KYSYMYS: Minulla on pitkä liitto takana ja nyt olen toisessa parisuhteessa. Asumme yhdessä neljättä vuotta. Mieheni muutti minun entisen perheeni kotiin murrosikäisen poikansa kanssa, joka asuu äitinsä luona vuoroviikoin. Hänen tyttärensä oli jo muuttanut omilleen. Pojalla ja hänen äidillään ei ole erityisen hyvät välit. Nyt poika lähestyy täysi-ikäisyyttä. Minulla on yksi kotona asuva lapsi, muut asuvat jo omillaan. Kuopukseni tapaa isäänsä säännöllisesti ja heillä on hyvät välit.
Alkuasetelma yhteen muutossa oli, ettei mieheni poika halunnut vuoroviikkoa, mutta se oli ainoa vaihtoehto hänen äidilleen. Aluksi asiat sujuivat kohtuullisesti, hänelle raivattiin oma tila ja pian oma huone. Minun poikani muuttivat omilleen lukuun ottamatta tätä kuopusta.
Vähitellen tilanne on kuitenkin ajautunut umpikujaan. Mieheni poika on linnoittautunut omaan huoneeseensa, hän pelaa kovaäänisesti ja käy syömässä palaten takaisin huoneeseensa. Minun on yhä vaikeampaa sietää hänen olemistaan kodissa, jota en kykene mieltämään hänen kodikseen. Vuorovaikutus on typistynyt tervehtimiseen. Olen yrittänyt muuttaa käytöstäni, olen käynyt pari keskustelua pojan kanssa, pari yhteistä ison porukan kanssa tehtyä matkaa olivat mukavia, mutta arki palautuu sangen nopeasti kielteiselle uralle. Mieheni poika vaatii minua sanomaan hänelle tarkasti, mistä mikäkin asia johtuu eikä hyväksy vastaustani, etten pysty sellaista vastausta hänelle antamaan, jota hän toivoisi. Hän myös vaatii minua pyytämään anteeksi tätä kaikkea. Ymmärrettävästi tämä asia on minun ja mieheni välissä vakava ja ahdistava asia. Hän suhtautuu minun lapsiini hienosti ja on seurallinen ja avulias. Minä en kykene läheskään samaan, olen ahdistunut ja varuillani. Olemme riidelleet asiasta kovin sanoin. Mieheni oletus yhteen mennessä oli, että olemme heti yhtä suurta kivaa porukkaa. Minä olin pikemminkin kauhuissani ja yritin viivyttääkin yhteen muuttoa, mutta talouskin asetti omat rajoitteensa. Mieheni on ekstrovertti, seurallinen ulospäinsuuntautunut oman tilan ottava ihminen. Minä olen introvertti, jolle oma reviiri ja yksinolo säännöllisesti on tärkeää. Puolustan lapsiani tiikerin lailla ja ymmärrän toki järjellä mieheni lasten olevan hänelle kaikki kaikessa ja että hän kärsii tilanteestamme. Tunnetasolla olen aivan neuvoton ja epätoivoinenkin ihmetellessäni, miten voinkin kokea niin suurta vihaa tätä tilannetta kohtaan.
Tuntuu, että tilanteemme pahenee vain. Tulevaisuudessa saattaa olla lapsenlapsia ja muutenkin tämä tilanne laajenee. Olenko silloinkin suurta vihaa täynnä ja kotiin mahtuu oikeastaan vain mieheni ja minun lapseni. Kutistan itseni nurkkaan. Mitä teen?
Perhonen
VASTAUS: Kiitos viestistäsi, jossa monipuolisesti kuvasit uusperheen haasteita. Uusperhe haastaa monella tavalla ja tasolla. Toinen asia mikä haastaa on murrosikä. Silloin on melko tyypillistä mm linnoittautua omaan huoneeseen ja pelata pelejä. Tietysti murrosikäinenkin tarvitsee rajoja. Niiden asettaminen sopii ehkä luontevammin hänen isälleen, jolta hänen voi olla helpompi ottaa niitä vastaan.
Sekin on haasteellista, että miehesi ja hänen poikansa ovat muuttaneet teille. Entistä omaa kotia voi olla vaikea jakaa uusien tulokkaiden kanssa. Helposti myös odottaa, että kodissa noudatetaan niitä sääntöjä, joita siellä on ennenkin noudatettu. Väistämättä kuitenkin uusien ihmisten myötä myös säännöt menevät uusiksi.
Uusperhe syntyy uuden parisuhteen ympärille. Tämä tarkoittaa, että lapset vain harvoin pääsevät valitsemaan uusperhettä. He joutuvat hyväksymään sen. Usein tuo prosessi ottaa aikansa eikä sitä yhtään helpota se, että samaan aikaan murrosikää jyllää. Nuori voi joutua pitkäänkin hakemaan paikkaansa uusperheessä. Eli ymmärrän myös tuota huoneeseensa linnoittautunutta poikaa. Samalla mielessä herää huoli. Onko hänellä kavereita? Harrastuksia? Miten koulu menee?
Tunteesi ovat luonnollisia ja oikeutettuja. Ne kuitenkin ovat vain tunteita eikä niiden tarvitse ohjata toimintaasi. Miehesi pojasta ei tule poikaasi, mutta niin kuin hienosti kirjoitit, miehellesi hän on ”kaikki kaikessa”. Tärkeintä on, että opitte elämään yhdessä. Mikä on riittävä määrä kommunikaatiota? Mielestäni on kohtuullista edellyttää jollakin tavalla kohteliasta käyttäytymistä kaikilta saman katon alla eläviltä. Viestissäsi oli tähänkin liittyvää myönteistä. Kirjoitit, että yhteiset matkat ovat menneet hyvin. Olette siis jo ryhtyneet kartoittamaan mukavien muistojen aarrearkkua.
Positiivista viestissäsi on myös se, että miehesi tulee hyvin toimeen sinun lastesi kanssa. Sinun ei tarvitse tuntea huonommuutta jos et kykene samaan. Sinulla on oma olemisen tapasi ja saa ollakin. Sanoit viestissäsi, että olet introvertti ja oma tila ja reviiri ovat sinulle tärkeitä. Tässä oli jotain oleellista. Pidä huoli siitä, että saat riittävästi omaa tilaa ja yksin oloa. Luulen, että kun saat sitä tarpeeksi, sinun on jo helpompi suhtautua miehesi poikaan.
Mielestäni uusperheessä on välttämätöntä pitää säännöllisiä perhepalavereita. Ei niiden tarvitse olla mitenkään muodollisen jäykkiä. Niiden tarkoitus on ottaa puheeksi niitä asioita, joita itse kunkin päässä pyörii. Ideana on, että kaikki saavat sanoa ja kaikkia kuunnellaan. Toinen asia on se, että sinä ja miehesi tarvitsette myös parisuhdeaikaa. Aikaa olla vain kahdestaan, koska juuri teidän parisuhde on se, jonka ympärille uusperheenne rakentuu.
Näit tulevaisuuden synkkänä ja tilanteen pahenemisen. Niin ei välttämättä tule käymään. Murrosikä menee ohi ja lapset muuttavat omilleen. Lapsenlapset ovat sitten taas uusi luku yhteiselämänne kirjassa. Ammattiapuakin on tarjolla, jos kotikonstit eivät riitä.
Valoisaa loppuvuotta toivottaen
perheneuvoja Sirkka
