KYSYMYS: Minulla on ongelma äitipuoleni ja sitä kautta myös isäni kanssa. Vuosia koin, että jouduin peittelemään persoonaani ja vaikenemaan mielipiteistäni äitipuolen seurassa, ja sisarukseni kokevat samoin. Hän on hyvin temperamenttinen ja konservatiivinen, ja reagoi vähättelevästi, jopa pilkkaavasti "meidän nuorten" mielipiteisiin.
Hän on esimerkiksi aina väheksynyt päätöksiäni kasvissyönnistä, lapsettomuudesta ja myös uravalinnoistani. Hänen kantansa on että minun normista poikkeavat mielipiteeni kyllä muuttuvat ajan kanssa, ja pidän tätä hyvin loukkaavana (täytän kohta 25 vuotta, ja koen jo ansaitsevani aikuismaisen kohtelun). En ole koskaan tuntenut minkäänlaista arvostusta hänen seurassaan.
Olen joskus yrittänyt esittää eroavia mielipiteitäni hänelle, mutta olen saanut vastaan vain väheksyntää, tai saanut kamalan riidan aikaiseksi, ja olen tätä välttääkseni tukkinut suuni. Noin kuukausi sitten mittani tuli täyteen ja kerroin hänelle ajatuksistani. Hän ei ottanut asiaa ollenkaan hyvin vastaan, minkä osasin toki ennustaakin. Minua ei häiritse se, että en välttämättä koskaan enää vietä aikaa hänen kanssaan, mutta ongelma on nyt se, että hän tekee myös isäni elämän todella vaikeaksi, syyttäen häntä siitä että on kasvattanut minut ja sisarukseni väärin. Hänen mielestään minä ja molemmat sisarukseni olemme kiittämättömiä. Olen pyytänyt häntä jättämään isäni riitamme ulkopuolelle, sillä hän ei edusta mielipiteitäni. Äitipuoleni on kuitenkin vielä kuukausi sanaharkkamme jälkeen kovasti vihainen ja puolustuskannalla, ja ilmeisesti vaatii minulta anteeksipyyntöä. Minusta kuitenkin tällainen asetelma, jossa hän saa arvostella meitä vapaasti ja me emme häntä ollenkaan, on hyvin epäreilu. Siksi en ole pahoillani siitä mitä sanoin.
Minua kuitenkin kovasti säälittää isäni tilanne, sillä hän on täysin syytön, mutta kärsii tästä kaikesta eniten. Annanko ajan vain korjata tilanteen? En kuitenkaan haluaisi taas alistua vain äitipuoleni "terrorin" pelossa.
Rauhanrakentaja
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi, rauhanrakentaja! Kuulostaa siltä, että olet ollut perheessäsi rauhanrakentajalapsi, sellainen, joka sovun nimissä vaikenee mielipiteistään ja nielee arvostelua. Silloin vältytään ilmiriidalta, mutta painetta kertyy mielen sisälle. Kun pahaa mieltä ja loukkaantumista kertyy tarpeeksi, jossakin vaiheessa rauhanvaalijaltakin menee kuppi nurin. Onnittelen sinua siitä, että vuosien vaikenemisen ja itsesi hillitsemisen jälkeen rohkenet nyt nuorena aikuisena tulla näkyväksi omana itsenäsi ja omine mielipiteinesi!
Mielipiteiden ilmaiseminen on sinun oikeutesi. Äitipuolellasi on tietysti oikeus olla eri mieltä ja ilmaista se. Parhaimmillaan tällaisesta asetelmasta voitaisiin saada aikaan kunnioittava ja kiinnostunut keskustelu, jossa pyritään kuuntelemaan ja ymmärtämään toista vähättelemisen sijasta. Tällaisen keskustelun rakenne olisi sen tyyppinen, että aluksi liitytään edelliseen puhujaan arvostavalla tavalla ja sitten ilmaistaan oma mielipide, tyyliin: " Kuten sanoit, Suomessa on omassa nuoruudessasi syöty paljon liharuokia. Ymmärrän, että kasvissyönti on sinusta outo villitys. Sitä voidaan kuitenkin perustella monella tavalla..." Ja toinen vastaisi " Perusteluissasi on kyllä tolkkua ja tuo valinta varmaan sopii sinulle, mutta en itse aio muuttaa tapojani, koska..." Tällaisessa keskustelussa kummankaan ei tarvitse luopua mielipiteistään, mutta he voivat oppia ymmärtämään, miksi toinen ajattelee eri tavalla. Jos tälle tasolle päästään, erimielisyydet eivät estä asiallista ja ystävällistä suhdetta keskustelijoiden välillä.
Aina ja kaikkien kanssa tällainen keskustelu ei onnistu. Jos joku pitää omia näkökulmiaan ainoana totuutena, joustavuutta ja liikkumavaraa on hyvin vähän. Silloin voi joutua toteamaan, että vaihtoehtoina ovat 1) olla tekemisissä vähän ja pintapuolisesti, vaikeita aiheita vältellen 2) puhua suoraan siitä, mistä haluaa ja antautua riitaiseen vuorovaikutukseen tai 3) lopettaa yhteydenpito kokonaan.
Tuo ykkösvaihtoehto ei välttämättä ole huono. Voisitko ajatella, että olet nyt ilmaissut äitipuolellesi selkeästi omat mielipiteesi, ja tyydyt jatkossa siihen, että ymmärtävää ja kunnioittavaa keskustelua asioista ei ainakaan näillä näkymin synny. Niinpä olet tekemisissä asiallisella ja kohteliaalla tavalla, käyt kylässä jouluna ja joskus. Hyväksyt sen, että tässä ihmissuhteessa ei ole aineksia enempään, mutta isäsi kannalta olisi tärkeätä olla yhteyksissä asiallisissa merkeissä. On tärkeätä, että olet sanonut, mitä ajattelet ja pysyt sanojesi takana, mutta jatkokeskustelu vaikuttaisi hyödyttömältä. - Jos taas sinusta tuntuu, että et ainakaan vielä nyt, vuosien vaikenemisen jälkeen, voi taas antaa kuulemiesi kommenttien valua kuin vesi hanhen selästä, voit valita kakkosvaihtoehdon ja sen myötä ehkä riidan ja myrskyn joksikin aikaa. Sitä ei kuitenkaan kannata valita pitkäkestoisesti, koska silloin uuvutat itsesi.
Voisittekohan yhdessä isän ja äitipuolen kanssa käydä sellaisen keskustelun, jossa todetaan, että ajattelemme joistakin asioista kovin eri tavalla ja päätämme, että tavatessamme emme puhu näistä aiheista?
Mistähän äitipuolesi odottaa anteeksipyyntöä? Jos olet tunnekuohussa nimitellyt tai muuten loukannut häntä, voit pyytää anteeksi sitä, mutta kertoa, että mielipiteistäsi et tingi. Olisikohan hänellä vastaavasti anteeksipyydettävää sinulta ja isältäsi? Tapa, jolla kuvaat hänen arvostelleen isääsi kasvattajana, kuulostaa loukkaavalta.
Vaihtoehto kolmonen, täydellinen välirikko, olisi minusta huonoin valinta. En sano, etteikö sekin joissain ääritilanteissa olisi ainoa tapa toimia, mutta usein se muodostaa jäisen ja katkeran arven, jonka alla oleva haava herkästi aukeaa uudelleen vähänkin tökkäistäessä.
Isäsi on sinulle tärkeä. Voisitteko ylipäänsä ottaa tavaksi tavata hänen kanssaan useammin kahden kesken, ilman äitipuolta? Silloin voisit ylläpitää läheistä suhdetta hänen kanssaan.
Ehdottaisin, sinä, isäsi (ja ehkä sisaruksesi?) sopisitte tapaamisen, jossa tavoitteena olisi tuo ykkösvaihtoehto: sen päättäminen, että yritetään pysyä asiallisissa väleissä siten, että tietyistä aiheista puhumista vältetään eikä toisten elämäntapoja arvostella. Jos anteeksipyyntöjä tarvitaan ylilyöntien vuoksi, jokaisen olisi syytä mennä asiassa itseensä ja miettiä omaa käytöstään.
Tämä vaatinee vähän nuorallatanssia ja tasapainottelua, mutta uskoisin, että edes laiha rauha olisi siten saavutettavissa. On hienoa, että kannat huolta isästäsi ja perheenne ihmissuhteista yleensä. Yhtä lailla hienoa ja tärkeää on se, että et asetu rooliin, jossa kukaan saisi mitätöidä tai vähätellä sinua!
Rauhaa sinulle ja perheellesi!
Päivi, perheneuvoja