KYSYMYS: Olen 24-vuotias nainen ja seurustellut avopuolisoni kanssa nyt 6 vuotta. Puolitoista vuotta sitten hän jäi kiinni yhden illan suhteesta. Saman vuoden lopulla sairas isäni kuoli, tuli hautajaiset, paperityöt, kävin koulussa ja toteutin laajaa ja vaativaa projektia. Puolen vuoden ajan elämä oli pelkkää selviytymistä; koulusta kotiin, sänkyyn turvaan ja jotakin sarjaa eetteriin, jotta saisi ajatukset muualle. Aamulla ylösnoustessa ensimmäinen ajatus oli elämän lopettaminen siihen paikkaan. Minulla on taustalla ennestään masennusta ja viiltelyä.

[i]Varjo, 24

VASTAUS:[/i] Hyvä ystävä, kirjeestäsi välittyi hyvin tämänhetkinen yksinäisyytesi, turvattomuutesi ja epätietoisuutesi siitä miten lähteä ratkaisemaan kertomiasi asioita. Olet jo aloittanut matkan kirjoittamalla niitä kirjeeseesi.

Kirjoittaminen on usein hyvä tapa alkaa jäsentämään elämäänsä.

Kerrot, että puolitoista vuotta sitten sait tietää avopuolisosi yhden illan suhteesta. Asian käsitteleminen jäi kesken. Sen jälkeen isäsi kuoli ja jouduit selviytymään voimiesi äärirajoilla. Tuolloin ajatuksissasi oli jopa elämäsi lopettaminen. Nyt, kun noista tapahtumista on kulunut jonkin verran aikaa, olet alkanut tarkastelemaan tapahtuneita. Luen kirjeestäsi myös, että tämä tapahtuneiden ja sen miettiminen mitä oikein haluaa ja tarvitsee, liittyy myös siihen, että suuntaat katseesi tulevaisuuteen, siihen, millaista elämää sinä haluaisit elää ja kenen kanssa.

On erittäin tärkeä kysymys pohtia sitä, että onko nykyisessä parisuhteessasi sellaiset perusteet, joiden varaan voisit rakentaa tulevaisuuttasi, perustaa perheen, saada lapsia. Monet ihmiset alkavat tarkastella parisuhdettaan tarkemmin kun nämä teemat alkavat tulla ajankohtaisemmiksi. Tällöin myös yleensä nousee tärkeäksi kriteeriksi turvallisuus. Kerrot kirjeessäsi myös, että olette olleet yhdessä 6 vuotta. Olet siis ollut vasta 18-vuotias yhteen mennessänne. Kerrot myös että avopuolisosi on ensimmäinen suhteesi.

Voisiko olla niin, että tapahtuneet asiat ovat sysänneet sinussa liikkeelle laajemminkin jonkinlaisen itsenäistymisprosessin. Vaikka tällaiset prosessit aiheuttavatkin usein hämmennystä ja jopa kaaosta ihmisen mieleen niin ne ovat kuitenkin usein tärkeitä vaiheita ihmisen elämässä. Niissä ihminen ikään kuin uudelleen kalibroi itsensä seuraaviin elämänvaiheisiin. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna epätietoisuus ja kaaos eivät välttämättä ole huonoja asioita.

Mutta yksinäisyys taas on huono asia. Se lisää usein kelpaamattomuuden tunteita ja vaikuttaa kielteisesti minäkuvaamme. Yksinäisyyden tunne aktivoi aivoissamme samoja kohtia kuin fyysinen kipu. Yksinäisyys tekee meidät huonolla tavalla riippuvaisiksi ja altistaa meitä sille, että emme pysty pitämään hyvällä tavalla kiinni omista rajoistamme. On tärkeää, että ympärillämme on muita ihmisiä ja että elämämme ei ole vain yhden ihmisen varassa. Se on hyväksi sekä ihmiselle itselleen että parisuhteelle. Jos meillä ei ole kumppanimme lisäksi muita ihmissuhteita on vaara, että parisuhteesta tulee liian tiivis. Tämä saattaa joskus altistaa myös uskottomuudelle. Uskottomuuden avulla yritetään tuoda ilmaa suhteeseen. Ilmaahan siinä tulee mutta valitettavasti ei kovin hyvänlaatuista. Ihmiset ympärillämme auttavat meitä myös peilaamaan itseämme eri kulmista. Yhden ihmissuhteen kautta näemme helposti liian yksipuolisen kuvan itsestämme, puhumattakaan siitä, että olemme ihan yksin.

Kerrot, että et saa haluamaasi keskusteluyhteyttä mieheesi. Koet, että pettämiseen liittyvät asiat ovat yhä epäselviä ja niihin liittyy mahdollisesti vielä valehtelua. Tästä näkökulmasta on hyvin ymmärrettävää, että et pysty jättämään asiaa taakse, unohtamaan. Käsittelemättömät pettymykset jäävät helposti vaikuttamaan parisuhteen taustalle ja saattavat myös aktivoitua myöhemmissä elämäntilanteissa uudelleen. Mikäli päädytte jatkamaan yhdessä, on tärkeää, että kyseiseen vaiheeseen liittyvät asiat tulevat jollain tapaa yhdessä puhutuiksi.

Jäin kovasti miettimään kirjeesi lopussa esittämiäsi hyviä kysymyksiä. Kannattaako kaivaa mennyttä pettämistä esille? Olisiko parempi sanoa, että erotaan? Miten voin avata itseäni uusille ihmisille ja mahdollisesti uudelle rakkaudelle? Mistä löydän tukea kun tunnen olevani niin yksin?

Suosittelen sinulle lämpimästi, että lähdet hakemaan itsellesi ulkopuolista tukea. Esimerkiksi kirkon perheneuvonta voisi olla tällainen paikka. Ikäsi puolesta saatat päästä myös johonkin nuorille suunnattuun hoitotahoon, erityisesti jos olet opiskelija. Etsi netistä paikkakuntasi tukea tarjoavia palveluja. Kerrot, että taustaasi liittyy myös masennusta ja viiltelyä. Ovatko tähän liittyvät asiat jääneet myös käsittelemättä?

Avun etsiminen saattaa aluksi olla vaivalloista, mutta kun oikea paikka löytyy, sieltä sinun on mahdollista saada tukea jonka avulla löydät itse omia vastauksia noihin esittämiisi kysymyksiin. Sinä osaat kuvata ja eritellä asioita hyvin joten sen perusteella voisin ennustaa, että sinulla on hyvät mahdollisuudet löytää kadottamaasi uskoa itseesi, tulevaisuuteen ja rakkauteen.

Toivotan Sinulle voimia ja hyvää kesää!

Perheneuvoja Helena