Olen ollut aina itsenäinen ihminen, hyvin tietoinen omasta tahdostani, omasta tilasta, ajasta, ajatuksista.

Olen vanhin lapsista, avioeroperheestä, jossa moninaisia alkoholi- ja väkivaltasotkuja, huolta ja huolehtimista pikkusisaruksista. Minut heitettiin kotoa pois alaikäisenä. En ole katkera, rakastan perhettäni yhä ja aina, mutta tämä on muokannut minusta yli-itsenäisen ja vahvan ihmisen. On rankkaa huomata, etten ehkä jaksakaan enää kantaa parisuhdettani ja sen toista osapuolta ja koko elämäämme harteillani. 

Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa 16-vuotiaasta saakka. Minusta tuntuu, että hän on kasvanut tukeutuen minuun. Tämä on parisuhteemme suurin ongelma minun mielestäni. Hän muutti kotoa suoraan kanssani asumaan. Viiden vuoden takainen kriisimme oli vahvasti kriisi aikuiseksi kasvamisesta. Paljon käytännön asioita, kuinka kotia hoidetaan, millaista on yhdessäolo oikeassa aikuisten arjessa. Pääsimme siitä yli. 

Mutta yhä ja edelleen koen, että mieheni ei seiso omilla jaloillaan. Emme ole tässä parisuhteessa kaksi kumppania, vaan minä ohjaan laivaa. Kriisien keskellä minun pitää näyttää suunta. Hän ei kykene päättämään pienintäkään asiaa kysymättä varmistusta minulta. Tämä asia ahdistaa minua kohtuuttoman paljon – jos yksinkertaisesti kieltäydyn sanomasta ”mielipidettäni” siihen, lähteekö hän lenkille, mitä pukee päälleen tai lähteekö ystävänsä kanssa oluelle, hän loukkaantuu. Tätä asiaa on vaikea kuvata lyhyesti, mutta suurin haaveeni olisi, että mieheni olisi itsenäisesti omin ajatuksin hoitanut jonkun asian alusta loppuun asti ilman minua. Asiasta on puhuttu aina. Asia ei muutu.

Seksielämämme on ajautunut umpikujaan. Joskus eläväinen ja kokeileva ja kiihkeä on nyt minusta johtuen lamaantunut. Halumme ovat aina käyneet hiukan eri tahtia, minulle hyvinäkin aikoina sopiva määrä olisi 1-2 kertaa viikossa, hänelle ehkä 3-5. Nyt tuokin tilanne kuulostaa niin houkuttelevalta. Haluaisin haluta, mutta en tunne itseäni seksuaaliseksi missään mielessä. Viimeksi ongelmiemme aikaan tein suuren työn, että pääsin takaisin siihen mielentilaan, mutta onnistuin siinä! Lueskelin paljon netissä haluista ja haluttomuudesta, fantasioista ja ruokin omiani lukemalla esimerkiksi novelleja. Yritin pukeutua kauniiksi ihan arkena, en vain mieheni nähden vaan kouluun, töihin. Yritin ylläpitää naiseuttani, ostin alusvaatteita ja ajoin karvani vaikka seksielämämme olikin lamaantunut ja kukaan ei tuloksia välttämättä nähnytkään. No, tästä seurasi vain se, että mieheni alkoi epäillä. 

Seksielämämme kuitenkin parani ponnistelujeni myötä, ehkä parhaaksi ajaksi ikinä. Pystyin jopa jakamaan fantasioitani ja fantasioimme paljon yhdessä. Kunnes mieheni kävi noissa epäilyksissään tutkimassa tietokoneeni sivuhistoriaa ja totesi että olen nettikeskustellut seksistä. Hän piti tätä petturuutena. Olin keskustellut erään pariskunnan kanssa kolmen kimpasta, mikä oli mieheni ja minun lempifantasia puhua ja kuvitella sängyssä. En itse ollut mieltänyt asiaa vääräksi, kun keskustelu oli anonyymiä, eikä kyse ollut nettiseksistä, vaan hiukan latautuneesta keskustelusta asian tiimoilta yleensä.

Itse koin enemmän vakavaksi yksityisyyteni loukkaamisen, hän siis kaivoi keskusteluhistoriaani tietokoneeltani! Mutta häpeä ja syylllisyys ohittivat tämän ajatuksen. En pysty enää palaamaan yhdessä fantasioihin. Häpeän itseäni liikaa, että ruokkiessani seksielämäämme ajauduin sopimattomuuksiin. Mieheni yrittää yhä, että juttelisimme yhdessä tuhmia, en pysty tähän enää. Se tuntuu vain likaiselta, fantasiani on niin sanotusti tuhottu. En ajattele noita asioita enää edes itsekseni. Samat keinot seksihalujen herättelemiseen eivät vain enää tänä päivänä toimi.

Yritän yhä pitää huolta itsestäni ja tuntea itseni kauniiksi. Saunassa mieheni tenttaa, koska olen itseni ajellut (miksi). Hän ei myönnä, että tarkoittaisi näillä kysymyksillä mitään, mutta ne ahdistavat todella paljon. Yllätin mieheni eräänä viikonloppuaamuna pyytämällä hänet takaisin sänkyyn jäätyäni itse pidempään nukkumaan. Seksi oli oikein mahtavaa. Jälkikäteen mieheni alkoi tenttaamaan mitä ajattelin aamulla kun sain itseni syttymään. Kun sanoin etten halua puhua siitä, hän ei antanut asian olla, hän halusi tietää mitä ajattelin ja totesi, että jos en halua sitä kertoa, asia on siis sellainen mikä loukkaisi häntä. Tuskin siis enää teen aloitteitakaan.

Olen täysin lukossa, syytetty ja syyllistetty. Mieheni sanoo, että minun täytyy tehdä tälle asialle nyt jotain, tehdä itselleni jotain, eikä hän näe miten hän on itse minut tähän ajanut. Jonkinlainen madonna-huora-syndrooma, jossa minun pitäisi pystyä olemaan estoton ja avoin, mutta jossa oikeuteni omiin ajatuksiin ja fantasioihin viedään, ja niistä aiheutetaan minulle häpeää. Ongelma on lähiaikoina levinnyt muuhunkin läheisyyteen. Mieheni huomauttelee minulle jatkuvasti, etten halaa, pussaa, silitä tarpeeksi. Hän itse tekee sitä koko ajan, ja sanoo että en ole normaali, kun vetäydyn pois. En ole normaali, kun en antaudu kielisuudelmiin. En tiedä mikä lukko tässä on. Seksi aiheuttaa minulle ahdistusta, koska sen määrä ja laatu on minun vastuullani. Tunnelma on täysin sen varassa sytynkö, ääntelenkö, teenkö tarpeeksi. Enkä pysty siihen, ja tunnen aiheuttaneeni pettymyksen sillä vähällä mitä saan aikaan. Joskus mieheni näyttää pettymyksensä, imitoi naamani ilmeitä ja kuinka vaivaantunut olen sängyssä. Miten pystyisin hyppäämään suoraan nollasta loistavaan seksiin?

Nyt kun ongelma on jatkunut, mieheni on sanonut, ettei odotakaan kovin laadukasta seksiä. Kuitenkin hän on vakaasti sitä mieltä, että ongelma ei poistu, jos seksiä ei harrasteta. Minun masennustani kuulemma auttaisi vähän rentoutua, ja seksiin pitää vain ryhtyä. Ryhdyn siis siihen hiukan väkisin, ja muutaman kerran viikossa teen miehelleni käsin asioita. Mutta tästä ”en odotakaan mitään hyvää” –seksistä en usko olevan kuin haittaa – suoraan sanottuna tunnen itseni täydeksi haaskaksi. Säälittäväksi lahnaksi, jolla sattuu olemaan reikä.

Olen ahdistunut ja masentunut. Arki rullaa ihan ok, pystyn juttelemaan ja nauramaan asioille, mieliala on kuitenkin surumielinen, apaattinen, itku on herkässä. Tai jos ei itketä tuntuu aika kylmältä. Välillä mietin, olisiko se niin paha jos vain kuolisi pois. Olen tämän kertonut miehelleni, ja hän takertuu minuun yhä vahvemmin. Laittaa lupaamaan etten tee itselleni mitään (en tietenkään, en ole tarkoittanut asiaa uhkaukseksi, vaan kuvaukseksi siitä kuinka paha oloni on), lupaamaan ettemme koskaan eroa (jos vastaan, etten voi luvata sellaista hän romahtaa ja pitkän keskustelun jälkeen joudun kuitenkin vakuuttamaan ettei niin tapahdu), lupaamaan että kerron hänelle kaiken.

Haluaisin pystyä käymään keskustelua aiheesta, olemmeko me ajautumassa eroon. Saammeko seksiä enää kuntoon, saanko itseäni kuntoon, olenko sellainen mitä sinä haluat jos en pysty muuttumaan, oletko sinä mitä minä haluan, toivommeko tulevaisuudelta samaa. Mutta tämä keskustelu ei ole mahdollista, mieheni menee tolaltaan. Joudun siis pohtimaan yksin.

Rakastan miestäni, paljon, en epäile sitä hetkeäkään, mutta onko rakkaus muuttanut muotoaan? En halua hänelle mitään pahaa, mutta en jaksaisi tuntea syyllisyyttä siitä että olen vääränlainen, ajattelen väärällä tavalla, en anna hänelle sitä mitä kuuluu antaa.  Hän kuitenkin sanoo, että on valmis uhraamaan ”elämänsä parhaat vuodet seksittömässä suhteessa”. Lähinnä mietin, onko masennus syy vai oire? Pääsenkö siitä yli uudelleen, löydänkö itseni taas uudelleen tässä suhteessa?