KYSYMYS: Olen harkinnut eroa toistuvasti, sillä mieheni kanssa meillä on mennyt jo pitkään huonosti. Välillä on parempia jaksoja ja sitten alkaa taas riitely ja suuttumukset. Riitojen jälkeen monesti selvittelemme asiat ja sanomme, että kyllä me pärjäämme ja kyllä pystymme yhdessä.
Olen kuitenkin siinä pisteessä, etten enää usko siihen, koska pienistäkin asiosta syntyy tappelu. Mieheni suuttuu koska hänestä tuntuu, että minä olen se joka meillä ongelmat tekee ja oravanpyörä jatkuu. Tuntuu, että helpoin tie olisi lähteä koko suhteesta pois, mutta meillä on kaksi ihanaa lasta ja heidän takiaan jaksan tätä touhua. Kuitenkin olen usein surullinen, tunnen itseni luokatuksi ja halveksunnan kohteeksi. Sitten on myös se, etten pidä siitä kun lapsemme näkevät meidän riittelevän.
Haluan saada tämä toimimaan mutta tuntuu, etten osaa. Onko mitään hyviä neuvoja?
VASTAUS: Surullinen tarina. Samalla kovin tuttu ja totta niin monelle.
Mitä tapahtuukaan kun kaksi ihmistä, jotka ovat halunneet mennä yhteen ja perustaa perheen, huomaavatkin olevansa tilanteessa, jossa yhteinen elämä tuottaa toistuvia riitoja, surua, pettymyksiä ja loukkaantumisia. Eihän näin pitänyt käydä. Emme me tällaista elämää halunneet. En minä ole näin ikävä ihminen kuin millaiseksi olen tässä suhteessa muuttunut. Sinäkin olit joskus toisenlainen. Mihin kadotimme toisemme, itsemme? Miten pääsemme pois oravanpyörästä, uuvuttavasta kielteisestä vuorovaikutuskehästä, johon joudumme kerta toisensa jälkeen?
Eroamallako?
Toisin kun sanot, niin ero ei välttämättä ole läheskään aina helpoin vaihtoehto, erityisesti kun perheessä on lapsia. Mutta ero on hyvin käytetty vaihtoehto, johon ihmiset päätyvät erityisesti kun eivät löydä muuta ulospääsyä ahdistavasta tilanteesta. Kuitenkaan suuri osa ihmisistä ei oikeasti haluaisi päättää parisuhdettaan. He ovat vain näköalattomia eivätkä löydä muuta tapaa ratkaista ahdistavaa tilannettaan. Lapset eivät yleensä riitä syyksi pysyä yhdessä, hinnalla millä hyvänsä. Lapset kuitenkin ovat hyvä syy parin pysähtyä miettimään mitä meille tapahtui, mihin yhteinen hyvä katosi, voimmeko vielä löytää toistemme luokse. Yleensä kuvaamasi kaltainen tilanne ei pääty itsestään vaan parin on oikeasti pysähdyttävä miettimään suhdettaan, toisiaan ja itseään. Ei ole helppoa kahdestaan saada omaan parisuhteeseen sellaista perspektiiviä mikä mahdollistaisi parisuhteen tarkastelemisen kauempaa, niin että siihen löytyisi uusia näkökulmia. Se mahdollistuu helpommin jonkun kolmannen osapuolen kanssa pariterapiassa, parisuhdekursseilla.
Jäin miettimään sitä kun sanoit, että sinä olet teillä ”se joka ongelmat tekee”. Parisuhteessa on hyvin tärkeää ymmärtää, että molemmat osapuolet vaikuttavat omalla käyttäytymisellään, tekemisellään ja/tai tekemättä jättämisellä parisuhteeseensa ja puolisoonsa. On joskus hyvin vaikea tunnistaa ja ymmärtää mikä on minun osuuttani ja miltä minun käyttäytyminen tuntuu puolisostani.
Kirjeessäsi kuulosti hyvältä, toivoa antavalta, että kerrot teillä olevan välillä parempia jaksoja ja että riitojen jälkeen selvittelette asiat. Ette ole siis kadottaneet toisianne kokonaan ja pystytte myös tavoittelemaan toisianne riidan jälkeen. Hiillos ei ole kokonaan sammunut ja siihen yhdessä puhaltamalla on mahdollista synnyttää uutta lämpöä, yhteyttä.
Kannustaisin sinua hakemaan teille apua esimerkiksi kirkon perheneuvonnasta. Pyydä, että miehesi tulisi mukaasi. Mutta jos hän ei ole vielä valmis lähtemään juttelemaan ulkopuolisen kanssa niin mene yksin. Joskus yhteys toiseen löytyy sitä kautta kun löytää paremman yhteyden itseensä.
Toivotan teille hyvää matkaa kohti toisianne!
perheneuvoja Helena
7 kommenttia
shiwan8
8.3.2014 11:28
Niin siis kuka sen asiattomuuden aloittaa? Niin kauan kuin keskustelu pysyy asiallisena ei synny riitoja. On myös hyvä huomioida, ettei asiallisen ja asiattoman raja ole mitenkään automaattisesti siinä missä ilmaisu muuttuu solvaavaksi tmv. Ihmisille pystyy aukomaan päätä näennäisen asiallisesti hyvinkin helposti varsinkin jos tietää ne kipupisteet mihin tähdätä.
Jos se olet sinä, joka ne riidat aloittaa niin sitten se olet sinä. Jos et ole niin et ole.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Dia
8.3.2014 12:38
Joskus auttaa se, että ottaa tilanteeseen etäisyyttä voidakseen hengähtää ja myöhemmin katsoa samoja asioita levännein mielin. Silloin on paremmat mahdollisuudet huomata, mikä siinä toimimattomassa asetelmassa oikein mättää tai mikä johtaa siihen, että sama kaava toistuu.
Tapoja ottaa etäisyyttä on monia. Joillekin voi sopia lyhyt lomamatka joko yksin, kaverin tai vaikkapa lasten kanssa, joillekin voisi taas tehdä hyvää kotikuvioista irrottautuminen kahdestaan kumppanin kanssa niin, että lapset ja arkiympyrät ovat hetken aikaa pois silmistä ja mielistä.
Silloin voi katsella joko itseään irrallisena perheestä tai puolisostaan ja tutkia omaa mieltään, tai kahdestaan ollessaan voi tutkia nimenomaan sitä pariskunnan keskinäistä yhdessäoloa ja sitä, miten käyttäydytään kun ollaan sinä+minä eikä me+lapset. Nämä ovat vain pari esimerkkiä, monia muita on todella suuri määrä ja oma keino löytyy tutkimalla mieltään ja kysymällä, mikä itseä auttaisi parhaiten.
Myös harrastuksen tai oman ajan järjestäminen voi auttaa. Päästessän toteuttamaan mielipuuhiaan ihminen kokee hyvää oloa, saavuttaa ja onnistuu, ehkä jopa kehittyy harastuksessaan koko ajan yhä taitavammaksi ja sitäkin kautta vahvistuu. Tämäkin on vain yksi esimerkki.
Sitten voi tietysti kääntyä ammattilaisauttajan puoleen. Parisuhdeneuvonta toimii tietysti vain, jos molemmat haluavat kokeilla sitä, pystyvät puhumaan avoimesti ja hyökkäämättä toistensa kimppuun, ja pyrkivät yhdessä elvyttämään suhteen hyvinvointia. Parisuhdeterapiassa ja -neuvonnassa asiakas on aina se parisuhde.
Joskus voi käydä myös yksilöterapiassa pohtimassa, mikä on niin lähellä, ettei sitä itse näe eikä tajua, mutta mikä vaikuttaa huonolla tavalla parisuhteen hyvinvointiin.
Ollessaan jossain ongelmalliseksi koetussa tilanteessa (esim. riitelykierre) sitä usein supistaa maailmaansa sen asian ympärille, ja alkaa helposti antaa liikaakin voimiaan tälle asialle. Muut asiat jäävät taka-alalle, eikä tämä asetelma auta ihmistä itseään saati parisuhdetta.
Yksin voi muuttaa toimimattomassa kuviossa vain sen, mikä on itsestä kiinni, eikä toista ihmistä voi koskaan muuttaa. Kuitenkin muuttamalla sen yhdenkin osan voi käynnistää muutoksen ketjun, joka tuottaa erilaisen lopputuloksen verrattuna vanhaan kuviooon, jossa noidankierre-riitely jatkuu.
Kirjoituksestasi voisi päätellä, että olet onnellinen ainakin äitinä, koska pidät lapsistasi ja pidät heitä ihanina. Mitäs sinulle kuuluu vaimona, naisena, ihmisenä? Miten voit työpaikalla, ja miten suhteet omiin sukulaisiisi voivat? Olisiko vielä jotain muuta, mikä saattaisi vaikuttaa oman perheesi kotioloihin? Koetko, että voisit ihan itseksesi pohtia näitä asioita ja niiden mahdollista vaikutusta elämääsi?
Joskus ihminen voi tuoda yhden elämänsä sektorin ongelmat toiseen sektoriin, jossa uskaltaa olla avoimempi kuin siinä ongelman syntysektorissa. Työssään tyytymätön voi alkaa tiuskia kotona puolisolleen, tai omien sukulaistensa rasittama voi alkaa olla hankala työpaikalla. Muitakin vaihtoehtoja on, ja joskus tällainen "linkki" voi olla yllättävä, koska sitä ei itse oikein näe, ellei pysähdy tutkimaan.
Onko elämässäsi jotain, mitä olet halunnut ja mikä jäänyt saamatta? Vai oletko odottanut jotain, lupauksilla tai ilman, ja se on vieläkin jossain muualla kuin elämässäsi?
Riitelettekö/riiteletkö juuri niistä asioista, jotka ovat ongelmallisia, vai onko riitojen aiheet oikeasti ihan muualla, mutta riitelyssä käytävät asiat ovat helpompia käsitellä?
Toivottavasti löydät vastaukset ainakin omiin kysymyksiisi sekä ymmärrät itseäsi paremmin ja pystyt sitä kautta saavuttamaan onnellisuuden elämääsi. :)
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
shiwan8
8.3.2014 13:02
What she said.
Dia
8.3.2014 18:19
Hei copycat, sä kirjoitit jo oman juttusi! :D
Nojoo, ihan hyvä että välillä ollaan jopa samaa mieltä asioista. Onhan se piristävää vaihtelua.
Kirjoitin kokemuksestani ja havainnoistani. Toisinaan jokin hankalaksi kokemani asia jää asumaan mieleeni, ja silloin sille saattaa antaa liikaa huomiota, eikä ratkaisuja kuitenkaan väsyneenä ja turhautuneena löydä.
Itse olen saanut parhaiten apua liian pienistä ympyröistä "irrottautumiseen" liikunnasta, uusista/vanhoista harrastuksista, kirjallisuudesta ja kavereiden seurasta. Kaikki nuo vaikuttavat minäkuvan tutkailuun ja kehittymiseen.
Sitten kun onkin uudelleen vastakkain toimimattoman tilanteen kanssa, sitä on vähän erilainen ihminen ja osaa tehdä asialle jotain, parhaassa tapauksessa jopa rakentavaa. Kunhan siirtyy pois siitä kuolleesta pisteestä, niin se on hyvä alku.
Sopivasti onnellinen
10.3.2014 10:18
Lasten kannalta on parempi eroa, kuin jäädä yhteen riitaisaan suhteeseen. Lapset sopeutuvat eronjälkeiseen elämään varmasti paremmin kuin vanhemmat. Ainakin heistä tulee henkisesti tasapainoisempia aikuisia. Itse erosin reilut kolme vuotta sitten. Myönnän että ensimmäinen vuosi eron jälkeen oli melko sumuinen, ja mietin kuinka saan kostettua ex-puolisolle ja tehdä hänen elämästään helvettiä. Onneksi mulla on hyvä ystävä, jolla oli myös erokokemus ja lapsia. Häneltä sain henkistä apua, ja mikä tärkeintä, ajatella tilannetta lasten kannalta. Ajattelin mikä on lasten kannalta paras ratkaisu eri arjen tilanteissa. Meillä on yhteishuoltajuus eli lapset vuoroviikoin eri vanhemman luona. Siksi pyrin pitämään asialliset mutta viileät välit ex-puolisoon. Meillä lapset ovat tottuneet nykyiseen tilanteeseen, itsekin vaikkakin hieman hitaammin. Silti kun jatkaa omaa arkea ja rutiineja eikä jäädä katkerana surkuttelemaan. Välillä se on vaikeaa.
Miksi odottaa katkerana siihen että lapsenne kasvavat aikuisiksi? Silloin teille viimeistään tulee ero. Nyt ehditte vielä löytää jonkun uuden tärkeän ihmisen, kumppanin. Mielestäni eron jälkeen parasta oli se, että sai itse päättää omista asioista kysymättä toiselta aikuiselta. Lapsia koskevat asiat tietenkin sovimme yhdessä. Nyt olen itsenäinen, tasapainoinen ero-isä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
jeppuli
12.3.2014 12:11
Yleisesti ottaen suuttumuksen aiheuttaja on syypää. Naiset vaan ovat parempia pelaamaan näitä pelejä niin syylliseksi ajautuu se kuka ei osaa pelata. Minä en osaa enkä pelaa, eikä minulla ole yhtään naispuolista ystävää. Tuskin koskaan tuleekaan. Lisäksi olen sitä mieltä että henkistä väkivaltaa pahempaa ei olekaan. Ruumiillisesta toipuu paljon nopeammin.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
shiwan8
12.3.2014 12:49
Ei, ikinä missään olosuhteissa ei pidä hyväksyä syytöstä sellaisesta asiasta mitä ei ole tehnyt. Jos huomaa olevansa sellaisen ihmisen kanssa tekemisissä joka ei kanna vastuuta omista tekemisistään niin ei muuta kuin kenkää ja kehittämään parempia ystäviä/kumppaneita.