krukendahl

29.8.2014 10:28

"Sanonta kuuluu, että mikään ei muutu ellei mikään muutu."

Niinpä. Joskus täytyy ottaa se riski ja olla se rohkeampi osapuoli, joka nostaa ongelman esille ja aloittaa sen käsittelyn. Joskus toinen osapuoli voi heittäytyä jopa teiniksi, kakaraksi, aloittaa mykkäkoulun tai syyllistämisen, kun ei halua luopua omista mukavuuksistaan tai antaa parisuhteelle/toiselle aikaa ja huomiota. Sitten voi olla paras lopettaa moinen äiti.poika -suhde ja etsiä aikuinen mies.

Darun

29.8.2014 12:46

Jos miehellä kymmenen vuoden aikana kertynyt oma sosiaalinen verkosto tietokonepelin myötä, irtaantuminen siitä tuntuu lähes yhtä pahalta kuin eroaminen parisuhteesta. Se on mielestäni hyvin normaalia että 25 vuotias pelaa tietokonepelejä koska myös vanhemmatkin ihmiset tekee niin.

Itse tässä lähinnä ihmettelen sitä, että millaisissa kuvioissa tämä kyseinen pari on tavannut toisensa, jos kerran mies viettää kaiken vapaa-aikansa tietokonepelin äärellä. Toiseksi olen myös törmännyt tuohon samaan kuvioon, että nainen yrittää muuttaa miestä haluamakseen ihanteeksi. Itse sanoisin tähän kuitenkin sen, että jos et ole tyytyväinen toiseen ihmiseen sellaisenaan kuin hän on mitään muuttamatta, et ehkä ole hänen "arvoinen".

Miettisin enemmän sellaisia asioita kuin, mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja millä oikeasti on merkitystä. Tämä tapaus osoittaa ainakin yhden asian, asetetaan asioilla sellaiset odotukset mitä omassa mielessä on, ja kun nämä odotukset eivät toteudu, petytään.

Oma neuvoni on kaikille ihmisille se, että älä odota miltään mitään, ja elämäsi on täynnä positiivisia yllätyksiä. Toinen neuvo on, jokaisella ihmisellä on mahdollisuus muutoksen joka hetki, ja joka sekunti, nyt, nyt, nyt, nyt, nyt, nyt, nyt, nyt, tartu hetkeen.

LtotheH

29.8.2014 13:17

Mikä jää myös puuttumaan, on tieto mitä nainen itse tekee kotona täyttääkseen vapaa-ajan? Mitä asioita hän sitten toivoisi tehtävän ajalla, jonka mies käyttää pelaamiseen. Voisiko hän selkeästi tarjota esimerkkejä mukavista yhteisistä hetkistä, kuten vaikka pitsan tekeminen yhdessä ja elokuva, kävelylenkkejä tai kaksinpelattavia korttipelejä yms. Jos miehen käyttämästä ajasta peleihin saisi edes puolet vaihdettua kaksin tekemiseen, auttaisiko se? Keksi tekemistä ja artikuloi selkeästi halu tehdä yhdessä näitä asioita, eri asia sitten jos toista ei kiinnosta lainkaan yhteinen aika. Lopun ajan kannattaa sijoittaa omaan aikaan ja tekemiseen.

Puumatar

29.8.2014 15:05

What Darun said [tietokonepelien tärkeydestä ja turhasta yrittämisestä muuttaa toinen], plus että:

"Mies on sanonut että ne tuovat jännitystä ja onnistumisen tunteita muuten tylsään elämään."

Kannattaisikohan miettiä, miten siitä parisuhteesta saisi (miehen mielestä) vähemmän tylsän? Olen itsekin seurustellut "nörttien" kanssa, joille pelaaminen on tärkeä osa sekä omaa identiteettiä että sosiaalista kanssakäymistä. Mutta jos keksii (molempien mielestä) tarpeeksi mielekästä muuta tekemistä, niin kyllä se kone ja ne luurit jää yllättävän nopeasti kakkoseksi. ;)

Sen sijaan että nalkuttaisit (kyllä, siltä tuo kuulostaa jo ihan näin naisenkin korviin) pelaamisesta, yritä kivalla rinnakkaistoiminnolla saada mies innostumaan muustakin. Meillä esim. seksi toimi yllättävän hyvin ;D

licence27

29.8.2014 22:08

Lyhyt neuvo: opettele se peli ja peittoa miehesi tarpeeksi monta kertaa. Jos ei onnistu niin muutto jonnekin missä tietokone ei vaivaa on vääjääämättä edessä.

Gamergirl

30.8.2014 08:10

Nyt on pakko kummastella perheneuvojan vastausta. Mielestäni tuo ei kuulosta peliriippuvuudelta, annoit vastauksellasi naiselle aseen nostaa vaatimukset uudelle tasolle. Vai että A-klinikalle...

Joku tuossa jo mainitsikin, että pelaaminen on nykyään yksi intohimoinen harrastus, jonka ympärille jotkut rakentavat identiteettinsä hyvin vahvasti. Pelaaminen on sosiaalista, antaa saavutuksen tunteita, adrenaliinipiikkejä ja yhteenkuuluvuuden tunteen. Tietenkin sitä voi pohtia maailman tappiin, onko tämä harrastus pidemmän päälle kuinka hedelmällinen, mutta sitä voinee pohtia monen muunkin harrastuksen kohdalla.

Nainen kuvaa, että mies myös katsoo sarjoja ja lukee sekä tapaa kavereitaan. Mielestäni mies ei kuulosta tippaakaan peliaddiktilta, vaan nimenomaan harrastajalta, joka ei ole löytänyt ainakaan vielä parisuhteesta tapoja viettää aikaa nautinnollisesti.

Siinäkin voi tehdä jo paljon, että osoittaa kiinnostusta toisen harrastuksia kohtaan. Voin antaa sellaisen rohkaisevan esimerkin, että mieheni aikoinaan pelasi tätä monessa paikassa kirottua WoWia tuntikausia putkeen. Tiesin, että se oli ollut hänelle tärkeä juttu jo ennen tapaamistamme, joten en kokenut että minulla on oikeus asiaa lähteä nalkuttamalla tai muutenkaan muuttamaan. Ei tullut yllätyksenä, että muutettuamme yhteen hän edelleen pelasi melko runsaasti.

Ratkaisuni oli se, että hankin oman pelin konsolille ja vietimme kivoja iltoja molemmat pelaten, välillä rupateltiin ja jaettiin kokemuksia peleistä, taukoja otettiin ja oltiin lähekkäin. Hyväksyin mieheni harrastuksineen päivineen, vaikka välillä olisi tehnyt mieli asiasta huomauttaa. Edelleen pidin mielessä, että en ole hänen äitinsä ja minä voin elää ihan omaa elämääni, toisen harrastuksiin puuttumatta. Niinpä melko nopeastikin mies huomasi, että minä puuhailin kaikkea kivaa, menin ja tein myös ilman häntä. En painostanut häntä mihinkään, hän vain itsekseen oivalsi että hän jumiutuu koneen ääreen, vaikka on niin paljon muuta kivaa mitä voisimme tehdä. Pelaamisen lisäksi.

Nykyään pelaamme joskus yhdessä, joskus hän itsekseen, mutta erittäin harvoin ehkä pari tuntia viikossa. Kunnioitamme toisiamme sellaisina kuin olemme, ei ole kenenkään tehtävä muuttaa toista ihmistä. Miksi mies tulisikaan pelimaailmastaan pois, jos ulkopuolella on kohtuuttomia vaatimuksia ja jatkuvaa tyytymättömyyttä.

Entinen peliaddikti

30.8.2014 13:52

Voin helposti arvata tämän nimeltämainitsemattoman pelin.
Oma herääminen 5v sitten tästä samanlaisesta pelikierteestä ratkesi liian myöhään.
"Ovi kävi ja huomasin asuvani yksin, ja huomaan olevani ilman elämänikumppania"
Se pisti vähän ajattelemaan, ja muutin elämäntyyliä.

shiwan8

30.8.2014 15:38

Ihan se ja sama mikä harrastus on kyseessä, jos siihen suhtautuu tarpeeksi intohimoisesti niin siihen palaa suunnilleen kaikki vapaa-aika. Nytkään ongelma ei todellisuudessa ole se, että mies pelaa. Ongelma on se, että nainen ei pelaa ainakaan samaa peliä. Yhteinen intohimon kohde puuttuu.

Pelit eivät sellaisenaan koukuta juuri ketään. Silti suurin osa massiivimoninpelien käyttäjistä kuluttaa niihin paljon aikaa. Tämä johtuu juurikin niistä sosiaalisista ympyröistä mitkä niihin liittyvät. Massiivimoninpelien kanssa paljon aikaa kuluttavan leimaaminen peliriippuvaiseksi, ennen kuin tietää kuluisiko se aika peleihin ilman niihin liittyviä sosiaalisia suhteita, on kaikella kunnioituksella suunnattoman vastuutonta. Voin myöntää ihan suoraan, että itsekin olen nuorempana pelannut enemmän kuin olisi ollut viisasta, mutta kun lakkasin pelaamasta "mörppejä" (kaveripiirini lopettaessa niiden pelaamisen) niin käytännössä lakkasin pelaamasta ylipäätään ja sosialisointi samojen kavereiden kanssa tapahtui muissa merkeissä. Nyt tulee pelattua ehkä se kerran kahteen kuukauteen jonkun kanssa jotain konsolipeliä, mutta itsekseni en oikeastaan pelaa mitään.
Veikkaan, että tässä nimenomaisessa tapauksessa kyse on samasta asiasta.

Muutenkin, kuinkakohan montaa ihmetyttää oikeasti jos mies pelaa kavereidensa kanssa mielummin kuin istuu sohvalla katsomassa romanttisia komedioita illasta toiseen?

tunnusta_tosiasiat

31.8.2014 10:56

Eihän sillä ole väliä, onko se normaalia vai ei. Väliä on, kauanko on valmis sietämään sellaista parisuhteessaan. Jos aikoo sietää, on parasta alkaa keksiä itselleen parempaa tekemistä pelaamisen ajaksi mitä pikimmin ja lakata murehtimasta siitä. Jos ei aio sietää, on viisainta ilmoittaa se ja ilmoittaa määräaika, milloin lähtee, jollei meno siihen mennessä muutu. Jälkimmäisessä tapauksessa on tietty itse sitten aktiivisesti ehdoteltava molemmille(!!!) mieleistä yhteistä tekemistä ja kuunneltava vastapuolen ehdotuksia. Ja jollei se auta, kamat laatikkoon määräpäivänä ja uutta elämää etsimään. Puolessa välissä roikkumisesta ja marisemisesta ei seuraa muuta kuin että itse katkeroituu ja sitä nyt ei mikään suhde kestä.

jeppuli

1.9.2014 08:03

jos ei ukkoo nappaa mun seura vaan valkkaa pelit, lähen tekemään jotain muuta. jos tilanne on aina ja iänkaikkisesti sama, etsin jotain muuta. ja olen myös tehnyt niin. ei oo mun homma muuttaa toista.

Nanner

10.9.2016 15:28

Mä yllätyn kuinka vähättelevästi pelaamiseen suhtaudutaan ongelmana tai sellaisena asiana, johon muka ei koukutu. Itse olen siis tyttö, en todellakaan mikään gamergirl, mutta jos aloittaisin pelaamisen, koukuttuisin todella pahasti. Tiedän tämän omasta kokemuksesta, koska eksäni johdatti mut pelaa rpg-pelejä. (Tiedän kuinka säälittävältä tämä kuulostaa jo nyt, mutta odottapaaka mitä on vielä tulossa! :))

Mulle pelit ei olleet siis sosiaalista tekemistä, en millään suostunut alkaa pelaa mitään ryhmäpelejä (johtuen taitojen puutteesta, kun en ollut ikinä pelannut), mut roolipelejä kuvitteellisessa ympäristössä jaksoin takoa viikkotolkulla tekemättä mitään järkevää, kuin käydä osa-aikatöissä, joihin en ollut tyytyväinen. Tämä koukuttuminen oli myös eksälleni yllätys, joka katsoo sarjoja paljon ja pelaa päivittäin. Hänelle pelaaminen ja tv-sarjat olivat viihdettä, niiden parissa aikaa saattoi mennä muutamankin tunti päivässä, mutta ei joka päivä.

Mulle pelit ja sarjat alkoi korvata sitä oikeeta elämää, joka tuntui just tylsältä ja sellaiselta mihin en voinut itse vaikuttaa: tein osa-aikaista paskaduunia ja opiskelut takkusi pahasti. Ei siten, etten olisi pärjännyt niissä, en vain ymmärtänyt kunnolla niiden hyötyä ja merkitystä mun elämälle. En todella tiedä miks, koska nehän on yks tärkeimmistä asioista, jotka vaikuttaa. Mut isoin syy pelaamiseen ja oman elämän välttelyyn oli se, että opintojen suorittaminen ja oman elämän muuttaminen ja oman suunnan pohtiminen olisivat vaatineet vaivaa, jota en yksinkertaisesti vain ollut valmis näkemään. En tuolloin tajunnut, että mun olisi vain pitänyt ottaa itseäni tuolloin niskasta kiinni ja alkamaan tekemään asioille jotain, vaikka ne tuntuisi kuinka ylitsepääsemättömiltä ja vaikeilta. Koska asiat eivät tapahdu itsestään, ne vaativat todella paljon vaivaa, aikaa ja valmistautumista. Multa oli mennyt tuo asia ohi, ajattelin naiivisti, et joko mulla ei ole kykyä vaikuttaa asioihin tai et odottamalla ja ajan kuluessa tapahtuisi jotain hyvää. No surprise, ei tapahtunut, tulin vain vanhemmaksi.

No, sit tuli se muutos, kun poikaystäväni (siis gamerboy :D) kyllästyi katsomaan mua. Hän erosi ja alkoi saman tien seurustella toisen tytön kanssa. Mä muutin omilleni, en olis halunnut erota, mutta en sitä surrut, enkä sure vieläkään. Siitä ei olis sit kuitenkaan tullu enää mitään, molemmin puolista kunnioitusta ei ollut enää nimeksikään, mut se on siis jo oma tarinansa.

Mä ajauduin 2 vuotta paskempaa jamaan. Nyt ei oikeen kiinnostanut mikään. Ainiin siis se pitää sanoa, et kavereita mul on aina ollut, et en ole siinä mielessä syrjäytynyt. Että heitä on ollut kiva nähdä, mut mitään niin sanottuu "järkevää" en osannut tehdä. Siis no elämän hallinta, suunta ja mielenkiinto omiin asioihin puuttui kokonaan. Paskaduunis kävin edelleen, että elätin kyllä itseni, mutta pyörin semmosessa sotkussa. Täytin ja turrutin mun elämää epäolennaisilla asioilla: sarjoilla, peleillä, alkoholilla, miehillä, bileillä ja no koitin mietoja huumeitakin välissä, eksäni johdattelemana taaskin. Mutta ne ei kumma kyllä olleet mun juttu, vitutti lähinnä se pieni hype niiden ympärillä ja et "kuin niiden avulla pystyy ajattelemaan niin paljon syvällisemmin", kun on aineissa.

Mut sit asiat muuttui, kun tapasin yhden pojan. Se oli mun mielestä ihan todella mahtava ihminen. En todellakaan halunnut kusta meiän juttua. Olin ollut jo kaiken lisäks monta vuotta pettynyt itseeni ja tuottanut pettymystä myös läheisille. Halusin kerrankin, et voisin olla ylpee itsestäni ja et joku olisi musta ylpeä. Aloin opettelee asioita ihan alusta. Kodin ylläpitoo, ruoan laittoo, normaaleita nukkuma-aikoja ja ittestä huolehtimista. Ekana vuonna meiä seurustelua en saanu opintoja tehtyy. Mut aloin myös tajuta et se johtu mun osa-aika paskavuorotyöstä, jos odotettiin älytöntä joustavuutta ja syyllistettiin, jos oli esim sellaisia asioita, kuin opinnot, joiden takia ei olis päässyt töihin. Mun elämä säännöllistyi, juominen jäi. Samaan aikaan tajusin, et mun yövalvominem ei johtunutkaan mun juomisesta tai netflix-maratoneista (koukutus siis sarjoihinkin myös). Se johtui mun vuorotyöstä! Vapaapäivinä nukahdin jopa kahdelta yöllä (vau!). Töiden jälkeen saatoin olla kuitenkin vielä 7-8 aikaan aamulla hereillä, koska mun stressitasot oli niin korkeat. Aloin ymmärtää, et mun elämä ei ollutkaan kural pelkästään mun huonoudesta johtuvista syistä: yökukkuminen ei sittenkään vain johtunut siitä, että olen mahdoton! Mun elimistö olikin vaan niin herkkä, et mulle ei vain sovi tommonen duuni!

Iso vaihde lähti pyörii viime kesänä. Erosin vihdoin paskaduunistani. Mul oli kertynyt säästöi sen verran, et pystyin elättää itteni opintotuella. Tärkeätä oli myös se, että poikaystäväni muutti mulle: asumiskustannukset puolittui, mikä mahdollisti keskittymisen pelkästään opiskeluun. Yhtäkkii elämä tasottui kertaheitolla, en ollut väsynyt ja saamaton, koska pystyin nukkumaan kunnon yöunia. Sain kuukaudessa alemman korkeekoulututkinnon opinnäytteen valmiiksi ja tahkosin syksyssä 40 opintopistettä maisterivaiheen opintoja kiitettävin arvosanoin (yllätyittekö, kyllä olen yliopistossa!)

Olin tosi fokusoitunut, en nähnyt kavereita, kun ehkä kerran kuukaudessa. Tein keväällä ilmaisia lyhyitä harjoitteluita opintopisteitä vastaan, huhtikuussa aloitin osa-aika työt assarina (rahat olivatkin jo loppu), pähkin kesällä oman alani paikallisessa harjoittelussa, samaan aikaan kun tein osa-aika töitä siinä toisessa firmassa. Silloin meni hieman liian lujaa. Viime vuosi kokonaisuudessaan oli vaikea ja tää kesä varsinkin, koska en ollut tehnyt pitkään aikaan mitään kivaa ja pää alkoi hajoilla...

Mut.. Nyt kun miettii, kuinka iso muutos on tullut vuodessa... Viime syksynä en ollut edes Kandi ja nyt mul on alan työkokemusta muutamasta paikasta, opinnot loppusuoralla ja gradu vain puuttuu! Oon ihan mielettömän ylpeä itsestäni. Itseasiassa hain vielä puolen vuoden lisäkoulutukseen, siitä huolimatta et olin monta vuotta antanut elämäni valua tyhjiin mielikuvitusmaailmoissa. Mä haluun vielä saada lisäkokemusta ja koulutusta ja varmistella tulevaa työpaikkaa, koska olen tajunnut, että oikotietä ei vain ole ja mitään ei kannata jättää ajan ja tuurin varaan, että ehkä sitö jotain hyvää tapahtuu, vaikka ei mitään itse tee. Elämä on niitä valintoja: opiskelenko ja teenkö töitä huomenna vai pelaanko jotain saatanan tyhmää peliä? :D ehkä hieman Provo mut..

Mut tää ei olis ollu mahdollista ilman mun poikaystävää, joka aina uskoi muhun ja ei antanut mun kutsua itseäni luuseriks, vaikka sellainen olinkin. Mut niin, se mua huolestuttaa, kun ite on kokenut ton.. Niin tosiaan poikaystäväni on samassa tilanteessa kuin minä, pari vuotta sitten: hän pelaa koko ajan, eikä omasta elämästä vastuun ottaminen kiinnosta. Opinnot oli 3 vuoden ajan opinnäytettä vailla kesken. Viime vuoden hän teki lyhennettyä työviikkoa (2 pv/viikko) mut opinnäytetyö jäi kesken silti. Päivät kului pelaten jotain korttipeliä... Ja pari viikkoa sitten hän ilmoitti, et joo et aloittaa kokopäiväisenä= jättää opinnot kesken. Pelaamisen takia. :( tiiän et joidenkin mielestä on väärin sanoo noin, mut no uskon et, niillä on iso vaikutus. Ei kaikki pelaaminen ole väärin, mut kyllä se pelaaminen on iso ongelma. Tunnen oikeastaan monia, jotka pelaa joka päivä, eivät käy edes töissä, opinnoista puhumattakaan. Joten toi on todellinen ongelma ja sen lakaisu maton alle ei auta ketään. Ei ole todellakaan kenellekään hyväksi elää sellaisessa kuilussa missä itse elin.