Syksyllä opintojen alkaessa olisin halunnut muuttaa yhteisestä asunnostamme omaan asuntoon (kesän asuin vanhemmillani), mutta syyllisyydestä ja epävarmuudesta en pystynytkään siihen, ja päädyin asumaan poikaystäväni kanssa yhteiseen asuntoomme. Ajattelin kuitenkin, että muutan lokakuussa, sitten marraskuussa ja sitten joulukuussa. Mutta nyt helmikuussa asun edelleen poikaystäväni kanssa. Pelkään, että kohta on kulunut vuosi erostamme ja edelleen en tiedä mitä haluan. Rakastan poikaystävääni, mutta en usko, että voin olla parisuhteessamme onnellinen, sillä olemme monessa asiassa erilaisia ja haluamme eri asioita. Suurimpana ongelmana koen sen, että meillä on erilaiset odotukset arjesta ja tulevaisuudesta.

Poikaystäväni on todella aktiivinen ja häntä näkee yleensä kotona vain melko myöhään iltaisin ja silloinkin hän usein on tietokoneella. Elämämme ei paljoakaan tunnu kohtaavan, sillä hänellä on aina jotain urheiluun tai järjestötoimintaan liittyviä aktiviteetteja tai velvollisuuksia. Minä puolestani viihdyn myös kotona ja haluaisin parisuhteen, jossa arki oikeasti jaetaan ihan perinteisistä kaupassa käynneistä aina ruuanlaittoon. Viikonloput poikaystävälläni menee yleensä pelireissuilla tai jossakin muussa mielekkäässä puuhassa. En edes muista milloin olisimme viimeksi viettäneet kokonaisen päivän, saati sitten kokonaisen viikonlopun yhdessä.

Poikaystäväni haluaisi edetä suhteessamme ja on usein puhunut naimisiin menemisestä, mutta minä en pysty sitoutumaan häneen, koska pelkään, että elämämme tulee aina olemaan tällaista. Koen myös suurimman vastuun arjesta jäävän aina minulle ja pelkään, että ongelmat vain kasvaisivat mikäli perustaisimme perheen. En koe olevani tasa-arvoisessa parisuhteessa, jossa molemmat huolehtivat toisistaan ja pyrkivät tekemään toisensa onnellisiksi.

Tulevaisuuden suhteen poikaystävälläni tuntuu myös olevan selkeät suunnitelmat, kun minä taas haluaisin antaa mahdollisuuden yllätyksillekin. Toivoisin myös, että voisimme reissata yhdessä ulkomailla, mutta se haave on osoittautunut ehkä sellaiseksi, mikä ei tule koskaan toteutumaan. Pelkään, että joudun ”luopumaan” itsestäni ja unelmistani, jos olemme yhdessä, sillä olen jo vuosien ajan opetellut hyväksymään parisuhteemme ja arkemme erillisyyden, mutta kun pysähdyn asiaa miettimään, huomaan, että en ole onnellinen.

Ja vaikka järjellä ajatellen huomaan erilaisuutemme ja sen, etteivät odotuksemme kohtaan, en pystynyt pysymään eropäätöksessäni, jota olin miettinyt jo pidempään ja joka oli vaikea tehdä. Olemme puhuneet asiosta melko paljon ja olen kertonut odotuksistani ja toiveistani poikaystävälleni. En kuitenkaan halua muutaa häntä niinkuin en halua, että minunkaan täytyisi muuttua. Pelkään ”luovuttaa” ja sitä, että myöhemmin huomaan tehneeni todella suuren virheen, sillä poikaystäväni on hyvä ihminen. Milloin kuitenkin tietää, että on tehnyt ja yrittänyt kaikkensa? Mistä tietää, että on aika ”luovuttaa”? Ja voiko tällaisessa tilanteessa olla apua perheneuvonnasta?