KYSYMYS: Olen perusterve 30-vuotias nainen, joka on nyt toisessa pitkässä parisuhteessaan. Aiempi 7 vuoden parisuhde kariutui noin 5 vuotta sitten, ja nykyisen kumppanin kanssa olen ollut yhdessä 3,5 vuotta. Minua askarruttaa kuitenkin se, mitä minulle tapahtuu aina parisuhteen edetessä ja tietyissä elämään liittyvissä tilanteissa.
Kun en ole parisuhteessa, minulla ei ehkä ole ahdistusta itsestä niin paljon kuin silloin kun olen parisuhteessa, ainakaan tietyissä osa-alueissa. Olen sosiaalinen ja menevä ihminen, ja en vaadi itseltäni niin paljoa kuin silloin kun olen parisuhteessa. Parisuhteessa kuitenkin mietin kovasti, olenko rakkauden arvoinen ja miksi joku minua rakastaa, sekä muutun itsekriittisemmäksi sekä mustasukkaiseksi ja vaadin huomiota ja rakkauden todistelua teoin ja sanoin puolisolta. Varmasti riesaksi asti. Minusta tuntuu epävarmalta enkä osaa arvostaa itseäni vaikka toinen sanoisikin ihania asioita minusta. Tämä johtaa siihen, etten voi olla avoimin mielin ja nauttia suhteesta vaan ahdistelen itseäni ja rankaisen: en ole sen arvoinen, olen huonompi ja en tarpeeksi hyvä millään osa-alueella. Puoliso antaa huomiota muille ihmisille ja minusta tuntuu että olen epäonnistunut ja en saa huomiota joten hän ei ilmeisesti välitä minusta. Näin minusta tuntuu useasti. Tämä on tyhmää, tiedän sen mutta tunne on niin vahva etten osaa muuttaa käytöstäni. Pelkään tämän vaikuttavan elämääni liikaa.
Olen lisäksi työssäni ja vaatimuksissani itselleni usein ankara. Liian kriittinen myös kaikelle mihin ryhdyn. Olen hiljattain alkanut miettiä, mistä epävarmuuteni johtuu ja miten pääsisin siitä eroon. Katsoin erään ohjelman, jossa eräällä naisella oli saman kuuloinen tilanne ja käytös kuin minulla. Siinä kerrottiin isäsuhteen vaikutuksesta tilanteeseen. Isäsuhde kuulosti samalta kuin omani ja tämän henkilön ongelmat samoilta kuin minun. Isäni oli lapsuudessani etäinen, eikä hän sietänyt lasten temppuilua. Mitään väkivaltaa ei juuri ollut (satunnaisesti risua ja kovistelua ja aloillaan pitämistä), vaan lähinnä henkinen paine tuntui jo pienestä asti. Ei milloinkaan tuntunut, että kelpaisin isälle - hän ei näyttänyt tunteitaan ja oli siten saavuttamattomissa. Koin varmasti senomaksi syykseni vaikka näin ei ollut välttämättä. Äitini vannotti, että isä kyllä rakastaa mutta ei osaa näyttää tunteitaan. Ei lapsena tiedä mitä se tarkoittaa, jos koettu tunne ei ole sen mukainen. Sittemmin tiedän kyllä, että isäni välittää minusta eikö ole paha ihminen ja teki varmasti parhaansa, mutta tämä ajattelumalli oli jo rakentunut; en ole tarpeeksi hyvä.
Tämä ajattelu on jossain määrin värittänyt taivaltani läpi koulujen, harrastusten ja työelämän. Olen erittäin tunneherkkä asioissa, jotka koskevat suoritustani kaikissa näissä osa-alueissa ja koen olevani epävarma vaikka osaisin jonkun asian hyvin. Henkinen kanttini ei vain ota kestääkseen. Murrun kohtalaisen helposti ja stressaan todella paljon - olen mm. lopettanut minulle rakkaiden asioiden harrastamisen itsekritiikin takia. Tämä ahdistus on kulkenut mukana parisuhteissakin, ja nyt tämä nykyinen on vahvoilla kantimilla mutta minusta tuntuu että kaikki meidän ongelmamme johtuu siitä, millainen olen. Olen niin epävarma ja haluan huomiota ja varmuutta välittämisestä että joudumme suotta usein törmäyskurssille. Haluan eroon turhasta itsekritiikistä ja vahvistaa parisuhdetta sen sijaan että teen sille itse jatkuvasti hallaa.
Mitä tehdä?
VASTAUS: Kiitos koskettavasta viestistäsi. Olet pohtinut elämääsi, ajattelu- ja tunnemaailmaasi sekä tapaasi olla parisuhteessa. Kuullostaa siltä, että kuvaamasi epävarmuus, itsekriittisyys ja vaatimustaso aiheuttavat kohtuutonta kärsimystä itsellesi ja kapeuttaa elämääsi. Mietit omaa kelpaavuuttasi ja arvoasi suhteessa muihin ihmisiin. Vastakysymykseni kuuluvat: Miksi et kelpaisi? Miksi et olisi rakkauden arvoinen? Mitä pitäisi tapahtua, että voisit katsoa itseäsi hyväksyvämmin ja lempeämmin silmin?
Pohdit omaa isäsuhdettasi ja sen vaikutusta tunteisiisi ja ajatuksiisi. En voi näiden tietojen valossa ottaa kantaa tähän, mutta yleisesti voin sanoa, että kyllä: vanhempien (liiallinen) vaativuus jättää kasvavaan lapseen omat jälkensä ja nämä näkyvät usein myös aikuiselämässä. Silloin aikuisen lapsen haasteena on löytää lempeys ja armollisuus itsestään. Se ei ole helppo tie, mutta mahdollinen. Vaikka isäsi oli etäisempi, oliko kuitenkin niin, että äitisi kykeni välittämään ehdotonta rakkautta sinua kohtaan?
Kirjoitit, että ajattelumalli "en ole riittävän hyvä"on värittänyt elämääsi niin opinnoissa, työssä kuin harrastuksissakin. Olet jopa lopettanut itsellesi rakkaita harrastuksia itsekritiikin takia. Epävarmuutesi puolisona rajoittaa mahdollisuuksiasi nauttia parisuhteesta aiheuttaen ehkä jännitettä välillenne, kun kaipaat jatkuvaa todistelua kumppanisi rakkaudesta. Minulle tulee tästä surullinen ja myötätuntoinen olo. Haluaisin lähettää sinulle sylillisen armollisuutta, toivottavasti tämä edes hieman välittyy tästä kirjeestäni.
Kirjoitat hyvin reflektoivasti ja oivaltavasti itsestäsi. Arvelen, että hyötyisit yksilöpsykoterapeuttisesta kontaktista, johon voisit ohjautua esim. työterveyshuoltosi kautta. Erityisesti mietin kohdallasi kognitiivista psykoterapiaa, jossa pureudutaan pinttyneisiin ajatusmalleihin kuten "en ole riittävän hyvä" ja pyritään purkamaan niitä. Muutos on mahdollinen!
Lempeydellä,
perheneuvoja Kaisa
6 kommenttia
Samassa veneessä!
23.8.2014 10:48
Et ole yksin! Tekstisi kuulostaa erittäin tutulta, vaikka minun tapauksessa välit isään ovat aikaa sitten katkenneet ja hän toimi minua kohtaan todell väärin. Äitikin on omien traumojensa haavoittama, ei osannut osoittaa armollisuutta ja lempeyttä lastaan kohtaan silloin, kun olisin sitä eniten tarvinnut.
Mä huomasin juurikin pitkän parisuhteen päättymisen jälkeen, että en ollut ollut oma itseni vuosiin. Kun erosimme, tunsin voimakasta vapautumisen riemua, olo oli kevyt ja jollain tapaa iloinen. Vaikka sydän surikin menetettyä rakkautta ja menetettyjä mahdollisuuksia. Mutta ahdistus väheni, olin yhtäkkiä enemmän minä, sosiaalisempi, puheliaampi, kevyempi. Ja tietenkin kun ahdistus väistyy, jää tilaa ja energiaa nauttia asioista, iloita ja nauraa. Kun koko ajan ei tarvitse pelätä mitä voi menettää.
Uuden suhteen alettua huomasin nopeasti "taantuvani" samoihin ajatus- ja toimintamalleihin, vaikka olin luvannut itselleni että niin ei käy. Ne vaan puskevat esiin, niin voimakkaina ja ehdottomina että on todella vaikea toimia toisin. Mä tunnen välillä olevani jatkuvassa hälytystilassa. Juurikin tuo, että kaipaan toiselta älyttömän määrän todistelua siitä, että olen riittävän hyvä, olen rakastettu ja turvassa. Näen koko ajan toisen käytöksessä merkkejä, jotka kertovat siitä miten vähän hän minusta välittää. Jos toisella on huono päivä, koen sen usein omaksi syykseni ja mietin mitä olen tehnyt väärin ja miksi toinen ei välitä minusta. Jos toinen ei suutele minua kuten toivoisin, katso minua kuten olisin odottanut, sano kauniita sanoja mitä haluaisin kuulla, mulla vatsassa muljahtaa ja tulee kurja olo. Mieleen tulee vain, että hän ei oikeasti välitä minusta. Mustasukkaisuus nostaa päätään monessa tilanteessa, haluaisin jotenkin omistaa kumppanin kokonaan, että hän olisi vain minulle.
Tosin tiedän, että jos saisin toisen vain minulle, en enää haluaisi häntä. Niinkin minulle on aikoinaan käynyt. Tiedostan miten järkyttävän kuluttavaa ja epäreilua tämä on. Siksi uudessa suhteessani olenkin yrittänyt tietoisesti muuttaa toimintatapoja ja hakeutunut terapiaan. Voin sanoa, että se ei todellakaan ole mikään pikaratkaisu kaikkeen. Omalla kohdallani tilanne on vaikeutunut ja olen käynyt todella pohjalla tiedostettuani jo unohdettuja asioita terapian myötä. Välillä olo on ihan toivoton ja todella ahdistunut. Ja sitten taas välillä huomaan pystyväni ajattelemaan toisin, huomaan tunnistavani ne tuhoisat ajatusmallit, joiden kanssa olen tottunut toimimaan. Silloin tulee hyvä olo, että ehkä tästä selvitään.
Halusin vaan tällä tarinallani kertoa, että et todellakaan ole ainoa! Oli jotenkin helpottavaa kuulla, että meitä tällaisen ongelman kanssa painivia on muitakin, vaikka se ei todellakaan ole miellyttävä olotila. Voin vain sanoa, että yritä olla rehellinen itsellesi, kuunnella omaa ääntäsi ja erottaa milloin puhuvat pelot ja mikä on sitä osaa sinusta, jota haluaisit vahvistaa. Älä anna niiden pelkojen määrätä miten toimit, koska joka kerta kun annat niille periksi, sinä heikkenet ja ne vahvistuu. Ja suhtaudu niihin pelkoihin armollisesti! Et ole syyllinen niihin tunteisiin, et ole voinut lapsena mitään tilanteellesi. Ne eivät tee sinusta kauheaa, säälittävää ihmistä, vaan ainoastaan ihmisen.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Kyökkipsykologi
25.8.2014 00:05
Olet ehkä masentunut. Mietin myös, että rakastatko puolisoasi todella. Toisinaan ihmiset nimittäin jämähtävät suhteeseen ja luulevat rakastavansa, mutta ihmettelevät kuitenkin, miksi eivät ole onnellisia: ja syynä se, että yhdessä ollaan tottumuksen tai mukavuudenhalun vuoksi muttei tosirakkauden.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
bearitsa
25.8.2014 15:48
Ehkä kirjoittajalla on vain huono itsetunto ja hän ei koe ansaitsevansa toista ihmistä lähelleen joka välittää.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Stelle
26.8.2014 18:19
Pystyin samaistumaan tekstiisi täysin! Ainoa ero on se, että kumpikaan vanhemmistani ei koskaan ole sanonut rakastavansa minua, vaikka sen tiedänkin, että rakastavat. Isä ollut aina etäinen, koska ollut aina töissä, äiti läheinen, koska on viettänyt paljon aikaa meidän lasten kanssa. Parisuhteissa herään aina tähän samaan tilanteeseen, kuin sinäkin.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Hompsu
28.8.2014 10:48
Oletko oikeasti sisimmässäsi homoseksuelli mies?
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Läheis..
1.9.2014 13:04
Kuulostaa tutulta, suosittelen tutkiskelemaan itseäsi, lapsuuttasi.. Vastaus oloosi ja käytökseesi löytyy sieltä, todennäköisesti yksilöterapia tekisi hyvää, mutta suosittelen perehtymään kirjoihin Virtahepo olohuoneessa sekä Tunne lukkosi-vapaudu tunteiden vallasta!! Saat varmasti oikealle tielle johtavia ajtuksia noista opuksista, tsemppiä !
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin