KYSYMYS: Moikka! Olen tykästynyt minua vuoden vanhempaan poikaan. Olen 14 vuotias, eli hän on 15 sekä hän asuu Helsingissä ja minä asun Helsingistä kaukana. Tämä on juuri se kysymys, kannattaako kaukosuhde ja miten tämä kertoa vanhemmille?
VASTAUS: On tosi hyvä, että pohdit asiaa. En tiedä varmasti, millä tavoin olet yhteydessä tykkäämääsi poikaan, mutta oletan, että somen kautta. Voit halutessasi tutustua poikaan sitä kautta yhä enemmän. Kuitenkaan ei kannata lähettää hänelle intiimejä kuvia itsestäsi. Joskus tytöt ovat joutuneet katumaan lähettämiään kuvia, siksi on tarpeen olla varovainen ainakin aluksi.
Anna tutustumiselle aikaa, monia kuukausia. Se tapahtuu juttelemalla, vaikka juuri somen kautta ja puhelimessa puhuen. Jos vähitellen tutustutte yhä paremmin ja tulette hyviksi ystäviksi, voit vähitellen kokea luottavasi häneen paljon. Silloin voi seurustelu tulla ajankohtaiseksi. Etäisyys välillänne ei ole este silloin, jos jo tunnette hyvin ja molemmat tiedätte, että haluatte seurustella toistenne kanssa.
Ihastumisen ja seurustelun eri vaiheisiin haluaisin antaa yhden neuvon: muista aina kuunnella itseäsi, sitä mikä tuntuu sinusta itsestäsi oikealta ja hyvältä. Älä lähde mukaan sellaiseen, mikä pelottaa tai arveluttaa sinua, vaikka toinen pyytäisi tai vaatisi.
Viimeistään siinä vaiheessa, jos aiotte tavata, on vanhempiesikin syytä tietää asiasta ja siitä, kuka tämä poika on. Silloin ei auta muu kuin ottaa asia puheeksi heidän kanssaan. Mutta jos tuntuu mahdolliselta, juttele asiasta äidin, isän tai muun läheisen aikuisen kanssa jo aiemmin. Ihastuminen on luonnollista ja kaunista, se kuuluu osaksi nuoruutta. Seurustelukin tulee useimmille jossain vaiheessa ajankohtaiseksi. Vanhempasi toivottavasti haluavat olla niissä vaiheissa rinnallasi ja tukenasi.
KYSYMYS: Olen ollut miesystäväni kanssa 10 vuotta. Asuimme melkein 6 vuotta yhdessä ja olemme edelleen syvästi läheisiä, mutta viimeiset 3 vuotta olen töissä ulkomailla, vielä reilun vuoden. Luovuimme silloin yhteisestä asunnosta ja näemme harvoin. Siitä lähtien onni on koetellut miestä mm. vakituisen asunnon ja tulojen suhteen. Haluaisin nähdä hänellä menevän paremmin tai helpommin, ja tuen välillä taloudellisesti tai asioiden selvittämisessä. Joskus mietin tekeekö se hallaa, mutta toivon sydämeni pohjasta, että hyvä ihminen pääsisi vastaankäymisten kierteestä, jotka eivät ole itseaiheutettuja. Ne kuitenkin minun näkökulmasta hankaavat suhdettamme.
Koska asun uudessa maassa, minulla ei riitä rahkeet hänen tänne muuton järjestelyyn. Melkein erosimme pian muuttoni jälkeen, mutta olemme pitäneet kaukosuhdetta yllä. Jäi pieni trauma siitä, kuinka särkynyt hän oli silloin kun ehdotin eroa, ja pelkään aiheuttaa saman uudestaan - sekä itsekin katuvani, palasimmehan jo kerran yhteen. Nyt omat fiilikseni vaihtelevat. Minusta on vaikea sanoa millaista olisi taas asua yhdessä, mutta olen innostunut kun hän vierailee ja osaamme sopia harvat riitamme. Viesteilemme usein, arvostan miehen neuvoja ja huomiota. Mies on valmis yhteiseen tulevaisuuteen ja haluaa lapsen, itse olen epävarma realistisista asioista kuten toimeentulo. Lisäksi minulle läheinen perheeni ei pidä miehestä, enkä oikein itse viihdy miehen tuttujen seurassa. Meillä on erilainen kulttuuritausta, mihin olemme todella hyvin sopeutuneet ja kasvaneet. Se ei ole ongelman ydin.
Minua vaivaa erot elämänsuunnitelmissa ja kiinnostuksissa, ja pitkän tulevaisuuden kannalta erilaiset yhteiskunnassa selviytymisen mahdollisuutemme. Toisaalta mieheni hoitaa kodin, ja kokemukseni perusteella tiedän että hän olisi isänä aarre. Ennen kaikkea hän on luotettava, rennon positiivinen oman ailahtelevaisuuteni vastakohtana, ja kärsivällinen minua kohtaan. Tunnen olevani todella rakastettu ja arvostettu, mies hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Koen huonoa omatuntoa, että annan hänen odottaa (paluutani ja vauvaa). Olemme yli kolmekymppisiä.
Joskus haluaisin erota, vähän kyllästyttää ja haaveilen itseäni paremmin tai yhtä hyvin menestyvästä miehestä joka sopii sosiaalisiin piireihini, mutta tajuan myös, että olemme oppineet tuntemaan toisemme. Minulla on ihmisenä todella arvokas kumppani eikä rahalla saa rakkautta - mutta riittääkö pitkä, syvä läheisyys yhdistämään miedät? Olisinkohan tyytyväinen perinteiseen malliin käännettynä, tienaava äiti ja koti-isä…
Kosmopoliitti
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Kerrot, että olette eläneet etäsuhteessa kolme vuotta, pidätte tiiviisti yhteyttä viestittelemällä ja miesystäväsi vierailee välillä luonasi ulkomailla. Suhteenne on edelleen syvästi läheinen. Mietit kuitenkin erovaisuuksianne kiinnostuksen kohteiden ja elämän suunnitelmien suhteen. Haaveilet miehestä, joka olisi enemmän samantyyppinen kuin sinä itse työelämän, menestyksen ja sosiaalisten piirien suhteen. Kerrot myös, että oma perheesi ei pidä miesystävästäsi. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla tästä lisää.
Kuvauksesi mukaan hän kuulostaa nimittäin unelmapuolisolta. Hän on luotettava, kärsivällinen ja positiivinen. Hän saa sinut tuntemaan itsesi rakastetuksi ja arvostetuksi ja hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Teillä on syvä läheisyys keskenänne. Kuulostaa todella upealta!
Kysymys onkin nyt siitä, millaisen kumppanin itsellesi ensisijaisesti haluat. Jos arvostat rakastavaa, turvallista parisuhdetta ja hyvää isää mahdollisille lapsillesi, hän on miehesi. Jos koet sellaisen kuitenkin vähän tylsänä ja kaipaat itsesi kaltaista puolisoa, hän ei ehkä sinulle riitä. Hankaluus on vain siinä, että yhdestä ihmisestä et voi saada kaikkea.
Teillä on jäljellä kaukosuhdetta enää yksi vuosi neljästä. Onko niin, että ennen paluutasi haluaisit päättää, jatkatteko sen jälkeen yhdessä vai erikseen? Jos päätät jatkaa hänen kanssaan, tee se siitä syystä, että rakastat ja arvostat häntä, ei siksi että pelkäät aiheuttaa hänelle pahaa mieltä. Jokainen ansaitsee tulla valituksi itsensä takia, ei säälistä.
Nyt kun asutte vielä toistaiseksi eri maissa, voit rauhassa tutkailla itseäsi ja sitä, mitä oikeasti toivot ja tarvitset. Visioi mielessäsi elämä yhdessä hänen kanssaan ja kaikkea sitä, mitä se elämä toisi tullessaan. Miten näet itsesi siinä kuvassa? Miltä se tuntuu? Mieti sitten se vaihtoehto, että eroatte, elät yksin ja olet vapaa etsimään toisen tyyppistä miestä. Millaisia mielikuvia se vaihtoehto nostaa mieleesi? Miltä ne tuntuvat?
Hyvään lopputulokseen pääsee, kun kuuntelee sekä sydäntään että järkeään. Silloin kun ne osoittavat samaan suuntaan, se suunta on oikea.
Toivon sinulle viisautta tehdä päätös, joka tuntuu itsesi ja elämäsi kannalta oikeimmalta.
KYSYMYS: Olin entisessä suhteessa 8vuotta. Suhteemme oli täydellinen. Viimeinen puoli vuotta oli riitaisaa ja olin itse henkisesti aivan loppu opiskelun ja työnteon takia. Yhtenä iltana olin lähdössä laivalle kavereideni kanssa, laivamatkalla riitelimme puhelimessa silloisen mieheni kanssa. Laivalla tuli juotu liikaa ja päädyin sänkyyn nykyisen mieheni kanssa. Erohan siitä tuli kun selvisi että olen pettänyt laivareissulla.
No olemme seurustelleet nykyisen mieheni kanssa noin kaksi vuotta. Tuota ennen tapaillimme pitkään ja olimme etäsuhteessa. Etäsuhteessa ollessamme pidimme taukoamatta yhteyttä toisiimme ja tapasimme säännöllisesti, nautein olosta miehen seurassa. Muutin miehen luokse, ja kokeilimme yhteiseloamme. Ruusinen elämä muuttui pian karkeaksi arjeksi. Mieheni oli työtön ja ei ollut kauhean halukas etsimään itselleen töitä. Päivät kuluivat tietokoneella istuen pelaten ym. Kävimme vuoden ajan keskustelua tästä pelaamisesta. Mieheni mukaan hän pitää yhteyttä sitä kautta omiin kavereihinsa jotka asuvat eri paikkakunnilla. Tämä on minulle ok, mutta rajansa kaikella. Mieheni sai töitä ja jatkoi pelaamista, tilanne ei juurikaan muuttunut vaikka puhuimme asiasta. Soveimme että muutamme vuoden asumisen jälkeen takaisin kotipaikkakunnalleni. Muutimme siis nyt syksyllä minun paikkakunnalleni. Nyt hän on taas työtön (oli siis välissä hetken töissä), sama pelaaminen jatkuu. Olemme keskustelleet ilman suurempaa tulosta. Minussa on herännyt erilaisia tunteita miestäni kohtaan ja kaikkesta mistä olen hänestä pitänyt niin vihaan niitä asioita tuntuu että olemme aivan eri arvomaailmoista ym. Itse olen menevää sorttia ja tykkään olla liikkeessä ja tehdä eri asioita ja mieheni on tässäkin asiassa aivan vastakohta. Kaipaan yhteistä tekemistä, miehelleni riittää kun katsomme yhdessä jonkun elokuvan sillon tällöin. Olen yrittänyt olla suhteessa mahdollisimman joustava, ilman että saan mitään vastakaikua.
Eromme jälkeen olemme eksäni kanssa pysyneet hyvissä väleissä ja olemme hyviä kavereita, olemme olleet yhteisissä illanistujaisissa ym. Meillä on eksäni kanssa todella hauskaa ja mukavaa yhdessä. Olemme puhuneet paljon ja olen saanut anteeksi tekoni. Nyt minulla on pää aivan pyörällä omien tunteideni kanssa, mitä minun kuuluisi tehdä? erota nykyisestä miehestäni ja jatkaa elämääni yksin onnellisena vai palata joskus eksäni kanssa yhteen jolla on samallaiset arvot kanssani ja jonka kanssa ollaan jo kerran rakennetty yhteinen elämä?
Hukassa oleva 25v nainen
VASTAUS: Pohdit kahta miessuhdettasi ja omaa elämääsi niiden keskellä. Molemmissa suhteissa on ollut hyvää ja onnellista aikaa, mutta myös riitaisuutta ja tyytymättömyyttä.
Ensimmäisen suhteen loppuaikoina kerrot olleesi uupunut opiskelun ja työnteon takia. Sellainen vaikuttaa ilman muuta myös parisuhteeseen. Yrittäessäni saada mielessäni kokoon elämäsi palapeliä, mietin, oliko toinen suhde alkanut jo ensimmäisen aikana vai alkoiko se silloin laivamatkalla. Olisikohan ensimmäinen suhde jatkunut ilman pettämistä vai olisiko se kaatunut riitelyyn ym joka tapauksessa?
Uudessa suhteessa alkuvaihe etäsuhteessa oli ihanaa, mutta yhteen muuton ja arjen myötä alkoivat hankaluudet. Jos edellisessä suhteessasi osa ongelmaa oli ollut se, että työtä oli ollut liikaa, oli tilanne nyt päinvastainen, kun miesystäväsi istui kotona työttömänä. Nyt sinä olet takaisin kotiseudullasi ja mies vieraalla paikkakunnalla ilman työtä. Onko niin, että hänelle riittäisi pelaaminen, kontaktit omiin kavereihin netin kautta ja silloin tällöin leffailta sinun kanssasi? Kuulostaa siltä, että sinulle sellainen ei riitä. Kaipaat enemmän menemistä ja tekemistä, aktiivisempaa elämää.
Yritin kartoittaa tunnepuoltasi sellaisena kuin se kirjeessäsi näyttäytyy. Kerrot, että ensimmäinen suhde oli täydellinen viimeiseen puoleen vuoteen saakka. Nyt teillä on taas mukavaa yhdessä ja olet saanut pettämisen anteeksi. Vanhat tunteet ovat ilmeisesti lämmenneet uudelleen. Toisen miesystäväsi kanssa suhde oli ruusuinen niin kauan kuin se oli etäsuhde. Nyt parin vuoden jälkeen vihaat samoja asioita, jotka aluksi tuntuivat hyviltä. Kaipaat yhteistä tekemistä ja olet joutunut pettymään monissa toiveissasi, vaikka olet pyrkinyt itse olemaan joustava. Niinpä vanha suhde on niin sanotusti alkanut janottaa. Mietit kannattaisiko vaihtaa takaisin eksään.
Jokaisessa meissä on viehättäviä ja vähemmän viehättäviä puolia, riippuen myöskin vähän näkökulmasta. Tyypillistä on, että parisuhteen toisessa kehitysvaiheessa symbioosivaiheen jälkeen, juuri ne aluksi ihanilta tuntuneet piirteet alkavat ärsyttää. Jos rakkaus ja halu pysyä yhdessä kestävät, päästään jonkin ajan kuluttua taas tasapainoisempaan vaiheeseen, jossa voidaan hyväksyä toinen kaikkine ominaisuuksineen ja yhdessä olo on taas helpompaa.
Ehdotat, ettet ensisijaisesti miettisikään valintaa näiden kahden miehen välillä, vaan keskittyisit siihen vaihtoehtoon, jonka sivulauseessa mainitsitkin. Miten eläisit niin, että olisit itse onnellinen? Mieti ensin mitä itse haluat, tarvitset, toivot elämältäsi nyt ja tulevaisuudessa. Millaista elämää haluat elää? Mitä asioita et halua elämääsi? Sen jälkeen voit sitten miettiä, haluatko ylipäätään tässä elämänvaiheessa asua tai olla suhteessa jonkun kanssa.
KYSYMYS: Kaipaamme apua tai ainakin vähän eri näkökulmaa tilanteeseen.
Tapasin miehen puolivuotta sitten. Hän oli juuri eronnut pitkästä avioliitosta, joten oli selvää että emme ryhdy mihinkään vakavaan, hän oli aika ihmisraunio. Välimatkamme on pitkä, joten näemme n. kerran kuukaudessa muutamien päivien ajan ja olemme sopineet että pidetään vain hauskaa ja harrastetaan (aivan mahtavaa!) seksiä.
Meillä on paljon yhteistä. Viihdymme toistemme seurassa ja samojen juttujen parissa. Arvostamme toisiamme ja tunteemme ovat jotain ystävyyden, ihastuksen ja kiihkon välillä. Joskus sanomme toisillemme väärin tai ymmärrämme toisiamme väärin ja silloin mielenpahoitus on suuri ja siitä syntyy joku riidan, itkun ja mökötyksen tapainen tila, emme kuitenkaan huuda tai meuhkaa. Huomaan tuolloin että hänellä on vielä matkaa ehjäksi mieheksi ja myös minulla on hylätyksi tulemisen pelkoa, joten reagoin joihinkin asioihin vahvasti.
Nyt olemme miettineet miten jatkamme. Puhumme asioista hyvin avoimesti ja se on koko ajan helpompaa, mutta negatiiviset tunteet ja tilanteet ovat raskaita. Niitä emme osaa käsitellä. Yritimme kerran lopettaa tapailun, mutta ei mennyt kauaa kun jo taas tapasimme. Näemme molemmat meissä myös mahdollisuuden vakavampaan suhteeseen, mutta molemmat ovat sen suhteen myös epävarmoja, koska niitä mielenpahoituksia ja ikäviä hetkiä on ollut ja eronsa vuoksi mies ei halua vielä ryhtyä mihinkään, enkä minäkään halua rikkinäistä miestä.
Emme siis tiedä kuinka tästä jatketaan. Vetovoima välillämme on todella vahva ja tavallaan on onni että välimatkamme on myös pitkä. On vaikeaa ottaa selvää olemmeko yhdessä vain riippuvuudesta toiseen ihmiseen (ja hyvään seksiin) vai onko se jotain arvokkaampaa jota olisi syytä vaalia. Pelkään menettäväni hänet ja pelkään tekeväni virheen olipa suunta mikä tahansa.
-Neiti 35v.-
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Olet loppuelämäsi kannalta tärkeän kysymyksen äärellä.
Parisuhteen alkuun liittyy kaksi tärkeää tekijää, joiden molempien tulee olla kohdallaan, jotta jatko voi olla mahdollinen. Ensimmäinen on ajoitus. Teillä se ei ainakaan silloin puoli vuotta sitten ollut sopiva. Miesystävälläsi oli takana tuore ero pitkästä suhteesta ja kuvasit häntä ihmisraunioksi. Niinpä päätittekin, ettette edes ajattele mitään vakavaa, vaan nautitte vaan toistenne seurasta ja hyvästä seksistä. Rakastellessa kehossa erittyy hormoneita, jotka vaikuttavat meihin niin, että kiinnymme seksikumppaniimme. Toinen tekijä onkin tunteet. Tässä puolen vuoden aikana tunteenne ovat vahvistuneet. Kun lisäksi viihdytte hyvin yhdessä ja teillä on samanlaisia kiinnostuksen kohteita, niin ei ihme, että olette miettineet vakavampaa suhdetta.
Yksi kysymys onkin, missä vaiheessa ajoitus voisi olla sopiva. Sekä teidän molempien että suhteenne kannalta olisi tärkeää, että miesystäväsi olisi saanut käsiteltyä eroon liittyviä tunteitaan. Siis surua, vihaa, pettymystä, loukkaantumista, syyllisyyttä jne. Kaikki tämä ottaa aikaa. Eroryhmät ja -seminaarit ovat hyvä apu. Niistä saa sekä ammatillista että vertaistukea. Sama koskee tietysti myös sinun niitä kokemuksiasi, joihin hylätyksi tulemisen pelko on liittynyt.
Toinen kysymys liittyy mainitsemaasi negatiivisten tilanteiden ja tunteiden käsittelyyn. Paljon auttaa jo se, että on edes jonkun verran selvillä omista haavoistaan ja herkistä kohdistaan. Edellä mainitsemani erotyöskentely liittyy osaltaan tähän. Sen lisäksi on hyvä ymmärtää omaa taustaansa eli sitä, millaisessa perheessä on kasvanut, minkä verran hellyyttä saanut, mitä on joutunut pelkäämään jne. Tätä tutkimusmatkaa voi toki tehdä myös yhdessä. Mikäli päädytte jossain vaiheessa seurustelusuhteeseen ja asumaan yhdessä, kannattaisi harkita hakeutumista pariterapiaan, jossa saisitte ohjausta riitatilanteiden ja vaikeiden tunteiden käsittelyyn.
Kerroit, että on vaikeaa ottaa selvää syistä, miksi olette yhdessä. Se onkin tärkeä kysymys. Aloita siitä, että mietit, miksi sinä olet hänen kanssaan. Mistä sinun kohdallasi on kysymys: riippuvuudesta, yksin olemisen pelosta vai rakkaudesta? Sinun osuutesi tässä suhteessa on 50%, ei enempää eikä vähempää. Toinen puoli on miesystävälläsi, tasan saman verran. Selvitä sinä itsellesi omat tunteesi, ajatuksesi, toiveesi, tarpeesi ja pelkosi tähän suhteeseen liittyen. Sen jälkeen olet jo selvemmillä vesillä.
Jos ajattelet, että teet virheen joka tapauksessa, suljet itsesi häkkiin. Mitä jos ajattelisit, että asiat menevät loppujen lopuksi juuri niin kuin on tarkoitettu?
KYSYMYS: Tarvitsen kovasti neuvoa tilanteseeni. Sori jos tämä kaikki on mielestänne typerää ja vien vaan teidän aikanne turhaan, mutta olen nyt niin epätoivoa täynnä. Rintaa puristaa, itkettää koko ajan (enkä voi itkeä tai kertoa tästä kaikesta kenellekään: ei ketään se kovin kiinnosta ja sanotaan vaan että "älä välitä" ja "päästä irti".
Olen 34v nainen, ja poikaystäväni on 43v. normaali, töissä käyvä mies, ilman talousongelmia, eikä ole alkoholisti/narkomaani/mielisairas. Niin minullakin kaikki on ok, olen omavarainen, ilman mitään ongelmia. Olemme tutustuneet toisiimme puoli vuotta sitten ja tulleet hyvin toimeen. On puhuttu paljon siitä, että sovimme toisille, että meidän täytyy olla yhdessä aina ja mennä naimisiin. Tämä on (ainakin ennen oli) yhteinen mielipide, ei vaan minun haaveilua. Hän vaikutti todella luotettavalta ja vakavamieliselta. Sanoi ettei enää ole nuori poika, että tuhlata aikaansa "turhiin" asioihiin kuten treffit ilman sitoutumista (sitähän voi löytää helposti jokaisella treffisivustosta, eikä tarvi sitoutua minuun - ulkomaalaiseen).
Tällä hetkellä joudumme asumaan erillään neljäksi-viideksi kuukaudeksi - olen Venäjän kansalainen ja minulla on Venäjällä tehtävät, jotka on pakko saada loppuun. Ensi vuonna palaan takaisin Suomeen, ja muutamme poikaystävän kanssa yhteen. Näin ainakin taitaa tapahtua suunnittelmamme mukaan... Hän lupasi odottaa minua. Kirjoiteltiin facebookissa, nähtiin muutama kertaa skypeessä. Hän toisteli että rakastaa minua, että odottaa... Näin on mennyt 1,5 kk sen jälkeen kun lähdin pois Suomesta. Vaikka pari kertaa olikin niin, että hän sai minut olemaan mustasukkainen (esim. jätti vastaamatta viestini ja lisäsi samaan aikaan facebookissa jonkun naisen kavereiksi). Kun kerroin hänelle miltä se tuntuu, hän vastasi että minun täytyy rauhoitua, "tuo nainen on vain vanha tuttu", minulla on vainoharhaisuus ja vaan ärsytän häntä niillä epäilyksillä. Sitten taas kaikki oli hyvin.
Ja pari viikkoa sitten kaikki on muuttunut. Hän on lopettanut kaiken yhteydenoton minuun. Sanoo olevansa masentunut. Jättää nyt viestini vastaamatta ja jopa lukematta, tai voi vastata lyhyeksi ettei jaksa kirjoitella. Skypeellä soittamisesta sanoo että "en ole vielä kotona" tai "ei nyt ole hyvä päivä". Minun täytyy sanoa että olen ihan kärsivällinen ja pidättyvä ihminen, en ärsytä viestillä monta kertaa päivässä enkä kirjoita edes joka päivä... Ikävät aavistukset painaavat mieleni. Ehkä hän on todella masentunut, niin rauhaan jättäminen ei olisi nyt paras keino auttaa häntä. Voi olla myös että siellä on toinen nainen, jonka takia hän välttää minua.
Ehkä hän ei sano minulle että suhteemme on päättyneet, koska ei tiedä vielä onko tuo nainen riittävästi sopiva... Sellaista nyt päässäni pyörii. Hän ei kerro mistä se masennuksensa johtuu (jos se todella pitää paikkaansa), eikä sano että minun on viisainta jättää hänet rauhaan. On vielä jäljellä 2,5 kk odottamista, jonka jälkeen voisin lähteä hänen luokseen. En tiedä mitä tehdä, miten käyttäytyä oikein. Minä rakastan häntä. Sisälläni vielä elää usko parempaan, vaikka kohta se varmaan kuolee... En jaksa enää elää sillä epävarmuudessa. Voiko siitä selvitä?
Kiitos vastauksestanne etukäteen. Ja kiitos ainakin siitä että luette sitä, koska ei minulla ole ketään jolle voisin kertoa tunteistani.
Epätoivossa
VASTAUS: Tuntui ikävältä kuulla, että sinulla ei ole ketään jonka kanssa voisit jakaa noita tunteitasi ja tulla kuulluksi, lohdutetuksi ja rauhoitetuksi. Hyvä kun kirjoitit. Hädän ja pelon hetkinään ihminen tarvitsee toisen ihmisen turvallista läheisyyttä rauhoittuakseen. Toivottavasti näistä muutamasta ajatuksestani voisi olla edes jonkin verran apua sinulle ja että ne toisivat sinulle tunnetta, että hätäsi on ollut mielessäni.
Luulen, että aika moni jakaa epätoivon ja epävarmuuden kokemuksesi tuoreessa parisuhteessa tai etäsuhteessa olemisesta.
Kirjoitat, että tapasit puoli vuotta sitten miehen joka kanssa tulitte niin hyvin toimeen, että aloitte suunnitella yhteistä tulevaisuutta ja naimisiinmenoa ”sovimme toisillemme, meidän täytyy olla yhdessä aina ja mennä naimisiin”. Jouduit kuitenkin muuttamaan toiseen maahan muutamaksi kuukaudeksi melko pian suhteenne alun jälkeen. Piditte yhteyttä facebookin ja skypen välityksellä. Kerrot, että sinulla heräsi jonkin verran mustasukkaisuudentunteita kun mies ei vastannut viestiisi ja lisäsi uuden naispuolisen fb kaverin. Pari viikkoa sitten mies kuitenkin lopetti yhteydenpidon ja lakkasi vastaamasta viesteihisi. Selitykseksi hän sanoi olevansa masentunut.
Parisuhteiden alkuihin liittyy usein voimakkaita tunteita moniin suuntiin. On ihanaa ihastua, rakastua, löytää joku joka tuntuu sopivalta ja oikealta. Tulevaisuus näyttää olevan täynnä mahdollisuuksia johonkin uuteen, ihanaan. Samanaikaisesti kuitenkin mielessä häilyvät pelot. Tunteeko hän varmasti samoin? Onko hän yhtä tosissaan kuin minä? Entä jos tämä päättyykin? Voinko luottaa? Toinen ihminen tuntuu niin kiehtovan uudelta ja kartoittamattomalta – täynnä mahdollisuuksia olevalta. Toisaalta toisen vieraus, tuntemattomuus myös pelottaa, tekee epävarmaksi. Emmekä koskaan suhteen alussa voi olla täysin varmoja siitä, mihin kaikki vie.
Ei ole helppoa kun pari suhteen alkumetreillä, jolloin parisuhteen perusta on vielä hauras, joutuu etäsuhteeseen. Kun pitäisi voida luottaa yhteiseen ja yhteyteen, välimatkasta huolimatta. Mietin miten paljon ehditte tutustua toisiinne ennen etäsuhteeseen joutumistanne? Kuinka paljon ehditte puhua ja jakaa toisille omia henkilökohtaisia teemojanne? Tällainen syvemmän tason jakaminen usein liittää paria vahvemmin toisiinsa ja lisää luottamusta ja turvallisuudentunnetta. Tuliko sinulle esimerkiksi yllätyksenä miesystäväsi masennus?
Teillä on miesystäväsi kanssa yhdeksän vuotta ikäeroa. Ikäerolla ei sinällään ole merkitystä. Kuitenkin se saa minut miettimään teidän kummankin parisuhdehistoriaa, aiempia kokemuksianne ja niiden merkitystä teidän suhteeseenne. Suhdehistoriamme vaikuttaa väistämättä siihen miten luottavaisena, toiveikkaana, epävarmana, jne. lähdemme uuteen suhteeseen. Tutustuitteko tähän puoleen toisianne? Onko sinulle tietoa miesystäväsi aiemmista parisuhteista? Onko hänellä taustassaan pitkiä parisuhteita? Jos, niin millaisia ja miten ne ovat päättyneet? Vai onko hän elänyt yksin, eikä ole jostain syystä sitoutunut? Jos näin,niin miksiköhän? Entä mikä on oma parisuhdehistoriasi? Miten ajattelet, että omat aiemmat kokemuksesi vaikuttavat nyt tähän tilanteeseen? Jäin myös miettimään, että onko sinulla ympärilläsi läheisiä ihmisiä? Jos ei ole, niin voiko olla niin, että suhteesi miesystävään merkitys korostuu ehkä liikaakin. Siksi voi tuntua niin korostetun ahdistavalta elää epävarmuudessa ja kestää yhteydettömyyttä.
Mietin, voisitko kirjoittaa miesystävällesi lyhyen kirjeen, jossa sanot, että sinusta tuntuu ikävältä, että yhteydenpito välillänne on yhtäkkiä lähes loppunut. Se huolestuttaa sinua. Kysy häneltä mitä hän tässä tilanteessa toivoisi sinulta. Onko jotain mitä sinä osaltasi voisit mahdollisesti tehdä ollaksesi hänen tukena? Voit kysyä myös häneltä, mitä hän tässä kohtaa ajattelee teistä parina. Onko hän edelleen samaa mieltä kuin ennen? On tärkeää, että pystyisit kirjoittamaan mahdollisimman rauhallisesti ja selkeästi. Voi olla, että hän ei vastaa. Mutta toisaalta todennäköisesti hän jossain kohtaa lukee kirjeesi. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää sietää epävarmuutta ja odottamista. Toivon, että löytäisit tueksesi jonkun ihmisen, joka jaksaisi kuunnella sinua ja auttaa sinua kannattelemaan epävarmuutta.
Kaikkea hyvää sinulle toivottaen perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Olen 25-vuotias nainen ja olen nyt todennut, että minulla on ongelma mustasukkaisuuteni kanssa. Minusta tuntuu, mitä nyt olen netissä ympäriinsä käynyt aiheesta lukemassa, että se on ärtynyt sairaalloisen mustasukkaisuuden puolelle. Tuntuu etten selviä siitä yksin. On kuin olisin pääni sisällä vankilassa, josta ei ole ulospääsyä. Olen seurustellut poikaystäväni kanssa nyt puolitoista vuotta ja elämme kaukosuhteessa. Välissä on sellaiset 400km...näämme aina kun se on mahdollista eli joskus välissä voi olla viikko tai kaks tai enimmillään on välillä ollut jopa 2kk. Pidämme kuitenkin tiiviisti joka päivä yhteyttä. Puolessatoista vuodessa on ollut ehkä kaksi päivää kun ei olla soitettu ollenkaan toiselle, muuten joka ikinen päivä. Sen lisäksi käytämme skypeä lieventämään sitä kun toista ei voi muuten nähdä.
Tässä siis vähän taustoja meistä, sitten itsestäni taustoja sen verran, että ennen kuin hänet tapasin olin ollut siihen mennessä sinkkuna vuoden. Ennen sinkkuaikaa olin 6 vuotta yhdessä exäni kanssa ja suhde oli kaikin puolin suoraan sanottuna helvetillinen. Oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa, exäni käytti viimeiset 3 vuotta alkoholia erittäin paljon. Hän petti minua, otin hänet takaisin, hän yritti itsemurhaa moneen otteeseen sen jälkeen jne.. Kaikkea sellaista kamaluutta. Huomasin ja muistan miten tässä edellisessä suhteessa mustasukkaisuuteni eteni aina vain pahempaan suuntaan. Tuntuu että siitä päivästä lähtien kun exäni ensimmäisen kerran aiheutti väliseemme luottamukseen säröjä alkoi mustasukkaisuuskin hajota osaltani käsiin. En enää luottanut häneen. En myöskään tajunnut ajoissa etten koskaan enää tule luottamaankaan. Silti vielä pettämisen jälkeen otin hänet (varmaan säälistä) takaisin vaikka tiesin sisimmässäni etten koskaan enää ikinä häneen luota. Siinä sivussa mustasukkaisuus jylläsi. Vahdin hänen jokaista liikettään, koska takana oli niin paljon kokemuksia jo siitä, kun hän humalassa esimerkiksi vain sanoi menevänsä tupakalle ja sitten olikin vain häipynyt johonkin. Sitten ei saanut puhelimella kiinni eikä millään. Minusta aina tuntui että minun oli vain vahdittava, että saan hänet kiinni siitä että valehteli menevänsä esim vaan sinne "tupakalle" olikin lähdössä pois jonnekin muualle. Ja monesti sainkin, mutta ei se koskaan oloa tietenkään helpottanut huomata että toinen todella aina vaan valehtelee ja toimii epärehellisesti. Usein hänen nukkuessa humalassa, katsoin hänen puhelimensa läpi löytyykö merkkejä että on pettänyt tai aikoo pettää. Tämä tunne oli minulle hänestä herännyt jo ennen kuin hän oli edes vielä pettänyt. Hän käyttäytyi humalassa aina flirttailevasti muita naisia kohtaan ja muutamia meni turhankin lähelle... halailua, milloin istui joku sylissä jne kaikkea sellaista. Tai sitten vertasi minua johonkin naiseen ja parin vuoden yhdessä elon jälkeen erityisen paljon vertasi exäänsä. Se tuntui pahalta ja tuntui etten koskaan ole riittävä tai yhtä hyvä kun joku muu, vaikka annoin kaikkeni ja täyden rehellisyyteni. Silti sain valheita ja paskaa aina niskaani. Puhelimen tutkiminen tuotti jopa tulosta muutaman kerran siten, että siellä todellakin oli flirttailevia viestejä eräällä naiselle. Joissa pyydettiin käymään kahvilla sitten kun minä en olisi paikalla niin he saisivat jutella rauhassa. Myös exälleen, jonka vuoksi monet kerrat sain haukut, hän jossain vaiheessa alkoi laitella hyvinkin ystävällisiä viestejä. Vaikka aina siihen asti olikin tätä vihannut. Exäni jäi myös monesti kiinni siitä että oli käyttänyt rahat alkoholiin vaikka olisi laskuja pitänyt maksaa. Valeheli, että ei ole rahaa tullut mutta todellisuudessa olikin jo ehtinyt monta sataa euroa käyttää johonkin aivan muuhun (alkoholiin mm.) ja minulle väitti vaan ettei rahoja ole tullut. Niin paljon pettymyksiä, epäluottamusta, valheita, petosta, väkivaltaa. Onko noitten kokemusten jälkeen enää omituista, jos itsetunto on nolla ja mustasukkaisuus on luokkaa sairaalloinen vai olenko vain itse jotenkin luonut siitä sairaalloista??
No PÄÄONGELMANI tulee ilmi sitten nyt tässä: eli nyt olen havainnut olevani yhtä mustasukkainen kuin edellisessäkin suhteessani. Ja se menee nyt ilmeisesti koko ajan vaan pahemmaksi. Nykyiseni ei ole pettänyt minua ja on hyvin rakastava mies muuten kaikin puolin. Hän on ihana! Hän on vain vähän huolimaton, muistamaton ja ajattelematon välillä. Hän erehtyi viime jouluna valehtelemaan minulle päin naamaa ensimmäisen kerran. Hänen entiseltä naapuriltaan (naispuolinen) tuli tekstiviesti ja hän valehteli minulle kun kysyin kuka laittoi viestiä, että Matti (nimi muutettu). Myöhemmin kun hän räpläsi puhelinta menin hänen viereen ja katsoin niin ehdin nähdä että naisen kuvahan siellä oli ja silloin hän jäi kiinni että viesti olikin entiseltä naispuoliselta naapurilta. Viesteissä ei ollut mitään "sellaista" huolestuttavaa vaan normaalia kuulumisten vaihtoa. Hän kertoi valehdelleensa, koska meni paniikkiin siitä miten reagoisin. Tämä oli eka kerta suhteemme aikana silloin kun joku nainen laittoi hänelle viestiä. No silloin välisemme luottamus koki kolauksen kun havahduin että hän valehteli ja että kykenee siihen. Minua on aina vaan jäänyt kalvamaan oliko syy todella se että reaktioni pelotti vai jokin muu. Siitä jo olemassa oleva mustasukkaisuuteni lähti taas lentoon. Olin hänelle suhteen alusta asti tiedostanut olevani omistushaluinen ja mustasukkainen ihminen ja kerroin aina esimerkkejä, millaisissa tilanteissa tulen hyvin mustasukkaiseksi. Hän tuntui hyvin ymmärtävän. Ollaan aina hänen kanssaan voitu puhua kaikesta hyvin avoimesti. Olen myös kertonut exästäni niin paljon kuin vain on tullut mieleen.
VASTAUS: Kerroit olevasi etäsuhteessa. Päivittäinen yhteydenpito skypen avulla vahvistaa varmasti kokemusta keskinäisestä yhteydestä. Kun toinen ei ole lähellä eikä elä samaa arkea, on ymmärrettävää että mielessä voi käydä epäilys siitä, mitä toinen omassa arkiympäristössään tekee. Jos luottamus on ehtinyt syntyä eikä sitä ole mikään rikkonut, tuollainen pelon häilähdys on helppo karistaa mielestään: mustasukkaisuudessahan on kyse menettämisen pelosta, sivuutetuksi tulemisen ja yksin jäämisen pelosta.
Kerroit kokemuksistasi edellisessä parisuhteessasi. Olet joutunut kokemaan kovia: henkistä ja fyysistä väkivaltaa, uskottomuutta, läheisen alkoholismia ja itsemurhayrityksiä. Tuon kaiken keskellä eläminen on ollut todella rankkaa. Olen iloinen puolestasi että olet selvinnyt siitä eteenpäin! Saitko tukea ja apua mistään? Oliko sinulla ystäviä jotka tiesivät tilanteestasi, kerroitko vanhemmillesi tai mahdollisille sisaruksillesi? Saitko ammatillista apua? Millä tavoin olet käsitellyt edellisen suhteesi traumaattiset kokemukset? Kertomasi perusteella olet kokenut asioita, joiden käsittelyyn ja joista irti pääsemiseen olisi hyvä saada asiantuntija-apua. Jos parisuhteessa tapahtuneita traumaattisia kokemuksia, esimerkiksi uskottomuutta ja väkivaltaisuutta, ei pääse tunnetasolla käsittelemään pois, niiden jättämät jäljet omassa tunnemaailmassa voivat laueta seuraavassa parisuhteessa. Mahtaako olla niin, että jos et olisi edellisessä suhteessasi kokenut kuvaamiasi asioita, nykyisen puolisosi viestinvaihdon salaaminen (entisen naapurin kanssa) ei olisi herättänyt sinussa niin suuria tunteita eikä olisi jäänyt kalvamaan. Teidän välisenne luottamus toki rikkoutui. Olisi tietenkin ollut parempi että kumppanisi olisi sanonut rehellisesti keneltä viesti tuli. Koet että olet menettänyt luottamuksesi myös nykyisen puolisosi suhteen. On hyvä puhua asiasta hänenkin kanssaan. Mutta edellisen suhteen traumaattisia kokemuksia, niiden vaikutusta uudessa suhteessa ja niiden pois hoitamista ei pidä unohtaa.
Mitä itse ajattelet: koetko mahdolliseksi käydä vielä jonkun ihan ulkopuolisen, mielellään ammattilaisen, kanssa edellisen suhteesi kokemukset ja tunteet läpi? Uskon että se helpottaisi oloasi ja pääsisit kokonaan vapaaksi ”menneisyyden haamuista”. Sain myös kirjeestäsi sinusta kuvan, että rohkenet ja osaat käsitellä vaikeitakin asioita. Siksikin kannustan sinua työstämään tunnetason kysymyksiä edelleen.
KYSYMYS: Haluaisin neuvoa exäni suhteen jonka kanssa meillä oli yhteinen suunnitelma palata yhteen, mutta edetä hitaasti. Alku sujui hyvin ja saimme kaikki vanhat asiat puitua läpi ja aloitimme puhtaalta pöydältä ilman mitään ongelmia paitsi hän päästi yhden pienen valheen. Sen jälkeen tilanne jatkoi jälleen normaalina kunnes syyskuussa meillä alkoi olla paljon riitaa hänen toimintansa takia joita hän ei edes itse osannut selittää: olisin esimerkiksi tarvinnut tukea häneltä kun menetin työni ja sain kuulla, että asuntonikin menee alta vesivahingon takia. Hän yritti hetken puhua minulle, mutta koska hän ei keksinyt miten piristää minua joten hän aikoi lähteä ystävänsä kanssa kahville ja jättää minut yksin. Sanoin tästä hänelle, että en ole koskaan jättänyt häntä yksin kun hän on tarvinnut minua ja olen pyrkinyt olemaan yksinkertaisesti läsnä vaikka en keksisi mitään sanottavaa. Hän pyyti tätä anteeksi, mutta viikon päästä sama toistui ja suutuin hänelle siitä. Jälleen hän pyyti anteeksi ja lupasi ettei tämä toistu eikä toistunutkaan.
Toinen tapaus oli, että hän sanoi minulle yksi perjantai, että tulee juttelemaan kanssani skypeen illalla, koska minulla oli paha olo, mutta häntä ei näkynyt joten laitoin hänelle viestin missä hän oli. Hän oli mennyt äitinsä kanssa Korkeasaareen ilmoittamatta laisinkaan minulle ja olin odottanut häntä 3 tuntia Skypessä (olemme olleet etäsuhteessa). Kysyttyäni miksi hän ei ilmoittanut minulle hän sanoi ettei ehtinyt, koska lähtivät kiireellä ja paikanpäällä hän unohti kokonaan ilmoittaa minulle. Loukkaannuin tietysti, koska oli kulunut vasta muutama päivä noista edellisistä tempauksista. Olimme muutaman päivän hiljaa ja tilanne palasi entiselleen. Kuitenkin syyskuun lopussa meille tuli riitaa ja minusta alkoi tuntua etten halua olla hänen kanssaan, mutta hän halusi olla kanssani ja päätin antaa mahdollisuuden. Olin muutaman päivän etäinen ja kun tilanne tasottui hän lupasi minulle, että lopettaa kaikki nämä hänen vanhat temppunsa ja sovimme myös tapaamisen lokakuulle (aikaisemmin hän ei mitenkään osannut pitää kiinni sovituista päivistä jolloin meidän oli tarkoitus nähdä vaan aina oli jokin este). Nyt hän sanoi, että tulee vaikka läpi harmaan kiven ja näyttää minulle, että on tosissaan. Seuraavana päivänä juttelimme hieman intiimeistä asioista jonka aikana hän vihjaili minulle epäsuorasti, mitä tekisimme kun tapaisimme. Vastasin hänen vihjailuunsa omallani, mutta sitten hän sanoikin vitsillä ''En haluakkaan''. Esitin muka loukkaantunutta ja kysyin ''Aha? Etkö sitten haluakkaan?''. Hän vastasi ensin ''Vitsi vitsi, kunhan kiusaan''. Minulle tuli kuitenkin tuttu tunne, että hän ei nyt kertonut ihan koko totuutta joten kysyin tosissani eikö hän halua minua. Hän vastasi ''En tiedä kun on ollut vähän riitaa, mutta välitän susta kuitenkin. Älä suutu''. Minua satutti se, että hän ensin oli vaikuttanut olevansa tosissaan, mutta sitten oli valehdellut minulle, että halusi minua. Tietenkin suutuin hänelle, koska hän oli luvannut lopettaa myös valehtelun. Hän ei osannut sanoa miksi valehteli. Hän kuitenkin lupasi ettei se toistu, mutta minua alkoi epäilyttää sillä muistin miten hän silloin aikaisemmassa suhteessamme valehteli ihan vain siksi ettei suututtaisi minua. Hän inhoaa sitä, että hänelle suututaan joten hän voi valehdella ihan vain siksi ettei hänelle suututa. Olen sanonut hänelle monta kertaa, että minä suutun hänelle vielä enemmän jos hän valehtelee.
Olen ollut hänelle nyt vihainen pari päivää enkä tiedä pääsenkö eroon tästä kalvavasta tunteesta, että vanhat tilanteet palaavat uudelleen. Olen sanonut hänelle, että teot merkkaavat nyt eivätkä sanat ja hänen on ansaittava luottamus takaisin ja näytettävä, että hän on tosissaan. Hän lupaili jälleen, että hän näyttää minulle, mutta sanoi, että hän ei noin vain pääse vanhoista tavoista eroon ja, että hän on hidas oppimaan ja toteuttamaan asioita. Hän kuitenkin sanoi, että ymmärtää jos haluan näyttää hänelle ovea, koska olen jaksanut häntä kuitenkin todella kauan.
Haluaisin pyytää neuvoja sen suhteen miten häntä voisi auttaa lopettamaan tuon valehtelun ja pysymään sanoissaan. Erikoista on se, että kun hän halusi yrittää uudelleen niin silloin ei ollut mitään ongelmaa vaan nämä tulivat aivan yllättäen aivan kuten edellisessäkin suhteessamme eikä hän osaa selittää niitä. Luulen kuitenkin, että sillä on tekemistä hänen edellisen suhteensa kanssa jossa hän valehteli miehelleen menoista mm. sen takia, koska mies oli hyvin mustasukkainen ja vanhemmilleenkin ja ystävilleenkin hän on valehdellut miellyttääkseen heitä ja välttääkseen suuttumista. Hänellä on myös heikko itsetunto mikä näkyy mm. läheisriippuvaisuutena ja juuri tuona konfliktien välttelynä ja hän on myös hyvin mustasukkainen muille naisille. Mitä olen ymmärtänyt niin hän ei kuitenkaan valehtele minulle yhtä paljon, kuin muille, mutta jokatapauksessa se hiertää välejämme silloin kun hän tekee niin, koska luottamus kärsii joka kerta ja kummallekkin tulee paha olo ja pelkään luottaa häneen uudelleen. Jos hän ei valehtelisi ja kykenisi pysymään sanojensa takana niin suhteemme olisi täydellinen. Psykologille hän ei suostu menemään eikä parisuhdeterapeutille eikä se kovin helposti onnistuisikaan, koska asumme eri kaupungeissa. Keskustelimme ja hän haluaa petrata ja onnistua, mutta sanoo sen olevan vaikeaa ja hän ei itsekkään edes tiedä miksi toimii kuten toimii.
Minäkin olen siinä pisteessä jo, että jos hän ei tosissaan ota itseään niskasta kiinni niin minä lähden. Me molemmat tiedämme, että kukaan muu ei olisi jaksanut tätä hänen temppuiluaan vaan olisi jo näyttänyt hänelle ovea. Se, että lähden ei tarkoita ainoastaan sitä, että hän menettää miehen joka on hänen omasta mielestään paras mahdollinen hänelle vaan hän menettää myös sen ihmisen joka kuuntelee häntä aina ja on tukena ja turvana ja lohtuna. Silti hän ei jostain syystä saa näitä temppujaan loppumaan. Kaipaisin neuvoja miten tässä tilanteessa voisi toimia. Haluaisin auttaa häntä, mutta koska ongelma taitaa olla ''sisäinen'' niin en tiedä mitä tehdä. Yrittääkkö jaksaa vai lähteä, koska jos ongelmia ei olisi niin olisimme täydellinen pari, mutta kärsivällisyys alkaa olla loppu.
VASTAUS: Luin pitkän viestisi, jossa kuvaat tilanteita, joissa koet tyttöystäväsi jättäneen sinut yksin sekä hänen käyttäytymistään, jonka koet loukkaavana ja valehteluna. Olette jo kerran eronneet mutta halunneet yrittää vielä uudelleen. Tilanteet kuitenkin toistuvat välillänne ja mietit omalta osaltasi jaksatko vielä yrittää. Viestisi painopiste on tyttöystävässäsi, hänen käyttäytymisensä kuvauksessa. Mietit kovasti miten voisit ja voitko auttaa häntä muuttamaan käyttäytymistä joka sinun näkökulmastasi aiheuttaa ongelmia suhteeseenne. Jäin miettimään sitä, että jos olisikin ollut niin päin, että tyttöystäväsi olisi lähettänyt viestin, jossa kuvaa suhdettanne omasta näkökulmastaan, miten hän olisi tilannettanne ja vaikeuksianne kuvannut. Todennäköisesti kuvaus olisi ollut vähintään jonkin verran erilainen kuin sinun kuvauksesi. Miten hän kuvaisi suhteenne ongelmia? Mistä asioista hän suhteessanne kärsii? Miten hän kokee sinun käyttäytymisesi? Mitä asioita hän suhteessanne kaipaa? Minkälaista muutosta hän toivoisi sinun käyttäytymiseesi?
Olen tehnyt pitkään työtä parien kanssa ja kovin harvassa ovat ne parit, jossa parisuhteen vaikeuksia voi kuvata vain toisen käyttäytymisen aiheuttamaksi. Meidän on usein helpompi nähdä toisen osuus ongelmissa ja olemme joskus hyvinkin sokeita omalle osuudellemme. Se, miten toinen kokee käyttäytymisemme, saattaa kuitenkin olla kovin erilaista kuin mitä tarkoitamme käyttäytymisellämme viestittää.
Kuulen viestistäsi, että olet hädissäsi suhteenne puolesta. Pelkäät, että jos ette saa epäluottamusta ja turvattomuutta suhteeseenne tuovia tilanteita ratkaistua, niin suhteenne tulee mahdollisesti päättymään. Haluat kovasti tehdä asioille jotain ja auttaa tyttöystävääsi ja sillä tavalla pelastaa suhteenne. Olet myös väsynyt ja turhautunut, joten mietit myös lähtemistä. Mutta miten tyttöystäväsi kokee tämän kaiken, pohjimmiltaan hyvää tarkoittavan auttamisen ja yrittämisen? Hän on aika ahtaassa raossa: ”Ota itseäsi niskasta kiinni tai lähden”, ”Kukaan muu ei olisi jaksanut tätä temppuiluasi vaan näyttänyt ovea”, ”Jos et muutu, niin menetät miehen, joka on paras mahdollinen sinulle”. Nuo ovat aika ankaria lauseita kuultavaksi. Entä miten hän mahtaa kokea mm. sen, että pidät häntä valehtelijana, määrittelet hänet läheisriippuvaiseksi ja heikolla itsetunnolla varustetuksi? Suurin osa meistä ei halua tulla määritellyksi ulkopuolelta, silloinkaan kun nuo asiat olisivat totta. Aito muutos ei synny vaadittuna, pakotettuna. Yleensä me ihmiset pystymme muuttumaan vain silloin kun meillä on riittävä tila ja rauha muuttua sekä itsestämme lähtevä halu.
Parisuhteen vaikeuksien ratkaisemiselle ei ole hedelmällinen lähtökohta, että ongelma on toisessa. Siksi haastaisinkin sinua miettimään myös itseäsi ja sitä kautta sitä yhteistä kielteistä vuorovaikutuskehäänne missä kumpikin teistä vaikuttaa toisen käyttäytymiseen omalla käyttäytymisellään. Emme yleensä pysty muuttamaan toisen käyttäytymistä. Usein kuitenkin oman käyttäytymisemme tarkastelu ja muuttaminen saattaa vaikuttaa merkittävästikin toisen käyttäytymiseen. Ehdottaisin myös, että sen sijaan että kuvailet tyttöystävällesi niitä asioita, joihin toivot hänen käyttäytymisessään muutosta, kysy häneltä uteliaana hänen näkökulmiaan sinuun ja suhteeseenne. Kun hän kertoo niin pysähdy ottamaan vastaan ja pohtimaan niitä. Älä väitä vastaan tai puolustaudu vaikka mieli tekisi. Hänellä on oikeus kokea asiat omalla tavallaan. Te olette kaksi erillistä ihmistä ja kaksi erillistä mieltä. On tärkeä ymmärtää yhdessä miten erilaisuutenne vaikuttaa toisiinne ja yhteiseen suhteeseenne.
KYSYMYS: Minua askarruttaa muutama asia, olen hyvin rakastunut edelleen mieheeni ja lapseni isään. Minua mietityttää koska hän on lähdössä pois ja olemme erossa 4kk ja minua itkettää ja pelottaa mitä tästä tulee. Mies ei ymmärrä miksi olen surullinen, olen jäämässä moneksi kuukaudeksi yksin lapsen kanssa uskon että hän parjaa paremmin ku minä. Hän on mies ja ollut niin kauan käymättä kotona etten halua estää häntä lähtemästä. Miten pariskunnat selviää näinkin pitkistä välimatkoista? Miten saan itseni ja lapseni pärjäämään tämän ajan sillä edessa on iso muutos ja tyttäreni vasta aloitti päivähoidon.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Tuntui ihanalta lukea, että olet edelleen rakastunut mieheesi. Olet onnekas, kun olet löytänyt elämääsi suuren rakkauden. Teillä on myös yhteinen lapsi, joka on tehnyt teistä perheen.
Nyt olet huolissasi, kun miehesi joutuu lähtemään joksikin aikaa pois. Ymmärrät kuitenkin, että on tärkeää, että hän pääsee pitkästä aikaa käymään entisessä kotimaassaan. Tätä juuri on epäitsekäs rakkaus: sallia toiselle sitä, mitä tämä tarvitsee, vaikka se tuntuisi itsestä hankalalta.
Yksin lapsen kanssa jääminen on sinulle suuri muutos. On ymmärrettävää, että se askarruttaa ja jännittää jo etukäteen. Onneksi on kyse kuitenkin vain väliaikaisesta erosta, jonka jälkeen saatte taas elää perhe-elämää yhdessä. Onkohan teidän mahdollista pitää yhteyttä jollain tavoin miehesi kanssa hänen matkansa aikana? Entä onko sinulla täällä sukulaisia tai ystäviä, joihin voit turvautua miehesi poissaolon aikana?
Kerroit, että lapsenne on aloittanut päivähoidon. Olisi varmasti hyvä, jos miettisit itsellesi jotain mielekästä tekemistä lapsen hoitopäivien ajaksi. Oletko ehkä jo aloittanut työn tai opiskelun? Tai onkohan sinulla tarkoitus hakea työ- tai opiskelupaikkaa itsellesi? Nyt voisit rauhassa keskittyä siihen.
Olisikohan sinun mahdollista ajatella ottavasi nyt itsellesi vähän omaa aikaa, kun olet hetken vapaa vaimon askareista? Onko jotain, mitä olet halunnut tehdä, mutta se ei ole perheenäidin tehtävien keskellä ollut mahdollista? Voisit tutkia, löytyisikö lähistöltäsi jotain naisten kahvilaa tms, jossa voisit tavata muita naisia ja/tai äitejä. Lue seurakunnan tapahtumailmoituksia, sieltä voi löytyä jotain mukavaa. Nyt voit myös etsiä lähimmän kirjaston ja tutustua sen monipuoliseen tarjontaan. Kirjastoista löytyy nykyään paljon muutakin kuin vain kirjoja.
Yksin oleminen ja pärjääminen ovat tärkeitä taitoja elämässä, vaikka niitä harva haluaisi ehdoin tahdoin opetella. Nyt elämä tarjoaa sinulle hyvän mahdollisuuden huomata, että pärjäät oikein hyvin tämän neljä kuukautta. En epäile sitä ollenkaan. Kun se on ohi, saatte taas viettää yhteiselämää ja iloita siitä. Voihan jopa olla, että rakkautenne vaan vahvistuu, kun joudutte olemaan hetken erossa toisistanne. Ikävä ei ole huono tunne, päinvastoin, sehän kertoo rakkaudesta.
KYSYMYS: Olemme seurustelleet mieheni kanssa 7 kuukauden ajan. Olemme molemmat 27-vuotiaita. Olemme etäsuhteessa, välillämme on 170 km, mutta näemme viikoittain ja pisimmät ajat erillään ovat korkeintaan viikon mittaisia. Minä olen vuorotyössä ja vapaapäiväni ovat pääsääntöisesti arkipäivinä, jolloin ajan miehen luokse muutamiksi päiviksi kerrallaan. Miehelläni on kaksi lasta aikaisemmasta suhteesta ja lapset ovat pääsääntöisesti isällään joka toinen viikonloppu. Mieheni tulee luokseni silloin kun hänen lapset, työt tai minun työt ei sitä estä, mutta huomattavasti harvemmin kuin minä. Tämä on ollut tiedossa alusta asti enkä koe sitä ongelmaksi. Ongelma on se, että mieheni ei kestä etäsuhteen aiheuttamia haasteita.
Mieheni haluaisi minun muuttavan hänen luokseen ja olenkin hakenut muutamaa työpaikkaa sieltä suunnalta. Tällä hetkellä tilanne näyttää työpaikkojen suhteen huonolta. Olen tällä hetkellä koulutustani vastaavassa työssä, jonka koen omakseni. En haluaisi hakea mitä tahansa työtä, ja tehdä työkseni sellaista missä en viihdy. Myös urakehitykseni kannalta se olisi huonoa. Olen kuitenkin valmis mm. työttömyyden sattuessa (nyt määräaikainen sopimus), hakemaan myös muita kuin oman alan töitä.
Mieheni mielestä en yritä tarpeeksi tai halua tarpeeksi muuttaa hänen luokseen. Hän myös kokee menojensa suunnittelun olevan vaikeaa, koska minun ollessa hänen luonaan tai hänen tullessa luokseni, joutuu hän menoistaan luopumaan. Itse en ole häntä pakottanut valitsemaan näin. Toki toivon hänen tulevan tänne vastavuoroisesti silloin kun hän pääsee, jos vapaapäivämme osuvat samoille päiville. Nyt iltamme erillään menee viestitellessämme ja tätä asiaa puidessa. Miehellä on paha olla, mutta koen, että hän syyttää minua asiasta. Jos joskus vietän vapaapäiviä täällä, saan kuulla siitä aina jollain tavalla. Suoraan hän ei minua koskaan syytä, mutta se tulee aina jollain tapaa esille. Minulla on täällä kotikaupungissani muutama rakas harrastus, joista en halua luopua vaikka olenkin parisuhteessa. Koen, että niistä luopuessani menettäisin osan itsestäni. Myös perheen ja ystävieni näkemisen koen tärkeäksi - etten unohda heitä vaikka seurustelen. Tarvitsen myös välillä taukoa matkalaukkuelämästä, koska se käy välillä raskaaksi.
Viestittely on erittäin raskasta, kaikki pyörii vaan erimielisyyksien ympärillä. En muista milloin viimeksi olen saanut kuulla viestien kautta positiivisia asioita tai sitä mitä hänelle merkitsen. Yritän olla sovitteleva ja sanonut hänelle em. asioista, ja mies kokee, että tekee kaiken väärin, ei sovita toisillemme, on paska mies jne... Kaikki tämä riitely erillään ollessa vain etäännyttää meitä toisistamme. Itse olen valmis lopettamaan riitelyn ja uskomaan, että asiat lutviutuu aikanaan. Mies vaan ei kestä ajatusta, että tilanne saattaa jatkua samanlaisena vuodenkin vielä eikä oikein tunnu pääsevän riitelystä eroon vaan pui asiaa joka päivä. Tuntuu, että tässä on niin iso solmu, joka vielä johtaa eroon. En tiedä mitä voin hänelle sanoa, että hänen olonsa paranisi. Alan olla kurkkuani myöten tätä ja joka kerta kun saan häneltä viestin, ajattelen, että mitähän taas tällä kertaa. Lentäisin yllätyksestä selälleni, jos siellä olisi odottamassa joku mukava ja kannustava viesti. Mies näkee vain oman pahan olonsa.
Koen, että tilanne on kestämätön enkä tiedä kuinka kauan sitä tälläisenä kestän. Yhdessä ollessamme meillä on mukavaa ja hauskaa, toki riitoja on ollut silloinkin. Ne saamme kuitenkin sovittua jotenkuten. Asiat tuntuvatkin usein jäävän avoimiksi. Olen tästä hänelle sanonut ja pyytänyt, että pyytäisimme toisiltamme anteeksi ja annettaisi myös. Mies tarvitsee riidan jälkeen oman aikansa, että palautuu normaaliksi. Itse riitelen, ja pystyn sopimaan saman tien. Pääosin kuitenkin koen, että yhteinen aikamme on se asia, minkä vuoksi olen kestänyt tilannettä erillään ollessamme. Molemmat rakastamme toisiamme ja haluamme pysyä yhdessä. Onko ero kuitenkin ainoa mahdollinen ratkaisu vai voiko tästä päästä yli ja jatkaa yhdessä?
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi, joka liittyy kahteen yleiseen ja tärkeään aihepiiriin: etäsuhteeseen ja vaikket siitä tässä kohdassa paljon puhu, myös uusperheytymiseen. Molemmissa aihepiireissä on paljon puhuttavaa, kun suhdetta rakennetaan. Miehesi haluaisi ratkaista tilanteen siten, että muuttaisit hänen luokseen, mutta sinä et ole valmis luopumaan hyvästä työstäsi ja harrastuksistasi, joita sinulla on kotipaikkakunnallasi. Tilannetta jumiuttaa sen käsitteleminen tekstiviesteillä, jotka luovat negatiivista mielialaa.
Minusta tuntuu, että ennen kuin pääsette tekemään konkreettisia ratkaisuja, on tärkeätä puhua tunteista. Eihän kumpikaan tahallaan yritä olla hankala, vaan molempien näkökulmat perustuvat omiin toiveisiin, pelkoihin ja odotuksiin.
Miehesi ymmärrettävästi haluaisi sinut kokoaikaisesti lähelleen, jakamaan arjen elämän, sen läheisyyden ja ilot sekä surut. Kun tällaista kaipausta yrittää ilmaista lyhyissä viesteissä, se helposti kääntyy pettymyksen ja syyttelyn sävyiseksi eikä saakaan toista tuntemaan lämpöä vaan loukkaantumista. Sinä taas toivoisit miehen tulevan enemmän sinun luoksesi, jotta matkustamisen vaiva jakautuisi tasapuolisemmin ja varmasti myös siksi, että ollessaan mukana sinun elämänpiirissäsi hän oppisi tuntemaan sinua syvemmin. Hän tutustuisi ystäviisi, harrastuksiisi ja työminääsi.
Kumpikin haluaisi olla täydesti pari, olla yhdessä ja elää suhteessa keskenään omassa elämänpiirissään. Miten nämä molempien todellisuudet voitaisiin jakaa riittävällä tavalla?
Kertokaa toisillenne siitä, millaisesta tulevaisuudesta unelmoitte. Etäsuhde on tällä hetkellä todellisuuttanne, mutta mitä yhteistä tavoitetta kohti haluatte kulkea? Millainen koti kummallakin välkkyy mielessä?
Millaisessa maisemassa se sijaitsisi? Mitä tekisitte yhdessä arkena? Miten miehen lapset olisivat mukana yhteisessä elämässänne? Millainen teidän kummankin oma elämä olisi töineen ja harrastuksineen? Miltä tuntuisi tulla joka päivä yhteiseen kotiin? Mitä hyvää kumpikin saisi ja mistä joutuisi luopumaan yhteisessä tulevaisuudessa? Luopuminen ei ole negatiivinen asia vaan osa elämää. Valitessaan elämäänsä yhtä joutuu jättämään jotakin toista vähemmälle. Mistä kykenee luopumaan saadakseen tilalle uutta?
Yhdessä keskustelemalla voitte auttaa toisianne tässä muutosprosessissa. Jos haluatte olla yhdessä, kummankaan elämä ei voi jatkua samanlaisena kuin ennen. Miehesi ei voi vain siirtää yhtä osaa, sinua, omaan elämäänsä säilyttäen sen muuten täysin entisellään. Sinä joudut yhtä lailla valintojen eteen, mikäli haluat sitoutua jatkossakin suhteeseenne. Mistä kumpikin on valmis luopumaan yhteisen elämän vuoksi? On myös tärkeätä saada surra sitä, mistä luopuu, vaikka tekisi sen omasta päätöksestään saadakseen paljon hyvää tilalle. Puolin ja toisin on helpompi joustaa, kun kokee toisen arvostavan sitä ja ymmärtävän, ettei luopuminen ole helppoa.
Käytännön neuvona ehdotan, että ette erossa ollessanne yritä käsitellä vaikeita asioita viesteillä. Kirjoitetussa tekstissä asiat jyrkkenevät ja mustavalkoistuvat eikä kehon kieli ole mukana auttamassa tulkitsemaan sanomaa oikein. Puhukaa vaikeat asiat kasvotusten ja lähettäkää viestejä, kun haluatte kertoa lämmöstä, kaipauksesta, hassutuksista, ilosta ja rakkaudesta. Antakaa hyvää palautetta! Pitäkää vireillä sitä, mikä suhteessanne on hienoa ja minkä puolesta kannattaa nähdä vaivaa.
KYSYMYS: Olen 33-vuotias nainen ja ollut 2,5 vuotta etäsuhteessa; välimatkaa seurustelukumppaniini on 120km. Näemme kyllä usein ja yhdessä vietämme 3-4 yötä viikossa. Molemmilla on omat asunnot, hyvät työt ja asiat kunnossa.
Minulla on alle kouluikäinen poika edellisestä liitosta, hän asuu pääasiallisesti entisen puolisoni luona. Minulla lapseni on n.8 pvää/kk. Seurustelukumppanillani puolestaan on 2 alle kouluikäistä tyttöä jotka asuvat hänen ex-puolisollaan ja tapaamiset ovat suunnilleen samalla aikataululla kuin minulla.
Ongelmaksi alkaa näin 2,5 vuoden seurustelun jälkeen muodostua se että haaveilen yhä enemmän ja enemmän yhteisestä kodista. Seurustelukumppanini jakaa kyllä haaveeni mutta koska molempien lapset asuvat eri paikkakunnilla olemme pattitilanteessa jossa kumpikaan meistä halua muuttaa kauemmas heistä. Muutto tarkoittaisi pakostakin jommalle kummalle luopumista lasten kanssa vietetystä arkipäivä-ajasta sillä päiväkodit ja esikoulut ovat noilla lasten asuinpaikkakunnilla tästä johtuen matkat ja kuljetukset olisivat pienille lapsille kohtuuttomat.Olemme siis jumissa. Seurustelukumppanini kestää tilanteen paremmin kuin minä. Ajoittain koen toivottomuutta siitä ettei tämä tilanne helpota kenties vielä vuosiin. Lapset ovat vielä niin pieniä. Pelkään etten jaksa. Riitelemme nykyään useammin koska välimatka kiukuttaa. Rakastan hänta todella ja koen että hän on minulle se oikea. Olemme kestäneet yhdessä paljon, molempien avioerot ja elämien uudelleen rakentamiset. Olemme myös läheisiä toistemme lähisuvulle ja yhteisiä kavereita on muodostunut. Tunnemme molemmat vahvasti että kuulumme yhteen. Pystymme puhumaan kaikesta mutta tästä yhteisestä kodista saamme nykyään aina vain pahaa mieltä aikaan jommalle kummalle.
Mitä jos emme koskaan saa yhteistä perhettä? Tällainen tilanne ei riitä minulle enää kauaa. Pelottaa että ajaudun tuskissani eroamaan muuten hyvästä suhteesta. Miksi en pysty tyytymään siihen mitä meillä nyt on? Pystynkö 'opettamaan' itseni tyytymään? Pelkään että alan syyllistää seurustelukumppaniani siitä ettei hän muuta luokseni, vaikka olen itse ihan yhtä muuttohaluton.
Nyt löydät Suhdeklinikan myös Facebookista!
_____________________________________________________________________________________
VASTAUS: Kirjoitat kauniisti parisuhteestasi: rakkautta on paljon ja koet, että kumppanisi on sinulle se oikea. Yhteenkuuluvuudentunteenne on vahvaa. Nämä edellä mainitut asiat kuullostavat minusta kaikkein tärkeimmiltä ja oleellisimmilta tässä kokonaisuudessa. Olette onnekkaita kun olette löytäneet toisenne.
Ongelmaksi kuvaat voimistuvan toiveesi yhteisestä kodista, joka ei ole kuitenkaan helppoa toteuttaa nykyisessä elämäntilanteessa. Maantieteellisestä välimatkasta huolimatta pystytte järjestämään säännöllisiä tapaamisia ja viettämään noin puolet öistä yhdessä. Minusta tämä kuullostaa kohtuullisen hyvältä ja toimivalta järjestelyltä - joskin ymmärrän kaipuusi tiiviimpään yhdessäoloon. Jos teistä kumpikaan ei ole kuitenkaan tällä hetkellä valmis vaihtamaan paikkakuntaa, on yhteenmuutto yhtälönä mahdoton. Minusta on hienoa, että osaatte pohtia asiaa myös lasten näkökulmasta.
Kirjoitat, ettei tällainen tilanne riitä sinulle enää kauaa ja kysyt, miksi et pysty tyytymään siihen (hyvään) mitä teillä nyt on. Se on hyvä kysymys, johon minulla ei ole antaa suoraa vastausta, mutta haastan sinut pohtimaan hieman tätä asiaa. Mikä on sinulle riittävän hyvää? Mistä olet valmis tinkimään? Entä mikä on sinulle luovuttamatonta? Kirjoitit pelkääväsi, että tyytymättömyytesi voisi johtaa jopa eroratkaisuun. Mitä silloin menettäisit? Mitä saisit tilalle? Kumpaa valintaa arvelet katuvasi myöhemmin vähemmän; hyvän (etä)suhteen jatkamista vai eroamista?
Entäpä jos asia ei olisikaan niin mustavalkoinen (eli suhteen jatkaminen nykyisellään tai sen lopettaminen)... Minkälaisiin kompromisseihin olisit valmis omalta puoleltasi? Entä kumppanisi?
Kirjoitit, että olette kestäneet kumppanisi kanssa yhdessä paljon, mm. avioeroprosessit. Teillä on molemmilla pienet lapset aiemmista suhteistanne. Nyt pohditte uusperheen perustamista. Se on varsin erilainen lähtökohta kuin lapsettoman pariskunnan yhteisen elämän suunnittelu. Nyt huomioon täytyy ottaa monta muuttujaa (molempien lapset, exät, hoito- ja työpaikat, asumisjärjestelyt, ym.) Palapeli on paljon monimutkaisempi, mutta ei mahdoton. Palojen loksahtaminen kohdilleen kestää usein vaan kauemmin kuin ydinperhettä perustavilla. Uusperheellistymisen sanotaankin olevan prosessi, joka kestää vuosia. Olette siinä mielestäni vielä alkuvaiheessa. Aikaa, kärsivällisyyttä ja joustavuutta tarvitaan.
Jos rakkautta ja tahtoa on riittävästi, uskoisin, että käytännön asiat järjestyvät ajallaan. Uusperhekirjallisuuteen perehtyminen voisi auttaa teitä. Voisitte aloittaa vaikkapa Kaisa Raittilan ja Päivi Sutisen (2008) kirjasta Huonetta vai sukua - Elämää uusperheessä. Suosittelen teitä myös tutustumaan [url=www.supli.fi]Suomen Uusperheiden Liitto[/url] ry:n nettisivuihin. Vertaistuki saattaa osoittautua tärkeäksi tällaisessa elämäntilanteessa. Monista haasteista huolimatta uusperheellistyminen on uusi mahdollisuus!
