.
Kuulostaa siltä, että kumpikaan ei halua luovuttaa, mutta tunteet kulkevat vielä vuoristorataa. Se ei ole ihme, koska uskottomuuden paljastumisesta on vasta lyhyt aika. Sinulla on mielessä monia kysymyksiä. Osaan olet saanut vastaukset, mutta silti monet asiat askarruttavat sinua. Pariterapiassa meillä on tapana antaa määräaika esimerkiksi kaksi viikkoa, jolloin petetty osapuoli saa kysyä kaikki mieltä askarruttavat kysymykset ja pettäjä on velvollinen vastaamaan niihin. Tämä ei ehkä ole vaimollesi miellyttävää, sillä hän haluaisi jättää menneet taakseen eikä muistella niitä. Kuitenkin avoimuus on vastuunkantamista siitä, mitä on tapahtunut. Tehdessäsi kysymyksiä harkitse, mitä haluat tietää. Kaikki kuulemasi tallentuu mieleesi, etkä saa niitä enää pois muistoistasi. Kun kysymykset on määräaikana tehty, sen jälkeen suljetaan kysymyslaatikon kansi eikä enää kysellä. Sitten on aika suuntautua eteenpäin. Kummallekaan osapuolelle ei ole hyväksi, jos menneisiin tapahtumiin palataan jatkuvasti kuukausi kuukauden perästä ja vuosi vuoden perästä.
Luottamuksen rakentuminen on seuraava tehtävä. Kuinka moni prosenttisesti luotat tällä hetkellä vaimoosi? Kerro hänelle, mitä hän voisi tehdä sellaista, mikä lisäisi sinun luottamustasi häneen. Kun kyseessä suhde työpaikalla, sinua saattaa kiusata ajatus, että osapuolet tapaavat toisiaan työn merkeissä. Kerro vaimollesi, mikäli toivot hänen kertovan, jos hän tapaa miestä työkuvioissa. Silloin sinun ei tarvitse kysellä. Sopikaa myös, mitä tehdään, jos miehen taholta tulee yhteydenottoja. Kertooko vaimo niistä, näyttääkö viestit? Jos niin päätätte, kertokaa myös miehelle, että vaimo tulee kertomaan yhteydenotoista.
Jossain vaiheessa pääsette ehkä pohtimaan myös kysymystä, mistä oli tullut tilaus ulkopuoliselle suhteelle. Mitä muutoksia voisitte tehdä, että tilaa ulkopuoliselle suhteelle ei syntyisi? Kuulosti hyvältä, kun kerroit, että suhteessanne on paljon hyvää mm seksi toimii ja muutenkin pyritte hoitamaan suhdettanne varaamalla kahdenkeskistä aikaa. Kyselkää toisiltanne, millainen on kummankin mielestä hyvä parisuhde. Tehkää päätöksiä suhteenne parantamiseksi kummankin toivomaan suuntaan.
Teillä kummallakin on tahtoa selvitä kriisistä. Jos nyt kun asia on ajankohtainen, maltatte pysähtyä käsittelemään sitä, selviätte kyllä. Olette kumpikin hakeneet ulkopuolista apua kriisiinne. Se on hyvä. Apua voisi olla myös kirjasta Maria Buchert, Kari Kiianmaa, Tellervo Uljas, Revitty sydän – Voiko uskottomuudesta toipua? (Minerva 2010).
Kevään lämmittämää ja valostuttamaa aikaa suhteeseenne toivoen, perheneuvoja Saara
KYSYMYS: Olen 45-vuotias aviossa ollut mies. Nyt olen joutunut työttömäksi, menettänyt asuntoni ja vaimoni lähti veljeni matkaan. Minulla ei siis mene hyvin ja olen menettänyt täysin oman itsetuntoni ja kunnioitukseni omaa miehisyyttäni kohtaan. Tässä suuressa masennuksessani ja ahdingossani on vain suurena lohtuna poikani, jonka kanssa keskustelemme paljon.
Poikani oli lukenut Neil Straussin Pelimiehen ja ollut pelimiesfoorumeissa. Niissä pojat keskustelevat naisten iskemisistä ja tekniikoista vietellä naisia. Suhtaudun tällaiseen toimintaan varauksella. Toisaalta en halua myöskään loppuelämääni olla yksin. Ongelma on se, että olin niin pitkään parisuhteessa, että en yksinkertaisesti enää muista, miten sillä pyörällä niin sanotusti ajetaan.
Luulin olleeni onnellisessa parisuhteessa, kunnes huomasin ettei se totta ollutkaan. Nyt pitäisi siis palata radalle, mutta lähestymisen suhteen olen pahasti ruosteessa. Mitä siis tehdä?
Poikani on sanonut, että hän voisi ohjata minut johonkin turvalliseen foorumiin joka on hyvin muulta maailmalta piilossa. Ja voisin yhteisön avulla alkaa parantamaan taitojani. Jos nyt muuta en aiokaan tehdä, niin olen alkanut lukea Neil Straussin Pelimiestä.
Haluaisin kuitenkin aikuisen ja asiantuntijan näkemyksen siitä, miten mies, joka on ollut pitkään parisuhteessa ja menettää sen, niin miten hänen pitäisi alkaa toimia, että hän saisi uuden parisuhteen.
Uroskotka
Hyvä Uroskotka!
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Pohdit sitä, mitä keinoja voisit käyttää löytääksesi uuden suhteen päättyneen parisuhteesi jälkeen. Kysymykseesi on vaikea vastata, koska meillä ihmisillä on niin erilaisia tapoja tutustua toisiimme. Pelimiesfoorumit, joista kirjoitat, tarjoavat useimmiten hiukan stereotyyppisiä neuvoja suhteiden solmimiseen. Käytät itsestäsi nimitystä uroskotka. Pohdin, millaista kuvaa miehisyydestä nimimerkki edustaa. Mikä saa sinut ajattelemaan, että sinun tulisi olla kuin uroskotka? Käsitykseni mukaan monet naiset kaipaavat kuitenkin uroskotkien ja pelimiesten sijaan hyvin toisenlaisiakin miehiä. Niitä, jotka ovat enemminkin kuin varpuset tai hömötiaiset. Kannustaisinkin sinua miettimään, mikä olisi sinulle luontevin tapa, paikka ja aika tutustua naisiin. Onko sinulla esimerkiksi harrastuksia, joiden parissa voisit tavata samanhenkisiä ihmisiä? Yhteiset kiinnostuksenkohteet nimittäin näyttävät liittävän ihmisiä yhteen.
Kirjoitat saaneesi tukea pojaltasi, jonka kanssa keskustelette paljon – myös naisten iskemisestä ja viettelemisestä. Kirjeestäsi välittyy lämmin ja läheinen suhde poikaasi, mitä pidän arvokkaana. Toisaalta ajattelen, että poikasi ei tulisi olla neuvonantajasi parisuhdekysymyksissä, koska silloin lapsen ja vanhemman väliset roolit menevät sekaisin. Edustatte kuitenkin poikasi kanssa eri sukupolvia ja olette eri elämäntilanteissa. Sinulla on paljon enemmän elämänkokemusta ja sen mukanaan tuomaa viisautta, jota ajattelen poikasi tarvitsevan sinulta. Onko sinulla muita läheisiä, joiden kanssa voisit puhua? Löytäisitkö asuinpaikkakunnaltasi jonkin miehille suunnatun ryhmän, jossa voisit keskustella miehenä olemiseen liittyvistä kysymyksistä?
Olet kokenut paljon suuria menetyksiä. On varsin inhimillistä ja ymmärrettävää, että menetyksesi ovat vaikuttaneet itsetuntoosi ja miehisyyteesi, kuten kirjoitat. Et kirjoita siitä, miten kaikki on tapahtunut ja missä järjestyksessä olet kokenut menetyksesi. Oletko esimerkiksi jäänyt ensin työttömäksi, josta on seurannut vaikeuksia, jotka ovat vaikuttaneet avioeroosi? Kannaltasi olisi varmasti tärkeää, että voisit ymmärtää menetystesi syy- ja seuraussuhteita. Toivon, että voisit viipyä riittävän pitkään menetysten äärellä. Menetykset synnyttävät väistämättä erilaisia tunteita: alaviritteisyyttä, vihaa ja esimerkiksi surua. Itsetuntosi romahtaminen kertoo mielestäni siitä, että surutyösi menetysten vuoksi on vielä kesken. Pohdinkin, onko vielä oikea hetki solmia uutta parisuhdetta?
Olet joka tapauksessa elämäsi yhdessä tärkeässä taitekohdassa, johon on hyvä pysähtyä hetkeksi. Parhaimmillaan voit löytää uusia puolia itsestäsi ja elämästä ylipäätään. Joudut samalla arvioimaan mennyttä, mutta suunnittelemaan myös tulevaa. Ajatuksesi uuden parisuhteen mahdollisuudesta kertoo siitä, että sinulla on myös joku toivon näköala. Teologi Martti Lindqvist on kirjoittanut viisaasti: ”Toivo ankkuroituu totuuteen ja toteutuu armon kautta. On tärkeää nähdä elämä sellaisena kuin se on toteutunut, vaikka sen katsominen tekisi kipeää. Toivo on kykyä haluta, että huominen olisi. Minulle ja sinulle. Ja myös meidän jälkeemme.”
KYSYMYS: Olemme miehen kanssa olleet naimisissa 22 vuotta ja meillä on kolme lasta, kaikki teini-iässä (17, 15, 13v). Keskimmäinen tytär sairastui viime syksynä anoreksiaan. Oireilu alkoi loppukesästä ja eskaloitui nopeasti syömättömyydeksi. Perheen yhteiset ruokahetket muutuivat painostaviksi tilaisuuksiksi, joista kaikki halusivat eroon niin nopeasti kuin suinkin. Sain tyttären lääkäriin ja alkusyksystä hän joutui nopean painon laskun takia sairaalaan, jossa vietti sitten monta kuukautta. Ravitsemustila saatiin korjattua, mutta psyykkinen hoito on vasta alkanut. Nyt tytär on kotona, avohoidossa.
Ongelmanani on se, että KAIKKI on minun harteillani. Olen jäänyt omaishoitajaksi työstäni, jotta pystyisin huolehtimaan tyttären syömiset ja hoidon. Mies on kyllä käynyt hoitoneuvotteluissa, muttei muulla tavoin osallistu tyttären hoitoon. Olen pakottanut hänet lukemaan pari kirjaa syömishäiriöistä. Tytär kieltäytyy syömästä kenenkään muun perheenjäsenen kanssa kuin minun. Sanoo että isä on turha, häntä ei kotona tarvittaisi. Ei halua että isä kuulisi hänen asioistaan. Isää ei ole kuulemma koskaan hänen asiansa kiinnostaneet, miksi siis nyt? Itse koen, että mies on asettunut odottamaan, että minä hoidan asian kuntoon (kuten kaiken muun aina aiemminkin), olenhan nyt “vapaalla”.
Itse olen kuolemanväsynyt, kyllästynyt syömishäiriön minuun (ruokkijaan) kohdistamaan vihamielisyyteen, mutta mistään ei ole konkreettista apua tarjolla. Käyn kyllä työterveyshuollon psykologilla säännöllisesti. Mies ei tee mitään spontaanisti.
Ennenkin asenne avunpyyntöihini on ollut se, että auttaa jos sattuu sopiaan tai huvittamaan sillä hetkellä. En voi itse jäädä vain sivusta seuraamaan, kun tytär kärsii vaan toimin, sainpa apua tai en. Ystävät kyselevät miten jaksan. Pelkään että jossain vaiheessa romahdan, kun en saa mistään tukea. Käymme hoitotahon tarjoamissa "perhetapaamisissa", jossa on käynyt ilmi esim. se että minä olen perheen lohduttaja, mies ei sitä osaa kun ei ole itse koskaan saanut lohdutusta. Käskivät sormella osoittaen miestä hankkimaan meille parisuhdeneuvontaa, mutta mitään ei ole viikkoihin kuulunut. Tuskin kiinnostaa.
Kestän itseeni kohdistuvan välinpitämättömyyden, mutta on vaikeaa antaa anteeksi sitä ettei mies viitsi panostaa lapsiin. Oma napa on niin paljon tärkeämpi. Joskus olen ajatellut, että jos eroaisimme, miehen olisi pakko huomioida lapsiaan edes silloin kun on tapaamisia. Nyt epäilen että osa riittävän vanhoista lapsista ei edes haluaisi isäänsä tavata, kun saisivat itse päättää. Olen taloudellisesti hankalassa tilanteessa, tuloja ei juuri ole, joten eroa en voi nyt harkita. En jaksa enää rakastaa enkä VARSINKAAN kunnioittaa. Miten ihmeessä pystyisin antamaan anteeksi miehelleni sen, ettei edes oman lapsen hätä saa häntä ylös sohvalta?! Jos vihaan syömishäiriötä, niin vihaan miestänikin kun hän ei edes yritä osallistua!
“Se joka hoivaa”, 44
Hei!
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Riveiltä välittyy suuri hätä tyttären tilanteen takia, mutta myös kiukku ja turhautuminen siihen, että tunnet olevasi tilanteessa aivan liian yksin. Ymmärrän tunteesi.
Lapsen vakava sairastuminen on aina iso kriisi perheessä ja joskus käy niin, että se ennemminkin erottaa, kuin yhdistää vanhempia. Tämä tapahtuu etenkin silloin, kun vanhempien tapa reagoida lapsen sairastumiseen on keskenään erilainen. Näin on nähdäkseni käynyt teilläkin. Olet itse ottanut suuren vastuun tyttäresi hoidosta ja toipumisesta. Miehesi taas, sanojesi mukaan, ei ole kovin sitoutunut tyttäresi parantumiseen. Tilanne vaikuttaa epätasapainoiselta ja epäoikeudenmukaiseltakin. Tyttären sairaus on selkeästi lisännyt jo ennestään sinussa olleita tyytymättömyyden tunteita, tunnet, että miehesi ei ainoastaan laiminlyö sinua, vaan myös lapsianne.
Meidän ihmisten on vaikea kestää yleensäkin sitä, että joku läheinen reagoi eri tavalla kriiseihin, kuin me. Erityisen kipeää tämä tekee silloin, kun kyseessä on lapseemme liittyvä asia. Voin vain arvella, miksi miehesi käyttäytyy, niin kuin kerrot, mutta vaistonvaraisesti ajattelen, että hän kyllä suree tapahtunutta, mutta omalla tavallaan. Ehkä tyttären syömishäiriö on jotain, mitä hänen on vaikea käsittää ja käsitellä. Ehkä hänen on yleensäkin vaikea puhua ja lohduttaa sanoilla.
Teini-ikäinen nuori näkee maailman usein kovin mustavalkoisesti ja hänelle on luontevaa löytää perheestään ystäviä ja vihollisia, pahoja ja hyviä ihmisiä. Monesti hän saattaa kiinnittyä voimakkaasti toiseen vanhempaan ja vastaavasti erkaantua toisesta. Vaikka sinä tunnet olosi turhautuneeksi, olisi kuitenkin tärkeää, etteivät tyttäreen ja isän välit ennestään huononisi. Joko isän tai sinun on välitettävä tyttärelle viesti, että isä tukee ja välittää ja on huolissaan, vaikka ei osaa sitä aina ilmaista.
Olen iloinen, että sekä sinä, että miehesi olette avun piirissä. Kuulostaa hyvältä, että käyt psykologin luona säännöllisesti ja että teillä kahdella on mahdollisuus hoitotahon perhetapaamisiin. Kuten sanottu, lapsen vakava sairastuminen on aina iso kriisi koko perheelle, myös muille sisaruksille. Kerrot, että teille on suositeltu parisuhdeneuvontaa, mutta miehesi ei ole osoittanut kiinnostusta sen suhteen. Ehkä juuri nyt ei ole sen aika. Ehkä tilanne on juuri niin vaativa, kuin kerrot. Ajattelen, että vaikeina aikoina tulisi pitäytyä yksinkertaisissa asioissa ja välttää tekemästä isoja muutoksia tai päätöksiä. Tavallinen arki ja vahvat rutiinit auttavat paisti toipuvaa tytärtänne, myös hänen sisaruksiaan.. Syömishäiriöstä toipuminen vie pitkään, mutta jo se, että tyttärenne on päässyt sairaalasta kotihoitoon, on hyvä merkki. Toipuminen on alkanut.
Sinä olet äiti, mutta myös muuta. Sinun on pidettävä huolta itsestäsi, että jaksaisit , etkä romahtaisi suuren taakkasi alla. Myös hoitaja tarvitsee hoitoa. Jos mieheltäsi et saa tarvitsemaasi tukea ja lohdutusta, niin mieti mitä kautta voit saada sitä. Yritä joka päivä tehdä, jotain, mistä on sinulle iloa ja joka tuottaa mielihyvää.. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä, vaan jotain mikä auttaa sinua kestämään.
Kun pahin kriisi on ohi, voitte tarkastella lähemmin parisuhdettanne. Mitä lapsen sairastuminen siitä näytti? Mitä teidän tulisi tehdä, jotta jatkossa molemmat voisitte tuntea olon tasavertaisiksi ja arvokkaiksi. Voitteko löytää tien takaisin molemminpuoliseen kunnioitukseen ja rakkauteen?
Suhdeklinikan artikkelisarjassa etsitään ratkaisuja parisuhteen pahimpiin solmukohtiin. Viime kerralla kävimme läpi pettämistä parisuhteessa. Tällä kertaa aiheena on eroaminen.
Uusi artikkeli julkaistaan Suhdeklinikalla kerran kuukaudessa.
Parisuhteeseen on turha lähteä kuvittelemalla, että jokainen tuleva päivä on ihanaa harmoniaa.
Perheneuvoja Heikki Kruusin mielestä jokaisessa parisuhteessa on olemassa perusristiriita, joka juontuu kahden ihmisen erilaisesta menneisyydestä. Kumppanit ovat kasvaneet erilaisissa perheissä ja oppineet erilaiset tavat kommunikoida. Riita on yritys sovittaa yhteen kaksi toivetta, tavoitetta ja näkemystä elämästä.
Miten löytää yhteys toiseen ja samalla säilyttää oma itsenäisyytensä ja oma tilansa? Kruusin mukaan kommunikaatio- ja riitelytaitojen opettelulla pari voi löytää tavan toteuttaa unelmansa ja toiveensa. Parisuhde on jatkuvaa tasapainoilua kahden perustarpeen - läheisyyden ja erillisyyden - välillä.
Tiedostamattomat odotukset
”Parien vuorovaikutusta säätelevät tiedostamattomat myytit, fantasiat ja uskomukset, sekä salaiset sopimukset ja käsikirjoitukset, joihin liittyy esimerkiksi utopistisia odotuksia kumppanin suhteen. Hänen odotetaan toimivan omien vanhempien aiheuttamien pettymysten korvaajana ja haavojen parantajana.”
Kruusin mukaan monia yhdistää lapsuudenkokemus omien tunteiden ja tarpeiden huomiotta jättämisestä. Jokaisella on omat lapsuuden haavansa. Vanhemmilta ei ole saatu riittävästi ymmärrystä ja tukea, tai tilaa itsenäistyä. Näitä sitten haetaan kumppanilta korkojen kera.
”Kokemukset näyttävät aluksi vetävän kumppaneita toistensa luo. Myöhemmin selviää, että kipeät lapsuudenkokemukset saattavat toistua myös parisuhteessa. Toki parisuhde voi tarjota korjaavia kokemuksia erilaisiin vaillejäämisiin, mutta toisaalta varsinkin riitojen yhteydessä saattaa tuntua siltä, että kumppani ei pystykään tuomaan parantavaa turvallisuudentunnetta, vaan lapsuudesta tuttu turvattomuus on jälleen totta”, Kruus kuvailee.
”Useinkaan riidassa ei varsinainen ongelma ole asia, josta riidellään, vaan se kuinka turvalliseksi tai turvattomaksi suhde koetaan. Juuri tästä syystä näyttää siltä, että riidoissa ei pysytä asiassa, vaan kaivellaan vanhoja tai mennään henkilökohtaisuuksiin”, Kruus valaisee.
Hämärät valinnat
Kukaan nuori ihminen ei valitse puolisokseen henkilöä, joka pahoinpitelee häntä. Nämä ominaisuudet kulkevat usein yhdessä päinvastaisen ominaisuuden kanssa.
Puolisonvalinnassa voi olla monia tiedostamattomia puolia. Omasta lapsuudesta omaksutut mieltymykset, tottumukset ja pelot voivat johtaa parinvalintaan, jossa ristiriidat korostuvat. Joudutaan ojasta allikkoon.
”Kukaan nuori ihminen ei valitse puolisokseen henkilöä, joka pahoinpitelee häntä, vaan nämä ominaisuudet kulkevat usein yhdessä jonkin toisen, ehkä päinvastaisen ominaisuuden kanssa. Kumppani saattaa aluksi vaikuttaa huomioivalta ja huolehtivalta ja olla myöhemmin väkivaltainen ja mustasukkainen”, Kruus kertoo.
Lapsuudenkodin alkoholistivanhempi voi lisätä riskiä valita omaksi puolisoksi juoppo. Ulkopuolisille voi olla hämmentävää, kun lapsuuden päihdeperheestä päässyt toteuttaa samaa kuviota omassa parisuhteessaan. He eivät aavista, miten tutulta samasta riippuvuudesta kärsivä henkilö tuntuu.
”Jos esimerkiksi isä on alkoholisti, on lapsella tarve parantaa isä. Alkoholistivanhemmassa voi myös olla piirteitä, jotka ovat hyviä selvin päin. Ei kukaan valitse toista sen takia, että tämä käyttää paljon alkoholia, vaan koska tämä on muulloin esimerkiksi turvallinen”, Kruus selittää.
Kruusin kokemuksen mukaan pareilla on usein neljästä viiteen toistuvaa riidanaihetta.
”Jumiutuneet riidat kulkevat saman kaavan mukaan. Tietyt aiheet toistuvat aina kun jompikumpi ottaa esille asian. Se voi olla yhteinen aika, raha, toisen lapset tai mikä tahansa aihe, joka menee aina samaa kaavaa”, Kruus valottaa.
Voi tulla riitaa esimerkiksi siitä, että kauppaan lähtiessä toinen on sitä mieltä, että tulisi olla tiukka lista, jota noudatetaan, ja toisen mielestä se on tylsää. Terapiassa raaputetaan esiin tuntemusten taustaa. Listanlaatijan tarkkuus voi kummuta lapsuudenkodin niukkuudesta. Jos aina on ollut rahasta pulaa, voivat toisen tuhlailevaisuus ja heräteostokset aiheuttaa kumppanissa turvattomuuden tunnetta. Ihmiset eivät aina halua tai osaa kertoa taustalla olevista tunteistaan tai toiveistaan.
Vakioriidan saa selvitettyä vasta kun jompikumpi tai molemmat älyävät vaihtaa raidetta. Uusi näkökulma tai käsittelytapa aiheeseen voi tuoda ratkaisun.
Perhekulttuurin erot
”Mitä tunteita on ollut sopiva ilmaista? Saako ilmaista esimerkiksi vihaa? Miten vihan tunnetta ilmaistaan?
Jokainen on oppinut lapsuudessaan erilaiset tavat elää. Kruus jakaa perhekulttuurin erot kahteen isoon osa-alueeseen:
1. Perheen tavat toimia
Oman lapsuudenkodin toimintakulttuuri saattaa istua sitkeästi ihmisessä. Henkilö ei välttämättä itse tiedosta, että hänen käsityksensä asioista voi olla aivan erilainen kuin kumppanilla. Kummankaan toimintatapa ei välttämättä ole sinänsä väärä tai oikea.
”Esimerkiksi syödäänkö yhdessä joka päivä, vai vaan sunnuntaisin. Toinen on ehkä elänyt perheessä, jossa jokainen käy erikseen jääkaapilla”, Kruus kertoo.
2. Tunteiden ilmaisu
”Mitä tunteita on ollut sopiva ilmaista? Saako ilmaista esimerkiksi vihaa? Miten vihan tunnetta ilmaistaan? Onko niin, ettei asia jää kellekään epäselväksi? Lentävätkö tavarat? Vai ollaanko viikkotolkulla mykkäkoulussa? Onko lapsena ollut mahdollisimman huomaamaton, sellainen joka ei näytä omia tunteitaan?”, Kruus kysyy.
”Jokaisella perheellä on oma tapansa käsitellä erimielisyyksiä ja oma tyylinsä ilmaista ja olla ilmaisematta tunteita. Riitely ja tunteiden ilmaisu on osa perhekulttuuria. Jokainen parisuhde on tässä mielessä kaksikulttuurinen”, Kruus sanoo.
”Seurusteluaikana tai silloin, kun ei ole lapsia, nämä asiat saattavat olla pinnan alla. Kun tulee lapsi, pinnan alta nousevat usein toiveet ja pelot. Nuorille pareille sanon, että te luotte nyt ihan oman perhekulttuurin ja tavat ja säännöt. Ei ole mahdollista pitää vain omaa kulttuuria sieltä lapsuudenkodista.”
Nalkuttava muija ja mykkä mies?
Usein väitetään miehillä ja naisilla olevan erilaiset tavat riidellä. Kruus on hyvin varovainen nimeämään tiettyjä tapoja naisten tai miesten ominaisuuksiksi.
”Mies tai nainen voi nalkuttaa. Nalkuttaminen on epätoivoista oman asian esille tuomista, kun toinen ei tunnu kuuntelevan”, Kruus valaisee.
”Tietoinen tai tiedostamaton tyytymättömyys suhteessa aiheuttaa sen, että purkaa kiukkua tai pettymystä toiseen. Ihminen voi tihkua kiukkua. Hän voi nalkuttaa, että miksi et tyhjennä astianpesukonetta, tai miksi jätit vaatteet lattialle, vaikka taustalla on jokin isompi asia, jota ei pysty sanomaan.”
”Erimielisyyksien ja riitojen taustalla voi olla myös ajatus, että millä tavalla kumppani auttaa minua toteuttamaan omia unelmiani, ja millä tavalla tämä estää minua”, Kruus paljastaa.
Neljä väärää tapaa riidellä
Kommunikaatiotyyli voi ylläpitää riitaa. Silloin asia ei muutu, vaikka sitä käsittelisi kahden viikon päästä uudestaan.
Kruus esittelee neljä huonoa tapaa riidellä. Ne ovat professori John Gottmanin neljäksi hevosmieheksi nimeämät negatiiviset keinot, joiden ohjaksissa mennään metsään.
Kritiikki ja halveksunta saavat toisen puolustuskannalle tai vastaamaan vihalla ja vastahyökkäyksellä, mikä johtaa ilmiriitaan.
Puolustuskäyttäytyminen ei myöskään ratkaise mitään, sillä poteroon kaivautumalla ei pystytä ottamaan asiasta vastuuta. Vaikeneminen on tutkimusten mukaan hyvin tuhoisaa suhteelle. Toiseen ei viitsitä edes reagoida. Huonot riitelytaidot voivat tulehduttaa parisuhteen jo pienissäkin ongelmissa.
”Kommunikaatiotyyli voi ylläpitää riitaa. Silloin asia ei muutu, vaikka sitä käsittelisi kahden viikon päästä uudestaan”, Kruus kertoo.
Kruusin mukaan tutkimuksissa on ilmennyt, että konflikteista vain noin 30 prosenttia on ratkaistavissa. Riitelyn taitoa on oppia ratkaisemaan ne ongelmat, jotka ylipäätään voidaan ratkaista. Pysyvien ongelmien suhteen pitäisi oppia jakamaan ja käymään dialogia, sekä yksinkertaisesti opetella elämään ongelmien kanssa.
Riidan ja väkivallan ero
”Riita ja väkivalta ovat eri asioita. Riitaan tarvitaan aina kaksi, joista kumpi tahansa voi antaa periksi tai joustaa. Riidan ja väkivallan erottaa toisistaan pelko. Jos on pelkoa, on myös väkivaltaa”, sanoo Kruus 20 vuoden kokemuksellaan väkivaltaisten miesten auttamisessa.
Riitelyn välttäjät
Jotkut parit kehuvat, etteivät koskaan riitele. Onko mahdollista olla aina samaa mieltä ja kivoissa tunnelmissa?
Kruusin mukaan riitelyn välttäminen on usein haitallisempaa kuin riitely.
”Mikä ei tule yhdessä puhutuksi, tulee jonkun kannettavaksi. Perhesalaisuudet saattavat olla myrkyllisiä, jopa vaarallisia”, Kruus varoittaa.
Puhe ei saa kuitenkaan olla mitään jatkuvaa painostusta.
”Vanhojen asioiden ottaminen esille yhä uudestaan on turhaa ja jopa vahingollista. Jos kumppani tietää jo mielipiteeni asiasta, jos on pyydetty ja annettu anteeksi, ja jos asian esille ottaminen ei todennäköisesti tuo mitään uutta, eikä rakenna suhdetta, niin miksi ottaisin asian taas puheeksi? Joidenkin asioiden pitää vaan antaa olla.”
Kruusin mukaan jotkut onnistuvat riitelemään niin sivistyneesti ja turvallisesti, etteivät itse määrittele dialogiaan riitelyksi.
”Ei ole mahdollista, että ollaan aina samaa mieltä. Jotkut parit osaavat vaan ratkaista riidat niin hyvin riitelemällä, ettei se tunnu riidalta”, Kruus valaisee.
Pullamössösukupolvea vai ei?
Vanhemmat ihmiset sanovat usein, että nuoret eroavat liian helposti, tai että ihmiset ovat tottuneet liian helppoon elämään, eivätkä siedä pettymyksiä, myöskään parisuhteessa.
Kruusilla on uusi näkökulma väitteeseen.
”Nykyajan nuoret aikuiset ovat joutuneet kokemaan enemmän pettymyksiä kuin vanhempi polvi. Esimerkiksi monen omat vanhemmat ovat eronneet. 50-luvulla naimisiin menneet ovat pysyneet hyvin naimisissa, mutta nuorten omat vanhemmat eivät. Nuorilla pareilla on taustallaan aiempaa enemmän pettymyksiä ja turvattomuutta”, Kruus kertoo.
Monia nuoria aikuisia voi riitely pelottaa.
”Monella on kokemusta siitä mihin tämmöinen riitaisuus voi johtaa. Riidan pitäisi olla turvallinen. Vaikka nyt riidellään, toinen ei lähde mihinkään. Monilla on sellainen kokemus omista vanhemmista, että riita johtaa eroon”, Kruus valaisee.
Kruusin mielestä moni pari ei huomaa, että oma käytös kotona on sellaista, ettei kenellekään tulisi mieleen toimia niin esimerkiksi työpaikalla. Töihin lähtiessä saatetaan yhtäkkiä huudella puolisolle ovenraosta jostain isosta asiasta perään. On selvää, että sellainen nostattaa kiukkua, eikä asiaa edes voida ratkaista silloin.
”Mitä siitä tulisi, jos töissäkin jostain isosta asiasta vaan heitettäisiin käytäväpuheena jotain kiireessä toiselle? Varatkaa isoille asioille aikaa ja sopiva paikka”, Kruus ohjeistaa.
Hyvän riidan ainekset:
1. Alkaa ja loppuu
2. Pehmeä aloitus
3. Minä-viestit
4. Suora tunteen ilmaisu
5. Monologista dialogiin
6. Aikalisä
”Hyvään riitelyyn ei liity väkivaltaa, eikä pelkoa. Hyvällä riidalla on alku ja loppu. Pyritään dialogiin, jossa tavoitteena ei ole saada toista muuttumaan, vaan dialogiin kuuluu toisen kuunteleminen ja mielenkiinto toisen näkemystä kohtaan. Ihminen on valmis oppimaan ja ymmärtämään jotain. Hyvässä riidassa ihminen suostuu siihen, että toinen voi vaikuttaa minuun ja mun mielipiteisiin”, Kruus sanoo.
Kruusin mukaan hyvään riitaan kuuluu suora tunteen ilmaisu. Mykkäkoulu on epäsuoraa tunteen ilmaisua. Hyvässä riidassa kumpikin voi joustaa ja molemmilla on kyky ja halu tehdä kompromissi.
”Jos riidan ainoa tavoite on saada toinen ajattelemaan samalla tavalla kuin minä, johtaa se helposti ivallisuuteen ja tuhoavaan käytökseen. Jos valmiiksi ajattelee, että minä tiedän, mikä on hyvää ja huonoa, oikein ja väärin, ei voi oppia mitään”, Kruus sanoo.
Kruus suosittelee pehmeää aloitusta ja minä-viestintää.
”Joittenkin parien kanssa tätä oikein harjoitellaan. Pehmeä aloitus ilman kritiikkiä on paljon helpompi ottaa vastaan. Toinen reagoi paljon positiivisemmin”, Kruus neuvoo.
”Koskaan sä et järjestä meille yhteistä aikaa!” -syytökseen ja kritiikkiin vastataan yleensä puolustautumalla tai vastahyökkäyksellä.
”Kyllähän mä silloin ja silloin järjestin. Koska ite järjestit mitään kivaa!” on tavallinen vastareaktio.
”Jos esittää asian niin, että voitaisko me järjestää semmonen kiva kahdenkeskinen hetki, kun oli silloin viimeksi niin kivaa, niin kumppanilla on ihan toisenlainen reaktio pyyntöön”, Kruus neuvoo.
Kruus vinkkaa mahdollisuuden käyttää aikalisää.
”Kiihtyneessä tilassa riita on harvoin rakentavaa. Aikalisä on yhdessä sovittu tapa rauhoittaa tilanne. Molempien tulee silloin kunnioittaa sitä. Aikalisän jälkeen molemmat kertovat vielä lyhyesti, mitä tapahtui ja miltä se tuntui”, Kruus selventää.
Nuoret tarvitsevat neuvontaa
”Viime aikoina ihan nuoret ovat löytäneet mahdollisuuden tulla pariterapiaan. Ennen tyypillinen eroava pari oli murrosikäisen tai kotoa pois muuttavan lapsen vanhemmat. Nyt ihan erotilastoissakin näkyy muutos. Eroa harkitsevat eniten pienten lasten vanhemmat”, Kruus sanoo.
Kruus harmittelee ensimmäistä lastaan odottaville suunnattujen perhevalmennusten säästöjä. Nuoria pitäisi valmentaa varautumaan arjen yllätyksiin. Kruusin mukaan jokaiselle ensimmäistä lastaan odottavalle vanhemmalle sopisi luento ”mitä parisuhteelle tapahtuu, kun naisesta ja miehestä tulee äiti ja isä”.
”Paljon on pienen lapsen vanhempia, jotka kaipaavat ihan käytännön ohjeita erilaisista asioista. Tarvitaan tietoa esimerkiksi siitä, mitä väsymys tekee ihmiselle”, Kruus kertoo.
”Nuorille tulee hätä, että itsessä on jokin vika. Tietyt heräävät tunteet ovat ihan tavallisia. Esimerkiksi isän ja äidin rooli tai yksinkertaisesti väsymys voi aiheuttaa sen, että seksi ei kiinnosta juuri nyt. Silti ei pitäisi unohtaa päivittäisiä hellyyden osoituksia. Jokainen pari joutuu vanhemmuuden myötä etsimään uudestaan keskinäistä läheisyyttä ja yhdessä olemisen tapaa”, Kruus lohduttaa.
Ihmisten olisi ehkä hyvä myös tiedostaa, että perhe-elämälle astetut toiveet ovat usein kohtuuttomat.
”Tunnetason odotukset ovat kasvaneet isoiksi. Enää ei riitä se, että me pärjätään ja kasvatetaan lapset. Ennen odotukset olivat käytännöllisempiä. Nyt tunnetason odotukset ovat niin latautuneita, ettei arjessa kestetä. Halutaan säilyttää tietty tunnetaso koko ajan, ei riitä, että puoliso on hyvä vanhempi.”
Kruusin mukaan parisuhteen perusristiriita täytyy joka tapauksessa saada sovittua.
”Jos on parisuhteessa, täytyy luopua jostakin. Jos haluaa elää yksin vapaana, voi hintana olla yksinäisyys.”
Onko pakko puhua?
”Joskus puhuminen ei enää tuo mitään uutta, tai ei rakenna suhdetta mitenkään. Jos toisen mielestä asiaa pitää vielä kuitenkin käsitellä, niin voidaan kysyä: mitä pitäisi tapahtua, että asia olisi mielestäsi loppuun käsitelty?”
Yhteys toiseen on parisuhteen perustarve. Mistä tulee yhteyden tunne? Kruus vastaa:
1. Puhumisesta, siitä että asiat voidaan jakaa verbaalisesti.
2. Tekemisestä yhdessä.
3. Fyysisestä läheisyydestä, kosketuksesta, hellyydestä ja seksistä.
”Yleensä yhteyden tunne tulee kaikista näistä. Jos henkilö kokee, että yhteys tulee ennen muuta verbaalisesta jakamisesta, niin silloin tämän ihmisen kannalta on pakko puhua, jotta voisi kokea yhteyttä”, Kruus selventää.
”Kommunikaatio parisuhteessa on enimmäkseen muuta kuin puhumista, ja hyvä niin. Mutta ristiriidat on selvitettävä puhumalla, koska se jättää vähiten tilaa väärille tulkinnoille.”
KYSYMYS: Olemme seurustelleet avomieheni kanssa useita vuosia ja mieheni suhde äitiinsä on hankaloittanut yhdessä oloamme monin tavoin. Mieheni ei ole täysin pystynyt irtautumaan äidistään eikä äiti pojastaan.
Mieheni joutui äitinsä jättämäksi vauvana ja asui isoäitinsä kanssa elämänsä ensimmäiset seitsemän vuotta. Äiti kuitenkin palasi ja otti pojan hoiviinsa uuden miehensä kanssa. Äidin uusi suhde ei kuitenkaan kestänyt kauaa ja uusien kumppanien myötä mieheni joutui näkemään paljon väkivaltaa, huumeiden käyttöä ja muutenkin epävakaata elämää. Hänen äidillään on aina ollut ongelmia rahankäytön ja nettiuhkapelien suhteen, mutta mieheni tultua täysi-ikäiseksi homma karkasi täysin käsistä. Äiti otti suuren lainan, jäi työttömäksi, velkaantui pahasti, menetti luottotietonsa ja lopulta tuhri ostomaniassaan myös poikansa luottotiedot.
Anoppini on edelleen pahasti velkaantuneena ja työttömänä. Kaikesta huolimatta rahan ylenpalttinen tuhlailu ja uhkapelaaminen vain jatkuu. Hän pyytää kuukausittain useita kertoja lainaamaan rahaa, tekemään palveluksia ja juoksuttaa miestäni jos jonkin moisilla asioilla.
Olemme todella tukalassa tilanteessa sillä yritämme kaikin tavoin rakentaa omaa elämäämme, eivätkä tulomme ole opiskelijoina kummoiset. Mieheni tuntee suurta velvollisuutta äitiään kohtaan eikä pysty kieltäytymään tämän pyynnöistä. Olemme puhuneet, ja riidelleet, tästä mieheni kanssa monet kerrat ja viime vuosien aikana hän on jo pystynyt katsomaan totuutta silmiin. Asia on hänelle luonnollisesti hyvin arka ja lapsuuden kokemukset vellovat sitkeästi taustalla.
Olen yrittänyt olla ymmärtäväinen ja auttanut itsekin monin tavoin, mutta mittani alkaa jo olla täynnä. Toivon anopilleni kaikkea hyvää ja että hän saa elämänsä kuntoon, mutta jossakin on tämänkin rajan kuljettava. En voi enää hyväksyä, ettei hän anna pojalleen tilaa rakentaa omaa elämää ja itsenäistyä. Olemme oman perheen perustamisen kynnyksellä, mutta anopin vastuuton käytös ja elämäntavat kauhistuttavat. Miten hän voisi olla meidän tukena tai luotettava isovanhempi, kun hän ei pysty siihen nytkään? Tilanne on niin nurinkurinen, etten enää usein tapaa anoppiani ja asia kirvottaa yhä useammin riitoja minun ja mieheni välille. Olen niin vihainen siitä kohtelusta, jota mieheni on saanut äidiltään kestää ja joista hän joutuu tänäkin päivänä kärsimään.
VASTAUS: Jossain on rajan kuljettava, kirjoitat ja se on ihan oikein. Rajaa ei kuitenkaan laita kukaan muu kuin avomiehesi itse. Hänen äitinsä ei tule sitä tekemään, vaan hän jatkaa totuttua käyttäytymistä. Rajaa et pysty myöskään sinä laittamaan. Siitä sinulla on jo kokemuksia.
Anoppi elää omaa elämäänsä. Ehkä hänkin haluaisi elää toisin, mutta ei pysty. Te ette parina eikä edes avomiehesi ole vastuussa hänen käytöksestään. Miehesi on rientänyt monesti apuun ja hänen on vaikea kieltäytyä esimerkiksi antamasta rahaa. Olet syystä vihainen hänen äidilleen. Mikä voisi auttaa avomiestäsi laittamaan rajan äidin avustamiselle? Ymmärrän, että suostuessaan auttamaan äitiään, mies hoitaa jotain lapsuutensa traumoja. Kunpa hän saisi käsiteltyä lapsuutensa kipua ja vaillejäämisiä niin, että hän pääsisi sovintoon menneisyytensä kanssa. Hän tuntee myötätuntoa äidin vaikeaa ja onnetonta elämää kohtaan. Avustamalla hän ei kuitenkaan auta äitiä pitkällä tähtäimellä. Äiti voi jatkaa holtitonta elämää.
Mitkä olisivat teidän keinonne irtautua miehen äidistä? Vain te voitte vartioida oman yhteisen elämänne rajoja. Jos asetatte porttikiellon niin, että teidän rajojenne sisään ei saa astua avunpyynnöillä, äiti kyllä loukkaantuu. Siihen saatte varautua. Se on kuitenkin terveempi vaihtoehto kuin se, että turhaudutte ja kiukustutte jatkuvasti siitä, ettette pysty asettamaan rajoja jotta saisitte elää omaa elämäänne.
Toivottavasti sinulla ja avomiehelläsi on sellainen hyvä suhde, että koette olevanne samalla puolella ja että voit tukea miestä rajojen pitämisessä. Teidän on aika luoda oma perhe-elämä, jossa mies luopuu äidistään ja liittyy vaimoonsa, niin kuin jo Raamatun alkulehdillä kuvaillaan terveen parisuhteen perusteita.
Toivon teille kaikkea hyvää. Rohkeutta ja voimia rakentaa oma elämä. Perheneuvoja Saara
Suhdeklinikan artikkelisarjassa etsitään ratkaisuja parisuhteen pahimpiin solmukohtiin. Viime kerralla kävimme läpi sitoutumisen vaikeutta. Tällä kertaa aiheena on pettäminen.
Uusi artikkeli julkaistaan Suhdeklinikalla kerran kuukaudessa.
______________________________________________________________________________
Teksti: Mirja Wuokko
Uskottomuudesta puhuminen tuo mieleen salaisen seksiaktin, julman pettäjän ja järkyttyneen petetyn. Monet nimittäin selittävät kumppanin pettämistä juuri seksin puutteella, tai kumppanin muulla vialla. Asiantuntijan mielestä useimmat selitykset ovat vain pinnallisia kuittauksia, jotka jättävät oikeat uskottomuuden syyt pimentoon.
______________________________________________________________________________
Psykologi ja perheneuvoja Helena Topparin mukaan pettämisessä on kyse valtavan laajasta alueesta, eikä kysymykseen voida antaa yksiselitteisiä vastauksia.
”Uskottomuudella on yllättävän vähän tekemistä seksin kanssa. Se on joskus pintatasolla näin, tai ihmiset haluavat selittää asian näin, mutta syy on paljon syvemmällä. Uskottomuudella haetaan paljon isompia asioita elämään kuin seksiä”, Toppari kertoo.
”Mun näkökulma on kliinistä asiakastyötä tekevän näkökulma. Pettäminen tarkoittaa pareilla kokemusta siitä, että on rikottu jotain sopimusta. Monet eivät ole etukäteen puhuneet, että mitä se varsinaisesti on, mutta jommallekummalle tai molemmille tulee tunne, ettei ole toiselle enää ykkönen, joku tulee väliimme. Uskottomuuteen ei välttämättä liity fyysistä suhdetta, eikä siihen välttämättä liity rakastumista, vaan pettäminen rikkoo jotain yhteistä sopimusta, mistä taas seuraa turvattomuudentunnetta.”
Topparin mukaan samankaltainen uskottomuus voi eri elämäntilanteissa saada erilaisen merkityksen. Se voi satuttaa joissakin tilanteissa enemmän kuin muulloin. Uskottomuutta esiintyy usein elämän siirtymävaiheissa, joissa ihmiset ovat erityisen haavoittuvia.
”Pettäminen voi olla kertaluonteinen fyysinen tapahtuma, tai pitkään jatkuva suhde toiseen. Pettäjä voi myös kokea olevansa ihan hyvässä parisuhteessa, ja silti jokin tilanne tai olosuhde laukaisee uskottomuuden. Uskottomuus ei pettäjän mielestä kilpaile hänen parisuhteensa kanssa”, Toppari kuvailee.
______________________________________________________________________________
”Pettäminen ei ole puolison syytä. Uskottomuus liittyy ihmisen omiin kehitysprosesseihin ja teemoihin, joita jokin tilanne herättää. Pettäminen liittyy usein elämän siirtymävaiheisiin ja aika usein omien lasten uusiin elämänvaiheisiin. Esimerkiksi kun lapsi syntyy tai aloittaa koulun, tai kun lapsi alkaa seurustella tai muuttaa pois kotoa. Joskus uskottomuuteen liittyy poikkeava elämäntilanne, esimerkiksi sairaus, työttömyys tai lapsettomuus. Nousee tunnelmia ja oloja, joihin ihminen lähtee hakemaan ratkaisuja”, Toppari sanoo.
Topparin mukaan seksin puute on liian yksinkertainen selitys uskottomuudelle.
”Suurimmassa osassa pitkiä parisuhteita on aikoja, jolloin ei ole seksiä ja silti kaikki eivät petä. Sairauden tai lasten syntymän yhteydessä on katkoja seksissä, eikä se yksin johda uskottomuuteen. Parisuhteen seksi ei myöskään suojaa uskottomuudelta”, Toppari sanoo.
”Joskus uskottomuus on alun alkaen halua irrottautua suhteesta, halutaan itsenäistyä parisuhteesta. Osalla pareista ei ole halua jäädä vanhaan suhteeseen.”
Topparin mukaan uskottomuuden taustalla voi olla se, että parisuhde on solmittu tietyssä elämänvaiheessa tai tiettyyn tarpeeseen, ja nämä alkuperäiset motiivit eivät enää täyty.
”Ehkä ihminen on tullut vaiheeseen, jossa pystyy paremmin hahmottamaan, mitä haluaa ja millaista elämää haluaa elää.”
______________________________________________________________________________
Topparin mukaan moni pettäjä ihmettelee omaa käytöstään.
”On epämääräinen olo. Ihminen itse ei ehkä huomaa, että hänellä on erikoinen olo. Eteen sattuu tilanne, jossa löytää yhtäkkiä jonkun kiinnostavan ihmisen. Jotkut yllättävät itsensäkin omalla uskottomuudellaan. He ajattelevat, etten ole tällainen ihminen. Vain osalla pettäjistä uskottomuus on täysin tarkoitushakuista”, Toppari kertoo.
Topparin mukaan pariterapiassa usein selviää, että uskottomuus on ihmisen tapa yrittää ratkaista asioita.
”Se liittyy usein itsenäistymiseen. Se on omaksi itseksi tulemisen prosessi, jossa irtaudutaan vanhasta ja haetaan muutosta.”
______________________________________________________________________________
”Monenlaiset ihmiset voivat pettää. Monella on jokin kriisikohta elämässään tai osalla on läheisyyden säätelyn vaikeus. Heidän voi olla vaikea sitoutua yhteen ihmiseen. He eivät halua päästää ketään liian lähelle”, Toppari sanoo.
”Joskus ihmiset sanovat, että uskottomuus oli heille ainoa asia, joka oli jotain omaa.”
Topparin mukaan nuorena solmitut parisuhteet kantavat paljon lapsuudenperheeseen liittyviä taakkoja ja omiin vanhempiin liittyviä teemoja. Yhteisen lapsen saaminen voi aiheuttaa sekaannusta parin rooleissa.
”Intiimi suhde pitää toteuttaa jossain muualla. Äidin tai isän kanssa ei voi harrastaa seksiä.”
Topparin mielestä uskottomuuden oikeisiin syihin ei pureuduta kunnolla.
”Montako tietokirjaa on kirjoitettu suomeksi uskottomuudesta? Vaikka kaikki jossain elämänsä vaiheessa törmäävät asiaan jollain tasolla, ei siitä oikein saa otetta. On vaikea päästä keskustelussa syvemmälle tasolle. Uskottomuutta on vaikea tutkia. Ihmisten tulisi kääntyä itseensä, ja se voi olla kiusallista ja vaikeaa.”
______________________________________________________________________________
Petetylle uskottomuus tulee yleensä järkytyksenä. Toppari löytää uskottomuuden paljastumisesta hyviäkin puolia.
”Uskottomuuden paljastuminen pakottaa parisuhteen muutokseen. Usein pari alkaa puhua asioista, joita ei ole ennen käynyt läpi. Kannattaa pysähtyä miettimään, mitä tämä opettaa. Mitä uutta löydän itsestäni ja parisuhteestani. Yllättävän usein myös petetty löytää uusia puolia itsestään”, Toppari kannustaa.
Topparin mukaan monet uhoavat jättävänsä puolisonsa, jos tämä jää kiinni pettämisestä, mutta yllättävän moni onkin valmis jatkamaan parisuhdetta ja antamaan anteeksi.
”Uskottomuus on kuin tukki raiteilla. On pakko pysähtyä. Joskus tulee niin suuria tuhoja, ettei osa pareista toivu niistä koskaan. On vaikea löytää turvallisuus ja luottamus uudestaan. Parhaimmillaan tämä on opettavainen prosessi.”
”Valitettavasti osa pareista ei pysty siitä enää nousemaan. Pahinta on jos petetyksi tulemisen kokemus toistuu. Toinen paljastuu ja lupaa lopettaa sivusuhteensa, mutta suhde jatkuukin ja petetty kokee saman uudestaan. Siitä on vaikea lähteä nousemaan”, Toppari sanoo.
______________________________________________________________________________
”Pitkässä parisuhteessa tulee varmasti tilanteita, joissa tapaa ihmisiä, joihin ihastuu. Työelämässä koetaan nykyään usein intohimoisia hetkiä, kun onnistutaan yhteisessä projektissa ja kilistellään laseja. Ollaan alttiina rakastumiselle”, Toppari kuvailee työelämän vaaroja.
Kaikki eivät salaa toiseen ihastumista kumppaniltaan.
”Voi rakastua ja ihastua päivänvalossakin. Ihastuminen ei välttämättä edellytä salailua ja valehtelua. Kaikki eivät myöskään petä fyysisesti, vaikka rakastuisivatkin toiseen”, Toppari muistuttaa.
______________________________________________________________________________
”Maailma on nyt senkaltainen, että parisuhteesta tankataan asioita, joita ennen saatiin monesta muusta lähteestä. Ennen oltiin suhteessa myös esimerkiksi sukuun, jumalaan tai kylään, nyt haetaan kaikki parisuhteesta. Parisuhteista tulee liian tiiviitä ja tämä altistaa uskottomuudelle”, Toppari kuvailee.
______________________________________________________________________________
Topparin mukaan ihmiset arvostavat uskollisuutta ja ihmisillä on suuri tarve kahdenkeskisyyteen ja romanttiseen ja symbioottiseen parisuhteeseen.
”Parisuhdetta suojaa hyvä tunneyhteys toiseen. Silloin pysymme toistemme mielessä. Kun meillä on ikkuna auki toiseen, voimme luottaa siihen, että omat yhteydenotot tulevat vastaanotetuiksi. Jos ikkunaa ei pidetä puolin ja toisin auki, aletaan rakentaa seinää puolisoiden välille. Silloin suhde on vaarassa”, Toppari varoittaa.
”Hyvä tunneyhteys puolisoon on kuin toimiva nettiyhteys. En tarvitse sitä koko aikaa, mutta voin luottaa siihen, että se tarvittaessa toimii. Hyvää suhdetta ei halua riskeerata. Jos pystyy eläytymään toisen tunteisiin suruissa ja iloissa, on vaikeampi satuttaa toista pettämällä.”
”Jos taas tunneyhteys on huono, kumppani on helpompi tiputtaa mielestä ja olla suhteessa toiseen. On erittäin vaikeaa olla rakkaussuhteessa kahden kanssa. Jos ihastuu toiseen, alkaa helposti mitätöidä kumppania mielessään, koska intiimi tunnesuhde kahteen partneriin aiheuttaa liian suuren ristiriidan”, Toppari kertoo.
______________________________________________________________________________
”En usko, että uskottomuutta tai seksuaalisuutta voi erottaa omaksi alueekseen meidän psykologiasta ja selittää sitä vain hormoneilla. Monimutkaista asiaa ei voi pelkistää biologiaan”, sanoo Toppari.
Miehet ja naiset tarvitsevat Topparin kokemuksen mukaan pohjimmiltaan samoja asioita.
”Toiveena on, että joku näkee mut, joku ymmärtää ja hyväksyy, on kiinnostunut asioistani ja jakaa maailman mun kanssa. Tarpeet ovat pitkälti samat kuin lapsena. Kukaan ei ole vielä kiistänyt sitä, vaikka olisi kuinka kova jätkä”, Toppari vakuuttaa.
”Seksi tai seksiaddiktio on joillekin tapa rauhoittaa itseään. Se on väylä hakea tyynnytystä, ihan kuin alkoholi tai juokseminen.”
”Pohjimmiltaan uskottomuudellakin haetaan liittymistä ja turvaa. Usein turva on näennäistä. Epävarmuus itsestä voi ajaa ventovieraan syliin. Läheisessä suhteessa olemme alttiimpia”, Toppari kuvailee.
”Seksi tai seksiaddiktio on joillekin tapa rauhoittaa itseään. Se on väylä hakea tyynnytystä, ihan kuin alkoholi tai juokseminen.”
”Ihmislajille on ominaista olla turvallisessa kiintymyssuhteessa. Mitä enemmän parilla on yhteistä, sitä enemmän erittyy kiintymyshormonia. Hyvässä parisuhteessa on vanhemman ja lapsen suhdetta muistuttavaa kiintymystä ja hoivaelementtejä”, Toppari paljastaa.
”Kun kumppanit resonoivat myös fysiologisesti, on ulkopuolisen vaikeampaa tulla väliin.”
______________________________________________________________________________
”Yrittäkää päästä syvemmälle asioissa. Usein tarvitaan ulokopuolista apua, joku joka osaa katsoa asioita toiselta tasolta”, Toppari neuvoo.
”Parin pitäisi saada yhteinen ymmärrys siitä, että mitä meille tapahtui. Uskottomuus ei ole vain jostain tullut tsunami. Parin pitää tarkastella yhteistä parisuhdetta.”
Toppari myöntää parisuhteen korjaamisen olevan iso urakka.
”Pettäjän pitäisi ottaa vastuu teostaan ja olla aidosti pahoillaan. Olisi osattava tuntea myötätuntoa toista kohtaan: tein väärin, rikoin yhteistä sopimusta. Pettäjän vastuunotto on edellytyksenä sille, että pari pääsee eteenpäin”, Toppari sanoo.
”Ja petetyn tulisi osata kertoa omista tunteistaan. Syyllistäminen ja toisen pahuuden ja epäluotettavuuden korostaminen ei auta.”
”Uskottomuudesta toipumisen prosessi on usein pitkä ja vaativa. Olennaisinta on halu mennä eteenpäin yhdessä”, Toppari kannustaa.
KYSYMYS: Olen harkinnut eroa toistuvasti, sillä mieheni kanssa meillä on mennyt jo pitkään huonosti. Välillä on parempia jaksoja ja sitten alkaa taas riitely ja suuttumukset. Riitojen jälkeen monesti selvittelemme asiat ja sanomme, että kyllä me pärjäämme ja kyllä pystymme yhdessä.
Olen kuitenkin siinä pisteessä, etten enää usko siihen, koska pienistäkin asiosta syntyy tappelu. Mieheni suuttuu koska hänestä tuntuu, että minä olen se joka meillä ongelmat tekee ja oravanpyörä jatkuu. Tuntuu, että helpoin tie olisi lähteä koko suhteesta pois, mutta meillä on kaksi ihanaa lasta ja heidän takiaan jaksan tätä touhua. Kuitenkin olen usein surullinen, tunnen itseni luokatuksi ja halveksunnan kohteeksi. Sitten on myös se, etten pidä siitä kun lapsemme näkevät meidän riittelevän.
Haluan saada tämä toimimaan mutta tuntuu, etten osaa. Onko mitään hyviä neuvoja?
VASTAUS: Surullinen tarina. Samalla kovin tuttu ja totta niin monelle.
Mitä tapahtuukaan kun kaksi ihmistä, jotka ovat halunneet mennä yhteen ja perustaa perheen, huomaavatkin olevansa tilanteessa, jossa yhteinen elämä tuottaa toistuvia riitoja, surua, pettymyksiä ja loukkaantumisia. Eihän näin pitänyt käydä. Emme me tällaista elämää halunneet. En minä ole näin ikävä ihminen kuin millaiseksi olen tässä suhteessa muuttunut. Sinäkin olit joskus toisenlainen. Mihin kadotimme toisemme, itsemme? Miten pääsemme pois oravanpyörästä, uuvuttavasta kielteisestä vuorovaikutuskehästä, johon joudumme kerta toisensa jälkeen?
Eroamallako?
Toisin kun sanot, niin ero ei välttämättä ole läheskään aina helpoin vaihtoehto, erityisesti kun perheessä on lapsia. Mutta ero on hyvin käytetty vaihtoehto, johon ihmiset päätyvät erityisesti kun eivät löydä muuta ulospääsyä ahdistavasta tilanteesta. Kuitenkaan suuri osa ihmisistä ei oikeasti haluaisi päättää parisuhdettaan. He ovat vain näköalattomia eivätkä löydä muuta tapaa ratkaista ahdistavaa tilannettaan. Lapset eivät yleensä riitä syyksi pysyä yhdessä, hinnalla millä hyvänsä. Lapset kuitenkin ovat hyvä syy parin pysähtyä miettimään mitä meille tapahtui, mihin yhteinen hyvä katosi, voimmeko vielä löytää toistemme luokse. Yleensä kuvaamasi kaltainen tilanne ei pääty itsestään vaan parin on oikeasti pysähdyttävä miettimään suhdettaan, toisiaan ja itseään. Ei ole helppoa kahdestaan saada omaan parisuhteeseen sellaista perspektiiviä mikä mahdollistaisi parisuhteen tarkastelemisen kauempaa, niin että siihen löytyisi uusia näkökulmia. Se mahdollistuu helpommin jonkun kolmannen osapuolen kanssa pariterapiassa, parisuhdekursseilla.
Jäin miettimään sitä kun sanoit, että sinä olet teillä ”se joka ongelmat tekee”. Parisuhteessa on hyvin tärkeää ymmärtää, että molemmat osapuolet vaikuttavat omalla käyttäytymisellään, tekemisellään ja/tai tekemättä jättämisellä parisuhteeseensa ja puolisoonsa. On joskus hyvin vaikea tunnistaa ja ymmärtää mikä on minun osuuttani ja miltä minun käyttäytyminen tuntuu puolisostani.
Kirjeessäsi kuulosti hyvältä, toivoa antavalta, että kerrot teillä olevan välillä parempia jaksoja ja että riitojen jälkeen selvittelette asiat. Ette ole siis kadottaneet toisianne kokonaan ja pystytte myös tavoittelemaan toisianne riidan jälkeen. Hiillos ei ole kokonaan sammunut ja siihen yhdessä puhaltamalla on mahdollista synnyttää uutta lämpöä, yhteyttä.
Kannustaisin sinua hakemaan teille apua esimerkiksi kirkon perheneuvonnasta. Pyydä, että miehesi tulisi mukaasi. Mutta jos hän ei ole vielä valmis lähtemään juttelemaan ulkopuolisen kanssa niin mene yksin. Joskus yhteys toiseen löytyy sitä kautta kun löytää paremman yhteyden itseensä.
Toivotan teille hyvää matkaa kohti toisianne! perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Olen alle nelikymppinen nainen ja olen naimisissa samanikäisen miehen kanssa. Meillä on yhteinen kohta koulun aloittava lapsi. Tapasimme kuusi ja puoli vuotta sitten vähän yli kolmekymppisinä ja molemmilla oli pitkä sinkku-aika takana. Ehdimme tapailla muutaman kuukauden ajan kunnes olin jo raskaana. Muutimme yhteen ja raskausaika sujui mukavasti.
Meillä molemmilla oli jo kauan ollut ”haku” päällä. Totesimme, että voimme tämän ikäisinä ja paljon kokeneena olla yllätyksellisestä lapsen tulosta onnellisia ja katsoa yhdessä tulevaisuuteen. Olimme molemmat hyvässä uratilanteessa ja talousvaikeuksista ei tarvinnut murehtia. Nyt meillä on talonpuolikas ja asuntolaina.
Olen aina ollut päävastuullinen kodista ja lapsen hoidosta ja olen säätänyt työaikojani sen mukaisesti. Urani on tämän takia jäissä, mutta olen kuitenkin pitänyt työpaikastani kiinni.
Mieheni on samanaikaisesti ollut pää-ansaitsijan roolissa ja maksanut suurimmat menot, kuten asuntolainan, lomamatkat ja vakuutukset. Olen onnellinen siitä, että olen saanut viettää aikaa lapsemme kanssa, vaikka olen voinut samalla tehdä töitä. Tällä hetkellä työskentelen osa-aikaisesti, jotta pystyisin hoitamaan kodin, viemään lapsemme harrastuksiin jne. Mieheni tekee erittäin pitkää päivää ja on aina tehnyt (7:00 - 19:30, plus työmatkat, harrastukset ja asiakas-illat).
Koska asumme kaupungin ulkopuolella, työmatkoihin menee tunti per suunta. Emme siis näe toisiamme aamuisin ja iltaisinkin hyvin lyhyesti.
Olen käytännössä arkisin yksinhuoltaja.
Olemme tutustuneet toisiimme vasta lapsen tulon aikana ja jälkeen.
Menimme toisin sanoen yhteen ja naimisiin jossain määrin ”sika säkissä”. Otimme tietoisen riskin, koska odotimme lasta ja tykkäsimme toisistamme. Se ei ollut suurta intohimoa kuitenkaan, eikä repivää kaipausta. Meillä ei myöskään oikeastaan juuri ole ollut kahden keskistä aikaa, emme juuri koskaan käy kahdestaan ulkona syömässä, elokuvissa, konsertissa tms. Mieheni on rauhallinen, pikkutarkka, pedantti, työkeskeinen ja sovinnainen. Minä taas olen temperamenttinen, suurpiirteinen, vilkas ja epäsovinnainen. Meillä on suhteellisen erilaiset intressit... Itse haluan harrastaa, matkustaa ja elämyksiä, mieheni laittaisi rahaa mieluummin säästöön tai kiinteään tavaraan.
Riitelemme suhteellisen paljon arjen asioista, työnjaosta, rahan käytöstä, kuka päättää isot investoinnit, minne matkustamme (mummolaan vai jonnekin vain perheen kesken) ja erityisesti siitä, että olen aina yksin eikä hän jaa arkea kanssani. Esimerkiksi kahvin keittäminen aamulla on hänelle ylivoimainen tehtävä. Painostuksen jälkeen sain hänet sentään laittamaan lapsellemme eväät valmiiksi. Olen usein pahalla tuulella ja syyllistyn naisen klassiseen virheeseen, nalkuttamiseen, koska olen tyytymätön. Mutta mihin?
Seksi oli aluksi hyvää, tosin en itse saanut koskaan orgasmia suhteemme alussa, mutta muuten nautin seksistämme. Myöhemmin sain orgasmin välillä, kun ”otin ohjat käsiin”. Yleensä orgasmi kuitenkin jää saamatta. Emme juurikaan harrasta seksiä enää. Kaipaan kuitenkin hulluna intohimoa. Mieheni ei sytytä minua. Mieheni kärsii siitä, ettei minun tee häntä mieli. Olen samanaikaisesti ollut jo pitkään ihastunut ex-kollegaani, jota ajattelen jatkuvasti, välillä jopa päivittäin.
Ihastun helposti muihin miehiin, himoitsen heitä ja haaveilen salasuhteesta. En ole toteuttanut haaveitani, mutta näen niistä usein unta. Kaipaan toisen miehen kosketusta, intohimoa ja vapautusta velvollisuuksien kahleista. Välitän kuitenkin miehestäni ja meillä on lapsi, joten en ole ajatellut mitään konkreettista muutosta tilanteeseen, kuten eroa. Kuitenkin minusta tuntuu, että elän itsepetoksessa. Lisäksi olen mustasukkainen miehestäni sekä vihainen ja pettynyt, koska sain tietää hänen olleen illallisella ja illanvietossa toisen naisen kanssa yhdellä työmatkalla sekä käyneen bordellissa muilla työmatkoillaan. Asia oksettaa ja suututtaa, mutta samalla itse ajattelen muita miehiä. Itsekästä, eikö?
Miksi en halua miestäni? Miten pääsen yli ylpeydestäni ja annan anteeksi hänen ”pettämisensä”, voinko ylipäänsä jatkaa avioliittoa miehen kanssa, jota en fyysisesti halua ja jota mielessäni petän. Voinko löytää halun takaisin? Tarvitseeko intohimoa edes tässä vaiheessa avioliittoa odottaa, onko se realistisista vai riittäisikö hellyys ja välittäminen? Mitä voin itse ja mieheni kanssa tehdä toisin ja korjata?
Odotanko ja haluanko liikaa?
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi; olipa paljon asiaa yhdessä kysymyksessä. Arvaan, että olet pohtinut ja pyöritellyt asioita jo pitkään. Olisi monia yksityiskohtia, joihin voisin tarttua, mutta luulen että yksi asia nousee muita tärkeämmäksi.
Yhteyden puute. Ihan konkreettisestikin, yhteisen ajan puute. Mutta syvällisemmin ajateltuna, se leimaa koko yhteistä elämäänne. Kahdenkeskisyyttä on suhteessanne ollut kovin vähän. Tulit nopeasti raskaaksi tapaamisenne jälkeen, sen lisäksi olette olleet hyvin työorientoituneita.
Ajattelen, että kahdenkeskisyydessä rakennetaan se psyykkinen ja fyysinen yhteys, joka kannattelee silloinkin, kun on muuten elämässä haasteellisempaa. Esimerkiksi tällainen aika, voi olla se kun perheeseen tulee lapsi, joka vie paljon vanhempien aikaa, ja vanhempien omat tarpeet jäävät taka-alalle.
Tuntuu siltä, että suhteen rakennustyö on jäänyt pahasti kesken. Hyvä esimerkki siitä on se, kuinka kuvailet seksielämäänne. Kirjoitat, että alkuun seksielämänne sujui hyvin, mutta on sittemmin muodostunut ongelmallisemmaksi. Keskinäiseen fyysiseen yhteyteen on tullut väliin haluamisen ongelmat, mustasukkaisuus, salasuhteista haaveilu. Kaikki ne kertovat siitä, että se yhteys , jota alunperin ihastumisen aikana tunsitte ei ole päässyt rakentumaan tarpeeksi.
Eikä se ole oikeastaan ihmekään. Tarvitsette kipeästi yhteistä aikaa, yhdessäoloa ja keskustelua, että voisitte taas nauttia toisistanne seksuaalisesti. Muuten käy niin, että te kaksi edustatte toisillenne velvollisuuksia ja arkea, ja kaikki muut mahdolliset todelliset ja kuvitellut kumppanit intohimoa ja seksuaalisuutta, tai niin kuin kirjoitat "vapautusta velvollisuuden kahleista."
Kysyit, voitko löytää halun miestäsi kohtaan uudelleen. Voit varmasti, mutta ensin täytyy löytää jotakin muuta. Teidän täytyy aloittaa uudestaan parisuhde, joka on hautautunut kaikkien kiireiden ja aikataulujen alle.
Kysyit riittääkö välittäminen ja hellyys. Minusta ne riittävät oikein hyvin siihen alkuun, jonka te molemmat tarvitsette.
Kysyit, odotatko ja haluatko liikaa. En ajattele niin. Ajattelen, että meillä jokaisella on oikeus haluta rakkautta ja meillä on oikeus odottaa sen tapahtuvan parisuhteessamme. Sinulla on siis siihen oikeus, mutta niin on miehelläsikin. Oikeus, mutta myös mahdollisuus.
KYSYMYS: Seurustelin ennen miehen kanssa, joka on minua vuoden vanhempi, mutta minä petin häntä henkisellä tasolla. Suhteemme kesti melkein puolitoista vuotta. Meillä on sellainen erikoinen yhteys, jota ei ole jokaisella parisuhteessa olevalla, joten koen, että hän oli minun "se oikea”.
Minä petin häntä henkisesti ja erosimme. Kuukauden säädimme ja sekoilimme toistemme kanssa, kuin olisimme vieläkin olleet yhdessä.
Sitten hän löysi toisen tytön. Seurustelee hänen kanssaan. Tyttö on pettänyt ennen eksääni hänen kumppaniaan fyysisesti.
Eräänä päivänä eksäni tuli luokseni, koska halusi puhua meidän asiat halki. No, me puhuimme, kunnes hän pyysi minua lämmittämään häntä, koska minun asunnossa on kylmä. Minä lämmitin, koska rakastan häntä liikaa. Sitten me halailimme. Hän kertoi minulle, että rakastaa minua vielä, mutta rakastaa myös nykyistään. Molemmat olemme erittäin sekaisin tämän myötä. Hän oli neljä tuntia luonani ja lähtiessään halasi ja pussasi minua poskelle.
Sitten viikon päästä kohtaamme sattumalta ja hän ehdottaa, että tulisi käymään luonani. Juttelimme taas ja olimme kuin parhaat ystävät. Naljailimme ja naureskelimme. Sitten me taas halailimme ja olimme. Hän veti minut päälleen eikä päästänyt pois. Silitteli minua ja katseli minua. Sitten hän riisui minut. Yritin estellä todella kauan, mutta luovutin. Yritin estää häntä tekemästä virhettä. Pyysin, että ajattelisi miltä hänen nykyiseltään tuntuu ja itkin, kuinka en halua satuttaa ketään. Sitten se tapahtui. Hän petti nykyistään. Harrastimme seksiä. Sitten hän katui sitä hetken ja teimme sen uudestaan.
Nyt en tiedä mitä minä ajattelisin. Emme halua kertoa kenellekkään, mutta mitä voimme tehdä? Hän tietää ettei halua olla minun kanssa enää. Ainakin kovasti väittää. Mutta mitä pitäisi tehdä? Olen sekaisin ja en voi lopettaa hänen rakastamista. Haluamme olla kuitenkin väleissä, mutta en tiedä pystynkö tunteideni takia ja tämmöisen soutamisen ja huopaamisen takia varsinkin kun hän saa minut toivomaan ja luulemaan kaikenlaista! Haluaisin meidät vain takaisin yhteen.
Nimim. Epätoivoinen Vailla Suuntaa, 17 vuotta
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi. Nimimerkkisi jo oikeastaan kertoo paljon tilanteestasi ja tunteistasi. Olet ajautunut ja eksynyt epäselvään suhteeseen ja tunnet siinä ahdistusta. Kysymyksesi luettuani en ihmettele yhtään, että tunnet epätoivoa. Suhteenne on sisältänyt paljon edestakaista liikettä; eroamista, paluuta yhteen, kompastelua, pettämistä, uutta yritystä... Ei ihme, että olet sekaisin. Kuvailemasi kaltainen tilanne olisi kuluttava kenelle tahansa. Elämässä ei tarvitse aina määrätietoisesti edetä kohti päämäärää, mutta on tärkeää, että on jotain liikettä kohti parempaa. Tuntuu, että olette juuttuneet "soutamiseen ja huopaamiseen", kuten kirjoitat.
Ihmisestä luopuminen tai irrottautuminen on joskus todella vaikeaa. Silloinkin, kun on tunne siitä, että tämä suhde ei ole sitä, mitä sen pitäisi olla. En tiedä, mitä tarkoitat "henkisellä pettämisellä", mutta luulen, että sekin osaltaan kertoo siitä, että alusta alkaen teidän on ollut vaikea sitoutua ja pysähtyä toistenne kohdalla. Jostain syytä, kuitenkin, palatte aina, tavalla tai toisella, toistenne luokse. Kuullostaa siltä, että tuo irtipäästäminen on teille molemmille vaikeaa. Ehkä siksi hän käy edelleen "lämmittelemässä" luonasi, vaikka on jo toisessa suhteessa, ehkä maailma tuntuu kylmältä ilman sinua.
Minuun teki vaikutuksen, se että tunnistit itsessäsi sen, ettet "halua satuttaa ketään" tai, että kehotit miestä ajattelemaan nykyistä kumppianiaan ja hänen tunteitaan. Tämä osoittaa se, että olet empaattinen ja kykenet näkemään myös suhteenne ulkopuolelle.
Luuletko, että voisit päästää hänestä irti? Vaikka vähäksi aikaa ja miettiä, ja kuullostella, miltä se tuntuu. Ymmärrän, että erossa oleminen sattuu, mutta sattuuko se yhtä paljo,n kuin kuvailemasi tunne toivon heräämisestä ja sen menettämisestä? Voiko erossa olo sattua yhtä paljon, kuin se tyhjyys, jota koet kun hän lähteekin luotasi "lämmmittämisen" jälkeen ja jäät yksin? Sattuuko se yhtä paljon, kuin tunne siitä, että satutat jotakuta ulkopuolista?
Luulen, että näiden kysymysten miettiminen on helpompaa muualla kuin "soutuveneessä eksyksissä matkalla ei minnekään". Tarvitset ympärillesi hetken rauhaa ja tyyntä, silloin kuulet vastauksetkin selvemmin.
Kirjeen alussa kerrot, että välillänne oli "erikoinen yhteys" . Se on hienoa; sitä tunnetta ja kokemusta ei kukaan ole ottamassa sinulta pois. Saat tallentaa sen itsellesi kokemukseksi ja aarteeksi. Ehkä joskus tulee joku toinen, joka tuntee erityiseltä, vaikka eri tavalla.
Vastasinkohan sinulle mitenkään, vai kysyinkö vaan kanssasi lisää. Toivotttvasti löydät vastaukset itsestäsi. Minä ainakin uskon niin.
