KYSYMYS: Olen reilut kaksi vuotta sitten muuttanut yhteen ihanan miehen kanssa 6 vuoden seurustelun jälkeen – samaan pakettiin kuuluivat säännöllisin hoitovuoroin myös hänen nyt lähes teini-ikäiset kaksi lastaan. Olin asunut ennen yhteen muuttoamme yksin 7 vuotta (toipuen samalla erosta narsistisesta miehestä) ja siksi empiväinen kun mies alkoi taloudellisista syistä puhua yhteen muutosta (ex-vaimo kosti vaatimalla elatusapua saatuaan tietää suhteestamme). Puhuimme kaikki mahdolliset tulevat ongelmaskenaariot rehellisesti halki ja harkittuani asiaa muutaman viikon myönnyin ja aloimme etsiä yhteistä kotia. Mies vakuutti, että asiat kyllä lutviutuvat ja että kaikki sopeutuvat uuteen tilanteeseen. Lapsetkin olivat jo kuulemma kyselleet miksemme muuta yhteen – voi miten söpöä! Nyt olen tilanteessa, jossa tulen hulluksi…..
En pysty rentoutumaan kodissamme. En ole enää tyytyväinen mihinkään – aina jokin kotona tai muissa ärsyttää, vaikka kuinka yritän jutella itselleni nätisti ”ei se mitään, kyllä se siitä, no mitä tuosta, anna jo olla” – mutta kun en pysty antamaan olla. Jollen koko ajan kapellimestaroi tätä ”orkesteria”, kaikki alkaa mennä yhä enemmän pieleen. Olen jo kokeillut todellakin antaa olla – sillä seurauksella että ajaudumme aina miehen kanssa megariitaan kaikesta siitä mikä on yhä tekemättä ja unohtunut – koska MINÄ en siitä huolehtinut (vaikka olisin asian huomannut ja muistanut, mutta se on sovittu jonkun muun tehtäväksi). Parisuhteemme voi hyvin ennen kuin muutimme yhteen, mutta nyt se on muuttunut kaveripohjaiseksi kodin ja lasten huoltoyhtiöksi. Ahdistus materialisoituu jo myös hyvin fyysisesti psykosomaattisina oireina, jotka ovat kutistaneet elinpiirini ja sosiaalisuuteni kodin, työpaikan ja wc:n väliseksi Bermudan kolmioksi.
Lasten hoitovuoron aikana ärsytykseni nousee aivan uusiin sfääreihin, kaksistaan miehen kanssa koen pärjääväni itseni kanssa. Minä koen pääongelmaksi sen, että lapset ovat hemmoteltu pilalle – mies ei tietenkään tätä vaihtoehtoa tunnusta. Hoitovuoromme on lapsille kuin huvipuistossa käynti – aina tulisi olla kivaa ja mielekästä tekemistä, syödään mitä lapset haluavat, lapset saavat tehdä tai olla tekemättä mitä haluavat eikä heiltä vaadita mitään. Mistään heitä ei saisi moittia tai huomauttaa, koska ”tulee paha mieli eikä sitten ehkä haluta enää tulla meille”. Ylipainoinen poika saa ahmia karkkipäivänä makeaa itsensä kipeäksi eikä yleensä ruoka-annosten koosta tai lyhyestä ruokailuvälistä saa hiiskuakaan. Jos mies haluaa viettää aikaa kanssani esim. televisiosta uutisia muutaman minuutin katsellen, poika huhuilee isäänsä tulemaan luokseen jonkin asian varjolla – ja mieshän pomppii kuin aropupu ympäri asuntoa. Toki ymmärrän, että lapset ovat tulleet isäänsä katsomaan ja haluavat viettää aikaa hänen kanssaan – mutta että koko ajan pitää olla pitämässä kädestä kiinni?
Kaikki tämä johtuu mielestäni siitä, että mies ei ota kotonamme lasten aikana pomon roolia, vaan haluaa minun olevan se ”paha äitipuoli” joka hoitaa ne ikävät kasvatusasiat ja komentelut. Olemme keskustelleet asiasta useammankin kerran (että mies on se pomo ja päättää asioista, ei lapset), mutta ei mene miehelle perille. Nyt olen ihan tietoisesti alkanut ottaa etäsyyttä sekä mieheen että lapsiin – varsinkin hoitovuorojemme aikana, minulle on helpompi niin. En lähde enää mukaan mihinkään yhteisiin sukulaisvierailuihin tai muihin aktiviteetteihin, vaan haluan nauttia sen pienen hengähdystauon kotona yksinoloa, sen lyhyen ajan pystyn rentoutumaan kun muita ei ole paikalla. Pieni henkireikä ovat myös omat harrastukseni kodin ulkopuolella enkä töissä pane pahakseni jos työpäivä venyy hoitovuoron aikana – ilta on silloin kotona lyhyempi.
Olen aivan loppu sekä fyysisesti (psykosomaattiset vatsaoireet) että henkisesti (jatkuva hermostuneisuus ja ärtyisyys, yleinen tyytymättömyys, nukun huonosti). Mieskin on tyytymätön, mutta siksi että minä olen aina ärtynyt – hän kyllä venyy ja kestää mitä vain, on kuulemma tottunut siihen. Mies tietää tunteistani ja hän kokee epäonnistuneensa tässä uusioperheyrityksessä, mutta haluaisi silti jatkaa yrittämistä – minä vain en enää kestä. Olen yrittänyt matkan varrella tyynnyttää mielenmyllerrystäni ja vatsaoireita kaikilla mahdollisilla keinoilla homeopatiasta kuituvalmisteisiin ja rentouttaviin hengitysharjoituksiin, laihoin tuloksin. Hormonaaliset asiat ovat kunnossa, joten vaihdevuosioireita tästä ei voi syyttää. Viimeinen oljenkorsi ovat rauhoittavat lääkkeet, mutta en ole enää varma onko tämä perhe-elämä sen arvoista, että lääkitsen itseni kestämään sitä?
Olenko liian itsekäs (vai itsenäinen) sietämään muita ihmisiä saman katon alla? Vai onko minulla joku pakko-oire, joka saa minut ahdistumaan siitä, ettei asiat ole niin kuin minä haluan? Vai olenko niitä erityisherkkiä, jotka kaipaavat rauhaa ja hiljaisuutta? Itselleni olen jo uskaltanut myöntää sen faktan, että kaikkein tyytyväisin olin elämääni silloin kun seurustelimme asuen erillään.
Onko ainut vaihtoehto takaisin erilleen muuttaminen? Pariterapiakin on käynyt mielessä, mutta jos mies ei useiden suorien ja rehellisten keskustelujemme jälkeenkään näe mikä mättää, auttaako sekään? Huolestuttaa miten uusi tilanne vaikuttaisi miehen lapsiin – syyttäisivätkö he itseään tapahtuneesta? Tai minähän se kuitenkin lopun kaiken olisin se syntipukki tähän mahalaskuun….
Ärrimurri, 48
VASTAUS: Nimimerkkisi on hauska, vaikka saakin vähän surullisen sävyn, kun sitä tarkemmin mietin. Kerrot nimimerkilläkin, että olet ärtynyt tilanteesta, jossa olet. Et haluaisi olla tyytymätön, ahdistunut ja äkäinen.
Jäin kirjeesi luettuani miettimään, ensin millainen mies sinulla on. Silmäilin postiasi uudestaan ja kuvaat häntä monella myönteisellä tavalla. Hän on ihana (ainakin tuntui siltä aluksi), hän pystyy keskustelemaan, hän sanoo venyvänsä ja kestävänsä tätä vaikeaa tilannetta, koska haluaa jatkaa yrittämistä. Jotakin arvokasta hän on sinussa löytänyt.
Samalla hän ei tunnu ottavan riittävän tiukkaa roolia suhteessa lapsiinsa ja hän haluaa miellyttää heitä liikaa. Joskus vanhemmat tuntevat jonkinlaista syyllisyyttä erostaan ja sen seurauksista lapsilleen. Omaakin ahdistustaan lievittääkseen he saattavat alkaa hemmotella lapsiaan. Tuntuu mukavalta tarjota lapsille elämyksiä ja kokemuksia ja heidän toivomiaan juttuja, koska tietää lasten myös kärsivän erosta. Jostakin hyvittelystä voi joskus olla kyse. En tiedä mitä kaikkea miehesi ajattelee, mutta se on tietenkin selvää, että elämä on ja se saakin olla pääsääntöisesti arkista ja tavallista. Aina ei todella voi tehdä niin kuin lapset toivoivat tai haluavat ja rajojen asettaminen on eron jälkeenkin aikuisten tehtävä. Silti saa välillä miellyttääkin toista ja toteuttaa lasten toiveita. Uusperheissä nämä kysymykset ovat aivan tavallisia.
Et kerro onko sinulla omia lapsia. Ehkä ei ole tai ainakaan he eivät kertomuksessasi näy. Tämä saattaa olla yksi asia, jota miehesi miettii. On kyse hänen biologisista lapsistaan. Uusperheen yksi ydin on teidän aikuisten välinen parisuhde, mutta toiset ytimet liittyvät hänen lapsiinsa. Suhde biologisiin lapsiin säilyy läpi elämän. Miten lähelle haluat lapsia ja miten miehesi haluaa nähdä sinun ja lastensa suhteen ja mitä lapset itse toivovat. Uusperheissä on monta tunnetta ja ajatusta yhtä aikaa vaikuttamassa.
Moni asia tuntuu nyt määrittyvän sen kautta, miten miehesi toimii lasten kanssa. Hänen ja lasten suhde on varmasti kaikkeen arkeen vaikuttava asia, silloin kun lapset ovet teidän luona. Toisaalta kaikki asiat ja tunteet lasten suhteen eivät välity sinulle miehen kautta. Sinulla on omakin suhde näihin lapsiin. Olet ottanut ”kapelimestarin” roolin ja välillä huomannut, että et haluaisi olla määräilijä ja ”paha äitipuoli.”
Arki uusperheessä vaatii tavallisesti aika paljon sen tutkimista, minkälaisesta perhekulttuurista kukin tulee. Mikä on ennen ollut sallittua ja mikä kiellettyä. Aivan alkuvaiheessa ei ole kovin hedelmällistä muokata nopeasti lasten arjen pelisääntöjä uusiksi. Ajan kuluessa tulee kuitenkin päästä keskusteluihin ja sopimuksiin siitä miten teidän kahden kodissa eletään. Sääntöjä voi muuttaa ja sopia uudestaan.
Lapset ovat tulossa teini-ikään ja sekin on tärkeää huomata. He ehkä tarvitsevat omaa rauhaa ja tilaa. He opettelevat aikuisten maailman pelisääntöjä ja miettivät itsenäistymistä. Teidän parisuhteen kannalta voi olla merkittävää sekin, että teini-ikäiset ovat ehkä muutaman vuoden kuluttua lähdössä itsenäisempään elämään. Kohta he ovat aikuisia. Lähitulevaisuuden käytännöistä ja elämästä on nyt hyvä puhua uudelleen.
Eiköhän tuokin ole ihan sallittua, että käytte välillä eri reissuilla ja sukulaisvierailuilla. Tärkeää on taas kuulla mitä kukin kaipaa. Lapsiakin on tärkeää kuulla ja kompromisseja tarvitaan. Ei sinun eikä kenenkään muunkaan tahto ja toiveet voi aina toteutua.
Esität lopuksi tärkeältä tuntuvia kysymyksiä. Onko ainoa vaihtoehto erota? Oletko erityisherkkä? Voisiko pariterapia auttaa? Onko mitään keinoa saada mies näkemään tilanteenne vähän enemmän sinun kannaltasi? Toivon niin.
En usko ainoisiin vaihtoehtoihin. Erilleen muuttaminen tai jokin etäisyyden ottaminen on yksi vaihtoehto monien joukossa. Parisuhteessa on lähes aina niin, että on useita tapoja edetä. Pariterapia ja yhteiset keskustelut kuulostavat oikein hyviltä vaihtoehdoilta. Osaat pohtia asioita miehesi ja hänen lastenkin kannalta, vaikka oma olosi on nyt hyvin raskas ja ahdistunut. Mies kuulostaisi olevan valmis keskusteluihin. Yksi oleellinen teema saattaa olla tuo yhteisen elämän ja samalla erillisyyden teema. Mitä kaikkea voitte ja haluatte tehdä yhdessä? Miltä tuntuu tehdä joskus asioita erikseen ja tulla sitten taas yhteen nauttimaan toisen seurasta ja kumppanuudesta. Joskus uusperheen kompastukseksi tulevat nämä aikuisten erimielisyydet suhteessa lapsiin. Niitä kannattaa ja voi ratkoa uudelleen ja monella tavalla. Saattaahan olla, että miehesikin miettii, että miksi ei saa sinua näkemään asioita hänen tavallaan. Molempia tarvitaan uusiin keskusteluihin. Miten pääsette puhumaan siitä mitä molemmat tunnette, vähän uudella tavalla? Kaikkea hyvää näihin kevättalven keskusteluihin!
perheneuvoja Markku
