KYSYMYS: Olemme uusperhe, minulla on 16-vuotias poika, mieheni kanssa meillä on kaksi poikaa, toinen on 3-vuotias ja toinen täyttää pian 5 vuotta. Olemme 33- ja 34-vuotiaita.
Olen tullut teininä äidiksi, olen ollut myös aiemmin avioliitossa. Mieheni kanssa tapasimme vuonna 2010 ja melko pian tulin (kuitenkin suunnitellusti) raskaaksi. Seitsemään vuoteen on mahtunut kaksi lasta, avioliitto ja yhteinen asunto.
Mieheni tulee uusperheestä. Hänen äidillään oli ennestään kaksi lasta, tyttö ja poika, tapasi appeni naimisissa ollessaan. Muutti suoraan avioliitosta uuden miehen luokse tyttö mukanaan. Poika jäi isälleen.
Myöhemmin appivanhemmat saivat mieheni. Hediän perhe-elämänsä on ollut osin hankalaa, alkoholia on käytetty runsaasti ja on ollut graavia perheväkivaltaa. Mutta edelleen ovat yhdessä. Mieheni siskon elämä on ollut raskasta tuossa kodissa, hänen isäpuolensa ei ole koskaan häntä oikein hyväksynyt. On ollut kaikenlaista hankaluutta heidän välillä, ja tietysti asiaan on vaikuttanut myös että on joutunut katsomaan kun isäpuoli lyö äitiä.
Miehelläni on siskonsa kanssa läheiset ja lämpimät välit, vaikka heillä onkin ikäeroa 10v. Veljeensä hänellä on hyvin etäiset välit.
Minä olen kasvanut ydinperheessä. Minulla on kohta eläkeikäiset vanhemmat. Meitä on kolme lasta, kaksi poikaa ja minä nuorimmainen tyttö. Vanhemmillani on todella läheiset välit poikaani, joka on viettänyt heidän kanssaan paljon aikaa. Asumme 750km:n päässä vanhemmistani, joten heitä tapaamme harveemmin.
Meillä elämä on lähtenyt ensin hyvin käyntiin. Pikkuhiljaa on kuitenkin tullut hankaluuksia, niin varmaan kaikissa parisuhteissa. Ensin mieheni alkoi aina kertomaan, mitä vikaa on perheessäni ja ystävissäni. Alkuun ajattelin, että eihän kaikista voi pitää. Mutta lopulta tajusin, että eihän kyse voi olla läheisteni vioista, vaan mies löytää niitä vikoja ihan kenestä vain. Esim. vanhemmillani on todella laaja ystäväpiiri, ovat sosiaalisia ja tulevat toimeen kaikkien kanssa. Minne menevätkin, aina ystävystyvät uusiin ihmisiin. Sama koskee veljiäni, heilläkin on paljon ystäviä ja verkostoja. Jos he olisivat niin hankalia ja huonoja ihmisiä kuin mieheni usein antaa ymmärtää, niin tuskin muutkaan ihmiset heistä pitäisivät?
Ystäviäni ja sukuani tapaan paljon itsekseni. Toinen veljeni asuu 90km:n päässä ja hänen perheensä kanssa olen paljon tekemisissä, mieheni on harvoin mukana. Pyrin järjestämään niin että mies on töissä tai jossain muualla. Hän ei voi sietää veljeni perheen "lepsua kasvatusta" eikä heidän lapsiaan.
Olen hyväksynyt sen, että näin tämä nyt vain menee. Minulla on kaksi elämää, on tämä kotielämä, sitten on se toinen elämä missä on perhe, ystävät ja suku. Näitä ei voi yhdistää kuin pakon edessä. Mies on suurinpiirtein kohtelias ja ystävällinen kyllä kaikille, mutta kyllä hänestä aistii tyytymättömyyttä kun joutuu olemaan tekemisissä läheisteni kanssa.
Poikani kanssa tulivat ensin hyvin toimeen, mutta se on muuttunut tässä vuosian varrella aina vain pahemmaksi. Poika on jatkuvasti vääränlainen, tekee vääriä asioita, ei tee oikeita asioita. Mies rähjää ihan jatkuvasti, ja meillä on aivan loputon määrä sääntöjä jotka pitää muistaa, ja kun ne on oppinut muistamaan, niin sitten tulee uusia. Ihan pikkujuttuja, mutta pitkällä juoksulla... kengät kenkäpukkiin, ikkuna auki (vai oliko se kiinni), lämmin ruoka syödään, illalla saa ottaa vain kaksi siivua leipää, vain yksi kinkkusiivu leivän päälle. Poika on alkanut vetäytymään enemmän ja enemmän omiin oloihinsa. Enkä ihmettele.
Miestä ärsyttää myös pojan pukeutuminen. Rähjää aina vaatteista, yksi uusi pusero ostettiin pojalle. Siitä mies on huutanut puseron ostamisesta alkaen, että poika käyttää sitä vain yhden päivän ja laittaa heti pyykkiin, kun taas yhtä hupparia pitää "ihan jatkuvasti" 2kk putkeen. Eikä käytä farkkuja vaan collareita, eli farkut ostettiin ihan turhaan. Enää ei saa ostaa mitään vaatteita. Mies oli heittänyt pojalle ostetun puseron roskiin, kertoi tästä minulle pari päivää sitten. "Ei sillä mitään tee kun sitä käytetään vaan pakon edestä se yksi päivä. Käyttäköön sitä samaa paitaa." Tänään aamulla poika kysyi onko sitä oranssia puseroa näkynyt, kun ei hän ole sitä löytänyt. Mies kertoi heittäneensä sen roskiin.
Minua loukkaa se, että hän ajattelee voivansa mielivaltaisesti heittää toisen omaisuutta roskiin. Sitä vähää mitä pojalla on. Rahaa pojalle ei saisi antaa koskaan, eihän tämä sitä ansaitse. Vaatteita ei saa ostaa, koska ne mitä poika haluaa on niin rumia ja sitten käyttää niitä samoja vaan. Uusilla ei tee mitään.
Alan miettiä tässä, että sekoan kohta tähän ahdistukseen. Onko tässä tilanteessa enää mitään tehtävissä?! Meidän elämä on aika ahdistavaa, ja itse olen tottunut lapsuudessa ja myöhemminkin viettämään sosiaalisesti aktiivista elämää. Nyt meidän elämä on kutistunut tähän perheen sisälle, anoppia ja miehen siskoa kyllä tavataan. Miehen vanhemmat ovat hyviä isovanhempia lapsille ja hoitavat kyllä aina kun pyydetään. En tiedä saisinko miestä ikinä pariterapiaan, ja ymmärtäisikö hän koskaan minun kantaani asioihin. Hänellä on niin vanhvat omat näkemykset, ja minun on aivan turha alkaa puolustelemaan ketään, koska mies heittää kyllä aina takaisin vielä vahvemmin sen mikä on pielessä.
Etenkin juotuaan mies alkaa aina nälvimään perhettäni ja lopulta minuakin. Olen liikaa kännykällä, en ole tarpeeksi tiukka, en muista huolehtia asioista. Olen sitä pohtinut, että vaikka kuinka yrittäisin paremmaksi tulla, niin löytyykö sitten aina vain uusia aiheita?
Ja etenkin minusta tuntuu, että tämä meidän elämä on jotenkin ihan toisintoa miehen lapsuudesta. Heillä on välit rikkoutuneet useimpiin sukulaisiin, heillä ei ole kauheasti ystäviä. Haluaisin miehen siskon kanssa jutella, mutta en oikein uskalla, koska hän tuskin haluaa sekaantua. Meillä on hyvät ja lämpimät välit tämän siskon kanssa, mutta haluaako hän sotkeentua veljensä asioihin, niin en tiedä.
En haluaisi erota, haluaisin että lapsilla olisi ydinperhe. Mutta alan olla aika väsynyt.
Miehessä on kuitenkin myös paljon hyvääkin. Hän hoitaa hyvin lapsia ja kotia, osallistuu kotona kaikkeen, laittaa ruokaa, leikkii lasten kanssa jne. Huolehtii meistä taloudellisesti hyvin, koskaan ei ole tarvinnut ajatella että eläisin "toisen siivellä". Meillä on yhteinen talous ja vaikka miehellä onkin paremmat tulot, olemme silti taloudellisesti tasavertaisia.
Uusperheellinen 33v
VASTAUS: Näyttää, että olet hyvin hankalassa tilanteessa. Toisaalta miehessäsi on paljon hyvää, mutta tietyt piirteet ovat täysin sietämättömiä. Kysyt, onko tässä mitään tehtävissä. Uskon, että on. Sinun on ryhdyttävä rohkeasti ja päättäväisesti pitämään puoliasi, ja poikasi puolta. Vaikka miehesi on voimakastahtoinen ja ilmeisesti taitava väittelijä, olisi sinun itsepintaisesti pidettävä kiinni siitä, minkä ymmärrät oikeaksi.
Se on täysin selvää, että hän ei saisi kohdella poikaasi noin. Tuon ikäisen pitäisi saada pukeutua niin kuin itse haluaa, ja vanhempien olisi vain koitettava sietää sitä. Eikä toisen vaatteita todellakaan heitetä kysymättä roskiin. Kuusitoistavuotias poika tarvitsee myös jonkin verran omaa rahaa. Miten he muuten oppisivat käyttämään sitä? Jatkuva rähjääminen ja se, että poikasi joutuu kokemaan, että on aina vääränlainen, on pojallesi hyvin haitallista. Se on ehdottomasti saatava loppumaan. Teidän olisi onnistuttava yhdessä sopimaan kasvatusperiaatteet, joista voisitte kumpikin pitää johdonmukaisesti kiinni.
Se, että hän jatkuvasti moittii sukuasi, vaikka hänen omassa taustassaan saattaisi olla enemmänkin moittimisen aihetta, on aika kiinnostava kysymys. Siihen on varmasti omat syynsä. Häntä tuntematta en voi mennä arvaamaan, mitkä ne ovat, mutta on mahdollista, että hän itse asiassa tuntee huonommuutta oman taustansa takia, ja pyrkii pääsemään kanssasi tasa-arvoisempaan asetelmaan moittimalla sinun sukuasi. Tai sitten hän tuntee kateutta siitä, millainen sukuyhteys sinulla on. Olipa syy mikä tahansa, sinun olisi tehtävä hänelle selväksi, että jatkuva sinun ja sukusi moitiskelu saa nyt loppua. Toisaalta sinun on tietysti mietittävä, onko joissain moitteissa perääkin. Oletko kenties liikaa kännykällä? Yksi syy miehen tyytymättömyyteen voi olla, että hän tuntee itsensä hylätyksi.
Meille ihmisille on valitettavan tyypillistä, että saamme suunnan muuttumaan vasta kun on jo liian myöhäistä. Ala puuttua asioihin heti, niin näet, tuleeko muutosta. Sinun on varmaan tehtävä miehellesi selväksi, että jos muutosta ei tule, et tule kestämään yhteistä elämää. Pariterapiasta olisi teille epäilemättä suuri apu. Olen käynyt läpi monia pariterapiaprosesseja, joissa mies on tullut paikalle vain siitä syystä, että vaimo on uhannut muuten ottaa eron. Ja silti niissä on voitu onnistua. Mutta jos miehesi ei suostu sinne lähtemään, on sinun koitettava saada muutokset aikaan ilman ammattiapua.
Ystävällisin terveisin
perheneuvoja Tero