KYSYMYS: Epätietoinen 40v avautuisi sellaisella että, olemme kumppanini kanssa olleet 7v yhdessä, arki on ollut rankkaa, lapsia on ollut 4 , 10-18v. Nyt kk takaperin kumppani ilm että haluaa eron. Ei puheita ei selityksiä. Hän oli täynnä vihaa kun koitin avata keskustelua että eikö asioille aina ole tehtävissä jotain. Hän vaan halusi että lähden hetimiten, no tästä ei nyt niin äkkiä lähdetä. Ja lastenkin takia on turha hosua. Olen miettinyt paljon asioita ja ollut itsekseni, tajunnut omia "virheitäni" ja suhteen käänteitä. Hänelle olen ne kertonut. Nyt olen aika jaloillani, haluan silti suhteemme jatkuvan koska siinä on niin paljon hyvää. Toinen on ilmaissut halunsa tulla lähelle mutta on sitä mieltä että ei ole järkevää kiusata. Tein sitten selväksi että olen nyt sitten asuntoa etsimässä ja voimmeko siihen asti kun sen saan niin koittaa selvitä tästä arjesta. Lastenkin takia. Rakastan häntä enkä halua hänelle mitään ongelmia arkeen. Niin sitten hän ei enää vastaakkaan minulle mitään. Kysyin että kai ymmärrät että minä en sitten muuton jälkeen tässä tietenkään näitä arki asioita ole jakamassa. Niin täysi hiljaisuus. Olen valmis tekemään mitä vain tämän suhteen eteen. Mutta kun en tiedä enään mitä toinen ajattelee...
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi! Mikäli ymmärrän oikein, olet elänyt uusperhekuviossa miehesi ja neljän lapsen kanssa. Miehesi on yllätykseksesi ilmoittanut halustaan erota kertomatta syytä ja haluamatta keskustella asiasta. Hän haluaa, että lähdet kotoa pikimmiten lastesi kanssa. Kerrot rakastavasi häntä ja olet valmis tekemään kaikkesi tämän suhteen eteen. Olet kertonut hänelle halustasi yrittää ja myös myöntänyt tehneesi virheitä. Hän pysyy vaitonaisena etkä tiedä mitä hän ajattelee.
Miehesi käytös tuntuu sinusta varmasti käsittämättömältä. Ero on iso asia ja sinulle on tärkeää saada tietää miksi miehesi haluaa eroa. Kuten olet kokenut, uusperhe-elämä on usein haastavaa. Ilmeisesti kertomastasi rankkuudesta huolimatta olette saaneet arjen toimimaan, koska näet suhteen jatkumisen myös lasten kannalta parhaaksi. Ilmeisesti koet, ettei miehesi jollain tavalla pärjää arjessa yksin lasten kanssa, koska mietit arjen sujumista eron jälkeen.
Mieleeni tulee tarkentavia kysymyksiä. Mitähän muuta kuin toimivaa arkea hän jäisi vaille, jos suhteenne päättyy? Kerrot hänen tällä hetkellä hänen ilmaisseen halunsa tulla lähelle, mutta hän ei halua kiusata. En tiedä tarkoitatko seksiä vai muuta läheisyyttä. Ja mitä kiusaaminen mahtaa tarkoittaa. Lähtisiköhän hän avaamaan sinulle tätä lausetta, jos sinäkään et saa kiinni siitä? Mietin myös millaisia tunteita hän on tuntenut sinua kohtaan viime aikoina ennen ilmoitustaan, vai onko hän silloinkin ollut puhumaton? Voisiko hänellä olla toinen suhde? Yllättävät käänteet usein viittaavat kolmanteen osapuoleen. Tai voisiko hänellä olla jotain henkilökohtaista kriisiä, ahdistusta tai masennusta muuhun kuin parisuhteeseenne liittyen? Yksi vaihtoehto on, että hänelle vain tullut mitta täyteen pitkään jatkuneiden ongelmien myötä. Joskus siitä saa jonkinlaista ennakkovaroitusta ja joskus tilanne tulee eteen täysin yllättäen juuri ns. ”puhumattomien” osapuolten kanssa.
Tilanne on kovin turhauttava kannaltasi. Tarvitset keskustelua asiasta, mutta jos toinen ei siihen suostu, mietin voitko tehdä asialle mitään. Jos asunto on miehesi, sinun ennen pitkää sieltä lähdettävä. Lasten ja sinun kannaltasi olisi hedelmällistä hoitaa mahdollinen ero asiallisesti eikä sitä oikein voi tehdä ilman keskustelua. Mikähän saisi hänet avautumaan? Voisiko ystävällissävyinen kirje, ystävän käyttäminen ”selvitysmiehenä” tms. toimia? Parikeskustelut ammattiauttajalla olisivat varmasti hyödyllisiä, jos miehesi olisi niihin suostuvainen. Erokriisiin voi hakea apua myös yksin esim. kirkon perheneuvonnasta.
Jaksamisia ja hyviä keskusteluja tai rohkeita siirtoja toivoen
KYSYMYS: Perheemme on uusioperhe joka koostuu minun omista kahdesta lapsesta 14 vuotiaasta tytöstä jolla on adhf, 17 vuotiaasta pojasta, avomiehestä ja hänen 15 vuotiaasta pojasta, sekä 2 koiraa.
Noin reilu vuosi sitten avomieheni pojalla alkoi mennä huonosti.Ensin hänellä todettiin chronin tauti, tämän jälkeen hän lintsasi koulusta, sekaantui päihteisiin ja vaikutti ahdistuneelta.Hän pääsi lastensuojelun piiriin, koska emme saanet kotona häntä kouluun.
Hän on ollut siitä lähtien erilaisten tukitoimien piirissä ja hänelle diagnosoitiin myös add.
Olen aivan loppu. Tunnen itseni huonoksi äitipuoleksi ja minun on erittäin vaikea hyväksyä poikapuolen haasteet ja käytös.Tuntuu että olen tutustunut oman lapseni kohdalla hänen sairautensa alusta, 4 vuotiaasta asti eri tukitoimiin, vienyt häntä terapiaan, kokeillut erilaisia lääkehoitoja ja samalla ollut kohtuuttoman vähän esikoispoikani tukena. Olen hoitanut tämän kaiken yksin.
Miten voin piilottaa ikävät tunteeni mieheltäni ja poikapuolelta, koska en haluaisi missään tapauksessa kuormittaa heitä enempää, mutta olen oman jaksamiseni äärirajoilla?
VASTAUS: Kysyt, kuinka voit piilottaa ikävät tunteesi mieheltäsi ja poikapuoleltasi. Ajattelisin, että hyvä tapa toimia löytyy kuitenkin toisaalta. Uskon, että sinun olisi päinvastoin hyvä kertoa miehellesi uupumuksestasi ja siihen liittyvistä tunteista. Olet varmaan joutunut elämässäsi kantamaan vähän liikaa. Ei se tee kenestäkään huonoa ihmistä tai äitipuolta, jos voimat loppuvat. Avoin keskustelu on paras tapa koittaa löytää selviämiskeinoja tilanteesta. Voitteko kenties jakaa kuormaa vähän toisella tavalla? Keksittekö yhdessä uusia toimintatapoja? Jo se voi lievittää tilannetta, jos voitte keskustella avoimesti ja ymmärtäväisesti, niin että voitte kokea olevanne samalla puolella ja toistenne tukena.
On hienoa, että et halua kuormittaa miestäsi ja poikapuoltasi enempää, mutta joskus yhdessä kannettu kuorma voi olla molemmista kevyempi.
KYSYMYS: Olen toisessa liitossani, yhdessä oloa on kestänyt 9 vuotta. Edellisestä liitostani minulla on kaksi teini-ikäistä lasta, ja se liitto päättyi ex-miehen alkoholiongelmaan. Tapasin pian eron jälkeen nykyisen mieheni, joka tarjosi minulle kaiken sen mistä olin jäänyt paitsi: turvallisen perheidyllin. Huomasin jo alussa että ns. syvemmällä tasolla olemme hyvin erilaisia, mutta pidin tärkempänä normaalia perhe-elämää. Mieheni on lisäksi minua monta vuotta nuorempi. Saimme kaksi yhteistä lasta, ja hetken uusperheemme oli täydellinen.
Nyt kupla on puhjennut. Reilu vuosi sitten olimme asumuserossa puoli vuotta, koska kotiäitiurani päättyi ja aloin luomaan omaa uraani, ja miehen oli vaikea hyväksyä sitä. Tuohon aikaan liittyi oma elämänkriisini, vaihdoin alaa ja mietin muutenkin että kuka olen ja mitä haluan. Koko asumuseron olimme paljon tekemisissä ja koin, että mieheni ei pystynyt päästämään irti, ja toisaalta minäkään en. Palasimme yhteen, kun erossakaan osattu olla. Paluuseen liittyi puoleltani myös pelkoa etten pärjää yksin. Mikään ei kuitenkaan reilussa vuodessa yhteenpaluun jälkeen ole muuttunut: koen, että meillä ei ole henkistä yhteyttä, mies on arvaamaton, haistattelee kun keskustelutaidot loppuvat, ei tule toimeen teinieni kanssa ja koen voimattomuutta. Ihanasta miehestä on tullut silmissäni kypsymätön, henkisesti köyhä mutta kuitenkin hyvä isä omille lapsilleen.
Ero pyörii päivittäin mielessäni, mutta sitä estää häpeä. Enkö onnistunut tässäkään? Pitäisikö tätä vain kestää, vaikka en saa tästä sitä mitä parisuhteelta toivoisin? Mies on myös tyytymätön, syyttää pihtaamisesta ja nalkuttamisesta. Olemme käyneet kaksi vuotta pariterapiassa, mutta se ei ole kantanut arkeen asti. Onko vain niin että olemme liian erilaisia? Mitä teen teinien kanssa? Pilaanko heidän nuoruuden kun isäpuoli kyykyttää? Kuvioon on tullut myös puoleltani halveksunta: mies on mustasukkainen ystävistäni ja miespuoleisista kavereista, ja minun on vaikea kunnioittaa häntä tästäkin syystä. Mustasukkaisuus tuli kuvioon vasta asumuseron aikana kun mies luki salaa viestejäni uudelle miespuoliselle tuttavuudelle. Tämä tuttavuus pyörii mielessäni vieläkin, koska juttu oli laitettava jäihin yhteenpaluun vuoksi. Pelko esti minua viemään eroa loppuun asti, koin että miehelläni on liikaa aseita minua vastaan. Ajattelin myös että ikäkriisissä ei pidä tehdä isoja päätöksiä. Ikäkriisi on ohi, mutta miksi silti tuntuu tältä?
Mies on pohjimmiltaan kiltti, avulias ja herkkä, mutta menee herkästi hyvin arvaamattomaan tilaan jolloin alkaa lapsellinen uhkailu ( lasu-ilmoitusuhkailu, vie lapset minulta, en saa pennin latia). Ja kuitenkin koen että hän on tavallaaan sosiaalisesti riippuvainen minusta, murehdin miten hänen käy jos tästä lähden. Teinityttöjen ja pienempien tyttöjen takia myös murehdin, miten he selviäisivät "uudesta" erosta? Mutta itseltäni ahdistus on poissa, se joka oli asumuseron aikoihin päällä, ero ahdisti ja pelotti mutta tavallaan ei enää. On jopa hieman tunteeton olo. Kun mies suutuspäissään häipyy, toivon ettei se palaisi. Mutta aina se palaa. Uhkailee vain. Enää ne vain eivät vaikuta minuun kuin ennen.
Tinja, 40v
VASTAUS: Kirjoitat, että olette muodostaneet uusperheen yhdeksän vuotta sitten. Jäin miettimään, kuinka asetelma on toiminut ja toisaalta muuttunut näiden vuosien aikana. Kirjoitit, että uusi puolisosi tarjosi sinulle alun perin sitä, mitä vaille olit jäänyt aiemmin; turvallisen perheidyllin. Oliko tämä idylli olemassa jo ennen yhteisten lastenne syntymää? Kuinka puolisosi ja vanhemmat lapsesi kiintyivät alun perin toisiinsa? Missä vaiheessa yhteiset lapsenne syntyivät? Joidenkin arvioiden mukaan uusperheen eri kehitysvaiheiden läpikäyminen vie 4-7 vuotta, joidenkin arvioiden mukaan uuden perheen vakiintumiseen voi mennä jopa 15 vuotta! Kirjoitit, että yhteisten lastenne syntymän jälkeen uusperheenne oli jonkin aikaa täydellinen... Minkälainen se silloin oli? Mitä kaipaat tästä ajasta?
Kirjoitit, että "kupla" puhkesi niihin aikoihin kun kotiäitiytesi päättyi ja aloit luoda omaa uraasi. Kokiko miehesi tämän (itsenäistymisesi) jotenkin uhkaavaksi? Kirjoitit myös henkilökohtaisesta ikäkriisistäsi, jolloin pohdit mm. alavalintaan liittyviä kysymyksiä. Oliko mies silloin tukenasi? Yrititte väliaikaisella asumuserolla ratkaista tilannetta, että se ei tuonut odotettua muutosta. Kirjoitit, että yhteenpaluuseen liittyi omalta puoleltasi pelkoa, ettet pärjäisi yksin. Haastaisin sinut hieman tutkimaan tätä pelkoa. Missä asioissa arvelet, ettet pärjäisi? Vanhemmuudessa? Työn ja perheen yhdistämisessä? Yksin (aikuisena) olemisessa? Talouden pidossa? Vai jossakin muussa? Jos tulkitsen oikein, parisuhteeseenne liittyy henkisen väkivallan piirteitä (syyttelyä, arvostelua, kontrollointia, uhkailua, yms.) Kuinka kauan jaksat tätä vielä? Sanotaan, että muutos tapahtuu vasta kun jäämisen kipu on lähtemisen kipua suurempi... Kumpaa pelkäät tällä hetkellä enemmän; parisuhteeseen jäämistä vai siitä lähtemistä? Jos luen tekstiäsi oikein, niin parisuhteen päättämistä hidastaa ainakin pelko ja häpeä "epäonnistumisesta". Kyseessä on kuitenkin sinun ainutkertainen elämäsi!
Kirjoitit, että olette käyneet kaksi vuotta pariterapiassa. Mikä siinä on mielestäsi toiminut? Mikä ei ole toiminut? Pariterapia on mahdollista muuttaa myös erotyöskentelyksi silloin, jos yhdessä niin sovitaan. Silloin pohditaan, minkälainen olisi mahdollisimman "hyvä ero" niin aikuisten kuin lastenkin kannalta. Suosittelen teitä jatkamaan vielä terapiakäyntejä ja pohtimaan myös erovaihtoehtoa. Joskus käy niin, että kun erosta (edes teoriassa) puhutaan, se voi kirkastaa jotakin tai antaa aivan uusia näkökulmia. Erosta puhuminen ei välttämättä johda eroon, joskus jopa päinvastoin. Puhuminen kannattaa aina! Pariterapeutin kanssa voisitte pohtia myös henkilökohtaisen psykoterapiaprosessin mahdollisuutta. Arvelen, että mahdollisesti sinulla on vielä joitakin käsittelemättömiä asioita edellisestä, kuormittavasta liitostasi ja sen päättymisestä. Olet ymmärrettävästi huolissasi myös lastesi tulevaisuudesta. Näitä huolia olisi hyvä jakaa ammatti-ihmisen kanssa.
Päädyittepä mihin tahansa ratkaisuun, toivotan koko teidän uusperheelle kaikkea hyvää!
Perheneuvoja Kaisa
PS. Hyviä uusperhettä käsitteleviä kirjoja ovat mm. Malinen & Larkela (2011) Parisuhde - uusperheen ydin sekä Raittila & Sutinen (2008) Huonetta vai sukua - elämää uusperheessä.
KYSYMYS: Mikä neuvoksi.. Mieheni eksä tuntuu olevan koko ajan niin kateellinen, että koen sen jo ahdistavaksi. Aluksi yritin olla neutraali eksää kohtaan, mutta hänen jatkuva vaatimuslista miestäni kohtaan käy välillä todella hermoilleni. Heillä on kolme yhteistä lasta joten eksästä on turha haaveilla pääsevänsä eroon. Aluksi lasten kanssa meni kaikki hyvin, mutta jostain syystä eksä syyllistää miestäni koko ajan siitä miten huono isä tämä on ja myös siitä että minä vaikutan jotenkin isän ja lasten väliseen ajankäyttöön ( mikä ei missään nimessä pidä paikkaansa)! Lapset ovat meillä joka toinen viikonloppu ja loma aikoina. Silloin kun teemme lasten kanssa jotain "kivaa" on eksän pakko koko ajan laittaa viestiä tai soitella.
Olemme olleet mieheni kanssa reilu neljä vuotta yhdessä ja uusioperhekuvio ei ole aina ollut helppo, mutta rakastamme toisiamme todella syvästi. Haluan, että hänen lapset kokevat turvallisuuden tunnetta niin meillä, kuin kotonaan. Jostain syystä lapset kuitenkin välillä eivät millään tulisi meille ja kun kysymme syytä, eivät he osaa sitä sanoa.. Koemme mieheni kanssa että lapset ovat lojaaleja äidilleen, sillä eksä usein puhuu syyn johtuvan siitä että koti on aina koti ja lapsilla ei ole siellä teillä kavereita...
Ongelmat lasten tulemisten ja menemisten suhteen ovat kiristäneet paljon meidän kolmen aikuisen välejä.. Tuntuu että eksä ei voi pitää mistään sovitusta kiinni ja se johtikin siihen, että mieheni otti yhteyttä sosiaalityöntekijään, jotta lasten ja isän oikeuksista pidettäisiin kiinni..
Eksällä on uusi parisuhde josta hän antaa kukoistavan kuvan.. (me tietysti mieheni kanssa toivoisimme tämän uuden suhteen olevan sellainen tekijä, että eksä löytäisi tasapainon elämäänsä).. Aluksi mieheni saikin "rauhan" eksältään, mutta viime syksynä taas asiat pahenivat! MINÄ TULIN RASKAAKSI.. eli aloin odottamaan miehelleni meidän yhteistä ja samalla minun ensimmäistä lasta.. Päädyimme mieheni kanssa kertomaan hänen lapsilleen asiasta kun olin pitkästi yli raskausviikkojen 12. Mieheni lapset ovat kouluikäisiä, joten koimme että riittäsi kun kerromme asiasta heille ja keskustelimmekin miltä asia tuntuisi ja olemme keskustelleet siitä useamminkin. Esikoinen on ottanut asian "raskaimmin" ja kokenut että isällä ei ehkä ole aikaa hänelle (näin puhunut siis äidilleen) ja tietysti olen tuntenut siitä syyllisyyttä.
Tästä alkoikin kamala syyllistäminen eksän puolelta.. Minusta tuntuu niin pahalta mieheni puolesta, sillä tiedän että hänellä on kaikille lapsilleen aikaa.. No tämä ahdistava asia tässä on se, että lapset kertoivat meille heidän äidin (eli tämän eksän) olevan myös raskaana..! Miksi kaikki ne haukut ja syyllistämiset meitä kohtaan kun me saamme yhteisen lapsen!(joka on minun ENSIMMÄINEN ja ikääkin alkaa jo olemaan..) Jotenkin paistaa läpi, että eksällä oli kiire saada taas jotain sellaista mitä meillä on mieheni kanssa ja minusta tuntuu pahalta lasten puolesta, sillä olisin halunnut heidän sopeutuvan ensin tähän tilanteeseen.. Eksä on ollut tämän nykyisen miehensä kanssa alle vuoden, joten sekin tuntuu oudolta sillä miehelleni hän koko ajan vakuuttelee olevansa niin huolissaan lastensa hyvinvoinnista..
Toivon, että joskus tämä kilpailu eksän puolelta loppuu, enkä haluaisi kasvattaa omaa lastani tällaisessa ilmapiirissä..
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Kuvaat uusioperheen arkea ja hankalaa suhdetta exään, joka tuntuu sinun mielestä tekevän toistuvasti eräänlaisia rajanylityksiä vaatimuksillaan ja syyllistämisellään.
Jäin miettimään viestiäsi lukiessa, että miten tarkasti olette itse asiassa sopineet niistä säännöistä ja puitteista, joissa lapset elävät kahdessa osoitteessa - miten äiti voi olla esim. yhteydessä lapsiin silloin kun he ovat teillä. Tai mitkä ovat ne periaatteet, joilla lapsia kasvatetaan; onko niissä suuria eroja teidän ja exän kotona? Mikä tekee miehestäsi exän mielestä niin huonon isän? Mietin sitä, että toivooko exä, että lapset viettäisivät enemmän aikaa teidän luonanne, jos hän on huolestunut siitä, miten lapset ehtivät viettää aikaa isänsä kanssa. On tietysti epämiellyttävää, jos exä laittaa tarpeettomilta (ja ehkä kontrolloivilta) tuntuvia viestejä teidän viikonloppuna lapsille - viestissäsi jäi vähän epäselväksi kenelle exä soittelee ja lähettää viestejä.
Sanoit, että lapset eivät haluisi aina tulla teidän luokse ja miehenne kanssa ajattelette tämän johtuvan siitä, että lapset haluavat olla lojaaleja äidilleen - lasten kannalta ei ole hyvä tilanne, jos he joutuvat jotenkin valitsemaan puolensa isän ja äidin väliltä. Voin kuvitella, että helposti tuntee riittämättömyyttä, jos lapset eivät halua tulla tai miettii, että onko jokin teidän kodissa vialla kun lapset eivät ehkä viihdy? Lasten äidillä voi olla ihan hyvä pointti sikäli, että monesti lapset voivat kokea hankalaksi kahdessa kodissa asumisen, jos joutuvat vaihtamaan radikaalisti ympäristöä eivätkä voi pitää yhteyttä kavereihin viikonlopun aikana. Etenkin teini-ikäisille usein kaverit ovat niin tärkeitä, että vanhempain oikeudet voivat jäädä lasten ajatuksissa kavereiden jalkoihin.
Lapset tulevat saamaan kaksi uutta sisarusta lyhyessä ajassa ja tämä uusi tilanne vaatii varmasti kaikilta sopeutumista. Kerroit, että esikoinen oli huolissaan siitä, miten tulisi saamaan isältään jatkossa huomiota. Hän joutuu jo tällä hetkellä jakamaan isän huomion kahden nuoremman sisaruksensa kanssa. Mitäköhän erityistä liittyy esikoisen mielessä siihen, että nyt tulee uusi sisarus teidän perheeseen - mitä esikoinen tarvitsisi, että hän vakuuttuisi, että isän rakkautta riittää jatkossa hänellekin? Ovatko lapset olleet omien huoliensa lisäksi ehkä myös innostuneita tulevista sisaruksista?
Uusioperhearkeenne liittyy paljon soviteltavia asioita ja isojakin muutoksia lyhyessä ajassa (esim. kaksi lasta). Sinun ja miehesi välillä on paljon rakkautta ja halua olla yhdessä ja olette monesta haasteesta jo selvinneet, kuten tuot viestissäsi esille. On varmasti jatkossakin paljon asioita, joista pitää pystyä keskustelemaan ja pääsemään riittävään yhteisymmärrykseen. Jäin viestisi perusteella vielä miettimään sitä, mistä kaikesta teidän pitäisi keskustella exän kanssa sinun mielestäsi (jos laatisi esim. top viisi tärkeintä asiaa listan). Mikä olisi tavoitetila, johon sinun mielestä pitäisi päästä teidän uusioperhetilanteessa? Missä kohtaa asioita pitäisi vielä selkeyttää ja asettaa ehkä rajoja? Esim. mistä lapsia koskevista asioista sovitaan yhteisesti ja mitkä asiat perheessänne eivät kuulu mielestäsi exälle (ja toisinpäin, mitkä asiat exän elämässä ovat vain hänen asioitaan).
Tällaisia ajatuksia omaan mieleen tuli viestistäsi. perheneuvoja Juha
KYSYMYS: Olen reilut kaksi vuotta sitten muuttanut yhteen ihanan miehen kanssa 6 vuoden seurustelun jälkeen – samaan pakettiin kuuluivat säännöllisin hoitovuoroin myös hänen nyt lähes teini-ikäiset kaksi lastaan. Olin asunut ennen yhteen muuttoamme yksin 7 vuotta (toipuen samalla erosta narsistisesta miehestä) ja siksi empiväinen kun mies alkoi taloudellisista syistä puhua yhteen muutosta (ex-vaimo kosti vaatimalla elatusapua saatuaan tietää suhteestamme). Puhuimme kaikki mahdolliset tulevat ongelmaskenaariot rehellisesti halki ja harkittuani asiaa muutaman viikon myönnyin ja aloimme etsiä yhteistä kotia. Mies vakuutti, että asiat kyllä lutviutuvat ja että kaikki sopeutuvat uuteen tilanteeseen. Lapsetkin olivat jo kuulemma kyselleet miksemme muuta yhteen – voi miten söpöä! Nyt olen tilanteessa, jossa tulen hulluksi…..
En pysty rentoutumaan kodissamme. En ole enää tyytyväinen mihinkään – aina jokin kotona tai muissa ärsyttää, vaikka kuinka yritän jutella itselleni nätisti ”ei se mitään, kyllä se siitä, no mitä tuosta, anna jo olla” – mutta kun en pysty antamaan olla. Jollen koko ajan kapellimestaroi tätä ”orkesteria”, kaikki alkaa mennä yhä enemmän pieleen. Olen jo kokeillut todellakin antaa olla – sillä seurauksella että ajaudumme aina miehen kanssa megariitaan kaikesta siitä mikä on yhä tekemättä ja unohtunut – koska MINÄ en siitä huolehtinut (vaikka olisin asian huomannut ja muistanut, mutta se on sovittu jonkun muun tehtäväksi). Parisuhteemme voi hyvin ennen kuin muutimme yhteen, mutta nyt se on muuttunut kaveripohjaiseksi kodin ja lasten huoltoyhtiöksi. Ahdistus materialisoituu jo myös hyvin fyysisesti psykosomaattisina oireina, jotka ovat kutistaneet elinpiirini ja sosiaalisuuteni kodin, työpaikan ja wc:n väliseksi Bermudan kolmioksi.
Lasten hoitovuoron aikana ärsytykseni nousee aivan uusiin sfääreihin, kaksistaan miehen kanssa koen pärjääväni itseni kanssa. Minä koen pääongelmaksi sen, että lapset ovat hemmoteltu pilalle – mies ei tietenkään tätä vaihtoehtoa tunnusta. Hoitovuoromme on lapsille kuin huvipuistossa käynti – aina tulisi olla kivaa ja mielekästä tekemistä, syödään mitä lapset haluavat, lapset saavat tehdä tai olla tekemättä mitä haluavat eikä heiltä vaadita mitään. Mistään heitä ei saisi moittia tai huomauttaa, koska ”tulee paha mieli eikä sitten ehkä haluta enää tulla meille”. Ylipainoinen poika saa ahmia karkkipäivänä makeaa itsensä kipeäksi eikä yleensä ruoka-annosten koosta tai lyhyestä ruokailuvälistä saa hiiskuakaan. Jos mies haluaa viettää aikaa kanssani esim. televisiosta uutisia muutaman minuutin katsellen, poika huhuilee isäänsä tulemaan luokseen jonkin asian varjolla – ja mieshän pomppii kuin aropupu ympäri asuntoa. Toki ymmärrän, että lapset ovat tulleet isäänsä katsomaan ja haluavat viettää aikaa hänen kanssaan – mutta että koko ajan pitää olla pitämässä kädestä kiinni?
Kaikki tämä johtuu mielestäni siitä, että mies ei ota kotonamme lasten aikana pomon roolia, vaan haluaa minun olevan se ”paha äitipuoli” joka hoitaa ne ikävät kasvatusasiat ja komentelut. Olemme keskustelleet asiasta useammankin kerran (että mies on se pomo ja päättää asioista, ei lapset), mutta ei mene miehelle perille. Nyt olen ihan tietoisesti alkanut ottaa etäsyyttä sekä mieheen että lapsiin – varsinkin hoitovuorojemme aikana, minulle on helpompi niin. En lähde enää mukaan mihinkään yhteisiin sukulaisvierailuihin tai muihin aktiviteetteihin, vaan haluan nauttia sen pienen hengähdystauon kotona yksinoloa, sen lyhyen ajan pystyn rentoutumaan kun muita ei ole paikalla. Pieni henkireikä ovat myös omat harrastukseni kodin ulkopuolella enkä töissä pane pahakseni jos työpäivä venyy hoitovuoron aikana – ilta on silloin kotona lyhyempi.
Olen aivan loppu sekä fyysisesti (psykosomaattiset vatsaoireet) että henkisesti (jatkuva hermostuneisuus ja ärtyisyys, yleinen tyytymättömyys, nukun huonosti). Mieskin on tyytymätön, mutta siksi että minä olen aina ärtynyt – hän kyllä venyy ja kestää mitä vain, on kuulemma tottunut siihen. Mies tietää tunteistani ja hän kokee epäonnistuneensa tässä uusioperheyrityksessä, mutta haluaisi silti jatkaa yrittämistä – minä vain en enää kestä. Olen yrittänyt matkan varrella tyynnyttää mielenmyllerrystäni ja vatsaoireita kaikilla mahdollisilla keinoilla homeopatiasta kuituvalmisteisiin ja rentouttaviin hengitysharjoituksiin, laihoin tuloksin. Hormonaaliset asiat ovat kunnossa, joten vaihdevuosioireita tästä ei voi syyttää. Viimeinen oljenkorsi ovat rauhoittavat lääkkeet, mutta en ole enää varma onko tämä perhe-elämä sen arvoista, että lääkitsen itseni kestämään sitä?
Olenko liian itsekäs (vai itsenäinen) sietämään muita ihmisiä saman katon alla? Vai onko minulla joku pakko-oire, joka saa minut ahdistumaan siitä, ettei asiat ole niin kuin minä haluan? Vai olenko niitä erityisherkkiä, jotka kaipaavat rauhaa ja hiljaisuutta? Itselleni olen jo uskaltanut myöntää sen faktan, että kaikkein tyytyväisin olin elämääni silloin kun seurustelimme asuen erillään.
Onko ainut vaihtoehto takaisin erilleen muuttaminen? Pariterapiakin on käynyt mielessä, mutta jos mies ei useiden suorien ja rehellisten keskustelujemme jälkeenkään näe mikä mättää, auttaako sekään? Huolestuttaa miten uusi tilanne vaikuttaisi miehen lapsiin – syyttäisivätkö he itseään tapahtuneesta? Tai minähän se kuitenkin lopun kaiken olisin se syntipukki tähän mahalaskuun….
Ärrimurri, 48
VASTAUS: Nimimerkkisi on hauska, vaikka saakin vähän surullisen sävyn, kun sitä tarkemmin mietin. Kerrot nimimerkilläkin, että olet ärtynyt tilanteesta, jossa olet. Et haluaisi olla tyytymätön, ahdistunut ja äkäinen.
Jäin kirjeesi luettuani miettimään, ensin millainen mies sinulla on. Silmäilin postiasi uudestaan ja kuvaat häntä monella myönteisellä tavalla. Hän on ihana (ainakin tuntui siltä aluksi), hän pystyy keskustelemaan, hän sanoo venyvänsä ja kestävänsä tätä vaikeaa tilannetta, koska haluaa jatkaa yrittämistä. Jotakin arvokasta hän on sinussa löytänyt.
Samalla hän ei tunnu ottavan riittävän tiukkaa roolia suhteessa lapsiinsa ja hän haluaa miellyttää heitä liikaa. Joskus vanhemmat tuntevat jonkinlaista syyllisyyttä erostaan ja sen seurauksista lapsilleen. Omaakin ahdistustaan lievittääkseen he saattavat alkaa hemmotella lapsiaan. Tuntuu mukavalta tarjota lapsille elämyksiä ja kokemuksia ja heidän toivomiaan juttuja, koska tietää lasten myös kärsivän erosta. Jostakin hyvittelystä voi joskus olla kyse. En tiedä mitä kaikkea miehesi ajattelee, mutta se on tietenkin selvää, että elämä on ja se saakin olla pääsääntöisesti arkista ja tavallista. Aina ei todella voi tehdä niin kuin lapset toivoivat tai haluavat ja rajojen asettaminen on eron jälkeenkin aikuisten tehtävä. Silti saa välillä miellyttääkin toista ja toteuttaa lasten toiveita. Uusperheissä nämä kysymykset ovat aivan tavallisia.
Et kerro onko sinulla omia lapsia. Ehkä ei ole tai ainakaan he eivät kertomuksessasi näy. Tämä saattaa olla yksi asia, jota miehesi miettii. On kyse hänen biologisista lapsistaan. Uusperheen yksi ydin on teidän aikuisten välinen parisuhde, mutta toiset ytimet liittyvät hänen lapsiinsa. Suhde biologisiin lapsiin säilyy läpi elämän. Miten lähelle haluat lapsia ja miten miehesi haluaa nähdä sinun ja lastensa suhteen ja mitä lapset itse toivovat. Uusperheissä on monta tunnetta ja ajatusta yhtä aikaa vaikuttamassa.
Moni asia tuntuu nyt määrittyvän sen kautta, miten miehesi toimii lasten kanssa. Hänen ja lasten suhde on varmasti kaikkeen arkeen vaikuttava asia, silloin kun lapset ovet teidän luona. Toisaalta kaikki asiat ja tunteet lasten suhteen eivät välity sinulle miehen kautta. Sinulla on omakin suhde näihin lapsiin. Olet ottanut ”kapelimestarin” roolin ja välillä huomannut, että et haluaisi olla määräilijä ja ”paha äitipuoli.”
Arki uusperheessä vaatii tavallisesti aika paljon sen tutkimista, minkälaisesta perhekulttuurista kukin tulee. Mikä on ennen ollut sallittua ja mikä kiellettyä. Aivan alkuvaiheessa ei ole kovin hedelmällistä muokata nopeasti lasten arjen pelisääntöjä uusiksi. Ajan kuluessa tulee kuitenkin päästä keskusteluihin ja sopimuksiin siitä miten teidän kahden kodissa eletään. Sääntöjä voi muuttaa ja sopia uudestaan.
Lapset ovat tulossa teini-ikään ja sekin on tärkeää huomata. He ehkä tarvitsevat omaa rauhaa ja tilaa. He opettelevat aikuisten maailman pelisääntöjä ja miettivät itsenäistymistä. Teidän parisuhteen kannalta voi olla merkittävää sekin, että teini-ikäiset ovat ehkä muutaman vuoden kuluttua lähdössä itsenäisempään elämään. Kohta he ovat aikuisia. Lähitulevaisuuden käytännöistä ja elämästä on nyt hyvä puhua uudelleen.
Eiköhän tuokin ole ihan sallittua, että käytte välillä eri reissuilla ja sukulaisvierailuilla. Tärkeää on taas kuulla mitä kukin kaipaa. Lapsiakin on tärkeää kuulla ja kompromisseja tarvitaan. Ei sinun eikä kenenkään muunkaan tahto ja toiveet voi aina toteutua.
Esität lopuksi tärkeältä tuntuvia kysymyksiä. Onko ainoa vaihtoehto erota? Oletko erityisherkkä? Voisiko pariterapia auttaa? Onko mitään keinoa saada mies näkemään tilanteenne vähän enemmän sinun kannaltasi? Toivon niin.
En usko ainoisiin vaihtoehtoihin. Erilleen muuttaminen tai jokin etäisyyden ottaminen on yksi vaihtoehto monien joukossa. Parisuhteessa on lähes aina niin, että on useita tapoja edetä. Pariterapia ja yhteiset keskustelut kuulostavat oikein hyviltä vaihtoehdoilta. Osaat pohtia asioita miehesi ja hänen lastenkin kannalta, vaikka oma olosi on nyt hyvin raskas ja ahdistunut. Mies kuulostaisi olevan valmis keskusteluihin. Yksi oleellinen teema saattaa olla tuo yhteisen elämän ja samalla erillisyyden teema. Mitä kaikkea voitte ja haluatte tehdä yhdessä? Miltä tuntuu tehdä joskus asioita erikseen ja tulla sitten taas yhteen nauttimaan toisen seurasta ja kumppanuudesta. Joskus uusperheen kompastukseksi tulevat nämä aikuisten erimielisyydet suhteessa lapsiin. Niitä kannattaa ja voi ratkoa uudelleen ja monella tavalla. Saattaahan olla, että miehesikin miettii, että miksi ei saa sinua näkemään asioita hänen tavallaan. Molempia tarvitaan uusiin keskusteluihin. Miten pääsette puhumaan siitä mitä molemmat tunnette, vähän uudella tavalla? Kaikkea hyvää näihin kevättalven keskusteluihin!
KYSYMYS: Kuinka paljon puolison lasta saa rakastaa? Millaisen suhteen häneen on lupa luoda?
Olen aivan pulassa ajatusteni kanssa, sillä tahtomattani ja tietämättäni olen mitä ilmeisemmin astunut lapsen äidin varpaille olemalla liikaa läsnä ja liian merkittävässä asemassa hänen lapselleen. Lapsen kanssa oleminen on minulle jo ammattini puolesta luontevaa ja välitöntä. En ota kantaa kasvatukseen tai vanhempien yhdessä luomiin pelisääntöihin, sillä lapsi on erinomainen osoitus siitä, että he tietävät mitä tekevät. Lasta on helppo rakastaa myös silloin, kun hän kokeilee ja koettelee. Arki on aidosti ihanaa ja siinä on turvallista näyttää ja käsitellä myös lapselle vaikeita asioita. Yhteiseloa on takana vuoden verran, eikä minulla ole mitään tekemistä vanhempien eron suhteen. Mitä läheisemmiksi me lapsen kanssa olemme tulleet, sitä enemmän saan kritiikkiä osakseni ja sitä ahdistuneemmaksi myös lapsi tulee. Ahdistus menee onneksi ohitse nopeasti kun suhtaudun lapseen normaalin lämpimästi ja ystävällisesti, annan tilaa ja aikaa. Lasta auttaa myös keskustelu isän kanssa siitä, että minusta saa tykätä vaikkei äiti tykkäisikään ja etten ole tehnyt äidille mitään pahaa.
Miten tilannetta kannattaa lähteä ratkaisemaan ja kuinka toimia lapsen lojaliteettiristiriidan suhteen? Otanko etäisyyttä lapseen vai voinko jatkaa suhteeni rakentamista lapsen tarpeita ja toiveita kunnioittaen? Onko minulla lupa pitää uusperhettä ydinperheenäni ja laskea lapsi täysvaltaiseksi osaksi sitä, vai onko jonkun jäätävä automaattisesti ulkopuolelle? Onko minulla lupa rakastaa?
Lapseton perheellinen, 28
VASTAUS: Kysyt kuinka paljon puolison lasta saa rakastaa, millaisen suhteen häneen voi luoda ja onko sinun lupa pitää uusperhettä ydinperheenäsi. Pelkäät astuneesi ex-puolison varpaille olemalla liikaa läsnä ja merkittävässä asemassa hänen lapselleen.
Kertomasi kuulostaa ongelmista huolimatta hyvältä verrattuna tarinoihin, joissa uudella puolisolla on vaikeuksia kiintyä puolison lapseen ja tuntea itseään osaksi perhettä. Kirjoituksesi perusteella olet mielestäni toiminut hienosti suhteessa lapseen. Olet onnistunut luomaan turvallisen ja rakastavan suhteen häneen vuodessa. Olet jaksanut myös hankalampaa arkea lapsen kanssa ja sietänyt hänen ahdistustaan suhteessa äidin vaikeuteen hyväksyä sinut osaksi hänen lapsensa elämää. Ammattisikin puolesta lasten kanssa oleminen on sinulle luontevaa, mutta et ole kuitenkaan lähtenyt sekaantumaan siihen kuinka biologiset vanhemmat lasta kasvattavat.
Uuden parisuhteen muodostaminen ja uuden ihmisen tuominen lapsen elämään on aina merkittävä vaihe selviytymisessä eron jälkeen. Jotkut vanhemmat ovat oikeasti tyytyväisiä siihen, että entinen puoliso on jatkanut elämäänsä löytämällä uuden rakkauden. Silloin erosta selviytymisen prosessi on jo pitkällä. Tavallisempaa kuitenkin on, että uuden puolison tulo lapsen elämään koetaan jollain tavalla epämiellyttäväksi tai jopa uhaksi. On luonnollista, että vanhemmasta tuntuu pahalta, että esimerkiksi pieni lapsi nukkuu ex-puolison ja uuden kumppanin välissä. Tai että ex-puoliso ja lapsi käyvät uuden puolison kanssa tutuissa ja tärkeissä paikoissa. Se voi olla kateutta, mustasukkaisuutta, pettymystä tai surua suhteessa omiin rikkoutuneisiin unelmiin parisuhteesta ja perheestä. Lapsen kiintyminen uuteen, mielikuvissa ehkä ”itseä parempaan” uuteen puolisoon tuntuu uhkaavalta. Hyvin harvoin uusi puoliso oikeasti on uhka kenenkään vanhemmuudelle. Vanhemman ja lapsen suhde on kovin ainutlaatuinen. Eron jälkeen itsetunto voi kuitenkin olla heikoilla, myös vanhempana ja kasvattajana.
Kirjoitat ”lasta auttaa myös keskustelu isän kanssa siitä, että minusta saa tykätä, vaikkei äiti tykkäisikään ja etten ole tehnyt äidille mitään pahaa.” Puolisosi ex-puoliso on ilmeisesti puhunut lapselleen tai jollekin läheiselleen lapsen kuullen pahaa sinusta. Yleensä lapset vaistoavat sanomattakin, että vanhemmalla on vaikeutta jonkin asian suhteen. Erokriisin aikana järkevä vanhemmuus on usein kateissa. Järjen tasolla ihmiset tietävät toimivansa väärin, mutta tunteiden ohjatessa toimintaa järki unohtuu. Kirjoituksestasi ei käy ilmi minkä ikäinen puolisosi lapsi on, mutta oletan hänen olevan melko pieni. On kovin ikävää, että lapsi ahdistuu siitä, että lähentyy sinua. Lapsen paras luonnollisesti on se, että hän saa vapaasti nauttia lähellään olevien ihmisten seurasta miettimättä, mitä joku ajattelee siitä, jos hän tykkää jostain aikuisesta. Jos hän ei voi äitinsä luona puhua mitään sinusta ja teidän uusperheenne yhteisistä tekemisistä, hän joutuu elämään kuin kahdessa eri maailmassa. Mietin voisiko lapselle jotenkin hänen ikätasonsa mukaisesti ilmaista, että hänen ei tarvitse kantaa vastuuta, huolta tai syyllisyyttä aikuisten väleistä?
Mietin ovatko lapsen vanhemmat keskenään keskustelleet sinun ja heidän lapsensa suhteesta? Onko lapsen äiti tietoinen, että sinä et ole ollut syynä heidän eroonsa? Joskus tästäkin asiasta voi jäädä väärinkäsityksiä tai epäluuloja. Jos keskustelua ei ole käyty ja se voisi miehesi mielestä olla mahdollinen, se on syytä tehdä hyvin pehmeästi toisen näkökulmaan eläytyen ilman mitään syyttelyä. Jos keskustelu ei ole mahdollinen tai sitä on jo yritetty, olisiko mahdollista että kirjoittaisit lapsen äidille asioita, joita kirjoitit tässä? Voisit kertoa, kuinka ihana lapsi heillä on ja kuinka et halua astua kenenkään varpaille vaan olla apuna ja tukena isän rinnalla.
Kysymykseesi siitä, voitko pitää tätä perhettä ydinperheenä, sanoisin että ydinperhe sanan varsinaisessa merkityksessä nykyinen perheesi ei ole. Puolisosi lapsella on äitinsä kautta perhe, vanhemmilla yhdessä lapsen kanssa ”eroperhe” ja teillä oma uusperheenne. Suhteesi lapseen ei ole koskaan samanlainen kuin biologisella äidillä, mutta se ei tarkoita sitä, että sinun pitäisi ryhtyä teidän perhekuviossanne ulkopuoliseksi. Uusperheen ”äitipuolena” toimiminen on joskus jatkuvaa tasapainottelua tilan antamisen ja läheisemmän läsnäolon välillä lasta kuunnellen ja biologisen äidin vanhemmuutta kunnioittaen. Tätä olet mielestäni hienosti jo tehnytkin. Anna tilanteelle aikaa asettua uomiinsa. Erosta selviytyminen on usein pitkä prosessi. Olet turvallinen ja tärkeä ihminen puolisosi lapselle ja olet itse saanut ”bonuslapsen”, jonka seurasta voit nauttia. Rakkautta lapsia kohtaan ei maailmassa ole koskaan liikaa. Uusperheissä se, että lapsella voi olla monta rakastavaa aikuista, on rikkaus! Toivottavasti puolisosi lapsen äiti oivaltaa sen hiljalleen.
KYSYMYS: Minulla on ongelma äitipuoleni ja sitä kautta myös isäni kanssa. Vuosia koin, että jouduin peittelemään persoonaani ja vaikenemaan mielipiteistäni äitipuolen seurassa, ja sisarukseni kokevat samoin. Hän on hyvin temperamenttinen ja konservatiivinen, ja reagoi vähättelevästi, jopa pilkkaavasti "meidän nuorten" mielipiteisiin.
Hän on esimerkiksi aina väheksynyt päätöksiäni kasvissyönnistä, lapsettomuudesta ja myös uravalinnoistani. Hänen kantansa on että minun normista poikkeavat mielipiteeni kyllä muuttuvat ajan kanssa, ja pidän tätä hyvin loukkaavana (täytän kohta 25 vuotta, ja koen jo ansaitsevani aikuismaisen kohtelun). En ole koskaan tuntenut minkäänlaista arvostusta hänen seurassaan.
Olen joskus yrittänyt esittää eroavia mielipiteitäni hänelle, mutta olen saanut vastaan vain väheksyntää, tai saanut kamalan riidan aikaiseksi, ja olen tätä välttääkseni tukkinut suuni. Noin kuukausi sitten mittani tuli täyteen ja kerroin hänelle ajatuksistani. Hän ei ottanut asiaa ollenkaan hyvin vastaan, minkä osasin toki ennustaakin. Minua ei häiritse se, että en välttämättä koskaan enää vietä aikaa hänen kanssaan, mutta ongelma on nyt se, että hän tekee myös isäni elämän todella vaikeaksi, syyttäen häntä siitä että on kasvattanut minut ja sisarukseni väärin. Hänen mielestään minä ja molemmat sisarukseni olemme kiittämättömiä. Olen pyytänyt häntä jättämään isäni riitamme ulkopuolelle, sillä hän ei edusta mielipiteitäni. Äitipuoleni on kuitenkin vielä kuukausi sanaharkkamme jälkeen kovasti vihainen ja puolustuskannalla, ja ilmeisesti vaatii minulta anteeksipyyntöä. Minusta kuitenkin tällainen asetelma, jossa hän saa arvostella meitä vapaasti ja me emme häntä ollenkaan, on hyvin epäreilu. Siksi en ole pahoillani siitä mitä sanoin.
Minua kuitenkin kovasti säälittää isäni tilanne, sillä hän on täysin syytön, mutta kärsii tästä kaikesta eniten. Annanko ajan vain korjata tilanteen? En kuitenkaan haluaisi taas alistua vain äitipuoleni "terrorin" pelossa.
Rauhanrakentaja
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi, rauhanrakentaja! Kuulostaa siltä, että olet ollut perheessäsi rauhanrakentajalapsi, sellainen, joka sovun nimissä vaikenee mielipiteistään ja nielee arvostelua. Silloin vältytään ilmiriidalta, mutta painetta kertyy mielen sisälle. Kun pahaa mieltä ja loukkaantumista kertyy tarpeeksi, jossakin vaiheessa rauhanvaalijaltakin menee kuppi nurin. Onnittelen sinua siitä, että vuosien vaikenemisen ja itsesi hillitsemisen jälkeen rohkenet nyt nuorena aikuisena tulla näkyväksi omana itsenäsi ja omine mielipiteinesi!
Mielipiteiden ilmaiseminen on sinun oikeutesi. Äitipuolellasi on tietysti oikeus olla eri mieltä ja ilmaista se. Parhaimmillaan tällaisesta asetelmasta voitaisiin saada aikaan kunnioittava ja kiinnostunut keskustelu, jossa pyritään kuuntelemaan ja ymmärtämään toista vähättelemisen sijasta. Tällaisen keskustelun rakenne olisi sen tyyppinen, että aluksi liitytään edelliseen puhujaan arvostavalla tavalla ja sitten ilmaistaan oma mielipide, tyyliin: " Kuten sanoit, Suomessa on omassa nuoruudessasi syöty paljon liharuokia. Ymmärrän, että kasvissyönti on sinusta outo villitys. Sitä voidaan kuitenkin perustella monella tavalla..." Ja toinen vastaisi " Perusteluissasi on kyllä tolkkua ja tuo valinta varmaan sopii sinulle, mutta en itse aio muuttaa tapojani, koska..." Tällaisessa keskustelussa kummankaan ei tarvitse luopua mielipiteistään, mutta he voivat oppia ymmärtämään, miksi toinen ajattelee eri tavalla. Jos tälle tasolle päästään, erimielisyydet eivät estä asiallista ja ystävällistä suhdetta keskustelijoiden välillä.
Aina ja kaikkien kanssa tällainen keskustelu ei onnistu. Jos joku pitää omia näkökulmiaan ainoana totuutena, joustavuutta ja liikkumavaraa on hyvin vähän. Silloin voi joutua toteamaan, että vaihtoehtoina ovat 1) olla tekemisissä vähän ja pintapuolisesti, vaikeita aiheita vältellen 2) puhua suoraan siitä, mistä haluaa ja antautua riitaiseen vuorovaikutukseen tai 3) lopettaa yhteydenpito kokonaan.
Tuo ykkösvaihtoehto ei välttämättä ole huono. Voisitko ajatella, että olet nyt ilmaissut äitipuolellesi selkeästi omat mielipiteesi, ja tyydyt jatkossa siihen, että ymmärtävää ja kunnioittavaa keskustelua asioista ei ainakaan näillä näkymin synny. Niinpä olet tekemisissä asiallisella ja kohteliaalla tavalla, käyt kylässä jouluna ja joskus. Hyväksyt sen, että tässä ihmissuhteessa ei ole aineksia enempään, mutta isäsi kannalta olisi tärkeätä olla yhteyksissä asiallisissa merkeissä. On tärkeätä, että olet sanonut, mitä ajattelet ja pysyt sanojesi takana, mutta jatkokeskustelu vaikuttaisi hyödyttömältä. - Jos taas sinusta tuntuu, että et ainakaan vielä nyt, vuosien vaikenemisen jälkeen, voi taas antaa kuulemiesi kommenttien valua kuin vesi hanhen selästä, voit valita kakkosvaihtoehdon ja sen myötä ehkä riidan ja myrskyn joksikin aikaa. Sitä ei kuitenkaan kannata valita pitkäkestoisesti, koska silloin uuvutat itsesi.
Voisittekohan yhdessä isän ja äitipuolen kanssa käydä sellaisen keskustelun, jossa todetaan, että ajattelemme joistakin asioista kovin eri tavalla ja päätämme, että tavatessamme emme puhu näistä aiheista?
Mistähän äitipuolesi odottaa anteeksipyyntöä? Jos olet tunnekuohussa nimitellyt tai muuten loukannut häntä, voit pyytää anteeksi sitä, mutta kertoa, että mielipiteistäsi et tingi. Olisikohan hänellä vastaavasti anteeksipyydettävää sinulta ja isältäsi? Tapa, jolla kuvaat hänen arvostelleen isääsi kasvattajana, kuulostaa loukkaavalta.
Vaihtoehto kolmonen, täydellinen välirikko, olisi minusta huonoin valinta. En sano, etteikö sekin joissain ääritilanteissa olisi ainoa tapa toimia, mutta usein se muodostaa jäisen ja katkeran arven, jonka alla oleva haava herkästi aukeaa uudelleen vähänkin tökkäistäessä.
Isäsi on sinulle tärkeä. Voisitteko ylipäänsä ottaa tavaksi tavata hänen kanssaan useammin kahden kesken, ilman äitipuolta? Silloin voisit ylläpitää läheistä suhdetta hänen kanssaan.
Ehdottaisin, sinä, isäsi (ja ehkä sisaruksesi?) sopisitte tapaamisen, jossa tavoitteena olisi tuo ykkösvaihtoehto: sen päättäminen, että yritetään pysyä asiallisissa väleissä siten, että tietyistä aiheista puhumista vältetään eikä toisten elämäntapoja arvostella. Jos anteeksipyyntöjä tarvitaan ylilyöntien vuoksi, jokaisen olisi syytä mennä asiassa itseensä ja miettiä omaa käytöstään.
Tämä vaatinee vähän nuorallatanssia ja tasapainottelua, mutta uskoisin, että edes laiha rauha olisi siten saavutettavissa. On hienoa, että kannat huolta isästäsi ja perheenne ihmissuhteista yleensä. Yhtä lailla hienoa ja tärkeää on se, että et asetu rooliin, jossa kukaan saisi mitätöidä tai vähätellä sinua!
KYSYMYS: Muutin miehen perässä kauas kaikesta itselleni tärkeästä. Aluksi kaikki sujui hyvin. Saimme lapsia ja olin siksi paljon kotona. Mies teki töitä. Suhde ja myöhemmin avioliitto on ollut vuoristorataa, lähinnä miehen työn takia. Se aiheuttaa heräilyjä yöllä, lähtemistä vaikkapa suoraan saunasta töihin. Hän tekee mielestäni liikaa töitä. Itse ei sitä kuitenkaan tunnusta.
Otimme etäisyyttä ja muutin lastemme kanssa kotiseudulleni, ja nyt olemme palaamassa saman katon alle. Meno ei ole muuttunut. Meidän luona käviessään mies oli todella huomaavainen, oli läsnä ja suhteemme parani. Nyt kun olemme olleet taas saman katon alla, asiat tuntuvat olevan ennallaan. Koen ettei suhteemme ole oikeudenmukainen tai tasa-arvoinen. Mies kun on kipeä, hän saa olla kipeä. Hän menee työkeikoille, harrastaa jne. Edes kova sairastamiseni ei saa häntä jäämään harrastusiltana kotiin, vaikka itkua vääntäisin. Itse hoidan lähes aina kipeänä myös lapset.
Kun olimme poissa, elämä tuntui osittain helpommalta. Vaikka olin yksin lasten kanssa, ei tarvinnut toiselta odottaa mtn. Ei tarvinnut pettyä turhiin odotuksiin. Ei tarvinnut selittää lapsille missä isi on, eikä miettiä saanko ensi yönä unta vai piippaako toisen puhelin.
Lomallakin hän vastailee työasioissa puhelimeen. Puheluita saattaa tulla sunnuntai-aamuisin, myöhään illalla jne. Ylityövapaat eivät kuulemma ole ns. vapaita, joten silloin on hoidettava myös työasioita jos niitä tulee. Kesälomaa hän ei pysty pitämään putkeen. Isyyslomaa hän piti kaksi viikkoa koska pakotin. En olisi jaksanut yksin heti synnytyksen jälkeen. Jo tuolloin hänen kasvoistaan näkyi kuinka häntä inhotti olla kotona.
Kaikkeen tähän liittyy lisäksi se, että minulla ei ole tällä paikkakunnalla töitä. Mies ei aio muuttaa. En ymmärrä, eikö perhe ja myös vaimon hyvinvointi ole tärkeää ja tarpeeksi hyvä syy muuttaa yhdessä muualle, jossa kummallakin olisi mahdollisuuksia? Hän puhuu aina vain työasioista. Minun asioitani hän ei muista. Emme keskustele mistään syvemmistä aiheista, hän ei puhu tulevaisuudesta, mutta silti kertoi kuinka hänelle oli tärkeää että tulimme takaisin saman katon alle. Tällä paikkakunnalla ei ole minulle mtn. Ei sukulaisia, ystävystyä olen yrittänyt mutta ei ole muodostunut kuin tuttavuuksia. Lapsille täällä ei oikein ole mtn kerhotoimintaa edes jne.
Itse olen huolissani tulevaisuudesta. Muutanko taas lasten kanssa pois jotta minullakin on mahdollisuus työpaikkaan ja itselleni tärkeisiin asioihin? Miten tämä vaikuttaisi lapsiin kun vasta muutimme takaisin? Kerron aina tuntemuksistani miehelle, hän ei jaksa kuunnella, sanoo että älä aloita taas tmv. Hänen mielestään tulevaisuutta ei tarvitse miettiä. Itse olen sanonut etten ottaisi asioita niin tunteella (olen hyvin tunteellinen, jopa liiankin) ja yritän olla välittämättä ihan kaikesta (päästää ns. läpi sormien). Hänen ei ilmeisesti pidä muuttaa omassa toiminnassaan mtn. Näin olen käsittänyt. Hän vitsailee seksin puutteesta, minä olen selittänyt ettei meillä ole kaikki hyvin ja siksi ei tee mieli. Tämä ei vaikuta häneen mitenkään.
Olemme lisäksi uusperhe. Hän puhuu työasioitaan nykyään lapselleen, koska olen tuonut esille etten halua niistä kuulla. (mielestäni pitää pystyä ensin puhumaan tästä liitosta ja meidän asioista). Olen alkanut vaatia häntä nukkumaan toisessa huoneessa. Minusta minullakin on oikeus uneen ilman hänen hälytyksiään, joille hänen ei ole edes pakko lähteä. Minun ei tarvitse hänen työnsä vuoksi valvoa ja jos hän haluaa keikoilla käydä niin jostain on luovuttava. Muutoin voisi välillä laittaa puhelinta äänettömälle.
Pienet lapsemmekin ovat alkaneet kysellä miksi isi menee taas töihin, missä isi on jne. Minä joudun aina selittämään näitä asioita heille. Tuntuu että olen itsestäänselvyys, jokin josta mies tuntee velvollisuutta, vaikka tämän kieltääkin. Hän osaa olla hellä, paijaa, tuo kahvia minulle jne. Mutta tuo työ ja miehen kaikesta toiminnasta heijastava minun tarpeistani välittämättä jättäminen nakertavat suhdetta omalta osaltani todella rankasti. Muualla asumisen aikana tulin takaisin omaksi minäkseni. Itsetuntoni parani, olin tarmokas ja iloinen. Nyt alan taas jotenkin taantua. Tuntuu kuin joutuisin koko ajan todistelemaan omien asioideni tärkeyttä, olemiseni tärkeyttä ja suhteeseemme liittyviä asioita. Välillä en jaksa enää välittää.
Olenko ansainnut tämän?
VASTAUS: Kerrot parisuhteestasi, jossa koet miehesi työn hallitsevan elämäänne. Koet, että suhteenne ei ole oikeudenmukainen tai tasa-arvoinen. Sinun tarpeesi ja toiveesi eivät tule miehesi taholta kuulluksi. Tilanteen hankaluutta lisää se, että asutte kaukana kaikesta sinulle tärkeästä ja sinulla ei ole asuinpaikkakunnallanne työtä tai läheisiä ystäviä. Yritit ratkaista tilannetta muuttamalla vähäksi erilleen. Päädyitte kuitenkin takaisin yhteen ja samaan tilanteeseen kuin ennekin.
Kuvaamasi elämäntilanne kuulostaa kieltämättä rankalta ja en ihmettele, että tunnet itsesi yksinäiseksi ja onnettomaksi. Huomaan miettiväni, että mitenköhän tämä näkyy miehellesi? Sanot olevasi ”hyvin tunteellinen, jopa liiankin”. Mitäköhän se tarkoittaa? Usein näet yksinäisyytemme ja tunne siitä, että meillä ei ole yhteyttä puolisoomme, näkyy ulospäin vihaisuutena, syytöksinä, kritisointina, vaatimuksina. Joskus yritämme pantata tunteitamme ”yritän olla välittämättä, päästää läpi sormien”. Kuitenkin pystymme yleensä siihen vain jonkin aikaa. Ennemmin tai myöhemmin paha olomme purkautuu ulospäin, usein voimalla. Toinen reagoi helposti tähän omilla tavoillaan, kuten puolustautumalla, suuttumalla takaisin ja vetäytymällä omiin tekemisiin. Tämä puolestaan lisää yksinäisyyttämme ja pettymystä elämäntilanteeseen sekä kumppaniimme. Näin puolisot ajautuvat pikku hiljaa yhä kauemmaksi toisistaan, osaamatta ratkaista kielteistä kehää välillään. Kumpikin on tahoillaan yksin.
Olet varmaankin eri tavoin yrittänyt puhua miehellesi tilanteestanne. Voisitko kuitenkin yrittää vielä kerran, mahdollisesti ihan uudella tavalla. Tärkeää olisi löytää rauhallinen, hyvä hetki ja yrittää luoda tunnelma, jossa toinen kokee olonsa turvalliseksi ja ei-uhatuksi. Usein paras tapa päästä keskusteluyhteyteen toisen kanssa on yrittää pysyä itse mahdollisimman rauhallisena, silloinkin kun toinen mahdollisesti alkaa reagoida tunteella. ”En halua riidellä kanssasi. Haluan puhua meistä ja siitä mitä meille tapahtuu”. On myös tärkeää välttää toisen syyttämistä ja kritisointia sillä se nostaa helposti toisessa puolustautumisreaktion ja johtaa siihen, että kumpikin ajautuu omiin poteroihinsa. Kun kuvailee omia tunteitaan ja ajatuksiaan on myös tärkeää, että tekee sen syyttämättä. On myös tärkeää ottaa vastuu omasta osuudestaan, puolustautumatta. ”Tiedän, että olen ollut huonotuulinen ja torjuva sinua kohtaan. Sen on täytynyt tuntea sinusta pahalta”. Pehmeä aloitus pehmentää myös toisen reaktioita. ”Tiedän, että sinä olet omalta osaltasi kuormittunut tilanteestamme ja töistäsi. Jaksaisitko kuitenkin hetken jutella kanssasi meistä? Haluaisin ymmärtää sinua ja meitä paremmin”. Usein on myös tehokasta kysellä uteliaana mutta ei vaativana, toisen ajatuksia. ”Mitä sinä ajattelet tällä hetkellä meistä? Oletko sinä onnellinen tai tyytyväinen? Minkä asioiden sinä toivoisit muuttuvan?” On myös hyvä viestittää toiselle omaa toivettaan ja kaipuutaan yhteyteen. ”Haluaisin elää kanssasi yhteistä elämää mutta en pysty jatkamaan sitä näin.”
Jos edellä mainitun kaltainen keskustelu ei onnistu, on mahdollista myös kirjoittaa puolisolleen kirje tai lähettää sähköposti.
En osaa ottaa kantaa mitä sinun tulisi tehdä ja mihin ratkaisuihin sinun pitäisi päätyä. Ensisijainen tehtävä olisi varmaankin yrittää löytää keskusteluyhteys miehesi kanssa. On myös tärkeää, että saisit nukutuksi riittävästi. Jatkuva väsymys tekee meidät huonotuuliseksi, lisää toivottomuudentunteita ja heikentää kykyämme ajatella ja ratkaista asioita rakentavalla tavalla. Tässäkin on kuitenkin tärkeää miten viestität asian miehellesi. ”Haluaisin nukkea vieressäsi. Kuitenkin, kun joudun heräämään useita kertoja yössä, se tekee minut väsyneeksi ja vihaiseksi ja huonontaa mielestäni tilannettamme”.
Jostain rivien välistä luen, että teillä on ollut ja on edelleen jonkin verran hyvä hetkiä. Pystytkö ottamaan niitä vastaan ja kiittää miestäsi niistä? ”Tuntuu hyvältä kun sinä..” Jos emme kaiken huonon takia pysty nauttimaan hyvistä hetkistä, vuorovaikutus kapeutuu entisestään ja hyvä yhteys parin välillä ohenee.
Olen kirjoittanut lainausmerkkeihin esimerkkilauseita. Ne voivat tuntua oudoilta, kuin vieraalta kieleltä, jota ei ole tottunut puhumaan. Jotta parin välinen vuorovaikutus muuttuisi, myös sen, mitä ja miten puhumme toisillemme, on muututtava. Jos käymme aina samat keskustelut, samoin vuorosanoin, mikään ei todennäköisesti muutu.
Toivon, että olen osannut sanoa jotain, joka auttaisi sinua kohti jotain uutta. Mitä ikinä se uusi onkaan. Toivon, että pidät itsestäsi ja jaksamisestasi huolta. Et ole ansainnut epäoikeudenmukaisuutta tai yksinäisyyttä, niin kuin kukaan meistä ei ole.
KYSYMYS: Olen nelikymppinen nainen ja asun avoliitossa. Olemme tunteneet toisemme yläasteikäisestä, ja törmännet aikuisina aina silloin tällöin toisiimme, mutta aina jompikumpi on ollut varattu. Vuosien tauon jälkeen tapasimme vuosi sitten ja salama rakastuimme. Kerron teille taustaa, jotta osaisitte vastata lopussa tulevaan kysymykseeni.
Avopuolisoni oli tutustunut nykyiseen entiseen vaimoonsa, netissä vuosia sitten ja nettitutustumisen jäljiltä avopuolisoni matkusti naisen kotimaahan. He menivät heti naimisiin ja uusi vaimo muutti Suomeen. Aika pian avioliiton solmimisen jälkeen uuden vaimon raivokas ja temppuileva luonne tuli esiin, mutta mies päätti pysyä liitossa, sillä aiempi liitto oli karahtanut kiville, eikä hän enää toivonut epäonnistumista vaan koko loppuelämän kestävää suhdetta. Lisäksi näitä vaimon kohtauksia seliteltiin milloin milläkin, sillä että on vaikea sopeutua uuteen maahan ja kulttuuriin jne.
Avopuolisollani oli lapsia jo edellisestä liitosta, ja hän ei välttämättä olisi halunnut lisää, mutta suostui yhteen lapseen, koska uusi vaimo sitä niin kovasti halusi. Vaimo ei ollut tyytyväinen miehessä mihinkään, vaan estottomasti haukkui tätä hänen itsensä kuullen, lapsille (sekä yhteisille että vanhemmille), miehen sukulaisille ja ystäville. Kenelle tahansa kuka vaan jaksoi kuunnella tai ei kehdannut pyytää tätä lopettamaan. Mieheni ystävät ovat erittäin hienoja ihmisiä, ja olivat ottaneet hänetkin avosylin vastaan ja tarjosivat ystävyyttä. Ex-vaimo osaa halutessaan olla erittäin hurmaava, mutta ei pysty ylläpitämään pitkiä ihmissuhteita. Aina suuttuu ja katkaisee kaikki välit, jos joku kehtaa esittää eriävän mielipiteen hänen kanssaan. Hän ei myöskään katso aikaa, paikkaa tai ketä on paikalla suuttuessaan, vaan järjestää todella suuria ja dramaattisia kohtauksia, miestäni kohtaan myös väkivaltaisia. Avopuolisoni yritti olla hänelle mieliksi ja teki kaikkensa, että vaimo olisi tyytyväinen ja jatkuva solvaaminen loppuisi. Aina hetken aikaa olikin hyvin vaimon saatua tahtonsa periksi, mutta aina tuli sitten jokin uusi tarve. Jos puolisoni ei halunnut tehdä mitä vaimo halusi, teki vaimo hänen elämästään jatkuvaa helvettiä siihen asti, että mies antoi periksi. Koko avioliiton ajan vaimo uhkaili avioerolla jos mieheni ei tehnyt kuten hän tahtoi. Lähettikin allekirjoitetun paperin kerran tai kaksi käräjäoikeuteen, mutta aina veti eron takaisin. Mieheni sanoi, että sitten kun hän kirjoittaa nimensä avioeropaperiin, niin sitten avioliitto on siinä. Siitä ei ole enää takaisin palaamista. Vaimo välillä uhkasi jättää lapset isälleen ja muuttaa itse takaisin kotimaahansa ja välillä vievänsä lapset mukanaan.
Puolisoilla oli myös eriävät mielipiteet lasten kasvatuksesta. Vaimo rankaisi fyysisesti ja oli muutenkin kovakourainen heti lapsen tullessa siihen ikään ettei ollut enää käsiteltävissä oleva vauva. Monille yhteisille ystäville vaimo myös ajan kanssa kertoi vihaavansa poikaansa, sillä ensinnäkin hän on poika ja toisekseen aivan isänsä kaltainen luonteeltaan ja sekä myös ulkonäöltään. Vaimo myös sai raivokohtauksia lapsille, jos nämä eivät toimineet hänen mielensä mukaan. Mies yritti olla lasten tuki ja turva ja suojelija, ja tämän vuoksi ei lähtenyt liitosta aiemmin, vaikka viimeiset vuodet he elivätkin samassa huushollissa omissa huoneissaan. Mieheni nukkui lukkojen takana, sillä pelkäsi puolisonsa joskus raivopäissään tulevan jopa tappamaan hänet.
Avioliiton aikana vaimo saattoi viettää useampia kuukausia kotimaassaan mieheni hoitaessa kodin ja lapset. Mieheni on myös aina maksanut perheen laskut ja lainanlyhennykset vaikka vaimolla on erittäin suurituloinen yritys, joka on rekisteröity ulkomaille. Silti koskaan mieheni ei eksänsä mielestä tehnyt mitään tarpeeksi eikä hyvin. Mieheni ei viihdy kapakoissa ja hän on aina todella sitoutunut parisuhteeseen, ei ole pelkoa pettämisestä ja viihtyy kotona tehden normiaskareita. Mutta toki tahtoo välillä käydä ystävien kanssa ulkona.
Nykyinen avopuolisoni oli keväällä allekirjoittanut avioeropaperit nykyisen entisen vaimon kanssa, mutta vaimo ei ollut vielä(kään) muuttanut pois heidän yhteisestä kodistaan, vaan kun hänen oli pitänyt muuttaa, hän oli pakannut matkalaukut ja lähtenyt kotimaahansa lasten kanssa lomalle kuukaudeksi. Matkan syyksi hän oli ensin kertonut miehelleni, lapsilleen ja kaikille muillekin sen, että entisen vaimon isä (eli lasten vaari) oli tehnyt itsemurhan koska lasten isä aiheutti sellaista tuskaa ja häpeää ja huolta vaimon isälle. Tämä tarina ei pitänyt paikkaansa, vaan tuo isoisä on vieläkin hyvinkin hengissä. Tullessaan takaisin hän ilmoitti miehelle, että hän on päättänyt, että heidän tulee jatkaa avioliittoa lasten vuoksi. Tämän ehdotuksen mies tyrmäsi ehdottomasti. Eksä menetti täysin hermonsa ja haukkui mieheni pataluhaksi ja uhkaili kostolla tavalla tai toisella. Pian tämän jälkeen mieheni yllätti minut tulemalla kylään lasten kanssa. Teimme ruokaa ja söimme yhdessä kun lasten äiti soitti ja halusi puhua puhelimessa pojan kanssa. Keskustelu käytiin vieraalla kielellä ja keskustelun jälkeen mieheni vielä otti luurin ja sanoi, että hän tuo lapset pian, ja että syömme vain loppuun. Kohta puhelin soi uudelleen, ja sama toistui. Miehen ja lasten ollessa lähdössä, lasten äiti syöksyi heidän avatessaan ulko-oven sisään, mutta mieheni onnistui pysäyttämään hänet tuulikaappiin. Minä pidin ovea vastaan toiselta puolelta. Hän ensin yritti minulle haukkua miestä, mutta pysyin hiljaa. Tämän jälkeen raivo kohdistui mieheen, ja julmettu sättiminen ja uhkailu alkoi. Lapset seisoivat pihalla neuvottomina ja näkivät ja kuulivat koko tilanteen. Eksä uhkaili mm. että kostaa miehelleni kaiken, ja että hän ei välitä vaikka häneltä itseltään menisi viimeinen penni kunhan miehelleni ei jäisi yhtään mitään eikä ketään. Vaimo muutti nopeasti pois yhteisestä kodista tämän jälkeen salaa vieden lapset mennessään.
He olivat perheasian neuvottelukeskuksessa neuvotelleet jo ennen vaimon muuttoa päästä sopuun lasten huoltajuudesta, tapaamisista, asumisesta jne. Mutta tuleva entinen vaimo ei tyytynyt mihinkään, vaan asiasta käytiin käräjäoikeuden istunto, ja lapset määrättiin asumaan äidilleen ja kotikuntamme lastensuojelu tekemään olosuhdeselvityksen molempien kotona. Sitten mieheni sai maistraatista kirjeen, jossa kerrottiin, että lasten uusi osoite on yli 100km päässä entisestä kodista. Entinen vaimo ei ilmestynyt olosuhdeselvityksen ensimmäiseen palaveriin ja sosiaalityöntekijän saadessa hänet kiinni, hän totesi ettei hänen tarvitse tulla sinne enää, sillä hän asuu muualla. Käräjäoikeus määräsi, että kotikuntamme lastensuojelu jatkaa selvitystä mieheni osalta, ja että äidin uuden kotikaupungin lastensuojelu tekee selvityksen äidin osalta. Koska ison kaupungin lastensuojelussa on ruuhkaa, venyi ja venyi tuo selvityksen teko, mutta myös sen tähden, että lasten äiti saattoi tulla palaveriin ja todeta ettei hyväksy hänelle varattua tulkkia ja pyysi toisen ja uuden ajan. Olosuhdeselvityksen aikana poika laittoi isälleen tekstaria, että äiti kuristi. Mieheni soitti pojalleen ja kyseli tilanteesta ja teki lastensuojeluilmoituksen. Toisen kerran tuli tekstari, että äiti potkaisi. Kouluterveydenhoitaja tutki pojan jalan, jossa oli messevä mustelma. Poika oli kertonut terkkarille, että äiti potkaisi kun hän ei tyhjentänyt riittävän nopeasti astianpesukonetta. Kouluterveydenhoitaja teki asiasta lastensuojeluilmoituksen. Poika oli kuitenkin lastensuojelun haastattelussa ja lääkärissä, molemmissa tapahtumissa äiti aivan vieressä, kertonut kaatuneensa isänsä luona viikonloppuna. Lastensuojelu tuli siihen tulokseen, että pojan tarina oli ulkoa opetellun kuuloinen ja epämääräinen, ja poliisi päätti, että poikaa tutkitaan Oikeuspsykiatrian laitoksessa. Yhden kerran äiti vei hänet sinne ja äitiä haastateltiin samaan aikaan eri huoneessa ja toisen kerran isä jolloin myös isää haastateltiin toisessa huoneessa. Nyt kuulimme, että tutkimuksen lopputuloksena on se, että kuristaminen ja potkiminen on tapahtunut, ja että äiti on käskenyt poikaa valehtelemaan tapauksesta. Tapaus on lähetetty syyttäjälle, mutta emme vielä tiedä miten asian kanssa käy. Käräjäoikeuden lopullinen istunto lasten asumisesta oli kuitenkin jo lokakuun alussa, eikä näitä tutkintamateriaaleja voitu silloin käyttää. Tuomari päätti, että vanhemmilla on yhteishuoltajuus, mutta lapset asuvat äitinsä luona. Päätös on maallikon tajuun aivan käsittämätön. Äiti on kuitenkin rikkonut joka ikistä väliaikaismääräyksen kohtaa ja lasten ja isän tapaamiset eivät ole toteutuneet määrätyllä tavalla. Enimmäkseen on, mutta silti on aina ollut jokin ”pieni” kiusa, esim. lapsilla oli harrastuksia silloin kun isän tapaamien alkoi, eikä tästä voitu ilmoittaa ajoissa. Ja toisekseen vaikka olisikin ilmoittanut, niin isän aikaa oli vain joka toinen viikonloppu ja myöhemmin kuin oli aiottu. Mutta tosiaan, jos ex-vaimo voi jotenkin lasten kautta tehdä kiusaa, hän myös tekee sen. Selvityksen aikana lapset kertoivat myös minulle, että äiti on käskenyt heitä valitsemaan äidin jos joku kysyy ja että kenellekään ei saa sanoa, että he rakastavat isää tai että haluavat elää isän kanssa. Oli uhannut muun muassa sillä, että silloin hän jättää heidät isälleen eivätkä lapset enää ikinä milloinkaan tule näkemään äitiään. Ja taas välillä ostanut heille ylenpalttisia lahjoja palkaksi mikäli olivat tehneet kuten hän oli käskenyt.
Hän on myös tehnyt kiusaa miehelleni heidän entisen yhteisen yrityksen kautta. Milloin on uhkailtu rikostutkinnalla ja milloin milläkin. Ex-vaimo on myös käynyt olosuhdeselvityksen aikana jatkuvasti tekemässä tutkimuspyyntöjä milloin mistäkin syystä poliisille. Hän on kautta aikojen väittänyt, että mieheni vanhemmat lapset ovat vaikutukseltaan haitallisia hänen lapsilleen ja että yksi heistä olisi hyväksikäyttänyt poikaansa, näyttänyt pornoa, käyttänyt huumeita. Vaikka mitä. Poliisi ei tutkinut mitään näistä syytöksistä. Ja vailla pohjaahan ne olivatkin. Mieheni vanhemmat lapset ovat oikein mukavia ja fiksuja lapsia, ja rakastavat pikkusisaruksiaan ehdottomasti.
Voisin kirjoittaa vaikka romaanin kaikesta siitä kiusasta mitä ex-vaimo on miehelleni tehnyt, mutta tässäkin on jo tarpeeksi varmaankin siihen, että saatte yleiskuvan. Itse olen elänyt avoliitossa narsistin kanssa, ja olen sitä mieltä, että mieheni entinen vaimo on narsisti tai ainakin omaa hyvin narsistisia piirteitä. Olkoonkin se kuinka muodikasta sanoa ihmisistä niin… Mutta uskoakseni tuo luonnekuvaus pätee. Lapset ovat kertoneet sanoneensa äidilleen, että he eivät viihdy uudessa kaupungissa vaan toivovat kovasti muuttoa edes kotikuntamme viereiseen kaupunkiin. Ovat sanoneet, että haluaisivat olla lähempänä isää ja vanhoja ystäviään. Mutta äiti ei kuuntele. Hänen mielestään on paras asua uudessa kaupungissa. Hänellä ei ole sinänsä mitään syytä asua siellä, sillä hän tekee töitä kotona.
Hän on useassa tekstiviestissä miehelleni kirjoittanut siitä, että hän ajattelee vain lasten parasta, ja että hän olisi valmis tekemään lasten eteen mitä tahansa, ja että ainoa asia mitä lapset haluavat, on että äiti ja isä asuvat yhdessä. Mieheni ei ole näihin kirjoituksiin kommentoinut mitenkään, vaikka muuhun tekstiviestiin olisikin kommentoinut/vastannut. Huoltajuusoikeudenkäynnin toisessa vaiheessa minäkin olin todistajana, ja ex-vaimo kuiskutteli asianajajansa korvaan koko sen ajan mitä hän kyseli minulta. Joten luulen, että nämä kysymykset olivat sellaisia mitä ex-vaimo halusi minulle esittää eikä niinkään mitä kysyttävää asianajajalla oli. Kysymyksiin kuului mm. että asunko avoliitossa sen ja sen kanssa? Oletteko kihloissa tai naimisissa? Miksi ette? Miltä tuntuu kun suhteellanne ei ole tulevaisuutta? Käykö teidän huonosti kun se ja se (entinen vaimo ja mieheni) palaavat yhteen?
Ex-vaimo myös pitkittämällä pitkittää ositusta. Jos ei muuta keksi, niin hän vaihtaa asianajajaa jolloin on peruste lykätä taas palaveria jotta uuden asianajajan menot saadaan sovitettua kalenteriin.
Nyt mieheni taas sai tekstiviestin jossa oli pojan kouluasiaa, mutta myös taas, että lapset toivovat vanhempien palaavan yhteen, ja että hän olisi siihen lasten vuoksi valmis. Mieheni vastasi tekstiviestiin kouluasian osalta, mutta ei kommentoinut taaskaan sanallakaan tuota yhteen paluuta.
Luotan mieheeni, ja koen että hän on todella ihana mies ja puoliso, hellä ja kiltti. Mutta välillä liiankin kiltti. Olemme juuri alkaneet käymään pariterapiassa, sillä tämä kulunut puoli toista vuotta on ollut todella raskas entisen vaimon aiheuttamien juttujen takia. Milloin pettää meidän suunnitelmat äkkinäisten aikataulumuutosten takia ja milloin mitäkin. Molemmilla on vielä pelkoja entisistä vaikeista suhteista ja haluamme, että meidän rakkautemme selviää. Tämän lisäksi molemmat olemme jatkuvasti huolissamme lasten henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista äitinsä luona ja se luonnollisesti kuormittaa meidän henkistä jaksamista. Meidän luonamme lapset saavat ilmaista tunteensa ja toiveensa vapaasti, kumpikaan meistä ei loukkaannut jos lapset joskus sanoisivatkin asioita jotka eivät ole meidän jommankumman mieleen. Lapset ovat kuitenkin avoimesti puhuneet siitä, että meidän luona on parempi olla ja kumpikaan ei tahdo vanhempien muuttavan yhteen. Kysyin kerran miksi, ja molemmat oli sitä mieltä, että isä oli silloin onneton ja kotona oli jatkuvasti riitaa. Tämän he ovat myös kertoneet avopuolisolleni. Minulla ja lapsilla on erittäin läheiset välit ja molemmin puolin on rakkautta ja lämpöä.
Itse olen sitä mieltä ollut jo kauan, että entinen vaimo tekee kaikkensa, että asiat ovat vaikeita ja hankalia avomiehelleni, ja että hän yrittää näin saada kiristettyä avopuolisoani palaamaan hänen kanssaan yhteen. Oikeudenistunnossa esitetyt kysymykset ja sen jälkeen tulleet tekstiviestit koskien ns. lasten toivetta vanhempien yhteen palaamisesta ovat vain vahvistaneet mielipidettäni.
Itse olen sitä mieltä, että mieheni kannattaisi vielä kerran erittäin painokkaasti ilmaista, että hän ei missään nimessä aio enää palata entisen vaimonsa kanssa yhteen, ei mistään syystä, ei edes lasten. Tai juurikin lasten vuoksi. Meidän kummankaan mielestä lasten ei ole hyvä nähdä sellaista parisuhdemallia mitä miehelläni oli entisen vaimonsa kanssa. Itse olen sitä mieltä, että koska nämä ex-vaimon kostot jatkuvat ja vielä vihanpurkaukset tulevat aaltoina, hän elättelee toivetta, että mieheni palaisi hänen kanssaan yhteen, ja kokee vihantunnetta ja pettymystä kuukaudesta toiseen kun näin ei käykään. Uskon, että hän on niin vihan sokaisema, että hän ei kykene näkemään totuutta ilman että se esitetään hänelle suoraan, vaan hän jää roikkumaan toivoon kun hän ei saa kieltävää vastausta. En usko, että entisen vaimon puolelta kyse on niinkään rakkaudesta, tuskin hän sellaista tunnetta osaa tunteakaan, vaan lähinnä siitä, että hänen kotimaassaan on suuri häpeä olla eronnut ja myöskin ylpeydestä ja siinä, että hän haluaa loppuun asti manipuloida miestäni, vaikka vain lasten kautta.
Mieheni mielestä hän on jo asiansa ilmaissut ottamalla avioeron ja käymällä katkeraa taistoa lasten asuinpaikasta entisen vaimonsa kanssa. Nyt hän vain toivoo, että yrittämällä olla positiivinen ja joustamalla entisen vaimon suhteen, lasten äiti jossain vaiheessa herää ja haistaa kahvin ja muuttaa toimintatapojaan ja lopettaa tuon iänikuisen kostamisen ja kiusanteon. Mieheni pelkää, että loukkaa entisestä vaimoaan jos hän sanoo ettei yhteen paluu tule missään nimessä kysymykseen, ja että asiat menisivät vain pahempaan suuntaan.
Mitä teidän mielestänne meidän tulisi tässä tilanteessa tehdä? Onko kummankaan näkemys lähelläkään oikeaa vai olisiko vielä jokin vaihtoehtoinen tie?
Ystävälläni on ollut vastaavanlainen tapaus, jossa hänen miehensä entinen vaimo on tehnyt vaikka mitä kiusaa lasten kautta, ja ei kyllä itseä huvittaisi kokea tuollaista kärsimystä vuodesta toiseen. Mieheni on kuitenkin niin ihana, että en halua missään nimessä hänestä luopua.
Narsistin uhrit
VASTAUS: Kiitos koskettavasta kirjeestäsi, jossa avasit kipeää ja haastavaa uusperhekuviotanne. Olipa hyvä, että kirjoitit kaiken tuon itsestäsi ulos! Uskon, että jo se auttaa sinua jäsentämään mielessäsi, mistä kaikesta tässä oikein on kysymys. Poimin vastaukseeni muutamia huomioita kirjeestäsi.
Kerrot miehesi ex-puolisosta ja hänen käyttäytymisestään lapsia ja teidän uusperhettänne kohtaan. Hänen toimintansa kertoo siitä, että hän ei ole valmis päästämään miehestäsi irti, vaan yrittää kaikin mahdollisin sitoa hänet itseensä. Hänen päällimmäinen motiivinsa ei suinkaan ole rakkaus ja toimiva parisuhde vaan kosto: häntä on loukattu jättämällä, niinpä hän on valmis tekemään kaikkensa, ettei jättäjä vain voisi unohtaa häntä.
Lapset ovat monin tavoin joutuneet äidin koston välikappaleeksi. Äiti manipuloi, kiristää, uhkailee ja kiusaa yrittäen saada tahtonsa läpi lasten kautta. Tällaista käytöstä kutsutaan vieraannuttamiseksi: se tarkoittaa, että toinen vanhempi pyrkii vaikuttamaan toisen vanhemman ja lasten väleihin häiritsevästi ja tuhoavasti. Lasten äidillä on kuvauksesi mukaan paljon tällaista käyttäytymistä. Vieraannuttaminen on väkivaltaa sekä lapsia että vieraannutettavaa vanhempaa kohtaan. Arvaamattomalla käyttäytymisellään äiti horjuttaa pahasti lasten turvallisuutta.
Lasten kanssa on tärkeää puhua – niin kuin kertomasi mukaan teettekin - ja oikaista väärät asiat: Lapsilla on oikeus omaan mielipiteeseen, he ansaitsevat tulla kuulluiksi. Lapset ovat isälle tärkeitä ja rakkaita, ja he saavat pitää isästä. He saavat myös pitää isän puolisosta. He saavat olla sitä mieltä, että heidän on parempi olla isän perheen luona, kun äidillä on niin paha olla. Ja vaikka äiti käyttäytyy huonosti, samaan ei aikuisena kannata lähteä mukaan. Ei, vaikka kuinka mieli tekisi.
Teillä on erilainen näkemys siitä, mistä tässä kaikessa on kysymys. Se on luonnollista: sinä katsot tilannetta osittain ulkopuolisena ja näet paljon sellaista, mitä miehesi ei tässä myrskyn silmässä pystykään havaitsemaan.
Samantapaisesta manipuloivasta parisuhteesta pois lähteneenä sinulla on myös oma kokemus siitä, miltä tuntuu olla miehesi asemassa. Puolisosi on sitä mieltä, että hän on ilmoittanut erosta laittamalla nimen avioeropaperiin. Toisaalta hänen on vaikea ilmaista eron lopullisuutta entiselle puolisolleen ja siksi hän mieluummin vaikenee – pelosta, että jotain vielä pahempaa tapahtuisi, erityisesti lapsille.
Sinun ja miehesi suhteen kannalta ei ole olennaista se, näettekö asian täysin samalla tavalla. Sinähän olet tavallaan jo käynyt läpi sen, minkä kanssa miehesi tällä hetkellä kipuilee, ja olisit rohkeampi ilmaisemaan mielipiteitäsi kuin mihin puolisosi on valmis. Tärkeintä on, että voitte tukea toisianne, tapahtuipa mitä tahansa. Siksi on erittäin hyvä, että käytte pariterapiassa selvittelemässä ajatuksianne. Parasta, mitä tässä tilanteessa voitte tehdä, on vahvistaa keskinäistä suhdettanne. Se antaa voimia ottaa vastaan kaikki se, mitä tapahtuu ja on vielä tulossa. Kerrot, että käräjäoikeus on antanut päätöksensä lasten yhteishuoltajuudesta ja äidin lähivanhemmuudesta, mutta oikeusprosessi hänen lapsiin kohdistuvan väkivaltaisen käyttäytymisensä osalta on vielä kesken. Juuri tällä hetkellä tilanne on siis vielä ratkaisua vailla. Odottaminen siihen liittyvine pelkoineen ja uhkakuvineen on pahinta. Mutta tulee päivä, jolloin asiat muuttuvat, tavalla tai toisella.
Toivon sydämestäni, että tilanne ratkeaa kaikkien osapuolten kannalta parhaalla mahdollisella tavalla
KYSYMYS: Mietin minkä otsikon alle tämä tuskani kuuluu; tässä on eroamisen mietintää, kommunikointi-ongelmaa, sitoutumattomuutta, uusperhettä, seksiä tai sen puutetta ja ihastumista- jos ei vättämättä ihmiseen vaan ihastumista toisenlaiseen elämään.
Kirjoitin äsken päiväkirjaan että haluan kokea ja nähdä tämän syksyn. Liian monta vuodenaikaa on mennyt ohi, auton ikkunasta katsellen. Tuo ihan konkreettisestikin. En halua kädenvääntöä aiheesta kuin aiheesta, en jaksa enää kotona kompromisseilla - töissä saan luovia ihan riittävästi. Tosin teen sitä kotonakin. Mutta kun saisi tämän syksyn edes itselleni.
Mies on kotona ja ehkä siksikin "takertuvainen" vapaa-aikaani. Yritän patistaa häntä lähtemään aikuisten lapsiensa luokse ja tapaamaan lapsenlapsia - mutta huonoin tuloksin, mistä seuraa se, että hän tilittää surkeana sitä, että ei ole nähnyt heitä aikoihin....mistä (turhaan, kyllä) koen syyllisyyttä.
Kaveriensa tapaamiset hän järjestää viikolle, jos mahdollista. Viikonloppuisinhan olisin liian vapaa menemään täällä kotipaikkakunnallani.
Tämä on koko-aikaista säätöä ja shakinpeluuta, tyyliin...jos minä menen Siwaan, niin sillä aikaa voin.... no joo kärjistäen.
On syytä minussakin, mutta pitkäänkö voin vain niellä tämän ikuisuusprojektilta tuntuvan rangaistuksen. Olen avioliittomme aikana ihastunut ja olen huomannut, että mitä tiukemmin minua täällä 4 seinän sisällä, kotona tai autossa pidetään, sitä varmemmin katastrofi tapahtuu. Karkaan kohta :)
Minulle luxusta olisi herätä näin lauantai-aamuisin edes silloin tällöin yksin, lähteä torille kahville, yksin, surffailla netissä, käydä kävelemässä, ilman aikatauluja, ilman tekstiviestitilittämisiä.
Kohta en enää näe meillä yhteistä tulevaisuutta, enkä edes sitten jaksa miettiä miten meidän käy. Itse viihdyn yksinkin... ja kyllä! ei tule erityisemmin ikävä puolison perhettä (lapsia etc) - se on osa sitä sitoutumattomuuttani.
Paljon on yhteistä hyvää (taloudesta en nyt puhu ;) - mutta kun edes joskus, ilman nillitystä, saisin lähteä ulos/lenkille/ keikoille/tyttöjen iltaan/kahville/Tallinnaan (no huh! mikä toive)
Haluan tämän syksyn! Haluan olla muutakin kuin joku siirtelypaketti joka kuskataan paikasta a paikkaan b. Ja jolle esitetään toiveita kodin siisteystasosta :)
Hmmm..no tuossa se tuli, olen kuin joutunut aikakoneeseen ja olen taas lapsuudenkodissa ja murrosikäinen, joka ahdistuu ruokapöydässä(kin) - nyt vaan on ymmärrystä että toisinkin voisi olla...ja pientä kapinaakin ilmassa. Syksyn lisäksi.
VASTAUS: Mietit minkä otsikon alle kysymyksesi kuuluisi, kun tunnet, että aika moni asia kaipaisi kohennusta. Listaat näitä: seksi, erokysymykset, kommunikaatio-ongelmat, ihastuminen ja sitoutumattomuus. Otsikon löytyminen voisi selventää ja jäsentää asiaa, mutta ei sen löytyminen ole aivan välttämätöntä. Silti voi auttaa jos tarkastelee jotakin rajatumpaa asiaa yhdellä kerralla, vaikka parisuhteessa monet asiat kietoutuvatkin yhteen.
Tuosta alun listasta puuttuu kontrollointi ja mustasukkaisuus. Kun luen postiasi eteenpäin kerrot kuitenkin hyvin paljon siitä miten miehesi takertuu, tarkkailee ja kontrolloi sinua. Olet ”paketti jota siirrellään” ja jolta vaaditaan. Kuulostaa todella tukahduttavalta sinun olosi. Yrität järjestää omaa aikaa ja haaveilet toisenlaisista viikonlopuista ja tyttöjen Tallinnan matkasta. Kaikki ovat aivan kohtuullisia toiveita, kunhan ne istuvat muun perheen tilanteeseen. Pitäisi voida hyvillä mielin käydä kaupassa ja joskus vähän kauempanakin ilman huonoa omaa tuntoa.
Mustasukkaisuus on leimaava sana, enkä tiedä tarkasti mikä sana olisi sinusta oikea kuvaamaan teidän tilannetta. Kova kontrollointi on tukahduttavaa, mutta siitä kannattaa keskustella ja lähteä hakemaan muutosta yhdessä tai yksin. Aika yksinkertainen testi on sellainen, jossa mietit onko miehesi koskaan sanonut, että epäilee sinua aiheetta ja älyää olla pahoillaan aiheuttamistaan kolhuista. Jos hän on valmis tarkistamaan omaa toimintaansa, on heti jo toivoa. Mustasukkaisuus on varsin hankala juttu, jos kumppani ei pysty myöntämään, että on epäillyt joskus aiheetta. Keskusteluissa on heti eri sävy, jos kumppani voi myöntää, että joutuu välillä omien epäilystensä vangiksi ja käyttäytyy silloin kohtuuttoman hankalasti.
Toisaalta kerrot, että vikaa on sinussakin. Olet ihastunut. Semmoista tapahtuu ja olet oikeassa, että perusteeton epäily saattaa lisätä halua mennä uuteen suhteeseen. Kirjeesi alussa tuli olo, että nyt juuri et ole ihastunut kehenkään, mutta kysymys palasi mieleeni postisi lopussa. Et kerro tarkemmin siitä, että onko ihastumisesi johtanut suhteeseen ja onko sinulla juuri nyt menossa jokin juttu? Jos on, niin silloin karkaamisen ajatuksellasi on jo jokin kohde ja varasuunnitelma on jo kehittymässä.
Et kerro onko sinulla omia lapsia tai teillä kahdella yhteisiä lapsia, ainakin miehelläsi on. Nämä lasten tapaamiset ja heidän huomioimisensa on uusperheiden sopimisten ja keskusteluiden vakioteemoja. Totta kai heillekin pitää olla aikaa ja ystäville. Pääsisittekö keskustelujen alkuun jos sanoisit miehellesi, että hänen käytöksensä tuntuu sinusta liialliselta kontrolloinnilta ja se ahdistaa sinua jo hyvin paljon. Voit sanoa, että toimivaan parisuhteeseen kuuluu perheaikaa, vain kahdestaan vietettävää parisuhdeaikaa ja lisäksi aivan omaa aikaa. Mikä näiden suhde voisi olla ja miten ne hyvällä omallatunnolla saisi toteutumaan. Sitten voit kertoa omasta motivaatiostasi, että otat asian puheeksi siksi, että haluaisit pelastaa teidän suhteen, jos sinulla semmoinen ajatus yhä on.
Tämmöisiä teemoja tästä nyt ainakin nousi mieleeni. Toivot, että saisit syksyn itsellesi. Se on hyvä toive, joskaan parisuhteessa ei voi kai ajatella, että omistan koko syksyn itselleni. Tässä en halua rakentaa sinulle uutta ahdistusta, mutta samalla, kun mietit miten lisäät vapauttasi voit pohtia sitäkin miltä tuntuisi paineeton yhteinen aika miehesi kanssa? Mitä se olisi? Toisaalta on niin, että kaikki aika on omaasi. Nyt mietit miten sitä haluat jakaa miehesi kanssa. Mitä tapahtuu, jos kerrot mistä puristaa ja asetut vastavuoroisesti kuuntelemaan miestäsi? Mitä mies toivoo nyt suhteeltanne? Sanot, että hyvääkin on, ja että luultavasti hänkään ei ole nyt tyytyväinen tilanteeseen. Nyt ei kommunikaatio suju. Pääsettekö keskustelun alkuun toteamalla, että molemmilla taitaa olla jokin ahdistus?
Hyvää syksyä yksin ja yhdessä! Perheneuvoja Markku
