KYSYMYS: Olen 33-vuotias nainen ja ollut 2,5 vuotta etäsuhteessa; välimatkaa seurustelukumppaniini on 120km. Näemme kyllä usein ja yhdessä vietämme 3-4 yötä viikossa. Molemmilla on omat asunnot, hyvät työt ja asiat kunnossa.
Minulla on alle kouluikäinen poika edellisestä liitosta, hän asuu pääasiallisesti entisen puolisoni luona. Minulla lapseni on n.8 pvää/kk. Seurustelukumppanillani puolestaan on 2 alle kouluikäistä tyttöä jotka asuvat hänen ex-puolisollaan ja tapaamiset ovat suunnilleen samalla aikataululla kuin minulla.
Ongelmaksi alkaa näin 2,5 vuoden seurustelun jälkeen muodostua se että haaveilen yhä enemmän ja enemmän yhteisestä kodista. Seurustelukumppanini jakaa kyllä haaveeni mutta koska molempien lapset asuvat eri paikkakunnilla olemme pattitilanteessa jossa kumpikaan meistä halua muuttaa kauemmas heistä. Muutto tarkoittaisi pakostakin jommalle kummalle luopumista lasten kanssa vietetystä arkipäivä-ajasta sillä päiväkodit ja esikoulut ovat noilla lasten asuinpaikkakunnilla tästä johtuen matkat ja kuljetukset olisivat pienille lapsille kohtuuttomat.Olemme siis jumissa. Seurustelukumppanini kestää tilanteen paremmin kuin minä. Ajoittain koen toivottomuutta siitä ettei tämä tilanne helpota kenties vielä vuosiin. Lapset ovat vielä niin pieniä. Pelkään etten jaksa. Riitelemme nykyään useammin koska välimatka kiukuttaa. Rakastan hänta todella ja koen että hän on minulle se oikea. Olemme kestäneet yhdessä paljon, molempien avioerot ja elämien uudelleen rakentamiset. Olemme myös läheisiä toistemme lähisuvulle ja yhteisiä kavereita on muodostunut. Tunnemme molemmat vahvasti että kuulumme yhteen. Pystymme puhumaan kaikesta mutta tästä yhteisestä kodista saamme nykyään aina vain pahaa mieltä aikaan jommalle kummalle.
Mitä jos emme koskaan saa yhteistä perhettä? Tällainen tilanne ei riitä minulle enää kauaa. Pelottaa että ajaudun tuskissani eroamaan muuten hyvästä suhteesta. Miksi en pysty tyytymään siihen mitä meillä nyt on? Pystynkö 'opettamaan' itseni tyytymään? Pelkään että alan syyllistää seurustelukumppaniani siitä ettei hän muuta luokseni, vaikka olen itse ihan yhtä muuttohaluton.
_____________________________________________________________________________________
Nyt löydät Suhdeklinikan myös Facebookista!
_____________________________________________________________________________________
VASTAUS: Kirjoitat kauniisti parisuhteestasi: rakkautta on paljon ja koet, että kumppanisi on sinulle se oikea. Yhteenkuuluvuudentunteenne on vahvaa. Nämä edellä mainitut asiat kuullostavat minusta kaikkein tärkeimmiltä ja oleellisimmilta tässä kokonaisuudessa. Olette onnekkaita kun olette löytäneet toisenne.
Ongelmaksi kuvaat voimistuvan toiveesi yhteisestä kodista, joka ei ole kuitenkaan helppoa toteuttaa nykyisessä elämäntilanteessa. Maantieteellisestä välimatkasta huolimatta pystytte järjestämään säännöllisiä tapaamisia ja viettämään noin puolet öistä yhdessä. Minusta tämä kuullostaa kohtuullisen hyvältä ja toimivalta järjestelyltä - joskin ymmärrän kaipuusi tiiviimpään yhdessäoloon. Jos teistä kumpikaan ei ole kuitenkaan tällä hetkellä valmis vaihtamaan paikkakuntaa, on yhteenmuutto yhtälönä mahdoton. Minusta on hienoa, että osaatte pohtia asiaa myös lasten näkökulmasta.
Kirjoitat, ettei tällainen tilanne riitä sinulle enää kauaa ja kysyt, miksi et pysty tyytymään siihen (hyvään) mitä teillä nyt on. Se on hyvä kysymys, johon minulla ei ole antaa suoraa vastausta, mutta haastan sinut pohtimaan hieman tätä asiaa. Mikä on sinulle riittävän hyvää? Mistä olet valmis tinkimään? Entä mikä on sinulle luovuttamatonta? Kirjoitit pelkääväsi, että tyytymättömyytesi voisi johtaa jopa eroratkaisuun. Mitä silloin menettäisit? Mitä saisit tilalle? Kumpaa valintaa arvelet katuvasi myöhemmin vähemmän; hyvän (etä)suhteen jatkamista vai eroamista?
Entäpä jos asia ei olisikaan niin mustavalkoinen (eli suhteen jatkaminen nykyisellään tai sen lopettaminen)... Minkälaisiin kompromisseihin olisit valmis omalta puoleltasi? Entä kumppanisi?
Kirjoitit, että olette kestäneet kumppanisi kanssa yhdessä paljon, mm. avioeroprosessit. Teillä on molemmilla pienet lapset aiemmista suhteistanne. Nyt pohditte uusperheen perustamista. Se on varsin erilainen lähtökohta kuin lapsettoman pariskunnan yhteisen elämän suunnittelu. Nyt huomioon täytyy ottaa monta muuttujaa (molempien lapset, exät, hoito- ja työpaikat, asumisjärjestelyt, ym.) Palapeli on paljon monimutkaisempi, mutta ei mahdoton. Palojen loksahtaminen kohdilleen kestää usein vaan kauemmin kuin ydinperhettä perustavilla. Uusperheellistymisen sanotaankin olevan prosessi, joka kestää vuosia. Olette siinä mielestäni vielä alkuvaiheessa. Aikaa, kärsivällisyyttä ja joustavuutta tarvitaan.
Jos rakkautta ja tahtoa on riittävästi, uskoisin, että käytännön asiat järjestyvät ajallaan. Uusperhekirjallisuuteen perehtyminen voisi auttaa teitä. Voisitte aloittaa vaikkapa Kaisa Raittilan ja Päivi Sutisen (2008) kirjasta Huonetta vai sukua - Elämää uusperheessä. Suosittelen teitä myös tutustumaan [url=www.supli.fi]Suomen Uusperheiden Liitto[/url] ry:n nettisivuihin. Vertaistuki saattaa osoittautua tärkeäksi tällaisessa elämäntilanteessa. Monista haasteista huolimatta uusperheellistyminen on uusi mahdollisuus!
Onnea matkaan toivottaa
perheneuvoja Kaisa
