KYSYMYS: Olen mustasukkainen entisen poikaystäväni ja ystäväpariskuntani lähentyneistä väleistä. Erosimme jo pari vuotta sitten. Parin vuoden suhteen aikana emme juurikaan tutustuneet toistemme ystäviin. Tapasimme toki ja vietimme aikaa yhdessä, mutta kumpikaan meistä ei viettänyt aikaa toisen kavereiden kanssa itsenäisesti.
Vuosi eron jälkeen entinen poikaystäväni muutti tauon jälkeen takaisin samaan kaupunkiin, jossa asun itse. Hän otti yhteyttä joihinkin kavereistani, enkä siinä vaiheessa pitänyt sitä pahana asiana. Ajattelin, ettei hänellä ehkä asuttuaan jonkin aikaa muualla ole täällä paljon ystäviä, ja koska eroomme ei liittynyt mitään draamaa, ei asia vaivannut minua. Kaikki ystäväni eivät reagoineet yhteydenottoon kohteliasta vastausta enempää, mutta yhtä läheistä ystävääni ja erityisesti hänen puolisoaan exäni on tavannut pari kertaa.
Viime viikolla ystäväni kertoi, että heidät on kutsuttu entisen poikaystäväni ja hänen nykyisen avopuolisonsa tupareihin ja että he ovat menossa. Periaatteessa minulla ei ole mitään tätä vastaan, eikä asia oikeastaan edes minulle kuulu. Käytännössä se tuntuu kuitenkin todella pahalta. Yritin olla näyttämättä tunteitani ystävälleni, mutta hän varmasti huomasi, että olin järkyttynyt. Hän alkoi selitellä heidän menemistään sillä, kuinka mukavaa on, että hänen poikaystävänsä on lähentynyt entisen poikaystäväni kanssa ja toisaalta sillä, että on ikävää jättää menemättä, kun on kerran kutsuttu. Minun ja nykyisen poikaystäväni tupareihin he eivät kuitenkaan tulleet. Silloin pidin perustelua hyvin ymmärrettävänä (oli kesä ja he halusivat olla mökillä), mutta nyt se tuntuu pahalta. Tuntuu kuin olisin heille vähemmän tärkeä kuin entinen poikaystäväni puolisoineen.
Toisaalta harmittaa, että entinen poikaystäväni on kutsunut heidät. Kun hän nyt on asunut täällä jo jonkin aikaa, löytänyt uuden kumppanin ja selvästi saanut elämänsä jaloilleen, eikö hän voisi hankkia ihan omia kavereita? Ja toisaalta, eivätkö ystäväni voisi yrittää tutustua nykyiseen poikaystävääni entisen sijaan?
Järjen tasolla tämä on mielestäni aika vähäpätöinen asia, mutta käytännössä pelkään, että se vaikuttaa ystävyyteemme. En usko, että minua ymmärrettäisiin, jos kertoisin kuinka pahalta tämä minusta tuntuu, enhän ihan ymmärrä itsekään. Toisaalta, jos murehdin asiaa vain itsekseni, pelkään että välimme vähitellen viilenevät. Nyt ei oikein huvita viettää aikaa yhdessä.
En keksi, miten tilanteen voisi ratkaista. En tietenkään voi tai edes halua alkaa rajoittaa ystävieni muita ystävyyssuhteita, mutta toisaalta en käytännössä halua vaikkapa osallistua ystävieni juhliin, jos sinne tulee myös exäni puolisoineen. Toisaalta ajattelen, että tämä on oman pääni sisäinen ongelma, joka aktivoituu aina eri tilanteissa: en vaan luota siihen, että kukaan oikeasti pitäisi minusta ja siksi pelkään jatkuvasti menettäväni ihmiset ympäriltäni.
Yksinäinen, 27
VASTAUS: Aloitat kertomalla, että olet mustasukkainen. Päätät kysymyksesi pohdintaan menettämisen pelosta: pelkäät menettäväsi sinulle tärkeät ihmiset. Olet luultavasti asian ytimessä. Mustasukkaisuus on pelon tunnetta, menettämisen pelkoa.
Pelko ei ole hyvä tai huono tunne. Se on vain tunne siinä missä muutkin tunteet, eikä sitä voi määräillä. Kuten kerroit, pelon tunne nousee pinnalle tietyissä tilanteissa. Sellaisia tunteet ovat; ne eivät tunne aikaa eivätkä paikkaa. Tunteet liittyvät usein enemmän menneisyyteen kuin nykyhetkeen tai tulevaan.
Pelon tunteen tehtävä on varoittaa vaarasta. Näin se on paitsi normaali, myös hyödyllinen tunne. Sellainen vaara on olemassa, että me – kuka tahansa meistä – menetämme meille rakkaan ihminen. Menettäminen voi tapahtua monella tasolla: ystävyyden menettäminen, luottamuksen menettäminen, parisuhteen päättyminen, kuolema.
Menetykset ovat todellisia ja kuuluvat elämään, valitettavasti.
Joskus pelon tunne voi olla jopa haitallinen, koska se varoittaa ja vaanii meitä, vaikka mitään todellista vaaraa ei ole. Varsinkin silloin pelko liittyy enemmän menneisiin kokemuksiin kuin nykyhetkeen. Mitä sellaista Sinulle on tapahtunut, että olet alkanut ajatella, ettei kukaan todella voisi pitää Sinusta? Oletko menettänyt tärkeän ihmisen? Miten ja milloin se tapahtui? Mikä on suurin menetyksesi?
Nykyinen mustasukkaisuutesi, eli pelon tunne, voi liittyä menneisyyteesi pikemminkin kuin nykyhetkeen. Voi olla myös niin, että menetys, joka liittyy Sinun ja entisen poikaystäväsi eroon, on vielä käsittelyvaiheessa joltakin osin. Ehkä siksi et halua mennä sellaisiin juhliin, joihin myös hän osallistuu.
Ero sisältää monta eroa. Se tarkoittaa kahden ihmisen välisen parisuhteen päättymistä, mutta myös sosiaalisen verkoston uudelleen järjestäytymistä. Ja paljon muutakin. Vaikka parisuhde päättyy, niin molempien elämän jatkuu, toista ei voi leikata elämästä pois. On yhteisiä ystäviä, yhteisiä juhlia ja muuta sellaista. Tämä korostuu silloin, kun on yhteisiä lapsia tai kun parisuhde on kestänyt puolet elämästä.
Teillä oli ilmeisesti pari vuotta kestänyt suhde. Saman verran on kulunut aikaa erosta. Sinulla on uusi poikaystävä. Anna itsellesi lupa mennä elämässä eteenpäin, kääntää lehteä. Et voi vaikuttaa toisten ihmisten välisiin suhteisiin, kuten viisaasti totesitkin. Ne suhteet elävät omaa elämäänsä. Sinä voit vain elää ja nauttia siitä hyvästä, mitä Sinulla on.
KYSYMYS: Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä yli 10 vuotta, josta asuneet yhdessä lähes koko ajan.
Olemme noin vuosi sitten ostaneet oman ensimmäisen asunnon, ja oletin, että kaikki on hyvin. Asumme avoliitossa, koska miehen mielestä naimisiinmeno ei muuta mitään. Itse olen kuitenkin sitä aina halunnut. Mies ei ole koskaan varsinaisesti sanonut, että ei haluaisi lapsia, vaan sanonut sen siten, että olen olettanut, että jossain vaiheessa hän niitä kuitenkin haluaa. On kuitenkin vitsaillutkin tai puhunut epäsuorasti niistä.
Itselläni on tällä hetkellä erittäisin iso vauvakuume, ollut jo muutaman vuoden ajan, ja minulle vauvan tulo tähän elämäntilanteeseen olisi enemmän kuin tervetullut (olen 29, hyvä työ, hyvä koti). Mies kuitenkin haluaa keskittyä uraansa ja tuntuu, että raha on hänelle elämän tärkein asia. Hän ajattelee vain rahaa, ja sitä miten tulevaisuuden voi turvata rahalla. Hän ei halua lasta tällä hetkellä, ei mahdollisesti koskaan. Kun olen ottanut asian esille, hän ei ole koskaan sanonut siihen kunnolla ei, mutta nyt kävimme keskustelua asiasta.
Hän on olettanut, että minulle on ok, jos en koskaan saisikaan lapsia. Hän on luullut, että minulle riittää vain hän, kun hän on itse sanonut, että ei halua kenties koskaan lapsia. Keskustelun päätyttyä hän sanoi, että jos haluan varmuudella lapsia, minun tulee lähteä tästä suhteesta. Eli minun pitäisi nyt yksin päättää suhteemme tulevaisuus: pysynkö hänen kanssaan enkä mahdollisesti koskaan saa lapsia vai lähdenkö pois suhteesta etsimään uutta elämää, jossa mahdollisesti löydän miehen, joka myös haluaa lapsia. Pelottaa, jos lähden pois suhteesta, löydänkö kuitenkaan miestä, joka ajattelee samalla tavalla kuin minä. Vai jäänkö suhteeseen odottamaan sitä, mitä en välttämättä koskaan saa. En ikinä kuvitellut, että joutuisin tekemään tällaisen valinnan, ja miksi tämä minun pitää itse yksin päättää?
Mies on hyvin vahva persoona ja tuntuu, että hän ei edes välitä, kun sanoo, että minun pitää päättää, haluanko jäädä vai lähteä. Hän sanoi, että ajattelee minun parasta, kun antaa mahdollisuuden päättää. Mutta välittääkö hän? Jos hän sanoo, että mene, jos et malta odottaa kahta vuotta, kenties enemmän. En kuitenkaan ole valmis tinkimään lapsista, mutta voinko saada sitä mitä haluan jäämällä suhteeseen tai lähtemällä siitä? Ihan kuin hän ei haluaisi ottaa vastuuta suhteestamme, kun haluaa minun päättävän asian, jäänkö vai lähdenkö. Tuntuu, että hän haluaa, että minä päätän tämän asian, että hän ei ole se ”jättäjä”. Miten tällaisen asian voi yksin ratkaista?
Mies on sanonut sitä, että suhteessamme ei ole intohimoa. Olemme keskustelleet tästä, mutta yleensä emme pääse puusta pitkälle. Kun kysyn hänen tunteitaan ja ajatuksiaan, mitä hän kaipaa, en saa vastausta, vaan hän kääntää asian aina niin, että olenko minä tyytyväinen. Emme koskaan kunnolla riitele, vaan asioista, joista ollaan eri mieltä, sanotaan oma mielipide ja sitten alkaa hiljaisuus. Kunnon riita puhdistaisi ilmaa, mutta hän ei sitä tee. Hänen mielestään meille ei voisi nyt tulla edes lasta, koska parisuhteemme ei ole kunnossa. Kun kysyn tähän, mitä hän tarvitsee, miksi hän ajattelee noin, en saa siihen vastausta, vaan hän laittaa vastakysymyksen, ”sinunko mielestä meillä on kaikki hyvin?” Itse olen kertonut tunteistani ja siitä mitä tarvitsen, mutta häneltä en saa vastausta.
Hänen mielestään oma elämä loppuu siihen, kun lapsi syntyy. Eikä hän myöskään halua sitä, että ulkonäköni muuttuu lastensaannin vuoksi. Hänen mielestään ei voi enää matkustella, viettää vapaa-aikaa, tehdä asioita spontaanisti, käydä missään. Itse en taas ymmärrä sitä, miten elämä voisi siihen loppua. Asiat ovat vain järjestelykysymyksiä, ja toiselle voi antaa tarvitsemaansa vapaa-aikaa, kun pelisäännöt ovat selvillä.
Olen usein myös ajatellut sitä, välittääkö hän aidosti ja mitä merkitsen hänelle? Arvostaako hän minua? Näihinkään kysymyksiin en saa kunnon vastausta, vaan hän kääntää asian aina eri tavalla.
Toisaalta ajattelen, että en voi lähteä, kuitenkin 10 vuotta olemme yhdessä eläneet. Voinko jättää sitä vain taakseni? Toisaalta ajattelen, että jos en nyt lähde, en tule koskaan lähtemäänkään. Miten tämän voi yksin ratkaista. Jos lähden, pelkään kaiken romahtavan. Miten selviämme asunnon myynnistä, jonka juuri ostimme ja jota olemme yhdessä laittaneet ja sisustaneet? Miten selviämme jatkosta? Miten elämä löytää uudelle uralle? Olenko ollut turhaan suhteessa 10 vuotta, kun ero on edessä? Vai onko?
Lintunen
VASTAUS: Kiitos viestistäsi, joka käsitteli monissa parisuhteissa hyvin keskeistä kysymystä yhteisten lasten hankkimisesta. Vanhemmaksi tuleminen ja lasten saaminen ovat kullekin meistä hyvin yksilöllisiä ja henkilökohtaisia teemoja, jotka kietoutuvat monin tavoin ihmisenä olemisen monimuotoisuuteen.
Siksi meillä jokaisella on yksilöllinen suhde tähänkin asiaan. Silloin kun yhteisen lasten hankkiminen ei ole itsestään selvää ja pari miettii yhdessä ja erikseen kysymystä yhteisistä lapsista, he usein joutuvat samanaikaisesti miettimään perusteellisesti omaa parisuhdettaan ja omaa itseään. Mitä me haluamme yhdessä ja erikseen?
Teillä on pitkä yhteinen historia. Et kerro kirjeessäsi miehesi ikää, mutta sinä olet ollut alle parikymppinen suhteenne alkaessa. Olet elänyt miehesi kanssa vuodet jolloin me kasvamme aikuisuuteen ja aikuisen elämän valintoihin ja ratkaisuihin. Joskus on niin, että tällaisessa kohdassa puolisot joutuvat toteamaan, että haluamme aikuiselta elämältämme liian erilaisia asioita voidaksemme jatkaa yhdessä. Eräs aikuisuuden keskeisimmistä kysymyksistä liittyy siihen, tuleeko minusta vanhempi vai ei. Se on aikuisen elämän valinnoista yksi suurimmista ja vaikuttaa merkittävällä tavalla koko ihmisen loppuelämään.
Kerrot, että miehesi mielestä suhteenne ei ole kunnossa ja siitä puuttuu intohimoa. Minä kysyisin vähän samoin kun miehesi. Mitä sinä ajattelet, tunnet? Koetko sinä suhteenne hyvänä ja onnellisena? Oletko sinä tyytyväinen? Mitä sinusta tuntuvat nuo asiat, joita miehesi sanoo sinulle? Kerrot miettiväsi välittääkö hän sinusta aidosti ja mitä merkitset hänelle, arvostaako hän sinua. Nuo ovat isoja ja tärkeitä kysymyksiä.
Miehesi on oikeassa siinä, että moni asia muuttuu lapsen myötä. Kuulostaa siltä, että hän ei ole valmis näihin muutoksiin eikä ole varma onko koskaan. On oikeastaan reilua, että hän sanoo omat ajatuksensa lapsen saamisesta suoraan, vaikka se ymmärrettävästi tuntuu sinusta pahalta kuulla. Sinä olisit valmis lapsen tuomaan elämänmuutokseen ja jopa kaipaat ja toivot sitä. On iso juttu sitoutua lapsettomuuteen loppuelämäkseen jos itse haluaa tulla vanhemmaksi mutta puoliso ei.
Ehdotan, että kuulostelet rauhassa itseäsi, parisuhdettanne. Sinun etuna on, että olet kuitenkin suhteellisen nuori. Joskus ihmiset joutuvat miettimään näitä kysymyksiä iässä, jolloin lapsen hankkimiselle on jo biologisestikin viimeiset hetket. Kun ihmisen tekee omaa elämää koskevia suuria päätöksiä esim. eroamisesta, usein käytännön asioilla on tapana tavalla tai toisella järjestyä sen jälkeen kuin asia on mielen tasolla ratkaistu. Parisuhteen päättyminen ei tarkoita sitä, että suhde olisi ollut turha. Jokainen rakkaussuhde opettaa meille jotain itsestämme ja elämästä. Kuvaat hyvin, että tuntuu pelottavalta ajatukselta päättää, ratkaista yksin näin isoja asioita. Ja kuitenkaan kukaan muu ei pysty tekemään näin tärkeitä, sinua ja sinun elämääsi koskevia päätöksiä puolestasi.
Kaikkea hyvää sinulle toivottaen, perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Olen 32-vuotias nainen ja mieheni on 34-vuotias. Olemme olleet yhdessä 11 vuotta (joista naimisissa neljä) ja meillä on kaksivuotias tytär. Olemme luonteiltamme erilaisia ja suhteemme on ajoittain ollut kovinkin myrskyisä. Riidat on yleensä jotenkin saatu sovittua, vaikka emme ole oikein koskaan osanneet pyytää anteeksi. Kaikki perusasiat meillä on kuitenkin ihan hyvin: molemmilla korkeat koulutukset ja lähestulkoon varmasti mielekkäitä töitä, talous tasapainossa, suloinen lapsi (jota yritettiin kuusi vuotta ja joka lopulta sai alkunsa koeputkihedelmöityksellä), vastikään hankittu uusi omakotitalo, terveyttä...
Toistemme kanssa emme vain meinaa millään tulla toimeen. Varsinaiset ongelmat alkoivat osittain jo hedelmöityshoitojen aikana, kun koin, etten saanut asiaan mitään tukea mieheltäni eikä mieheni ollut mielestäni niin sitoutunut lapsen hankintaan. Mieheni katselee mieluummin tv:tä kuin keskustelee lapsen hankinnasta. Lapsen synnyttyä jäin aika yksin lapsen kanssa, mieheni koki ettei saanut riittävästi aikaa omiin asioihinsa ja annoin hänen tehdä mitä halusi. Meillä ei ole lähellä sukulaisia tai isovanhempia, jotka voisivat auttaa lapsen hoidossa enkä halua tehdä lapsen hoidosta ongelmaa – mielelläni hoidan lasta itsekin, mutta omaa aikaa ei juurikaan ole ja toisinaan olen niin väsynyt, että vain itken. Teen vuorotyötä, joten näemme mieheni kanssa vain vähän toisiamme. Lapsen syntymän jälkeen emme ole käyneet missään kaksin.
Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet meille todella vaikeita. Viime vuoden lopulla kävimme parisuhdeterapiassakin, mutta en kokenut siitä olevan mitään apua. Emme löydä yhteisiä puheenaiheita ja kaikki keskustelumme menee riidaksi. Minä meistä puheliaampana olen alkanut olemaan hiljaa mieheni seurassa, koska meille tulee lähes kaikesta riita. Mieheni alkaa tiuskimaan ja huutamaan pienimmästäkin asiasta, enkä halua hänen toimivan niin lapsen kuullen. Seksielämää meillä ei juurikaan ole ollut, toisaalta minä toivoisin saavani toisenkin lapsen.
Elämä tuntuu turhauttavalta ja olen todella väsynyt tilanteeseen – olisin valmis jatkamaan elämää kaksin lapsemme kanssa. Muistelen kaiholla aikaa, kun olin onnellinen ja avoin – nyt olen itsekin muuttunut masentuneeksi ja sulkeutuneeksi. Tilanne ei tunnu helpottavan meillä, päin vastoin. Minulla ei ole mitään keinoja enää ratkaista tätä. En voi sanoa enää edes rakastavani miestäni, enemmän pelkään hetkeä kun hän tulee töistä kotiin ja koko elämänilo loppuu siihen.
En todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Perhettä en haluaisi rikkoa, enkä viedä lapseltani isää. Mutta ei näinkään voi jatkua loputtomiin.
Nainen, 32
VASTAUS: Kirjeesi sai minut miettimään monia kysymyksiä. Kerrot perusasioiden olevan hyvin, mutta tunnetasolla koet tyytymättömyyttä nykyiseen tilanteeseen. Kerrot muuttuneesi masentuneeksi ja sulkeutuneeksi. On kuitenkin myönteistä, että olette yrittäneet hakea apua pariterapiasta ja nyt täältä Suhdeklinikalta. Se kertoo sinnikkyydestäsi – pidä siitä kiinni!
Olette olleet miehesi kanssa yhdessä noin kaksikymppisistä lähtien ja elitte lähes kymmenen vuotta kaksin ennen tyttärenne syntymää. Minkälaista aikaa tämä oli? Kirjoitit parisuhteenne olevan ajoittain myrskyisä. Teillä on siis (ollut) taitoa ilmaista omia toiveitanne ja pettymyksiänne. Entä tänä päivänä? Onko käynyt niin, ettei tunteiden ilmaiseminen olekaan enää niin avointa kuin ennen? Kuulostaa nimittäin siltä, että väliinne on kertynyt viime vuosina paljon puhumattomia asioita, jotka ovat alkaneet nakertaa parisuhdetta.
Kirjoitit varsinaisten ongelmien alkaneen osittain jo hedelmöityshoitojen aikana. Entäpä ajat ennen hoitojen alkamista? Ilmaisitteko toisillenne toiveenne, pettymyksenne, pelkonne, ym. vaikeat tunteet, jotka tahattomaan lapsettomuuteen liittyvät? Aika, jolloin raskauden alkamista odotetaan tuloksettomasti, on hyvin herkkää aika parisuhteelle ja seksuaalisuudelle. Seksistä voi kadota ilo ja spontaanius eli siitä voi tulla suorittamista nautinnon sijaan. En tiedä, kävikö teille näin, mutta monelle käy.
Hedelmöityshoitojen aloittaminen on iso päätös ja siitä alkaa uusi epävarmuuden aika. Kuten tiedät, prosessi on rankka niin fyysisesti kuin henkisestikin. Siihen liittyy myös melkoinen tunteiden kirjo ja vuoristorata. Parisuhteen kannalta eletään jälleen hyvin herkkää aikaa. Jotkut parit lähentyvät toisiaan, toiset etääntyvät. Kirjoitit jääneesi yksin tässä vaiheessa kun miehesi ei ollut valmis puhumaan asiasta. Vaikka tämä näyttäytyi sinulle jonkinlaisena välinpitämättömyytenä, onkohan kuitenkin mahdollista, että kumppanisi kamppaili omien – ehkä ristiriitaistenkin – tunteidensa kanssa? Olit ymmärrettävästi loukkaantunut ja pettynyt kun et saanut sitä tukea mitä kaipasit. Etäisyys välillänne kasvoi.
Minkälaista aikaa raskausuutinen ja vauvan odotus sitten teille oli? Jaoitteko ilon ja toisaalta mahdolliset huolet asiaan liittyen? Lähennyittekö toisianne? Vai prosessoitteko uuden perheenjäsenen odotusta tahoillanne? Entäpä vauvan saaminen? Minkälaista aikaa se oli teille? Mitä tapahtui kun pitkä odotusaikanne – kuusi vuotta – viimein päättyi ja synnyitte vanhemmiksi?
Kerroit jääneesi lapsen synnyttyä aika yksin kun mies kaipasi omaa aikaa ja tilaa. Tämä on varmasti ollut melkoinen pettymys sinulle. Unelma perheestä oli vuosien ponnistelujen jälkeen toteutunut, mutta miehesi ei ollut siinä mukana siten kuin olisit kaivannut. Kerroit, että lastenhoitoapua teillä ei ole ollut juuri saatavilla ja erityistä kahdenkeskistä aikaa ei ole järjestynyt lapsen syntymän jälkeen. Etääntyminen näkyy myös fyysisellä tasolla ainakin seksielämän niukkuutena. Mielessäsi on kuitenkin toive toisesta lapsesta. Oletko keskustellut tästä miehesi kanssa? Minkälaisia tunteita tähän liittyy? Oletteko molemmat valmiita uuteen, voimavaroja vaativaan prosessiin?
Kokeilitte pariterapiaa noin vuosi sitten, mutta et kokenut siitä olevan mitään apua. Entä mikä oli miehesi kokemus? Kävikö niin, että ainakin sinä jouduit jälleen kerran pettymään? Tästä pettymyksestä huolimatta suosittelen lämpimästi, että hakeutuisitte uudelleen pariterapeutin vastaanotolle. Kuullostaa siltä, että välillänne on niin paljon puhumattomuutta ja mahdollisia väärinymmärryksiä, että niitä olisi hyvä rauhassa purkaa ammattilaisen avustuksella. Kuten itsekin kirjoitit, et haluaisi rikkoa perhettä. Tämä on minusta hyvä lähtökohta ja syy kamppailla parisuhteenne puolesta. Lisäksi suosittelen, että kävisit puhumassa mielialan laskustasi terveysasemalla tai työterveyshuollossa. Apua on saatavilla!
Kaikkea hyvää teille kolmelle toivottaen perheneuvoja Kaisa
KYSYMYS: Tervehdys. Olen 39-vuotias mies. Olen naimisissa kuudetta vuotta ja meillä on 4- ja 2,5-vuotiaat lapset. Perheessämme ei ole alkoholi-ongelmia, eikä tietääkseni uskottomuuttakaan, mutta..
Käymme molemmat töissä ja yhdessäoloaikamme riitelemme lähes koko ajan. Vaimo on aina vihainen ja masentunut oman ajan puutteesta. Vaikka minä teen paljon kotitöitä ja hoidan lapsia ja muun muassa nukutan heidät aina, kun en ole töissä.
Myös seksi on iso ongelma. Mielestäni minulla on normaalit seksihalut. Silloin kun on aikaa ja energiaa harrastamme seksiä. Kuten mielestäni muutkin. Vaimoni haluaa seksiä koko ajan ja sen pitäisi kestää tuntikausia kaikkine mahdollisine leikkeineen. Enhän minä semmoista jaksa ja vaimo on superseksuaalinen haluineen. Pelkään, että hakee pian tarpeensa muualta. En halua erota, mutta emme voi puhua enää mistään huutamatta. Mikä neuvoksi?
Samppa, 39
VASTAUS: Tervehdys, Samppa!
Kuvailet elämäntilannetta, jossa sinun ja vaimosi pitää yrittää venyä moneen suuntaan. Osittain siis tilanteenne on hyvin tuttu monille lapsiperheiden vanhemmille: toisaalta on puoliso ja parisuhde, toisaalta lapset ja kodin arki, toisaalta työ ja vielä oman ajan ja tilan tarvekin. Monta elämänaluetta pitäisi yhdistää. Jokainen antaa iloa, tyydytystä ja sisältöä elämään. Jokainen osa-alue toisaalta myös vaatii aikaa ja vie voimavarojakin. Olisi liian helppoa kuitata asia sanomalla, että ruuhkavuodet kestävät aikansa ja ovat sitä elämän parasta aikaa, jonka arvon huomaa vasta jälkikäteen. Tosiasia kuitenkin on sekin, että jokaisen voimavarat ovat rajalliset. Siksi on hienoa, että olet lähtenyt etsimään apua!
Kerroit että riitelette lähes koko ajan ja ettette voi puhua enää mistään huutamatta. Väsyneenä ja stressaantuneena tunteiden käsittely on haasteellista. Silloin tulee myös helposti purkaneeksi väsymyksensä niihin lähimpiin ihmisiin.
Parisuhde joutuu koetukselle eikä perhe-elämä ole enää sitä millaiseksi sen on toivonut muotoutuvan. Parisuhde ja perhe eivät enää olekaan voimavara, vaan ne vievät voimia entisestään. Kuulostaa siltä, että tarvitsette aikaa parisuhteellenne ja toisaalta myös kumpikin ihan omalle itsellenne.
Kerroit että vaimosi haluaa omaa aikaa. Et puhu omasta ajantarpeestasi: koetko että sinulla itselläsi on omaa aikaa? On tärkeää antaa aikaa lapsille ja perheelle. Yhtä tärkeää on pitää huolta myös itsestään.
Kerroit myös että vaimosi on vihainen ja masentunut. Jos kysymys on masennuksesta, siihen on saatavissa apua: onko vaimosi ottanut yhteyttä työterveyteen.
Kerroit paljon myös seksuaalisuudesta ja siitä että tarpeenne eivät kohtaa sillä alueella. Seksuaalisuus on herkkä alue ja koskettaa ihmistä syvältä. Seksuaaliset tarpeet vaihtelevat yksilöittäin: poikkeuksellisen ja normaalin seksuaalisen aktiivisuuden rajaa ei voi vetää. On tärkeää keskustella, kertoa omista tunteistaan ja toiveistaan ja myös kuunnella toista herkällä korvalla.
Jäin miettimään lausettasi: "Vaimoni haluaa seksiä koko ajan ja sen pitäisi kestää tuntikausia…" Seksuaalisuus ei ole yhtä kuin seksi tai seksiakti, vaan se voidaan käsittää laajemminkin läheisyytenä, hellyytenä, puheena. Millä tavoin parisuhteessanne ja perheessänne ilmaistaan välittämistä ja rakkautta? Osaako puolisosi ottaa vastaan muita rakkaudenilmaisuja kuin seksissä? Jos ei, olisiko hyvä keskustella asiasta? Joskus yksilöterapiakin voi olla tarpeen.
Kokonaistilanteenne on laaja ja monisyinen. Ulkopuolisen näkökulma voi avata teille uusia polkuja pois umpikujasta. Kirkon perheneuvonta auttaa mielellään teidänkin perhettänne!
KYSYMYS: Minulla ei ole suoraa kysymystä, joten kirjoitan vain tämänhetkisestä tilanteestani. Olen 21-vuotias sinkkutyttö, jolla on takana rankkoja ihmissuhteita. Kun rakkauselämäni kaatui melkein kaksi vuotta sitten, hankkiuduin psykoterapiaan ja olen käynyt siellä nyt vähän yli vuoden. Minusta tuntuukin, että olen saanut elämän ihan hyvin jaloilleen. Minulla on paljon ystäviä ja olen läheinen perheeni kanssa.
Ongelmani koskee sinkkuelämääni. Olen alkanut nauttia sinkkuudesta täysin rinnoin. Tykkään käydä juhlimassa, harrastaa silloin tällöin satunnaista seksiä, mutta vastapainoksi viihdyn myös kotona omissa oloissani.
Kärsin kovasti siitä, ettei minulla oikein ole sinkkuystäviä. Suurin osa ystävistäni on suhteessa, ja loput jotka eivät ole, ovatkin melko kokemattomia ihmissuhdeasioissa. Olen läheinen varattujen ystävien kanssa, mutta parisuhteet tietenkin rajoittavat sitä, miten paljon voimme nähdä ja mitä voimme tehdä. Tuntuu, että katson sivusta miten jokainen ystäväni pariutuu, menee naimisiin ja hankkii lapsia. Jos joku sattuukin eroamaan, uusi on ovella jo vajaan kuukauden päästä.
Jostain syystä otan muiden seurustelun hyvin henkilökohtaisesti. Minulla ei ole ketään kenen kanssa voisin nauttia sinkkuudesta, mikä herättää kamalan pahaa mieltä. Aina jos joku ystäväni sattuu aloittamaan uuden suhteen, tulen kauhean kateelliseksi ja tunnen olevani riittämätön. Minun ei ole helppo löytää itselleni kumppania, ja muut hyppivät suhteesta toiseen vain sormia napauttamalla. Tunnen olevani raukka muiden joukossa. Olen SE sinkkukaveri, jota katsotaan vähän säälien.
Joskus kaipaisin vaan vierelleni ystävää jonka elämäntilanne on sama kuin itselläni. Kun sellaista ei ole, tunnen itseni yksinäiseksi ja säälittäväksi sinkkurentuksi. En tiedä saitko selkoa ongelmastani ollenkaan, mutta toivoisin silti jonkinlaista apua tilanteeseeni.
Singlelady
VASTAUS: Parahin sinkkutyttö,
Kiitos viestistäsi. Sinulla on takana rankkoja ihmissuhteita ja rakkauselämäsi kaatui parisen vuotta sitten. Jäin miettimään, kuinka nämä edellä mainitut kokemukset mahtavat heijastua nykyiseen elämääsi ja tapaasi hahmottaa nykyinen tilanteesi. Tunnet olevasi jotenkin raukka muiden joukossa... jollakin tapaa säälittävä. Oletko keskustellut ystäviesi kanssa siitä, että ajattelevatko he todella niin? Vai onko mahdollista, että he näkevät sinut myönteisemmässä valossa? Kirjoitit, että olet alkanut nauttia sinkkuudestasi ja toisaalta pidät myös ajoittaisesta yksinolosta. Tämä kuullostaa minusta hyvältä – ei lainkaan säälittävältä.
Suurin osa ystävistäsi on parisuhteessa ja sinusta tuntuu, että muiden on helppo löytää rinnalleen kumppani. Kun ystäväsi aloittaa uuden suhteen, koet kateutta ja riittämättömyyttä. Näitä tunteita olisi hyvä tutkia vähän tarkemmin. Oletko ehkä varhaisemmassa elämässäsi jäänyt vaille rakkautta ja hyväksyntää? Oletko ehkä joutunut kilpailemaan sisarustesi kanssa vanhempiesi huomiosta? Kuinka vaikeita tunteita (kuten kateus ja mustasukkaisuus) on voinut ilmaista kasvuperheessäsi? Näitä asioita olet ehkä käsitellyt psykoterapiassasi ja tätä työskentelyä on hyvä jatkaa. Voisitkohan oppia ajan myötä ajattelemaan niin, ettei ystäväsi onni olekaan sinulta pois? Voisitko ulkopuolisuuden tunteen sijaan löytää ystäväsi onnesta myönteisen esimerkin siitä, että elämä voi yllättää kenet tahansa? Voisitko luottaa siihen, että sinunkin vuorosi tulee ajallaan? Ennen kaikkea voisitko oppia luottamaan siihen, ettei ole mitään hätää... Olet vasta 21-vuotias ja sinulla on elämä edessäsi. Elä tätä hetkeä, hanki uusia ystäviä ja harrastuksia, nauti tästä elämänvaiheesta. Kuten sanonta kuuluu: Onni löytyy elämällä, ei etsimällä.
Kirjoitit kaipaavasi samassa elämäntilanteessa olevaa ystävää, jonka kanssa voisit jakaa sinkkukokemuksia. Vertaistukea on löydettävissä esimerkiksi netin keskustelpalstoilta. Tulet huomaamaan, että et ole yksin sinkkuutesi kanssa. Jatka sinkkuudesta nauttimista (niinkuin olet osittain tehnytkin) ja tee siitä ystäväsi!
KYSYMYS: Perheeseemme kuului neljävuotias tyttö, seitsemänvuotias poika ja vaimoni 13-vuotias tyttö. Muutimme erilleen pari viikkoa sitten ja erokin on vireillä.
Olen aiheuttanut omalla käytökselläni perheeni hajoamisen. Chattaillu vieraitten naisten kanssa, pettäminen (yhden kerran) ja siitäkin on jo vuosia. Riidelty on jo kuukausia, mut välillä on ollu niitä ilon päiviäkin. Nyt vielä ex-vaimoni tyttär sairastaa masennusta ja on kovin itsetuhoinen. Et on täs harmia kerrakseen ja huolen aiheita!
Minä olen luottamukseni menettänyt kokonaan valehtelulla ja haluttomuudella, myös seksin suhteen. Asustelen luottamuksen suhteen niin maan alla kuin ihminen voi, siis miten saada luottamus takaisin ja onni kukoistamaan? Rakastan häntä edelleen ja hän on elämäni nainen. Yritän kovasti pelastaa avioliittoni, mikä siis neuvoksi että saan luottamukseni takaisin? Vai onko vaan pakko luovuttaa? Tosin aikaa on mennyt vasta kaksi viikkoa.
Mies, 46
VASTAUS: Perheesi on lähtenyt tai sinä olet joutunut lähtemään perheestäsi. Perheen hajoaminen on surullinen asia. Usein ihmiset konkreettisesti ymmärtävät menetyksen suuruuden vasta kun se oikeasti tapahtuu. Nämä ovat usein myös niitä kohtia, joissa ihminen joutuu, ehkä ensimmäistä kertaa, oikeasti katsomaan peiliin – millainen olin, mitä tuli tehtyä ja mitkä asiat ovat minulle oikeasti tärkeitä? Niissä kohdissa on myös mahdollisuus muutokseen, uuteen.
"Asustelen luottamuksen suhteen niin maan alla kuin ihminen voi". Kuulostaa ankealta paikalta olla. Samaan aikaan toivon, että jaksat siellä olla, sillä luottamuksen löytäminen on usein yllättävän pitkä prosessi. Jos tilanne on se, että olet parisuhteessasi jo useasti jäänyt kiinni chattailusta, valehtelusta ja muusta, luottamuksen rakentaminen saattaa olla entistä vaikeampaa, koska se on rikottu niin monta kertaa.
On hyvä, että pystyt ottamaan vastuuta omasta osuudestasi, sanomaan, että mokasin ja pyytämään anteeksi. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että toinen osapuoli pystyisi välttämättä antamaan anteeksi ja luottamaan, usein ei. Ja jokainen uusi "moka" vie, ei pelkästään nollille, vaan rankasti miinukselle. On erittäin tärkeää ottaa vastuu omasta käyttäytymisestään. Toisaalta ei ole hyödyllistä piehtaroida itsesyytöksissä ja ruoskia itseään. Sellaisia me ihmiset joskus olemme, mokaamme ja törmäämme itseemme, omaan keskeneräisyyteemme.
Entäpä jos katsoisitkin itseäsi tutkistellen, pyrkien ymmärtämään? Mitä minulle oikein tapahtui? Miksi toimin niin kuin toimin? Miltä minusta tuntui olla parisuhteessamme? Mihin tarvitsin chattailua? Mikä seksissä oman vaimon kanssa tuntui sellaiselta, että en halunnutkaan? Usein tällainen tutkiskelu on helpompaa jonkun ulkopuolisen kanssa, joka osaa esittää hyviä kysymyksiä ja auttaa löytämään vastauksia. Mutta kyllä sitä voi itsekin tehdä. Mitä paremmin tunnet itseäsi ja omia motiivejasi, sitä luotettavammaksi muutut.
Haluaisin myös muistuttaa, että parisuhteessa on aina myös kaksi osapuolta. Vuosia parisuhdetyötä tehneenä voin sanoa, että kovin harvassa ovat olleet ne parit, joissa vain toisen osapuolen tarvitsee tutkistella itseään. Yhteinen tutkiskelukin on usein helpompaa kolmannen osapuolen kanssa. Joskus on niin, että menetettyä luottamusta ei saada korjattua/palautettua. Tällöinkin on tärkeää katsoa itseään armollisesti ja suostua siihen, että niin kävi. Teillä on pienet lapset ja on hyvin tärkeää, että he saavat säilyttää yhteyden molempiin vanhempiinsa sillä heille sinä olet tärkeä henkilö. Mitä ajattelisit vaihtoehdosta, että ottaisit yhteyttä Kirkon perheneuvontaan? Sieltä saattaisit löytää henkilön, jonka kanssa miettiä näitä kysymyksiä.
Toivotan hyvää jatkoa Sinulle! perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Olen toista kertaa naimisissa ja edellinen suhde kaatui puolison uskottomuuteen. Nykyinen suhde on kestänyt 11 vuotta ja yhteisiä lapsia ei ole. Lapset ovat edellisistä suhteista.
Noin kolme vuotta sitten kahdella lapsella neljästäni alkoi tulla vakavia sairastumisia. Omat hermot olivat todella kireänä ja olin aivan lukossa. Purin kaiken puolisooni ja sanoinkin ystävälle, että ihme on, kun ei ota ja lähde.
Tässä kohtaa mieheni löysi netistä ulkomaalaisen naisen, jonka kanssa aloitti tiiviin nettisuhteen. Jotenkin onnistuivat olemaan tekemisissä 24/7. Suhde eteni todella lujaa ja suuria tunteita tuli kuvaan. Mieheni jäi kiinni tästä suhteesta ja ymmärsin tilanteen, koska koin syyllisyyttä. Uskoin häneen, kun sanoi lopettaneensa suhteen. Sitten hän jäi kiinni toisen kerran ja otin jo vastapuoleen yhteyttä.
Nainen oli tyrmistynyt ja kiukkuinen, mutta jatkoi kuitenkin taas suhdetta, kunnes suuttui jostain miehelleni ja ilmiantoi hänet. Taas mies vannoi, että suhde on ohi, kunnes nainen otti elokuussa taas yhteyttä ja oli edelleen vihainen. Sain selvitettyä, että mies halusi jutella taas naiselle, kunhan rauhoittuisi. Siinä kohtaa sanoin, että jos naiselle menee yksikään viesti on ero silloin selvä.
Olen saanut naiselta satoja kuvia miehestäni, jotka hän on naiselle lähettänyt: rakkautta tihkuvia viestejä on tuhansia, videota ym. Nyt nainen ottaa yhteyttä koko ajan minuun, eli lähettää samat viestit, jotka lähettää miehelleni. Niissä hän yrittää miestä takaisin. Henkinen kanttini on todella kovilla kun tätä heidän ns. eroaan on tehty kohta vuosi, enkä usko enää mihinkään enkä mitään.
Nyt olemme kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mies vannoo minulle rakkauttaan, mutta oman pinnan alla kuohuu ja pelkään, että jään kuohunnan alle. Itsetunto on kovilla, kun lukee miehen hehkutusta tälle naiselle. Mitä pitäisi tehdä. Puhuttu on ja paljon.
Mari
VASTAUS: Mari, tilanne minkä kuvailet viestissäsi kuulostaa niin kaoottiselta, että se pitää saada pysäytettyä. Mutta miten? Sitähän sinä kysytkin. En tiedä osaanko antaa konkreettisia vastauksia kysymykseesi, mutta voisin miettiä tilannettasi tässä vastauksessani. Onko niin, että kaiken tuon pyörityksen keskellä elävät sinun neljä lastasi. Miten he tässä tilanteessa voivat? Miten sinulla, teillä perheen aikuisilla on kaiken keskellä ollut voimavaroja aikuisuuteen ja vanhemmuuteen? Lastenkin takia tai ehkä erityisesti juuri heidän takiaan tilanne on rauhoitettava.
Kun aikuisten kapasiteetista menee osa tällaiseen kuvioon se tarkoittaa yleensä sitä, että aikuisilla ei ole riittävästi tilaa mielessä lapsen tarpeille mistä seuraa, että lapset/nuoret jäävät liian yksin. Puhumattakaan tilanteesta, jossa lapset joutuvat oikeasti myös tavalla tai toiselle kuulemaan aikuisten välisiä riitoja/tilanteita. Tästä seuraa lisää huonoa.
Kerrot, että miehesi löysi nettisuhteen tilanteessa, jossa sinä olit tiukoilla lastesi sairastumisiin liittyen. Jos ymmärsin oikein, niin tästä on alkanut kierre, jossa te kaikki osapuolet olette eri tavoin pyörineet viimeiset kolme vuotta. Kerrot, että kuviossa on vaihdettu satoja kuvia ja tuhansia viestejä, videoita ym. Valitettavasti tuo kuulostaa huolestuttavalta. Ihan kuin aikuisen ihmisen kyky hallita ja kontrolloida itseään olisi jostain syystä pettänyt. Jos muut osapuolet eivät aikuisuutta itsestään löydä tai halua löytää, niin sinun on aloitettava itsestäsi, itsesi ja lastesi takia.
Kerrot, että et usko enää mihinkään etkä mitään. Mitä odotat tapahtuvan, mikä palauttaisi uskosi? Uskosi mihin? Mikä on saanut sinut kerta toisensa jälkeen jatkamaan, toistuvista pettymyksistä huolimatta? Mitä tarkoittaisi pelin poikki viheltäminen?
Minä ehdotan, että sinä alat piirtämään ympärillesi rajoja, joilla puolustat omaa itseäsi ja arvokkuuttasi. Sinä ansaitset parempaa. Se, että vaikeassa elämäntilanteessasi purit hätääsi kiukulla, ei anna oikeutusta miehellesi pettää ja jatkaa pettämistä. Se, että olet kohdellut puolisoasi huonosti, ei myöskään velvoita sinua ottamaan vastaan mitä tahansa käyttäytymistä sinua kohtaan. Kerrot, että itsetunto on tilanteessa kovilla. Tietenkin on ja se vähitellen tuhoutuu jos annat tilanteen jatkua. Voisiko ensimmäinen konkreettinen askel olla se, että suljet kaikki yhteydenpitolinjat tältä kolmannelta osapuolelta. Laitat estot puhelimeen, sähköpostiin, ym. Et ota häneltä vastaan enää mitään, et selityksiä, kuvia, viestejä, videoita. Olet kuullut ja nähnyt tarpeeksi satuttavaa. Miksi ottaa vastaan yhtään enempää? Toinen konkreettinen asia jota ehdottaisin on, että etsit itsellesi jonkun ulkopuolisen ihmisen, joka voisi auttaa sinua rajojen piirtämisessä ja pitämisessä. Tällainen tuki voisi löytyä esim. täältä kirkon perheneuvonnasta. Vasta kun tilanne on riittävästi rauhoittunut, on mahdollista, että sinä ja miehesi voitte käydä keskenänne sellaisia keskusteluja joista oikeasti voisi olla teille hyötyä. Pelkkä lupaaminen ja rakkauden vannominen ei valitettavasti riitä.
Todennäköisesti, jotta pystyisitte parina jatkamaan, teidän on vielä löydettävä yhteinen ymmärrys sille mitä tapahtui.
Tarvitaan paljon korjaavaa, hoitavaa puhetta ja vuorovaikutusta. Mutta vielä, tällaisessa tilanteessa, se ei ole mahdollista.
Toivotan sinulle voimia ja itsesi arvostusta! perheneuvoja Helena
Olen 21-vuotias nainen ja ongelmani on tunnekylmyys. Olen kokenut ihastumisen tunteen vain pari kolme kertaa elämässäni, eivätkä nekään ole kestäneet kauaa.
Sitoutuminen ahdistaa minua suunnattomasti enkä ole koskaan seurustellut kenenkään kanssa. Heti, jos mies alkaa osoittaa kiinnostustaan, ahdistun ja lopetan yhteydenpidon kuin seinään. Siitä on syntynyt useita vaikeuksia, koska miehet ovat jääneet "roikkumaan" vastakaiun toivossa. Miesten lähettämät viestit, liiallinen läheisyys, kaikenlainen romanttisuus ja lässytys saavat minut voimaan pahoin. Kun mies on kertonut pitävänsä minusta, en ole koskaan voinut sanoa mitään takaisin.
Minulle on mahdoton ajatus, että koskaan esimerkiksi menisin naimisiin tai hankkisin lapsia.
Ahdistuksesta huolimatta on hetkiä, jolloin kuitenkin haluaisin parisuhteen. Olen miettinyt jo pitkään, mikä minussa on vialla, kun en pysty tuntemaan tällaisia tunteita.
Viimeisen vuoden aikana olen myös alkanut miettimään, olenko bi-seksuaali. Mutta toisaalta naiset, kuten miehetkin, kuitenkin viehättävät minua vain ulkonäön perusteella mutta heti jos edetään pidemmälle, pakenen. Toivon, että saisin jonkinlaista selkoa tilanteeseeni, koska en tiedä mistä tämä johtuu.
VASTAUS: Kuvauksesi perusteella en pidä sinua tunnekylmänä. Pikemminkin olet herkkä ihminen, jonka tunteet vain ovat niin syvällä, että niistä on vaikea saada otetta. Tunteesi tulevat esille epämääräisenä ahdistuksena, jos toinen ihminen – on hän sitten mies tai nainen – tulee sinua liian lähelle. Toisaalta haaveilet siitä, että uskaltaisit sitoutua toiseen ihmiseen, toisaalta tuo ajatus herättää sinussa ahdistavia tunteita.
Olet yrittänyt saada kiinni tuosta epämukavasta olostasi, joka liittyy toisten ihmisten läheisyyteen. Onkohan joku läheinen ihminen joskus rikkonut henkilökohtaisia rajojasi, vaikkapa moittimalla ulkonäköäsi, halveksimalla, vähättelemällä tai koskettelemalla tavalla, jota et olisi halunnut? Jos näin on, voi alkaa itsekin uskoa toisen vääristynyttä puhetta tai sopimatonta käytöstä, siitä on tullut "normaalia". Kun sitten joku osoittaa aidosti kiinnostustaan, se herättää epämääräisen ahdistuksen. Läheisyys ja romanttisuus tuntuvat tungettelulta, vaikka tietää, että sen pitäisi tuntua hyvältä.
Sinussa ei ole mitään vialla, olet vain aloittanut matkan kohti itseäsi, tunnistamaan, kuka oikeasti olet ja mitä elämältä haluat. Matka itseen voi olla pitkä ja mutkainen, mutta se kannattaa tehdä.
Ahdistuksesi kertoo, että sisälläsi on kimppu erilaisia tunteita, joita on tärkeää tutkia kaikessa rauhassa. Tunteet ovat ajattomia, niiden alkuperä voi yhtä hyvin olla tässä hetkessä kuin kaukana omassa menneisyydessäkin. Sinun kannattaisi hakeutua puhumaan näistä tunteistasi ammattiauttajalle. Jos olet opiskelijaterveydenhuollon piirissä, voit lähteä sitä kautta etsimään sopivaa keskustelukumppania.
Suhdeklinikan artikkelisarjassa etsitään ratkaisuja parisuhteen pahimpiin solmukohtiin. Tällä kertaa aiheena on työn tuoman paineen vaikutus parisuhteeseen.
Uusi artikkeli julkaistaan Suhdeklinikalla kerran kuukaudessa.
Modernin ajan ihmisen elämään on tullut paljon mukavuuksia. Työaika on virallisesti ehkä historian lyhyin. Silti työ kilpailee voimakkaasti parisuhteen ja kodin kanssa. Työ on monen ihmisen mielessä kaiken aikaa. Työelämä tarjoaa aivan uusia älyllisiä ja sosiaalisia haasteita ja houkutuksia.
Suomalaiset naiset ovat tehneet maailmanennätyksen kokopäivätöissä käymisessä. Useimmissa muissa maissa naimisiin menevät naiset alkavat omistautua kodille ja perheelle. Suomessa aikuisten on käytännössä pakko käydä töissä voidakseen asua jossakin. Väsyneet miehet ja naiset palaavat töistä kotiin, jossa odottaa uusi työmaa. Ei ihme, että työn ja kodin yhteensovittamisesta puhutaan paljon. Perheneuvoja Lauri Anttilan mielestä siitä pitäisi puhua vieläkin enemmän.
Työterveyslaitoksen vuoden 2009 tutkimuksen mukaan työssäkäyvistä yli puolet arvioi, etteivät kotiasiat häiritse juuri koskaan työhön keskittymistä. Samaan aikaan enemmistö koki, että ansiotyö aiheuttaa kotiasioiden laiminlyöntiä ainakin joskus. Asennemittauksissa perhettä arvostetaan, mutta työ hallitsee ajankäyttöä ja sanelee päivän rytmin.
Suomalaiset väittävät arvostavansa perhettä eniten
”Arvostukset vaihtelee. Milloin työ on tärkein, milloin koti. Nää menee suhdanteiden mukaan. Kun on töistä tiukkaa ja yt:t joka puolella, työ ajaa ohi. Se on vähän feikkiä sanoa, että perheen arvostus nousee. Työllä on tosi merkittävä rooli meidän hyvinvoinnin kannalta”, sanoo Lauri Anttila.
”Ihmiset tarvitsee rahaa meidän yhteiskunnassa. Jos ihmisellä ei ole rahaa, on vaikeaa löytää tärkeitä arvoja omasta itsestä, luonnosta ja vapaaehtoistyöstä. Ensi sijalla on riittävän toimeentulon takaaminen. Työ tuo sisältöä ja rytmiä päivään.”
Kuinka usein työn ja kodin yhteensovittaminen tulee esiin pariterapiassa?
”Aika usein tulee esille, se on aika iso stressitekijä monessa perheessä kyllä. Ihmiset ajattelevat, että töissä on vaikeaa. Työtä ei voi tehdä omilla ehdoilla, vaan työnantaja määrittelee ne. Työtahti on kova, ja varsinkin nää it-jutut, sähköpostit ym. tuo stressiä. Monet tuntee siitä syyllisyyttä. Monet kokee työn mielekkäänä, mutta se on selvä aikarosvo”, Anttila kertoo.
Anttilan mukaan työstään innostunut ei itse välttämättä koe runsasta työntekoa haittana.
”Työntekijä ei välttämättä koe itse ristiriitaa, mutta puoliso ja lapset voivat kokea. Kotona on vaikeaa löytää rauhallista soppea, jossa voi näpytellä rauhassa tai puhua puhelua ulkomaille.”
Duunari voi olla paras kumppani
Työterveyslaitoksen mukaan kotiaan joutuvat laiminlyömään useimmiten yrittäjät, toimihenkilöt ja esimiesasemassa olevat. Kellokortista näyttää tulleen monelle suorittavan tason työntekijälle pelastus. Asiantuntija- ja johtotehtävissä käytetään joustavaa kokonaistyöaikaa, mikä monissa tapauksissa merkitsee jatkuvaa töissä tai valmiudessa oloa. Naisilla kodin laiminlyönnin kokemukset ovat viime aikoina lisääntyneet. Psyykkinen oireilu, kuten masentuneisuuden tunne, unettomuus, ärtyisyys ja uupumus ovat myös lisääntyneet.
TTL:n mukaan tasa-arvoista kotitöiden jakoa kannatetaan nykyään yleisesti asennetasolla, mutta käytännössä perhevapaat ja kotityöt kasautuvat naisille, joille jää vähemmän aikaa ja energiaa panostaa työhön. Naiset tekevät miehiä useammin kompromisseja perheen hyväksi.
”Ihmisten asenne voi olla tasa-arvoinen, mutta onko työantajan asenne? Töissä voi olla vaikeaa lähteä pyytämään vapaata. Tämä voi olla myös rahasta kiinni. Tästä pitäisi puhua vielä enemmän. Välillä ryöpsähtää jokin isyyskeskustelu, sitten se vaietaan. Nuoret ovat erilaisia. Uusien sukupolvien mukana tulee muutos”, Anttila uskoo.
Anttilan mukaan pelkkä asennemuutos ei riitä, vaan tarvitaan muutoksia lainsäädäntöön. Perhevapaiden kustannukset voisi jakaa eläkemaksujen tapaan tasan kaikille.
Anttilan vastaanotolla eivät valita vain kotiäidit tai työelämän naispuoliset altavastaajat. Naiset saattavat satsata opintoihin ja työhön paljonkin aikaa, ja he haluavat usein varmistaa hyvän työmarkkina-aseman huonoina ja hyvinä aikoina.
”Nykyään nainenkin voi tehdä enemmän töitä”, Anttila sanoo.
Pohdimme parisuhteeseen vaikuttavia sukupuolirooleja. Eikö naisilla ole enemmän kanssasisaria, joille valittaa, että ukko on aina töissä? Uranaisen mies taas saattaa kokea, että kavereiden vaimot ovat kotihengettäriä oman siipan rinnalla.
”Kokeeko mies, ettei saa naisen huomiota? Äkkiä sitä huomiota haetaan muualta. Onko miesten lähtöherkkyys (tämän seurausta)?”, Anttila pohtii.
Usein pikkulapsiperheessä nainen huomioi Anttilan mukaan ykkösenä lapset, ja mies voi kokea olevansa syrjässä.
”Kun nainen menee (takaisin) töihin, se jatkuu, ettei parisuhteeseen satsata. Nainen haluaa oman elämänsä takaisin, oman päänsä ja oman kroppansa. Jos työpaikalla joku alkaa kiinnostua susta, tuntuu että hei, mä oon muutakin kuin ruoanlaittaja”, Anttila kuvailee.
Työpaikan ihastumiset eivät välttämättä johda mihinkään sen kummempaan, mutta loukkaukset voivat olla verisiä henkiselläkin puolella.
”Tästä voi koitua henkistä uskottomuutta, jos parisuhteen hoito on jäänyt tekemättä. Ei ole yritetty saada lastenhoitajaa ja tehty asioita yhdessä. Menty leffaan tai tehty perheen kanssa asioita. Läheisyys jää pois. Yhtäkkiä huomataan, että ollaan vieraantuneita. Kun ihmiset etääntyvät toisistaan, mitä mielelle tapahtuu? Ihminen kaipaa seuraa ja läheisyyttä ja huomiota”, Anttila sanoo.
Ihminen on kolmipyörä
Anttilan mielestä ihminen on kokonaisuus, ja kaikkien elämän tärkeiden palasten pitäisi sopia yhteen. Hän vertaa ihmisen elämää kolmipyörään. Pyörät ovat perhe / parisuhde, työ ja oma aika / mieli.
”Jos yksi kolmipyörän kumeista on tyhjä, se vaikeuttaa ihmisen elämää ja kolmipyörän etenemistä. Jos jokin tärkeä asia on huonosti, se vaikuttaa meidän koko elämään. Jos vaikka pomon kanssa ei mene hyvin, kyllä se heijastuu perhe-elämään”, Anttila muistuttaa.
Jyväskylän yliopiston tutkimukset työyhteisöjen perhemyönteisyydestä antavat samansuuntaisia tuloksia. Parhaiten työn ja kodin yhteensovittaminen sujuu silloin, kun ihmisellä on hallinnan tunne sekä työssä että kotona, ja kun hän omaa sen lisäksi myös hyvät yksilölliset stressinhallintakeinot.
Työ on mielentila
”Parisuhteessa työ on kolmas pyörä, uskottomuuteen verrattava asia silloin kun työ on tärkeämpi kuin kumppani. Se on kierre. Kun kotona on yhä vähemmän puhetta, on myös vähemmän henkistä läheisyyttä, ja se voi johtaa fyysisen läheisyyden vähenemiseen. Kumpikin alkaa järjestellä aikaansa omilla ehdoilla”, Anttila valaisee.
”Työ on usein mielentila. Ihmiset ei mene vain fyysisesti, vaan myös psyykkisesti sinne. Töissä ollaan asioiden kanssa tekemisissä. Niiden kanssa on helpompi olla kuin tunteiden kanssa. Kaikki kotona odottavat parisuhderistiriidat, lasten kasvatus, kotityöt ja uusperhekuviot ovat usein vaativampia. Työ on helpommin hallittava mielentila, joka jää helposti päälle kun työaika loppuu”, kuvailee Anttila.
”Työkavereiden kanssa on helpompi puhua asioista kuin kotona. On vaikea hypätä työmoodista arkipäivän maksalaatikkokeskusteluihin. Arkipäivän kohtaamisia on oltava riittävästi, että säilyisi semmoinen kotikieli. Pitäisi olla yhteisiä asioita, joista voi olla kiinnostunut.”
Anttilan mielestä toisen arkipäivästä kiinnostuminen voi olla vaikeaa. Ihmiset suoriutuvat usein väsyneinäkin pakollisista lasten- ja kodinhoitokuvioista, mutta kumppanin kuulumiset jäävät helposti syrjään.
Kaksi tärkeää matkaa
Mitkä ovat pahimmat ongelmat työn ja kodin yhteensovittamisessa?
”Rajapinta. Osataanko erottaa työ ja koti toisistaan, periaatteessa ja käytännössä. Työmatka ja kotimatka on loistavat sanat. Työmatkalla asetutaan työmoodiin. Kotimatkalla laitetaan työ sivuun ja aletaan miettiä kotiasioita. Mitäs me syödään tänään, pitäiskö soittaa puolisolle jne.”, Anttila sanoo.
”Jos työasioita pitää vielä illalla hoitaa, vaikuttaa se siihen, miten on läsnä perheen arjessa. Jos ei ole läsnä, rupeaa puhe loppumaan. Jos ei saa häiritä toista, alkaa se vaikuttaa henkiseen ja fyysiseen läheisyyteen. Kohta kotona on kaksi ihmistä ilman aikuista kumppanuutta.”
Mitä asialle voi tehdä?
”Ihmisten pitää opetella kalenterimenettely. Istahdetaan tiettynä päivänä alas ja tsiigataan tulevan viikon tapahtumat. Mietitään voidaanko tehdä jotain kimpassa. Suunnitellaan yhdessä myös joulut ja lomat ym.”, Anttila neuvoo.
Muitakin pieniä ja helposti toteutettavia muutoksia on tarjolla.
”Ottakaa iltateetraditio. Istukaa alas ja jutelkaa. Mitä kuuluu? Miten päivä on mennyt? Nämä ois loistavia kysymyksiä. Jos toinen pysähtyy miettimään ja vastaamaan, ja vielä kysyy, että miten sun päivä on mennyt, voi lähteä tulemaan erilaisia keskusteluja. Parisuhteessa tarvitaan yhteistä aikaa ja yhdessä olemista. Jos on lapsia, kannattaa ottaa lapset mukaan.”
Anttilan mukaan pieni teehetki ei ole kovin hurja myönnytys perheen hyvinvoinnille.
”Kiireinen ihminen kokee toisen vaativana. ”Sä et huomioi mua” -kommentti onkin vaativa”, Anttila myöntää ja jatkaa:
”Harvoin menee tunteja päivässä, jos vähän huomioi toista! Ongelmana on se, että työ on niin imevää. Miten voin pysähtyä juttelemaan kumppanin kanssa?”
Monella on ihan aidosti aikaa vieviä projekteja, kuten väitöskirjan teko. Voisiko kumppanille antaa jonkin määräajan, esimerkiksi ”teen tätä projektia kaksi kuukautta, ja sitten minulla on enemmän aikaa”?
”Kyllä. Ihminen kestää paremmin asioita, jos on määräaika. ”Mä en pysty tänään juttelemaan, kun mun pää on niin täynnä, palataanko asiaan huomenna?” Iso projekti voi olla parisuhdetta vahvistava asia. Meillä on toiveita toista kohtaan. Jos ei niistä puhuta ääneen, ne muuttuu vaatimuksiksi ja pettymyksiksi”, Anttila varoittaa.
”Jos voidaan puhua, että nyt mulla on väliaikaisesti tämä juttu, tuntuu helpottavalta. Jos toisesta tuntuu, että tätä hommaa jatkuu ikuisesti, alkaa tuntua toivottomalta. Välissä pitää olla sitä arkea.”
Mitä vaihtoehtoja on, jos on aina niitä tärkeitä juttuja?
”Jo se, että asioista ruvetaan puhumaan, vie asioita jonnekin. On tärkeätä tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Että toinen ottaa tosissaan sen, etten jaksa näin. Pitää kuunnella kiinnostuneesti ja aktiivisesti, että mitä tähän liittyy”, Anttila vastaa.
Entä jos puhe ei johda mihinkään muutokseen?
”Aina ihmiset eivät löydä ratkaisuja. Aina kuuntelu ei riitä. Aina ihmiset eivät löydä vaihtoehtoja. Sitten pari voi päätyä eroon. Jos kumppanit ovat epävarmoja tällaisissa asioissa, on tärkeää pohtia millaista elämä olisi eron jälkeen. Asia josta ei voi puhua, suurenee meidän päässä”, Anttila kertoo.
Anttilan mielestä ihmiset eivät eroa turhaan. Ero on suuri ja ristiriitainenkin asia, mutta siihen ei ryhdytä koskaan kevyesti.
”Oisko jotain ollut joskus aikaisemmin tehtävissä? Ne jotka eivät ole vielä eronneet, voivat miettiä, mitä voisi tehdä nyt”, Anttila kehottaa.
”Kummallakin on tärkeitä juttuja, kummatkin on väsyneitä ja stressaantuneita, varsinkin pikkulapsiperheissä. Voi priorisoida. Mitkä asiat on välttämättömiä hoitaa ja millä tasolla, nollasta kymppiin. Mikä asia on kahdeksan (arvoinen), mikä kuutonen ja mikä pelkkä ykkönen jne. Voi delegoida. Kuka tai ketkä tekee, ja milloin hoidetaan? Kuinka tarkasti tämä hoidetaan?”, Anttila vinkkaa.
Anttila kehottaa kiireisiä pariskuntia miettimään, onko oikeasti välttämätöntä tehdä asiat niin kuin ensin ajateltiin.
”On tärkeää olla itselleen kriittinen ja armollinen, ja toiselle armollinen”, Anttila vakuuttaa.
Aina joku superihminen pystyy hoitamaan kaiken?
”Hänelle voi sanoa, että hienoa, mä en tällä hetkellä pysty”, Anttila ohjeistaa.
Onko lapsettomilla pareilla ongelmia kodin ja työn yhdistämisessä?
”Ihan samat ongelmat on ajankäytön ja arjen jakamisen kanssa. Kohtaamattomuutta voi olla ihan samalla lailla”, Anttila kertoo.
Varoitukset menevät kuuroille korville
Auttaako se, jos ihminen ilmoittaa jo seurustelun alussa, että olen uraihminen, eikä minusta tule koskaan kotiäitiä tai -isää?
”Ihmiset eivät halua kuulla tällaista, eivätkä välttämättä ymmärrä sen seurauksia. He eivät ymmärrä, mitä se tarkoittaa vaikka kymmenen vuoden ajan, tai mitä se tarkoittaa sitten kun olen 45. Olenko tyytyväinen siihen, että mulla on oma elämä, ja riittääkö se?”, Anttila sanoo.
Mitä haluaisit sanoa nuorille aikuisille?
”Ihminen muuttuu yllättävän pitkään. Mitä me ollaan parikymppisinä voi olla jotain muuta kuin kolmekymppisinä. Mitä me tehdään isona, tai millaisia me ollaan kymmenen vuoden kuluttua? Miten lapset vaikuttaa? Me ei nähdä omaa muutosta, mutta toisen muutos voi olla vaikea hyväksyä”, Anttila kertoo.
Anttilan mukaan asioista pitää opetella puhumaan, ja keskustelua täytyy myös ylläpitää jatkuvasti.
”Moni kertoo, että ”alussa me puhuttiin, mutta nyt me ei olla kymmeneen vuoteen puhuttu”. Arjessa pitää puhua, ja pitää ottaa toinen huomioon. Mikä on se tapa, jolla toista muistaa”, Anttila herättelee.
Tapasin kesän alussa ihanan miehen, johon kesän aikana rakastuin. Koko ajan minulla on ollut tunne, että kumppani ei kerro aivan kaikkea ja on uskoton minulle. Hän on yhä hyvä ystävä exänsä kanssa ja viestittelee hänelle viikoittain. Tämä häiritsi minua ja pyysin, että kumppani vähentäisi viestittelyä. En kuitenkaan saanut koskaan varmuutta tapahtuiko tätä, koska en ikinä saanut tietää / lukea kumppanini viestejä. Riitoja on ollut todella paljon ja yleensä ne koskevat kumppanini exää tai muita naispuolisia ystäviä, joita miehellä on paljon.
Nyt kumppanini paljasti tavanneensa toisen naisen noin kuukausi sitten. He ovat myös edelleen hyviä ystäviä. Kuulemma mitään heidän välillään ei ole tapahtunut...
Sain myös tietää, että mies on haukkunut minua exälleen, ja he ovat puhuneet koko kesän ajan meidän riidoista ja minun huonoista puolistani. Mies on myös kosinut minua monesti. Sanoo rakastavansa, lupailee asioita (mitkä eivät kuitenkaan toteudu), mutta kuitenkin....tapaa muita naisia ja juttelee muille naisille. Olen päättänyt erota miehestä, mies kuitenkin pyytää uutta mahdollisuutta. En kuitenkaan uskalla luottaa enää mieheen johon rakastuin, koska kaikki olikin valhetta.. :(
Olenko tekemässä oikeaa ratkaisua? Voisiko miehelle antaa vielä mahdollisuutta? En enää kestä epävarmuutta, ja tunnetta, etten voi luottaa mieheen. Enkä miehen viestittelyä lukuisille naisille ja exälle... Pitäisikö kestää...?
Asia painaa mieltäni jatkuen ja olisin kiitollinen jos jotain mielipidettä kuulisin!
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Jäin miettimään, miltähän sinusta itsestäsi tuntui kirjoittaa tätä ja nähdä tekstisi kirjoitettuna. Minä tietenkin olen antamasi tiedon varassa, mutta arvatenkin olet poiminut tähän kaikki olennaiset seikat. Katsellaanpas niitä vähän.
Positiivisia asioita miesystävästäsi kerrot, että hän on ihana, sanoo rakastavansa sinua ja on kosinut jo monta kertaa.
Negatiivisista asioista mainitset jo heti suhteen alkuajoista asti tuntemasi epävarmuuden ja epäluottamuksen. Tiivis yhteydenpito ex:n kanssa on häirinnyt sinua ja olet pyytänyt häntä vähentämään sitä. Sinulla ei ole varmuutta siitä, kunnioittaako hän toivettasi. Teillä on paljon riitoja. Mies tapailee muita naisia ja on löytänyt jo lyhyen seurustelunne aikana uuden naisen. Hän on haukkunut sinua ex:lleen. Hän ei pidä lupauksiaan. Epäilet, onko kaikki ollut valhetta. Tunnet, ettet kestä enää epävarmuutta ja luottamuksen puutetta. Asia painaa mieltäsi jatkuvasti. Aika pitkä lista näitä miinusmerkkisiä seikkoja.
Kun hän on kosinut sinua monesti jo muutaman kuukauden tuntemisen jälkeen, voisi ajatella, että hän on tosissaan ja on varma siitä, että haluaa elää kanssasi loppuikänsä. Hänen käyttäytymisensä puhuu kuitenkin toista kieltä. Monet asiakkaat, jotka hakeutuvat perheneuvojan vastaanotolle vaikean ihmissuhteen vuoksi, kertovat, että olivat jo heti suhteen alussa tunteneet hälytyskellojen soivan, mutta eivät silloin olleet halunneet ottaa niitä vakavasti. Se nousi mieleeni myös kirjettäsi lukiessani. Kun et koko seurustelunne aikana ole voinut olla turvallisella ja luottavaisella mielellä, mahtaakohan se asia muuttua ajan kuluessakaan?
Kun ihminen on rakastunut, hän ei edes näe muita naisia/miehiä. Maailmassa on vain Se Yksi. Jotenkin tämä ei sovi ollenkaan yhteen kertomasi kanssa. Miesystäväsi sanoo rakastavansa sinua, muttei käyttäydy niin kuin rakastunut mies käyttäytyisi. Tässä on monia muitakin samanlaisia ristiriitaisuuksia. Hän lupailee sinulle monenlaista, mutta ei toteuta niitä. Hän sanoo haluavansa naimisiin kanssasi, mutta puhuu sinusta pahaa ex:nsä kanssa ja tapailee muita naisia. Vannomalla rakkauttaan ja kosimalla taas kerran mies pitää sinua kiinni itsessään, mutta ei itse sitoudu suhteeseenne.
Sinä olet ollut rakastunut, ehkä olet sitä edelleenkin. Irti päästäminen on silloin vaikeaa, jopa tuskallista. Mutta joskus se on suurta viisautta, jos näyttää siltä, että jatkaminen toisi vain lisää tuskaa ja pettymyksiä. Uskon, että löydät vielä miehen, joka arvostaa sinua ja rakastaa sinua aidosti, haluaa olla sinulle uskollinen ja kaikin tavoin luotettava. Älä tyydy vähempään.
