Suhdeklinikka

Puolisoni on ihastuttava nainen ja hänessä on monia piirteitä mitä olen kumppanissa, ainakin kuvitellut, hakevani. Olemme molemmat luovalla alalla mikä myös yhdistää. Silti minua riivaa ajatus, ettemme kykene yhdessä jotenkin olemaan tarpeeksi. Minusta tuntuu, että omaan ambitioita ja haluja kehittää suhdetta kumppaniani enemmän. Minulle on tullut yllätyksenä erilaiset estot mitä on tullut vastaan - niin omista ongelmista ja haaveista puhuminen kuin vaikkapa ihan asiat seksistä ja arjen hulluttelusta lähtien. mietin katoaako tällainen syvempi asioista puhumisen tarve ja kyky tyttökavereille ja siskoille jutusteluun. Itsekin toki teen sitä muutaman hyvän ystäväni kanssa mutta edellytän sitä myös suhteessa.

Tuntuu, että huolehdin ja ajattelen aivan eri tasoilla ja asioita ja kun koetan ottaa näitä puheeksi, kokee kumppanini sen jnkl henkilökohtaisena hyökkäyksenä tai muuten vain syytöksinä jolloin minun on omaksuttava jnkl rationaalinen rooli ja koetettava selittää juurta jaksain ettei näin ole. Minulle asia näyttäytyy myös niin, että joudun usein "nyhtämällä nyhtämään" asioiden todellisen laidan eli miten hän oikeasti tuntee jonkin asian suhteen. Tämä taas päättyy usein hänen puoleltaan kyyneliin ja alan potea syyllisyyttä asiasta ja yhtäläistä turhautumista koska kaksi aikuista ei voi puhua asioista kuten aikuisten mielestäni tulisi voida puhua.Oma kaavani ajatella ja käsitellä asioita on välillä hyvinkin nopea kun kumppanini vaatii pienillekin asioille paljon aikaa. Sekös välillä turhauttaa kun se tuntuu joskus vain tekosyyltä, olla paneutumatta asioihin silloin kuin olisi aikaa ja halua molemmilla kerrankin ja oikeasti tehdä tehtäville asioille jotain. Myönnän, että käytän hieman hänen hitauttaan (hän ei ole tyhmä, vain ajattelee asiat täysin eri ratoja kuin itse eteen) välillä häntä vastaan näissä tilanteissa koska en suoraan sanoen aina muista että joku niin läheinen voi ajatella niin kertakaikkisen eri tavoin mutta välillä tuntuu, että asialla olisi ennemminkin haluttomuus tarttua ongelmiin ja halukkuus vain jatkaa "mitä elämä eteen tuo" leijunta linjalla aina yksittäisen kalusteen hankinnasta tulevaisuuden suunnitteluun tai mikä vaan minkä hän ei koe ennakoimisen arvoiseksi tai siinä hetkessä tärkeäksi. Asiat sitten vain ns jäävät kunens otan ne taas esille jossain kohtaa.

Meitä erottaa myös läheisyyden tarve tai ehkä tapa suhtautua siihen. Huomaan, että puolisoni tuntuu ajattelevan, että jotenkin haluan häneltä jotain (seksiä tms) jos hakeudun lähelle vaikka minulle riittäisi hyvin pelkkä kosketus ja hetkittäinen lähellä olo niin, että molemmat sen hetken siinä ottautuisivat, ilman, tunnetta, että toinen on jalka menossa jo häsläämään jotain muuta.

Seksiä meillä on ehkä max kerran vkossa joskus välissä voi olla usemapikin vko mikä minusta on aivan liian vähän. Kaipaan myös yhteistä pysähtymistä arjen melskeestä mutta hän tekee sen mieluummin yksin ja omaan tahtiinsa. Ymmärrän hyvin oman tilan tarpeen ja viihdyn itsekin mainiosti myös omillani mutta tapa jolla hän suhtautuu melkeinpä maanisesti esim vaatimalla, että saisi nukkua yksin makuuhuoneessa korvatulppineen koska saatan herättää hänet muuten yöllä, menee jotenkin ajoittain ihon alle. Olen nukkunut kohta puoli vuotta olohuoneen lattialla. Hänen mukaansa olen kerran unissani yöllä lätkäissyt häntä kädellä naamaan ja "luotto" kuulemma meni siihen koska hän uskoo että sen myötä tahdon hänelle pahaa ja järkytys herätä oli niin suuri. Oma järkeni vain ei riitä, että tällaiseen voi uskoa niin järkkymättömästi. Minulla ei ole tästä hyvin nukkuneena mitn mielikuvaa. Alkoholiakaan tms en käytä jos joku sellaista ajatteli. Olen temperamenttinen mutta empaattinen luonne ja lepyn nopeasti ja haen mieluummin ratkaisua kuin pitkitän asioita mutta välillä se on vain niin vaikeaa kun molemmilla on vain oma kantansa. Ikäänkuin muuttuisimme jotenkin muiksi hahmoiksi kun olisi kompromissailun ja samaistumisen aika.

Olemme yrittäneet myös hankkia lasta mutta se ei tutkimuksista huolimatta ole onnistunut. Tässäkin koen, kumppanini minulle pitkäpiimäisenä näyttäytyvän, toimintamallin turhauttavana. Kun emme tästä enää ainakaan nuorru ja mahdollisuudet vähenevät. Ts. tuntuu että odottelen paljon kun haluaisin asioiden tapahtuvan edes hieman nopeammin tai jnkl näyttöä siitä, että asioille aiotaan ja halutaan tehdä jotain yhdessä - että olemme tässä yhdessä matkalla jonnekin. Nyt pinnalla ovat huonot kokemukset hyvien sijaan ja kotiin tulon viivästyttäminen, että hän saisi oman tilansa ja aikansa. Kaikkiaan koen jotenkin, että jäänkö tässä paitsi jostain kun asioista pitää näin kipuilla. Koen stressin lisääntyneen melkoisesti jo työstressin lisäksi ja omien unieni huonontuneen mikä johtaa kiukkuisuuteen ja siihen , että on välillä vaikea jaksaa huolehtia omista tunnetiloista tai levon saannista. Harkitsen pariterapian ehdottamista puolisolleni joskin oma usko alkaa olla hiukan liian koetuksella. Vaikea tehdä isoja mutta välttämättömiä päätöksiä jatkamisen tai eron suhteen kun riittävää yhteyttä ei synny.

Nyt mustimmat pilvet alkavat väistyä ja tilanne tasoittua. Olemme oppineet paljon toisistamme ja mieheni on tehnyt paljon töitä sopeutuakseen suomalaiseen yhteiskuntaan. Tilanne näyttäisi siltä, että olemme päässeet pahimman yli ja nyt saamme nauttia arjesta, jossa osaamme käsitellä ongelmiammekin paremmin. Mutta sitten omaa sisintäni alkoi kalvaa ja huomasin, että toisin kuin naimisiin mennessämme ajattelin, haluaisin mieheni kanssa lapsia. Haluaisin perheen. Mieheni taas on aina ollut varma, ettei halua, ikinä.

Ajatukseni liittyvät varmasti osin myös siihen, että olen suhteen alussa tukahduttanut omia tunteitani ja tarpeitani usein miehen hyväksi ja kun hän samalla paini masennuksen kourissa, joka ilmeni usein syytöksinä minua kohtaan. Olen 1,5 vuoden ajan terapian avustuksella käsitellyt omia tukahdutettuja tunteitani, rakentanut omanarvontuntoani ja selvitellyt sitä, miksi tunteista puhuminen on minulle niin vaikeaa ja miten ottaa oma tilani myös parisuhteessa. Terapian yksi vaihe on nyt saatettu päätökseen ja minun on tarkoitus kokeilla omia siipiäni tuntojeni kanssa. Olen siksi tunnustellut paljon omia tunteitani ja antanut tilaa ajatuksilleni, mistä tämä lapsihaavekin on sitten pulpahtanut esiin. Suhdetta edeltävää aikaa muistellessani muistan aina halunneeni lapsia. En tästä syystä edes oikein ymmärrä, miten mieheni tavatessani olen niin vahvasti ollut lapsettomuuden kannalla. Luultavasti ennemmin siksi, että olin ollut vuosia ilman minkäänlaista seurustelusuhdetta enkä uskonut avioliittoa ja lapsia osakseni tulevan.

Olemme keskustelleet asiasta paljon, rauhallisesti ja toistemme kannat täysin ymmärtäen. Hyväksyn mieheni mielipiteen asiasta ja hänen perhetaustansa tuntien se vaikuttaa luonnolliselta. Mieheni suhde vanhempiinsa on ollut hyvin vaikea ja on sitä yhä. Hänelle lapsuus ja vanhemmuus näyttäytyvät todella negatiivisina asioihina, joihin sisältyy vain stressiä ja huolta, eikä juuri mitään hyvää. Hän ymmärtää kuitenkin myös minun kantani, joka olen kotoisin perheestä, jossa vanhemmat todella rakastivat olla vanhempia minulle ja sisaruksilleni, vielä eronsa jälkeenkin, ja suhteemme ovat yhä lämpimät. Olen tyytyväinen keskusteluyhteyteemme, mutta aihe itsessään ahdistaa. Juuri kun kaikki alkoi olla paremmin, tuli minulle eteen este, jossa ei tunnu olevan kompromissia.

Pitäisikö minun jäädä vielä ja katsoa, miten tilanne kehittyy? Vai erota, sillä niin kävisi lapsiasian takia varmasti ennemmin tai myöhemmin? Voiko asiantuntijalle puhumisesta olla apua, vaikka olemme jo onnistuneet puhumaan asiasta rauhallisesti keskenämmekin? Ja kuinka voin tehdä sen lopullisen päätöksen, että jätän mieheni, kun en kuitenkaan tiedä tulevasta?