KYSYMYS: Olen nyt pitemmän aikaa ollut tosi onneton.
Seurustelusuhdetta jota liki pitäen ensi helmikuussa ollut 9 vuotta, on ollut aikamoista. Olen 52v, mieskaveri 49v. Emme asu yhdessä, eikä tulisi onnistumaankaan. Viime kerralla kun kaveri piti juopotteluputken, käyttäytyi taas huonosti. Kun en vastannut hänen puheluihinsa, hän lähetti viestin että: haista paska kun en vastaa ja että onko mulla ukkoja muita. Kun en vaan halua jutella kun on siinä kunnossa. Koin tuon asian kotirauhan häirintänä.
Hän ei missään asioissa tue eikä kannusta. On sanonut arvostavansa, mut eipä osoita sitä mitenkään. En ole halunnut hyvin hirveästi viime aikoina kiinnostua olemaan iloinen. Omistan ajokortin jonka sain vuonna 1983. Mieskaverini autoa olen ajanut muutaman kerran, mutta nyt hän ei halua tai ei kysy haluanko ajaa ja minusta tuntuu etten hänen mielestään osaa. Itsekkäästi käyttäytyy. Yksin kamppailen tämän asian kanssa. Vanhin tytär tietää, mut hän ei halua enää kuulla mitä mies on taas minua kohtaan tehnyt tai sanonut.
Nukkuminen on ollut mulla toisinaan huonoa yöllä. Eilen päivällä mies käväisi luonani ja minä olin väsynyt koska edellisen yön nukuin tosi huonosti. Mies tokaisi onko krapula. Se sattui koska asia ei ollut niin. Kaipaan ongelmaani apua, tukea. Hyviäkin hetkiä on ollut ja kausia, vaan huonot ovat olleet raskaita ja henkisesti kuluttavia. Mies kerran sanoi ettei ole kerenny yhdessäolomme aikana sanomaan hyvää ulkonäöstäni. Yhdessä en halua hänen kanssaan lähteä baariin koska se hänen humaltuessaan ei ole mulle kivaa. Ja kun liikumme hänen autolla, niin on tosi epämukavaa miten hän kiinnittää huomionsa muihin naisiin jotka ajavat autolla ja osoittaa heille empatiaa. Pahoitan mieleni, mut hän ei tietenkään oo moksiskaan. Antaisi minunkin yrittää ja kannustaisi.
Jatta
VASTAUS: Hei, ja kiitos kirjeestäsi! Olen iloinen siitä, että olet lähtenyt hakemaan apua tilanteeseesi.
Kerroit omasta parisuhteestasi. Vaikka suhteessasi on ollut hyviäkin hetkiä, koet että moni asia on toisin kuin toivoisit. Sinun toiveitasi tulee kunnioittaa ja kuunnella. Sinulla on oikeus hyvään elämään ja tasapainoiseen parisuhteeseen. On tärkeää että kuuntelet itseäsi ja sitä miltä sinusta tuntuu. Sinä olet arvokas juuri sellaisena kuin olet! . Muista pitää huolta itsestäsi ja hyvinvoinnistasi. Sinulla on myös oikeus saada läheiseltäsi arvostusta ja kunnioitusta.
Olen huolissani sinusta, ja seurustelukumppanistasi myös. Seurustelusuhteenne on jatkunut jo pitkään ja se tuntuu kuluttavan sinua henkisesti ainakin huonoina kausina. Kirjeestäsi luin, että miesystäväsi pahoittaa alituiseen mielesi, ei tue sinua ja toimii itsekkäästi. Kuulostaa siltä että hänellä on myös vakavia ongelmia päihteiden käytössä. Olisi hyvä että hän osaisi ottaa vastaan apua!
Oletko puhunut vaikeuksistasi muiden kuin tyttäresi kanssa? Onko sinulla muita luotettavia ihmisiä joille voit asiasta puhua?
Kannustaisin sinua lämpimästi hakemaan apua omaan elämäntilanteeseesi. Onko kotipaikkakunnallasi esimerkiksi perheasiain neuvottelukeskusta? Olisi todella tarpeellista että sinä ja kumppanisikin saisitte pulmiinne tukea ja apua!
KYSYMYS: Olen perusterve 30-vuotias nainen, joka on nyt toisessa pitkässä parisuhteessaan. Aiempi 7 vuoden parisuhde kariutui noin 5 vuotta sitten, ja nykyisen kumppanin kanssa olen ollut yhdessä 3,5 vuotta. Minua askarruttaa kuitenkin se, mitä minulle tapahtuu aina parisuhteen edetessä ja tietyissä elämään liittyvissä tilanteissa.
Kun en ole parisuhteessa, minulla ei ehkä ole ahdistusta itsestä niin paljon kuin silloin kun olen parisuhteessa, ainakaan tietyissä osa-alueissa. Olen sosiaalinen ja menevä ihminen, ja en vaadi itseltäni niin paljoa kuin silloin kun olen parisuhteessa. Parisuhteessa kuitenkin mietin kovasti, olenko rakkauden arvoinen ja miksi joku minua rakastaa, sekä muutun itsekriittisemmäksi sekä mustasukkaiseksi ja vaadin huomiota ja rakkauden todistelua teoin ja sanoin puolisolta. Varmasti riesaksi asti. Minusta tuntuu epävarmalta enkä osaa arvostaa itseäni vaikka toinen sanoisikin ihania asioita minusta. Tämä johtaa siihen, etten voi olla avoimin mielin ja nauttia suhteesta vaan ahdistelen itseäni ja rankaisen: en ole sen arvoinen, olen huonompi ja en tarpeeksi hyvä millään osa-alueella. Puoliso antaa huomiota muille ihmisille ja minusta tuntuu että olen epäonnistunut ja en saa huomiota joten hän ei ilmeisesti välitä minusta. Näin minusta tuntuu useasti. Tämä on tyhmää, tiedän sen mutta tunne on niin vahva etten osaa muuttaa käytöstäni. Pelkään tämän vaikuttavan elämääni liikaa.
Olen lisäksi työssäni ja vaatimuksissani itselleni usein ankara. Liian kriittinen myös kaikelle mihin ryhdyn. Olen hiljattain alkanut miettiä, mistä epävarmuuteni johtuu ja miten pääsisin siitä eroon. Katsoin erään ohjelman, jossa eräällä naisella oli saman kuuloinen tilanne ja käytös kuin minulla. Siinä kerrottiin isäsuhteen vaikutuksesta tilanteeseen. Isäsuhde kuulosti samalta kuin omani ja tämän henkilön ongelmat samoilta kuin minun. Isäni oli lapsuudessani etäinen, eikä hän sietänyt lasten temppuilua. Mitään väkivaltaa ei juuri ollut (satunnaisesti risua ja kovistelua ja aloillaan pitämistä), vaan lähinnä henkinen paine tuntui jo pienestä asti. Ei milloinkaan tuntunut, että kelpaisin isälle - hän ei näyttänyt tunteitaan ja oli siten saavuttamattomissa. Koin varmasti senomaksi syykseni vaikka näin ei ollut välttämättä. Äitini vannotti, että isä kyllä rakastaa mutta ei osaa näyttää tunteitaan. Ei lapsena tiedä mitä se tarkoittaa, jos koettu tunne ei ole sen mukainen. Sittemmin tiedän kyllä, että isäni välittää minusta eikö ole paha ihminen ja teki varmasti parhaansa, mutta tämä ajattelumalli oli jo rakentunut; en ole tarpeeksi hyvä.
Tämä ajattelu on jossain määrin värittänyt taivaltani läpi koulujen, harrastusten ja työelämän. Olen erittäin tunneherkkä asioissa, jotka koskevat suoritustani kaikissa näissä osa-alueissa ja koen olevani epävarma vaikka osaisin jonkun asian hyvin. Henkinen kanttini ei vain ota kestääkseen. Murrun kohtalaisen helposti ja stressaan todella paljon - olen mm. lopettanut minulle rakkaiden asioiden harrastamisen itsekritiikin takia. Tämä ahdistus on kulkenut mukana parisuhteissakin, ja nyt tämä nykyinen on vahvoilla kantimilla mutta minusta tuntuu että kaikki meidän ongelmamme johtuu siitä, millainen olen. Olen niin epävarma ja haluan huomiota ja varmuutta välittämisestä että joudumme suotta usein törmäyskurssille. Haluan eroon turhasta itsekritiikistä ja vahvistaa parisuhdetta sen sijaan että teen sille itse jatkuvasti hallaa.
Mitä tehdä?
VASTAUS: Kiitos koskettavasta viestistäsi. Olet pohtinut elämääsi, ajattelu- ja tunnemaailmaasi sekä tapaasi olla parisuhteessa. Kuullostaa siltä, että kuvaamasi epävarmuus, itsekriittisyys ja vaatimustaso aiheuttavat kohtuutonta kärsimystä itsellesi ja kapeuttaa elämääsi. Mietit omaa kelpaavuuttasi ja arvoasi suhteessa muihin ihmisiin. Vastakysymykseni kuuluvat: Miksi et kelpaisi? Miksi et olisi rakkauden arvoinen? Mitä pitäisi tapahtua, että voisit katsoa itseäsi hyväksyvämmin ja lempeämmin silmin?
Pohdit omaa isäsuhdettasi ja sen vaikutusta tunteisiisi ja ajatuksiisi. En voi näiden tietojen valossa ottaa kantaa tähän, mutta yleisesti voin sanoa, että kyllä: vanhempien (liiallinen) vaativuus jättää kasvavaan lapseen omat jälkensä ja nämä näkyvät usein myös aikuiselämässä. Silloin aikuisen lapsen haasteena on löytää lempeys ja armollisuus itsestään. Se ei ole helppo tie, mutta mahdollinen. Vaikka isäsi oli etäisempi, oliko kuitenkin niin, että äitisi kykeni välittämään ehdotonta rakkautta sinua kohtaan?
Kirjoitit, että ajattelumalli "en ole riittävän hyvä"on värittänyt elämääsi niin opinnoissa, työssä kuin harrastuksissakin. Olet jopa lopettanut itsellesi rakkaita harrastuksia itsekritiikin takia. Epävarmuutesi puolisona rajoittaa mahdollisuuksiasi nauttia parisuhteesta aiheuttaen ehkä jännitettä välillenne, kun kaipaat jatkuvaa todistelua kumppanisi rakkaudesta. Minulle tulee tästä surullinen ja myötätuntoinen olo. Haluaisin lähettää sinulle sylillisen armollisuutta, toivottavasti tämä edes hieman välittyy tästä kirjeestäni.
Kirjoitat hyvin reflektoivasti ja oivaltavasti itsestäsi. Arvelen, että hyötyisit yksilöpsykoterapeuttisesta kontaktista, johon voisit ohjautua esim. työterveyshuoltosi kautta. Erityisesti mietin kohdallasi kognitiivista psykoterapiaa, jossa pureudutaan pinttyneisiin ajatusmalleihin kuten "en ole riittävän hyvä" ja pyritään purkamaan niitä. Muutos on mahdollinen!
KYSYMYS: Olen 23-vuotias nuori nainen ja elän unelmien avoliitossa. Suhteella on nyt ikää noin vuosi. Avopuolisoni on huolehtivainen, hauska ja järkevä.
Ongelmani onkin, etten millään suostu uskomaan, että kaikki on hyvin. Edellisessä suhteessani tulin petetyksi ja itsetuntoni vietiin lähes kokonaan pihtaamalla, torjumalla sekä itsestäänselvyytenä pitämisellä. Tästä syystä minun on lähes mahdoton uskoa, että tässäkään suhteessa saisin arvostusta.
Lisäksi avopuolisoni on ollut aikoikaan kihloissa ja tuli kihlattunsa jättämäksi. Olen mielessäni luonut tästä ex-kihlatusta ultimaattisen ihmisen. Pääni sisällä ex-kihlattu on kaikkea sitä, mitä minä itse olen aina halunnut olla. Olen myös varma, että avopuolisoni lähtisi juosten eksänsä luo, jos tämä vain antaisi vihreää valoa, vaikka todellisuudessa kyseinen henkilö on jo omalla tahollaan suhteessa eikä ole edes yhteyksissä avopuolisoni kanssa.
Ongelma onkin, että tiedostan ajatteluni olevan typerää ja pystyn järjellä selittämään olevani väärässä. Tunteet eivät kuitenkaan suostu seuraamaan järjen ääntä. Miten siis saada itseni taas luottamaan suhteeseen ja itseeni?
Kiitos jo etukäteen! En millään haluaisi pilata unelmieni suhdetta vain siksi, että korvieni väli ei tottele.
Tahtomattaan typerä, 23
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi. Ensimmäinen asia, joka minulla nousee mieleen, on kysymys siitä, onko sellainen ihminen, jota kerran on suhteessa kohdeltu huonosti, typerä pelätessään, että sellainen tapahtuu uudestaan? Mielestäni ei ole.
Se, mitä sinulle on edellisessä suhteessa tapahtunut, on ollut todella haavoittavaa ja horjuttanut itsetuntoasi ja perusturvallisuuttasi. Eikä asia ole korjaantunut vieläkään.
Me ihmiset olemme siitä kummallisia, ettemme elä ainoastaan nykyhetkessä, vaan mielemme on usein kiinnittynyt menneisyyteen, ja sinun tapauksessa edelliseen suhteeseesi. Ei auta, vaikka järjen tasolla, yrität selittää itsellesi, että asiat ovat nyt toisin kuin silloin. Että nykyinen kumppanisi on erilainen, kuin edellinen, monellakin tavalla. Järjellä sen tajuatkin, mutta tunteen tasolla, niin kuin itse kerrot, sinun on vaikea irrottautua vaikeista kokemuksista ja luottaa tähän hetkeen.
Ihminen ei korjaannu hetkessä. Eri ihmisillä se kestää eripituisen ajan. Vaikka mitään nopeita parannuskeinoja ei ole, on kuitenkin niin, että uudet, paremmat kokemukset auttavat meitä. Niitä voi kutsua vaikka korjaaviksi tai hoitaviksi kokemuksiksi. Se, että saat osaksesi nyt, avopuolisosi puolelta, kunnioitusta, arvostusta ja rakkautta, hoitavaa ja ”korjaa” sinua. Toivon mukaan vähitellen itsetuntosi kasvaa, alat luottaa taas uudelleen itseesi, ihmisiin ja elämään.
Mitä tulee miehesi ex-kihlattuun ja siihen uhkakuvaan, jonka olet hänestä luonut: mielestäni kirjoituksesi jo osoittaa, että olet hyvin tietoinen sen olevan oman mielikuvituksesi tuottamaa. Koska oma itsetuntosi on niin alhaalla, nostat helposti jonkun toisen itsesi yläpuolelle, ”ultimaatiksi”, niin kuin häntä kuvailet. Muista, että silloin puhuu pelkosi, ei fakta. Se kertoo tietenkin omaa tarinaansa siitä, miten hatara luottamuksesi itseesi ja kumppaniisi on. Ehkä voisin kuvata sitä niin, että haavoittunut osa sinua tarvitsee liittolaisekseen uhkaavan ex–kihlatun, horjuttaakseen nykyistä suhdetta. Toivottavasti terve, ehjä, rakastettu osa karkottaa sellaiset uhkakuvat. Todellinen uhka nykyiselle suhteelle olet kuitenkin sinä itse ja luottamuksen puutteesi.
Kirjoitat lopussa, ettet halua ”pilata suhdetta vain, koska korvien väli ei tottele”. On jo iso askel kirjoittaa ja pohtia tätä asiaa. Se tarkoittaa, että olet kuunnellut itseäsi ja yrittänyt ymmärtää. Jatka samaa tietä, itsensä kuuntelemisen ja ymmärtämisen tietä. Äläkä ole liian ankara itsellesi, anna luottamukselle aika kasvaa. Puhu kumppanillesi, hän ei ehkä tiedä, miten vaikeaa sinulla on. Yhdessä voitte opetella luottamaan ja rakastamaan.
Hei, olen 25-vuotias nainen. Olen ollut reilut kahdeksan vuotta parisuhteessa suunnilleen ikäiseni miehen kanssa ja viimeiset kolme vuotta olemme olleet naimisissa.
Kun tapasimme, olin psyykkisesti vielä aika kehittymätön. En oikein tiennyt mitä haluan ja siksi varmaan moraalistaan ja eettisistä periaatteistaan hyvinkin tiukka mieheni viehätti. Taisin todellisuudessa hakea jonkinlaista isähahmoa, tukea ja turvaa, jota minulla ei lapsuudessa ollut, isäni oli kovin poissaoleva (vaikka olikin kiltti, äidilleni en koskaan kokenut olevani yhtä tärkeä kuin veljeni, koin olevani väärää sukupuolta). Muutin (tai luulin muuttaneeni) oikeastaan kaiken itsessäni ollakseni mieheni ihannenainen. Koin hirveää syyllisyyttä kaikesta, mitä hän ei hyväksynyt ja yritin muuttua paremmaksi. Oikeasti monet asiat olivat ihan naurettavia ja turhanpäiväisiä (esim. kulmakarvoja ei saisi nyppiä tai naisten ei pitäisi olla kiinnostuneita tekniikasta ja urheilusta), mutta silloin ne olivat tosi isoja juttuja.
Kun ristiriidat oli saatu sovitettua eli käytännössä, kun minä olin muuttunut tarpeeksi, koimme alkuun molemmat olevamme tosi onnellisia yhdessä. En oikein tajunnut sitä silloin, mutta olin vain onnellinen, jos hänkin oli. Tuskin tajusin omia muita tunteitani yhtään sen paremmin silloin, nykyään kylläkin minua loukkaa se, miten hän kohteli minua.
Ajan mittaan kaikesta elämässäni tapahtuneesta aloin oireilla niin pahasti, että pääsin psykoterapiaan. Sen myötä olen pikkuhiljaa alkanut irrottautua miehestäni ja elää enemmän omaa elämääni. Olen alkanut olla taas sellainen mitä olin ennen tätä parisuhdetta, tosin lisäksi paljon tasapainoisempi ja onnellisempi.
Olen tullut siihen tulokseen, että minä ja mieheni olemme oikeastaan tosi erilaisia. Minä olen positiivinen, hän negatiivinen (omasta mielestään realistinen). Minä olen innostunut uusista asioista, hän haluaisi aina tuttua ja turvallista. Minä olen intohimoinen ja iloinen, hän ei koe intohimoa eikä ilmaise mitään tunteita kovinkaan vahvasti. Nykyään usein huomaan mieheni reagoivan minun käytökseeni ja sanomisiini suorastaan jotenkin piilevästi moittien tai paheksuen ja se tuntuu tosi pahalta. Lisäksi hän on itse kovin sovinnainen ja miettii paljon mitä muut ihmiset ajattelevat, minä en niinkään välitä siitä mikä on tapana tai muodissa. Hän on usein sanonut, pahoitellen kylläkin, että joskus häpeää minua ja esimerkiksi pukeutumistapaani ja se tuntuu myös tosi pahalta varsinkin, kun siinä ei minusta ole millään järkevällä mittarilla mitattuna mitään vikaa.
Koen muutenkin tulevani torjutuksi myös mielenkiinnon kohteideni ja seksuaalisuuteni osalta. Miestäni eivät kiinnosta samat asiat kuin minua. En itsekään ole kiinnostunut hänen harrastuksistaan mutta yritän sentään olla hengessä mukana. Lisäksi olisin itse hyvinkin aktiivinen seksuaalisesti ja omasta mielestäni monen miehen unelma, utelias ja halukas kokeilemaan monia juttuja ja olemaan muutenkin hyvin aktiivinen. Minua turhauttaa tosi paljon mieheni haluttomuus, koen että olen ruma, vaikka tiedän olevani todella hyvännäköinen. Minulla on minun ja monen muun mielestä ihannevartalo, mutta mieheni ei silti tunnu syttyvän. Hän on hirveän työkeskeinen, ollut niin kauan kuin olemme olleet yhdessä, ja hän on alkanut uupua sen takia, mikä tietysti vaikuttaa seksuaaliseen aktiivisuuteen.
Kaiken kaikkiaan minua harmittaa tosi paljon se, että olen mennyt hänen kanssaan naimisiin. Tein sen siksi, että halusin olla kaikin tavoin lähempänä häntä. Myös fyysinen läheisyys oli sitä mitä kaipasin, mieheni halusi odottaa avioliittoon ennen seksiä. Alkuaikoina koin, että hän halusi minua, mutta kun vihdoin olemme olleet naimisissa, hänen intohimonsa on vähentynyt tosi paljon.
Minulla on monin tavoin tosi hyvä mies, mutta en oikein tiedä mitä pitäisi tehdä, koska olen myös tosi onneton tässä tilanteessa, ollut jo usean vuoden ajan, enkä halua havaita vuosien päästä olevani yhä samassa tilanteessa. Useita kertoja olemme puhuneet näistä asioista, mutta mikään ei muutu. Enkä edes halua, että hänen intohimonsa ja halunsa olla kanssani on kiinni mistään puhumisesta. Jos se ei tule itsestään, ei se ole aitoa kuitenkaan. Haluaisin miehen joka olisi kaikilla elämän osa-alueilla positiivisempi ja intohimoisempi, mutta tuntuu hölmöltä ja tosi vaikealta ja peräti väärältä lopettaa hyvä parisuhde ja avioliitto sen takia. Mitä voin tehdä? Nainen, 25
Hei ja kiitos kysymyksestäsi!
Vaikuttaa siltä, että olette kasvaneet suhteessanne eri suuntiin. Tai ehkä paremminkin niin, että sinä olet tämän suhteen aikana kasvanut, kypsynyt, aikuistunut ja itsenäistynyt paljon oman terapiasi tukemana. Olet ollut suhteenne alkaessa vasta 17-vuotias, hyvin nuori ja vasta pikku hiljaa aikuistumassa. Ei siis ole ihme, että olet muuttunut melkoisesti siitä nuoresta tytöstä, joka olit. Ehkä miehesi on vanhempi.
Joka tapauksessa kuulostaa siltä, että hän on pysynyt peruspiirteiltään samanlaisena ihmisenä eikä myöskään kaipaa isompaa muutosta. Se, mikä vaikuttaa positiiviselta muutokselta sinussa: avautumisesi, itseluottamuksesi kasvu, vapautumisesi, itsesi ja seksuaalisuutesi löytyminen, tuntunee uhkaavalta hänestä. Kaipasit silloin nuorena tyttönä vahvaa isähahmoa, joka tietää, miten asioiden kuuluu olla ja miten elämää eletään. Nyt olet itse aikuinen ja riittävästi tasapainossa itsesi kanssa kysyäksesi itseltäsi, oman elämäsi parhaalta asiantuntijalta, miten juuri sinun elämääsi kuuluu elää, jotta se olisi riittävän hyvää. Tästä sinua voi onnitella! Olet kasvanut paljon.
Parisuhteessa kummallakin puolisolla pitäisi olla tilaa kasvaa ja muuttua, löytää itsestään uusia puolia. Parhaimmillaan puolisoiden välillä säilyy avoin ja läheinen suhde, jossa kummankin omaa tilaa kunnioitetaan ja vaalitaan sitä, mikä on yhteistä. Tuntuu siltä, että teidän suhteessanne keskusteleminen ei ole johtanut todelliseen ymmärtämiseen eikä muutokseen. Luulisin, että miehesikin on pettynyt. Mihinkähän kaikkeen seksuaalielämänne laimentuminen miehesi mielestä liittyy? Kaikkiaan ajattelen, että nyt pitäisi puhua kummankin tunteista ja niistä kätketyistäkin pettymyksistä ja toiveista, joita kummallakin on. Sanot, että et oikein usko, että puhuminen voisi sytyttää aitoa intohimoa, vaan intohimo on olemassa jos on. Voisiko ajatella, että asia ei ole näin yksiselitteinen. Jos päästään oikeasti puhumaan tunteista, peloista, toiveista ja pettymyksistä, sellainen avautuminen saattaa johtaa uudenlaiseen kohtaamiseen ja läheisyyteen, jossa seksuaalisuuskin voi roihahtaa uudelleen. En tietenkään voi tietää, olisiko sellainen mahdollista teidän välillänne. Jos avoin keskustelu ei tunnu kahden kesken aukeavan, hakeutukaa pariterapiaan.
Ilmeisesti teillä ei ole lapsia. Jos kävisi niin, että tienne lähtevät eri suuntiin, sellainen ratkaisu ei koskaan ole helppo, mutta toki helpompi kahden aikuisen välillä kuin lapsiperheessä. Tämä taitaa olla se kohta, jossa koko parisuhteen perusta kannattaa miettiä kunnolla. Sanot, että tuntuisi hullulta lopettaa hyvä parisuhde ja avioliitto. Onko tämä sellainen? Jotkut ottavat aikalisän ja muuttavat tilapäisesti erilleen selvitelläkseen tunteitaan. En tiedä, voisiko tällainen auttaa teitä.
Hyvää tulevaisuutta teille molemmille! Päivi, perheneuvoja
Minulla on sellainen ongelma, että psykiatrini mukaan vain kuvittelen olevani liian ujo. Että oikeasti minulla on niin heikko itsetunto, että en uskalla tehdä mitään, jos nainen lähestyy minua baarissa tavalla tai toisella. Näin ollen jää sitten aina se tieto saamatta, että oliko nainen minusta kiinnostunut ja missä mielessä.
Itse en uskalla lähestyä naisia missään muodossa. Mies, 34
Hei!
Kiitos kirjeestäsi!
Huomasitko, teit juuri itse aloitteen ja lähestyit meitä täällä? Uskalsit kirjoittaa omasta asiastasi. Lähestymistä tämäkin näin kirjallisessa muodossa.
Lyhyestä kirjeestäsi käy ilmi yksi tärkeä asia: naiset lähestyvät sinua, tavalla tai toisella. Se on jo kiinnostuksen merkki. Siinä nainen on ottanut ensimmäisen askeleen. Jotta kontakti jatkuisi, sinun tehtäväsi on vastata siihen jotenkin. Ihmisten välinen kommunikointi perustuu vastavuoroisuuteen. Siksi on olennaisen tärkeää, että reagoit naisen lähestymiseen. Tekemällä niin kutsut häntä jatkamaan kontaktia kanssasi. Jos katsot pois, se tulkitaan torjunnaksi.
Älä suotta aseta itsellesi liian suuria paineita. Katse ja hymy riittää aluksi. Ei sinun tarvitse olla stand-up-koomikko, joka löytää oikeat sanat sekunnissa. "Hei" voi riittää ihan hyvin. Siinä pallo siirtyy taas naiselle ja jos hän haluaa, hän jatkaa jutustelua jotenkin. Sinun tehtäväsi on vain reagoimalla jotenkin viestittää, että kiinnostunut olemaan jutussa mukana. Ajattele vaikka sulkapallopeliä kesäisellä pihamaalla. Siinä pallotellaan leppoisasti ja peli jatkuu niin kauan kunnes toinen palauttaa pallon. Sama juttu tässä.
Ujoudessa ei ole mitään pahaa. Usein ujoa ihmistä pidetään jopa miellyttävämpänä kuin suuriäänistä ja tilaa vievää. Jos et keksi mitä sanoa tai tehdä, sano se.
Toivon sinulle rohkeutta katsoa naisia suoraan silmiin ja uskon, että sitä kautta voit löytää juuri sen sinulle sopivan, ihanan naisen.
