KYSYMYS: Olen 32-vuotias nainen ja mieheni on 34-vuotias. Olemme olleet yhdessä 11 vuotta (joista naimisissa neljä) ja meillä on kaksivuotias tytär. Olemme luonteiltamme erilaisia ja suhteemme on ajoittain ollut kovinkin myrskyisä. Riidat on yleensä jotenkin saatu sovittua, vaikka emme ole oikein koskaan osanneet pyytää anteeksi. Kaikki perusasiat meillä on kuitenkin ihan hyvin: molemmilla korkeat koulutukset ja lähestulkoon varmasti mielekkäitä töitä, talous tasapainossa, suloinen lapsi (jota yritettiin kuusi vuotta ja joka lopulta sai alkunsa koeputkihedelmöityksellä), vastikään hankittu uusi omakotitalo, terveyttä...

En todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Perhettä en haluaisi rikkoa, enkä viedä lapseltani isää. Mutta ei näinkään voi jatkua loputtomiin.

Nainen, 32

VASTAUS: Kirjeesi sai minut miettimään monia kysymyksiä. Kerrot perusasioiden olevan hyvin, mutta tunnetasolla koet tyytymättömyyttä nykyiseen tilanteeseen. Kerrot muuttuneesi masentuneeksi ja sulkeutuneeksi. On kuitenkin myönteistä, että olette yrittäneet hakea apua pariterapiasta ja nyt täältä Suhdeklinikalta. Se kertoo sinnikkyydestäsi – pidä siitä kiinni!

Olette olleet miehesi kanssa yhdessä noin kaksikymppisistä lähtien ja elitte lähes kymmenen vuotta kaksin ennen tyttärenne syntymää. Minkälaista aikaa tämä oli? Kirjoitit parisuhteenne olevan ajoittain myrskyisä. Teillä on siis (ollut) taitoa ilmaista omia toiveitanne ja pettymyksiänne. Entä tänä päivänä? Onko käynyt niin, ettei tunteiden ilmaiseminen olekaan enää niin avointa kuin ennen? Kuulostaa nimittäin siltä, että väliinne on kertynyt viime vuosina paljon puhumattomia asioita, jotka ovat alkaneet nakertaa parisuhdetta.

Kirjoitit varsinaisten ongelmien alkaneen osittain jo hedelmöityshoitojen aikana. Entäpä ajat ennen hoitojen alkamista? Ilmaisitteko toisillenne toiveenne, pettymyksenne, pelkonne, ym. vaikeat tunteet, jotka tahattomaan lapsettomuuteen liittyvät? Aika, jolloin raskauden alkamista odotetaan tuloksettomasti, on hyvin herkkää aika parisuhteelle ja seksuaalisuudelle. Seksistä voi kadota ilo ja spontaanius eli siitä voi tulla suorittamista nautinnon sijaan. En tiedä, kävikö teille näin, mutta monelle käy.

Hedelmöityshoitojen aloittaminen on iso päätös ja siitä alkaa uusi epävarmuuden aika. Kuten tiedät, prosessi on rankka niin fyysisesti kuin henkisestikin. Siihen liittyy myös melkoinen tunteiden kirjo ja vuoristorata. Parisuhteen kannalta eletään jälleen hyvin herkkää aikaa. Jotkut parit lähentyvät toisiaan, toiset etääntyvät. Kirjoitit jääneesi yksin tässä vaiheessa kun miehesi ei ollut valmis puhumaan asiasta. Vaikka tämä näyttäytyi sinulle jonkinlaisena välinpitämättömyytenä, onkohan kuitenkin mahdollista, että kumppanisi kamppaili omien – ehkä ristiriitaistenkin – tunteidensa kanssa? Olit ymmärrettävästi loukkaantunut ja pettynyt kun et saanut sitä tukea mitä kaipasit. Etäisyys välillänne kasvoi.

Minkälaista aikaa raskausuutinen ja vauvan odotus sitten teille oli? Jaoitteko ilon ja toisaalta mahdolliset huolet asiaan liittyen? Lähennyittekö toisianne? Vai prosessoitteko uuden perheenjäsenen odotusta tahoillanne? Entäpä vauvan saaminen? Minkälaista aikaa se oli teille? Mitä tapahtui kun pitkä odotusaikanne – kuusi vuotta – viimein päättyi ja synnyitte vanhemmiksi?

Kerroit jääneesi lapsen synnyttyä aika yksin kun mies kaipasi omaa aikaa ja tilaa. Tämä on varmasti ollut melkoinen pettymys sinulle. Unelma perheestä oli vuosien ponnistelujen jälkeen toteutunut, mutta miehesi ei ollut siinä mukana siten kuin olisit kaivannut. Kerroit, että lastenhoitoapua teillä ei ole ollut juuri saatavilla ja erityistä kahdenkeskistä aikaa ei ole järjestynyt lapsen syntymän jälkeen. Etääntyminen näkyy myös fyysisellä tasolla ainakin seksielämän niukkuutena. Mielessäsi on kuitenkin toive toisesta lapsesta. Oletko keskustellut tästä miehesi kanssa? Minkälaisia tunteita tähän liittyy? Oletteko molemmat valmiita uuteen, voimavaroja vaativaan prosessiin?

Kokeilitte pariterapiaa noin vuosi sitten, mutta et kokenut siitä olevan mitään apua. Entä mikä oli miehesi kokemus? Kävikö niin, että ainakin sinä jouduit jälleen kerran pettymään? Tästä pettymyksestä huolimatta suosittelen lämpimästi, että hakeutuisitte uudelleen pariterapeutin vastaanotolle. Kuullostaa siltä, että välillänne on niin paljon puhumattomuutta ja mahdollisia väärinymmärryksiä, että niitä olisi hyvä rauhassa purkaa ammattilaisen avustuksella. Kuten itsekin kirjoitit, et haluaisi rikkoa perhettä. Tämä on minusta hyvä lähtökohta ja syy kamppailla parisuhteenne puolesta. Lisäksi suosittelen, että kävisit puhumassa mielialan laskustasi terveysasemalla tai työterveyshuollossa. Apua on saatavilla!

Kaikkea hyvää teille kolmelle toivottaen
perheneuvoja Kaisa